Author – Minä, omassa persoonassani
Raiting – K11
Genre – Drama, romance, fluffy
Pairing –Dramione
Disclaimer – Row, me kaikki olemme sinulle ikuisesti kiitollisuudenvelassa.
Warnings – Tuskin mitään kamalaa, mutta en tiedä vielä tarkkaan, joten…
Summary – Hermione iskee Dracon osittain tämän rahojen vuoksi… mutta kuinkas sitten kävikään?
A/N – Ensimmäinen minkä julkaisen, aiemmin oon vaan ittekseni kirjotellu ja haukkunu muitten tekstejä.
Tästä piti tulla ihan lyhyt, mutta näinhän siinä nyt sitten kävi... Katotaan nyt mitä tästä tulee…
Ja omistan tämän betalleni Juulialle, tuhannesti kiitos sinulle, kun jaksat näiden väkellyksieni parissa, ja kolmelle korvaamattomalle ystävälle:
mamohh,
Epeli ja
Tahmis. Parempia ystäviä saa todella hakea, olette ihania!
Osallistuu Osastohaasteeseen by Andy.
1. lukuRÄKS!!!
”Eih!”
Voihkaisten Hermione Granger polvistui keräämään säpäleitä tyrmän kalsealta lattialta Ronin ja Harryn tuijottaessa hölmistyneinä vieressä.
”Miten sinä tuon teit?” Ron kysäisi hieman huvittuneena.
Hermione vain vilkaisi häntä äkäisesti sanomatta sanaakaan. Muutaman pulpetin päässä oleskelevat luihuiset nauraa räkättivät katketakseen ja heidän hekotuksensa yltyi entisestään Hermionen luodessa heihin murhaavan silmäyksen.
Yhtäkkiä Hermione tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn ja jähmettyi. Voi ei…
”Neiti Granger!”
Hermione nielaisi. Se oli Kalkaros, yhtä äksynä ja tulikivenkatkuisena kuin aina.
”10 pistettä pois Rohkelikolta! Tämä on liemitunti eikä mikään leikkimielinen loitsujen alkeiskurssi! Täällä ei käytetä leijuntaloitsua eikä mitään muutakaan loitsua ilman minun käskyäni, etenkään noidankattiloihin!”
”Minä olen täsmälleen samaa mieltä”, puuttui puheeseen Draco Malfoy. Hermionen yritti olla päästämättä kiukkuaan valloilleen, kun hän katseli kuinka tämä nyt oli niin nöyristelevää ja mielin kielin Kalkarosta kohtaan, vaikka äsken oli vain odottanut, että tämä kääntäisi selkänsä. Sen jälkeen poika oli muitta mutkitta tähdännyt sauvansa Hermionen noidankattilaan. Opettaja oli vain nähnyt sauvan heilahduksen ja kuullut jonkun kuiskaavan taikasanat, ja voila – Hermionella oli Kalkaros kimpussaan.
”Olen huomannut”, Draco jatkoi, ”että jotkut oppilaista – en mainitse nimiä” - hänen katseensa välähdys viivähti Hermionessa – ”tuntuvat pitävän liemiä jotenkin ala-arvoisena taikuudenlajina. Minä en voi ymmärtää miksi, minusta tämä on paras oppiaine Tylypahkassa. Vaikka onhan meillä koko koulun paras opettaja”, hän jatkoi vilkkaasti maireaan sävyyn ja Kalkaroksen suuttuneille kasvoille pehmeni hieman omahyväinen ilme.
”Minua oksettaa”, Ron kuiskasi. Hermione vilkaisi häntä varoittavasti, mutta näytti itsekin ärtyneeltä.
Kalkaros sen sijaan näytti olevan kovasti mielissään ja hän vaikutti olevan erittäin tyytyväinen itseensä aina kellojen soittoon ja välitunnin alkuun asti.
***
Kävellessään linnan ruuhkaisella käytävällä kohti Rohkelikkotornia Hermione onnistui miltei unohtamaan koko tapauksen, mutta nähdessään oppilasmassan seassa Malfoyn luihunkalpeat kasvot ja niillä alituiseen viipyilevän omahyväisen ilmeen tunnin tapahtumat muistuivat hänen mieleensä. Hän ravisti päätään järkyttyneenä.
Ei siinä muuten mitään kummaa ollut, tällaista tapahtui yhtä mittaa yhdelle jos toisellekin oppilaalle – mutta Hermione ei ikinä ollut menettänyt yhtään pistettä Rohkelikolta. Ei, hän oli vain ansainnut niitä roppakaupalla nerokkailla vastauksillaan ja hämmästyttävällä tuntiosaamisellaan.
Niin, Hermione ajatteli noustessaan portaita yhä ylemmäs. Siitäkin oli Malfoy pilkannut häntä lukemattomat kerrat.
”Se on sinulle ihan älyttömän kateellinen”, oli Ronilla tapana sanoa. ”Olisi joskus kiva saada tietää mitä Malfoyn isällä on sanottavana siitä että Malfoy häviää joka ikisessä kokeessa – jästisyntyiselle!”
Ja niin kauan kuin Hermione muisti, hän oli inhonnut Malfoyn vastenmielistä naamataulua ikuisuuteen saakka.
Hermione tuli Lihavan Leidin muotokuvan luo.
”Tunnussana?”
Puhdasverinen paskiainen, Hermione ajatteli kiukkuisena.
”Melkein päätön Nick”, hän sanoi.
Sir Nicholasin kuolinpäivän kunniaksi hänen nimensä oli uusi tunnussana. Nick oli tästä erittäin ylpeä.
Leidi heilahti syrjään ja päästi hänet sisään.
Ginny istui huoneen perällä erillään muista lukemassa kirjaa
Elämäni mallioppilaana – D.J. Pimento.
”Täyttä sontaa”, hän mutisi ja viskasi kirjan sivuun Hermionen istuessa hänen viereensä.
”Ai moi”, hän sanoi huomattuaan tämän. ”Oletko nähnyt Frediä ja Georgea? Joku kiukkuinen ekaluokkalainen kyseli heitä. Halusi valittaa joistakin pillereistä jotka eivät kuulemma toimineet.”
”Kysyitkö mikä oli vialla?”
”Ei tarvinnut, vilkaisu siihen tuuheaan ketunhäntään riitti. Ne olivat kai niitä jotka tekevät ’viekkaaksi kuin kettu’…”
”Ei ihme ettei heitä ole juuri näkynyt lukuun ottamatta joitain oppitunteja”, Hermione tuumi. ”Pitävät varmaan matalaa profiilia.”
”Niin ja mitä muuta, odotas nyt…” Ginny siristi silmiään yrittäessään muistella. ”Niin, ja yksi tyttö, tiedäthän sen korpinkynnen ehkä kutos- tai seiskaluokalta? Pitkät kiharat hiukset ja iso syntymämerkki vasemmassa silmäkulmassa? Hän halusi rahat tuplasti takaisin ostamastaan lemmenjuomasta, se oli sytyttänyt sitä saaneen pojan tukan tuleen. Se poika ei tahdo enää edes nähdä tyttöä. Hän oli tosi tuohtunut, sain rauhoitella häntä melkein puoli tuntia... Fred ja George eivät tiedä mitä kaikkea teen heidän puolestaan.”
”Minun pitää ostaa uusi noidankattila”, Hermione ilmoitti synkästi. ”Malfoy hajotti edellisen.”
”Malfoy”, Ginny sylkäisi ja hänen silmänsä kapenivat. ”Se löyhkäävä idiootti, luulee olevansa jotain vain koska on puhdasverinen ja isä omistaa kartanon ja paljon rahaa.” Ginnyn äänessä kuulsi häivä katkeruutta.
”Isä on tehnyt niille vaikka kuinka monta ratsiaa eikä ole löytänyt paljon mitään. Mihinkähän ne oikein kätkee kaiken? Minä en ainakaan usko ettei niillä ole mitään laitonta piilossa!”
”Sano muuta”, Hermione myönsi. ”Isä on kumminkin ’entinen’ kuolonsyöjä… Mutta millä ihmeellä minä nyt ostan sen kattilan? Ne on niin kalliita, ei minulla ole varaa.”
”Sinä tarvitsisit rikkaan poikaystävän”, Ginny sanoi asiallisesti, mutta samalla hieman virnistäen. Hermione huokaisi.
”Olisihan se kieltämättä ihanaa omistaa poikaystävä. Joku joka kuuntelee, ymmärtää ja on aina lähelläsi, vaikka muut hylkäisivät…”
”Niin, se olisi kieltämättä mukavaa… Ja ainahan voit erota, jos vaikka menee liian vakavaksi tai sen rahat loppuu tai hän saa selville että et rakasta häntä. Itse asiassa minäkin tarvitsisin yhtä ja toista, ja koulu on alkanut käydä aika tylsäksi…”
Hermione alkoi pikkuhiljaa ymmärtää.
”Eli siis kumpikin iskee itselleen jonkun rikkaan sanotaanko… ensi viikonlopuksi?”
”Sovittu”, Ginny virnisti.
***
Myöhää illalla Hermione makasi sängyssään valveilla ja mietti. Kaikki muut nukkuivat jo. Kuunvalo siivilöityi ikkunan läpi luoden häilyviä varjoja makuusaliin perimmäisiin nurkkiin. Hän muisteli kulunutta viikkoa ja Ginnyn kanssa samana päivänä tekemäänsä sopimusta. Hassua, hän ajatteli. Ei ehkä aivan Ginnyn tapaista. Tai no… Olisikohan sillä jotain tekemistä sen kanssa, että Ron oli jättänyt Ginnyn juuri viikkoa aiemmin? Se oli ollut Ginnylle kova isku. Kouluvuoden aikana hän pystyi pitämään Roniin jonkin verran etäisyyttä, he eivät olleet samoilla tunneilla ja nukkuivatkin eri makuusaleissa… mutta lomalla hän joutui katselemaan veljeään joka päivä. Mutta ainakin päällisin puolin Ginny näytti toipuneen kohtuullisen hyvin.
Hermione hymyili pimeässä. Suunnitelma oli kahjo, mutta saattaisi jopa onnistua.
***
”Mitä sinä teet?”
Hermione hätkähti rajusti ja melkein pudotti pitelemänsä kirjan käsistään. Ron seisoi hänen takanaan ja kurkki uteliaasti hänen olkansa yli.
”Öö… En mitään! Tai siis… luen yrttitiedon kokeisiin”, Hermione vastasi hätäisesti ja vilautti pingottuneen hymyn.
”Ai?” Ron tuijotti epäuskoisena loitsukirjaa, jota Hermione piteli väärinpäin käsissään.
”Ni-niin… En ole lukenut… vielä kovin paljon – unohdin sen.”
”Unohdit? Sinä?” Ron tuhahti huvittuneena istuutuessaan Hermionen viereen ja läjäyttäessään pinon kirjoja pöydälle. ”Taisit korkeintaan unohtaa että se on vasta ensi kuussa, ei se ole edes iso koe! Autatko minua näiden tähtitiedonläksyjen kanssa, minä nukuin koko tunnin enkä tajua näistä kartoista mitään…”
”Jaa, vai niin. Kiva juttu, joo. Minun täytyy mennä, on…” Hermione mutisi jotain ja keräsi häthätää tavaransa pöydältä. Sitten hän lähti jättäen Ronin tuijottamaan hölmistyneenä jälkeensä.
Tosiasiassa Hermione oli tarkkaillut Tylypahkan oman vuosikurssinsa oppilaita. Hän oli yrittänyt löytää jonkun mielenkiintoisen, mutta tuntui olevan yllättävän vaikeaa löytää sopiva tyyppi joka täyttäisi edes jonkinlaiset vaatimukset. Hermione kauhistui tajutessaan, että hänen numerologianläksynsä olivat vielä tekemättä.
Olikohan tämä sittenkään hyvä idea?
***
”Oletko nähnyt Hermionea?” Harry kysäisi Ronilta heidän istuessaan suuressa salissa edessään kukkuraiset ruokalautaset.
”Oli hän kirjastossa… Mutta ei jotenkin oikein oma itsensä.”
”Mitä tarkoitat?” Harry kysyi kummastuneena haukatessaan voileipäänsä.
”Nokun hän oli jotenkin niin sekava ja kiireinen. Ei se nyt kovin paljon eroa normaalista Hermionesta, mutta jotain outoa siinä oli…” Ron vaikeni ja tuijotti munakastaan hivenen huolestuneen näköisenä. Harry huomasi sen.
”Äh, tuskin siinä mitään ihmeellistä on. Ehkä sillä taas on jotain hermione-ongelmia.”
”Kuten?”
”No ehkä hän on hukannut lainaamansa
Haarniskat – Tylypahkan hiljaiset vartijat tai jotain… Tai sitten Fred ja George ovat noituneet sen saman kirjan uudestaan niin kuin viimevuonna, muistatko?” Harry nauroi. ”
Haarniskat – Tylypahkan pervot sardiinipurkit ja mikä sisältö! Matami Prilli olisi voinut vaikka syödä heidät elävältä. Hänhän oli ensimmäinen, joka laittoi nimensä Voron adressiin, jossa hän pyysi rehtorilta lupaa ottaa ne karseat peukaloruuvit käyttöön!”
”Mmm…”
***
Hermione kyyhötti oleskeluhuoneen nurkassa ja tutkaili oppilaita varjojen luoman näkösuojan turvin. Huoneessa oli melko paljon väkeä, viimeisten tuntien päätyttyä ihmiset olivat kerääntyneet tupaan tekemään kuka mitäkin. Monet tekivät läksyjä, toiset taas juorusivat opettajista tai toisista oppilaista, jotkut lukivat. Ikkunan alla pari tokaluokkalaista pelasi velhoshakkia. Ja jotkut taas vain – olivat.
Hermione vilkuili ympäri tupaa arvostellen oppilaita yksi toisensa jälkeen.
Neville Longbottom.
Hermione hymähti. Poika oli kyllä herttainen omalla tavallaan, ehkä jotenkin suloisen hupaisa… mutta ei oikein sopinut tarkoitukseen. Hermione katseli, kuinka Neville ohi kulkiessaan vahingossa tönäisi erästä kuutosluokkalaista niin, että tämän pitelemä liemipullo kaatui lattialle. Pyydellessään nolona anteeksi ja yrittäessään hätäisesti kuivata jälkiään hän onnistui pyyhkäisemään saman oppilaan läksypergamentit tuleen. Tyttö loi häneen murhaavan katseen ja lähti niskojaan nakellen jättäen onnettoman Nevillen tuijottamaan jälkeensä. Hermione huokaisi ja tunsi myötätuntoa tätä epäonnista poikaparkaa kohtaan.
Joku toinen siis…
Colin Creevey.
Hermionelta pääsi pieni tirskahdus. Colin oli oikeastaan aika huvittava heinäsirkka, hänkin jotenkin söpö. Hän näki Harryn tulevan sisään Ronin kanssa. Kun Harry huomasi Colinin, hän perääntyi välittömästi samaa tietä takaisin vaientaen kummastuneen Ronin ja vetäen hänet peräänsä.
Ei todellakaan Colin.
***
Hetkeä myöhemmin Hermione oli käynyt läpi kaikki oleskeluhuoneen pojat – ja oli siinä sivussa muutama tyttökin mennyt.
Hänen katseensa viivähti hetken aikaa takanedustalla istuvassa Ginnyssä.
Ei, ei, ei. Hermionen kasvot lehahtivat punaisiksi. Ei kai hänellä voinut olla tunteita parhaan ystävänsä pikkusiskoa, joka oli samalla itsekin yksi hänen läheisimmistä ystävistään, kohtaan!
Eihän?
Hetkinen… Eihän pojan tarvinnut olla Rohkelikko, Hermione hoksasi.
Ja silloin hän tiesi.
A/N: Itse asiassa Hermione menetti muutaman pisteen ensimmäisenä lukuvuotenaan Tylypahkassa erään tietyn peikkojupakan vuoksi, mutta tämä on ficci, vai mitä?
Ja antakaa ihmeessä kritiikkiä!
