Kirjoittaja Aihe: Oneshot: Mies ilman hymyä / K11  (Luettu 1211 kertaa)

Efisia

  • Vieras
Oneshot: Mies ilman hymyä / K11
« : 03.05.2013 18:47:02 »
Nimi: Mies ilman hymyä
Kirjoittaja: Efisia
Ikäraja: K11
Yhteenveto: "Äänestä huokuu tuska ja kipu, suuri avuntarve, joka kohdistuu nyt minuun."
Varoitukset: Murha, verta, plaa...

A/N: Joo no, tein tämän hetken mielijohteesta ja koska mun oli ihan hirveä pakottava tarve kirjoittaa JOTAIN. Mutta, kommenttia ja sellaista toivoen.

Mies ilman hymyä

Kalpeat, sileät posliininvaaleat kasvot. Vasemmassa poskessa tumma halkeama - muutoin kasvot ovat täydelliset, virheettömät. Kaljulla miehellä ei ole silmiä - kuoppien kohdalla on vain pelkkää ihoa. Molemmat suupielet ovat vääristyneet selvästi alaspäin, saaden miehen näyttämään surulliselta, onnettomalta. Sormet ovat hyvin laihat pianonsoittajan sormet, jotka ovat aivan punaisessa veressä. Miehellä on mustavalkoinen smokki päällään ja siihen kuuluvat mustat kiillotetut kengät. Hän muodostaa huulilleen sanat: "Help me" ja ojentaa toista veristä kättään minua kohti. Hän vie toisen kätensä rinnalleen, josta alkaa pian vuotamaan vuolaasti verta. Kuulen sydämen lujan sykkeen hidastuvan entisestään. Mies valahtaa maahan. Hitaasti, kuin jossain hidastetussa elokuvassa. Sillä hetkellä kuulen, kuinka joku huutaa nimeäni, jostain kaukaa...

"Ruth!"

Hätkähdän hereille. Kylmä hikivana valuu ohimoani pitkin, selkäni on aivan nihkeä. Olen käpertynyt yöllä sikiöasentoon ja rutistanut tiukasti sylissäni toista pehmeää tyynyäni. Mutta... Uneni mies... Tarkoittiko uneni jotakin? Ja jos tarkoitti, niin mitä?

Ajatukseni keskeytyvät, kun kuulen vaimeita askelia seinän takaa, jotka tulevat koko ajan lähemmäksi. Pian valkeaan puuoveen osuu jämäkkä koputus, joka ei jää odottamaan vastausta. Ovenkahva vääntyy alaspäin, jolloin ovi työntyy auki, ja sen takaa kurkistaa pitkä kiharatukkainen nainen.

"Ruth, kello on jo aika paljon", äiti sanoo ja osoittaa seinäkelloa. Viisitoista yli kaksitoista... Hän vetää verhot auki, jolloin kirkas auringonpaiste tulvahtaa sisään, tuoden hämärään huoneeseen valoa.

"Ei vielä... Väsyttää..." mumisen ja vedän peiton pääni yli. Saan vastaukseksi vain hiljaisen pitkästyneen huokauksen, jonka jälkeen ovi napsahtaa takaisin kiinni. Kurkistan varovasti peiton takaa - hän on poissa. Nousen ylös ja kävelen ikkunan luo. Pyyhin unihiekat ja muut roskat pois silmistäni, jolloin saan silmäni paremmin auki.

Kevät. Sade paukahtelee kattoa vasten ja piiskaa ikkunoita. Suuret vesipisarat valuvat vuolaasti pitkin lasia alas ikkunalaudalle. Aurinko paistaa kirkkaana taivaalta (jokohan taivaalle kohta alkaisi muodostua värikäs sateenkaari?). Viimeisetkin lumikasat sulavat loskaksi ja vedeksi. Vihaan kevättä, jopa enemmän kuin itse talvea.

Käännyn ympäri ja kävelen kohti vaatekaappiani. Vedän nopeasti päälleni vaatteet, mitkä vain käteeni ensimmäiseksi sattuu; beigen värinen löysä T-paita, mustat farkut ja punaharmaat villasukat. Vaatekaapissani on nähtävästi jälleen kerran vieraillut herra Tornado, jättäen jälkeensä taas täyden sotkun. Äh, samapa tuo, ajattelen.

Help... me...

Help meee...


Säpsähdän, ja silmäni meinaavat pullistua ulos päästäni. Kuulen sen taas, sen vaimean huudon. Saman huudon, jonka kuulin unessanikin. Miehen ääni... Mutta mistä se tulee? Tällä kertaa en ole unessa - ainakaan toivottavasti. Ehkä kuulen vain omiani. Kuvittelen? Miten vain - antaa olla. Nappaan hiusharjani pöydältä koulukirjojeni seasta. Avaan nutturani ja harjaan takut pois hiuksistani.

Help...

Ihoni nousee kananlihalle, ja saan kylmiä väreitä. Tuota, minä en kuvitellut.

...me.

Ääni muuttuu yhä käheämmäksi hetki hetkeltä. Äänestä huokuu tuska ja kipu, suuri avuntarve, joka kohdistuu nyt minuun. Kurtistan kulmiani ja kävelen hitain askelin takaisin ikkunan eteen. Katson lasin läpi pihaamme, kunnes huomaan sen; mies smokissa ja kiillotetuissa mustissa kengissä. Käteni nousee automaattisesti suuni eteen.

Juoksen nopeasti alakertaan.

"Hei, Ruth", isä huikkaa olohuoneen sohvalta sanomalehtensä takaa. "Keittiössä on ruokaa, äiti laittoi juuri sinulle ja siskollesi makkarakeittoa ja..."

"Joo joo, ihan kohta!" sanon pikaisesti. "Minun täytyy vain... Käydä katsomassa yksi juttu."

"Ulkonako?" hän kysyy, kun näkee minun menevän eteistä kohti. Hän kääntää päätään ja katsoo ulos ikkunasta, mutta ei näytä reagoivan siihen mitenkään tavallista kummallisemmin. Hän ei näe. "Siellähän sataa. Ruth -"

"Tulen ihan kohta!" toistan, korottaen nyt hiukan ääntäni. Vedän likaiset tennarit jalkaani ja astun ulos katokseen.

Siinä hän on. Hän ei näytä märältä - hänen pukunsa näyttää oikeastaan täysin kuivalta. Näen juuri ja juuri hänen lävitseen muutaman viinimarjapensaan ja puun. Hän ei ole todellinen.

Rutth-h...

Hänen äänensä väreilee katkonaisesti ilmassa, kun hän sanoo nimeni. Mies ojentaa jälleen toisen kätensä hitaasti minua kohti, mutta laskee sen sitten nopeasti takaisin roikkumaan suoraksi viereensä. Hän kääntyy ja lähtee kävelemään poispäin - toinen jalka hiukan ontuen. Täytyykö minun auttaa häntä? Miksi? Milloin? Miten?

Lähden kävelemään kaatosateeseen ja pian olen jo aivan litimärkä. Seuraan tätä mystistä miestä osin mielenkiintoisena, mutta osin myös hieman pelokkaana. Hiivin hänen perässään, kunnes joudun pysähtymään. Pysähdyn, koska myös hän jähmettyy paikoilleen. Hän kääntyy minuun päin, jolloin näen hänen halkeilleen poskensa ja silmättömät kasvonsa. Mutta nyt, hänen sormensa eivät ole veren peitossa.

Sydämen sykkeen luja ääni kajahtaa jälleen korvaani. Tasainen vauhti. Tutum tutum tutum... Ääni saa pääni melkein halkeamaan - äänen voimakkuus nousee koko ajan. Syke tihenee ja vauhti nopeutuu. Käsi ojentuu minua kohti.

Ruth... Help me...

...please...

R-rutthh...


En osaa tehdä mitään. Alan kävellä lähemmäksi, mutta jo parin askelen jälkeen joudun pysähtymään; kuulen laukauksen. Miehen pää nytkähtää taakse ja hän valahtaa polvilleen. Hän pitelee nyt molempia käsiä rinnallaan. Siitä vuotaa verta... Juoksen nyt hänen lähelleen ja yritän koskettaa häntä, mutta käteni menee hänen lävitseen. Mies kääntää päänsä minua kohti. Hänen kasvoillaan on jälleen sama ilme. Suupielet ovat vääntyneet alaspäin, eikä hymystä ole tietoakaan. Hänen kätensä ovat pian aivan veressä. En voi muuta, kuin katsoa järkyttyneenä vierestä. Hän ei ole todellinen.

Mies kaatuu selälleen maahan ja sinä silmänräpäyksenä jo katoaa kuin tuhka tuuleen. Hän jätti jälkeensä vain suuren punaisen verilammikon, jota ei ollut siinä ennen kuin tulin tänne. Kosketan lammikkoa sormellani ja sormenpääni muuttuu punaiseksi. Veri - on todellista.

***
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:37:27 kirjoittanut Pyry »