Ficin nimi: Kun veitsi putoaa
Kirjoittaja: Thelina
Beta: Parris
Tyylilaji: romance, draama
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Remus (Sirius/Remus)
Yhteenveto:
On vaikeaa yrittää unohtaa sellaista, jonka näkee kaikessa ympärillään.Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Osallistuu
Spurttiraapale V:n 31. kierrokselle. Ensimmäisestä inspissanasta tuli mieleen mummoni usein käyttämä sanonta, jonka mukaan veitsen putoaminen lattialle merkitsee miesvieraita. Se, ja halu kirjoittaa Remuksen ja Severuksen suhteesta Azkabanin vangin lopun jälkeen antoivat hyvää inspistä tähän tekstiin
Kun veitsi putoaa1. (200 sanaa - Veitsi)Remus pilkkoo kuppiinsa inkiväärinpalasia ja puristaa sekaan tuoretta sitruunaa. Painava vesipannu saa hänen kätensä tärisemään. Remus yrittää olla ajattelematta kuuta, joka tuo hänen sutensa hetki hetkeltä lähemmäksi, voimakkaampana kuin aikoihin. Aivan kuin se aavistaisi, ettei hän tälläkään kertaa voisi ottaa lääkettään: tyhjenneen sudenmyrkkyjuomapullon pohjalla kimaltelevasta pisarasta tuskin riittäisi rohdoksi.
Äkillinen puistatus tönäisee veitsen lattialle.
Tulee miesvieraita, Remus ajattelee ja kumartuu nostamaan veitsen vain kuullakseen ovikellon soivan. Ääni saa hänen sydämensä hypähtämään toiveikkaana.
Pelkkää sattumaa, hän vakuuttaa itselleen. Mutta tällä kertaa vanhassa sanonnassa on perää: oven takana seisoo mustaan kaapuun verhoutunut velho.
”Severus”, Remus sanoo ja päästää miehen sisään. ”En odottanut näkeväni sinua täällä. Ainakaan näissä merkeissä”, hän jatkaa nähdessään Severuksen ojentavan tutunnäköistä pulloa. Siinä ei ole etikettiä, mutta kumpikin heistä tuntee sudenmyrkkyjuoman ilmankin.
Severus tuhahtaa ja katsoo häntä silmät kapeina.
”Olen täällä Dumbledoren pyynnöstä. Älä turhaan luule mitään muuta.”
Remus laskee pullon lipaston päälle.
”En saanut koskaan tilaisuutta...”
”En kaipaa selityksiäsi. Minulle riittää se, mitä omin silmin näin.”
Remus älähtää turhautuneena.
”En voisi tavata häntä, vaikka haluaisinkin. Miksi annat yhden ohikiitävän hetken painaa enemmän kuin sen, mitä meillä oli?”
Severus kiristelee hampaitaan.
”Kerran päivässä, Lupin. Alkaisi olla aika ottaa ensimmäinen annos.”
Remus katsoo hiljaa, kun Severus kääntyy kannoillaan ja lähtee.
2.
(150 sanaa - Tyyni)Lääke rauhoittaa Remusta hieman, mutta silti hänen olonsa on kaikkea muuta kuin tyyni. Kuukauden takaiset tapahtumat pyörivät hänen mielessään jatkuvana nauhana, kohtaus toisensa perään. Peter, susi, Siriuksen syyttömyys ja lopulta pako. Remus tosin oli kuullut yksityiskohdat vasta jälkeenpäin palattuaan linnaan haavoista ja hermotuksesta heikkona. Severuksen kylmä ja loukkaantunut ylenkatse ei ollut parantanut hänen oloaan lainkaan. Sillä hetkellä hän tunsi pettäneensä kaikki, vaikka tiesikin ettei se ollut totta.
Jotenkin Severus kuvitteli, että yksi halaus palauttaisi kaiken siihen tilaan, missä Sirius ja Remus kauan sitten olivat olleet. Että muutama sana pyyhkisi pois kaksitoista vuotta, joiden aikana Remus oli hajonnut, koonnut itsensä uudelleen ja siirtynyt eteenpäin. Rakastunut.
Ilta taipuu hiljalleen yöksi. Remus makaa sängyssä yrittäen karkottaa mielestään viimeisen riidan: sanat, joita ei ehtinyt sanoa ja ne, joita ei olisi pitänyt. Hän ei voisi pakottaa Severusta ymmärtämään tai antamaan anteeksi, vaikka haluaisikin.
Kestää kauan, ennen kuin tumma hahmo hänen mielessään lopulta väistyy unen tieltä.
3. (100 sanaa - Aisti)On vaikeaa yrittää unohtaa sellaista, jonka näkee kaikessa ympärillään.
Sudenmyrkkyjuomapullossa. Tyhjässä hämykeijuhäkissä. Kirjapinossa, kuivatuissa kasveissa. Kaavussa, jonka Severus riisui häneltä hätäillen ja arvissa, joita hän kosketti. Remus kaipaa ja vihaa Severusta kaikilla aisteillaan - jopa aamukahvin tuoksu muistuttaa häntä pitkistä öistä, joita kumpikin yritti aamiaispöydässä paikata ylimääräisellä kupillisella.
Mustepisara putoaa ja sotkee pergamentin. Remus pyörittelee sulkakynää kädessään, muttei saa kirjoitetuksi sanaakaan. Hän haluaisi sopia asiat kasvokkain, ainakin yrittää vielä kerran. Samaan aikaan hän haluaisi, että aloitteentekijä olisi Severus. Se todistaisi, ettei kaipaus ollut turhaa, vaan molemminpuolista ja yhtä syvää.
Remus huokaisee. Hän katsoo tiskipöydän reunalla lojuvaa veistä ja toivoo sen putoavan.
4. (150 sanaa - Värttinäluu)Täysikuun jälkeen joka paikkaa kivistää. Remus mittaa reilun annoksen särkylientä pikariin ja juo kaiken yhdeltä istumalta. Hän pyyhkäisee roiskeet kaapunsa hihaan ja hieroo varovasti kipeää kyynärvarttaan. Vuosia sitten murtunut värttinäluu vihoittelee vieläkin, säteillen muodonmuutoksen jälkeistä kipua.
Särkyliemen vaikuttaessa Remus keittää teetä ja selailee eilistä Päivän Profeettaa. Sirius on edelleen otsikoissa, muttei enää etusivulla, eikä edes toisella. Epämääräiset näköhavainnot kuitataan postimerkin kokoisin ilmoituksin, aivan kuin ministeriö haluaisi vähitellen häivyttää vankikarkurin pakoa koskevat virheensä olemattomiin.
Kunpa he vain tietäisivät, että hän on syytön, Remus ajattelee.
Kunpa
hän vain ymmärtäisi.
Severus on unohtanut, miten nuoria he olivat silloin. Remus oli rakastunut Siriukseen, koska parhaaseen ystävään oli helppo rakastua. He olivat yhdessä kaiken aikaa ja silloin oli helpompi unohtaa toisen, tummemman tuijotuksen paino selässään. Jos hän joskus sattui tavoittamaan Severuksen katseen, tämä käänsi päänsä nopeasti poispäin. Vasta myöhemmin Remus oli ymmärtänyt katseiden todellisen merkityksen.
Remus sulkee silmänsä ja uppoaa muistoon juuri, kun ovikello soi.
5.
(100 sanaa - Järjestys)Villinä hakkaava sydän saa Remuksen hengästymään ja puristava tunne rinnassa rusentaa sisäelimet uuteen järjestykseen. Hän tietää, kuka oven takana on, muttei ole varma, kuinka ottaa vieraansa vastaan. Eihän heidän edes pitäisi olla vieraita toisilleen.
Ovi narahtaa auki ja Severus tekee päätöksen hänen puolestaan. Eteisen peili helähtää, kun Severus sysää Remuksen vasten seinää ja painaa kehonsa hänen hoikkaa vartaloaan vasten. He hengittävät ilmaa toistensa välillä, jokainen sekunti väreilee kysymyksiä, toiveita ja odotusta. Remus koskettaa Severuksen rintaa kevyesti, epäröiden.
Yhtäkkiä Severuksen katse muuttuu läpinäkyväksi.
”Minä…” hän aloittaa, mutta Remus tarttuu kaksin käsin Severuksen kaapuun ja suutelee hänet hiljaiseksi.
Puheen aika olisi myöhemmin.
6.
(150 sanaa - Autiomaa)”Sinun olisi pitänyt varmistaa henkilöllisyyteni”, Severus sanoo käheällä äänellä, kun Remus kuljettaa hänet eteisestä makuuhuoneeseen ja napittaa haparoivin sormin hänen kaapunsa auki. ”Olisin voinut olla kuka tahansa. Joku, joka on
hänen perässään tai etsii Pimeyden lordin kannattajia.”
”Olen otettu siitä, että suojelet häntä, vaikka…”
”En minä Mustasta piittaa.”
Huulet Remuksen huulilla muuttuvat vaativammiksi, vakuuttavammiksi. Remus haluaisi sanoa, että tuntisi Severuksen vaikka unissaankin: tummana lipuvan äänen, kapeiden sormien kosketuksen ja jokaisen luomen tämän vaalealla iholla. Hän kiemurtelee irti vaatteistaan ja vetää Severuksen mukanaan sänkyyn. Tämä on aina kertonut enemmän teoillaan kuin sanoillaan, ja niin on nytkin. Ikävä tiivistyy pian hipaisuista hyväilyiksi ja Remus juopuu kosketuksen hellyydestä, imee kaiken itseensä kuin autiomaan hiekassa uinuva tuhatkaunon siemen.
Severus ohjaa hänen kätensä iholleen ja asettelee heidän jalkansa lomittain ruttuiselle lakanalle. Remus taivuttaa päätään sivulle ja sulkee silmänsä, kun Severus kumartuu lähemmäksi.
”Ajattelin sinua kaiken aikaa”, Remus mutisee ja tuntee Severuksen huulien hienoisen kaarteen kaulallaan.
7.
(100 sanaa - Huomaamaton)Myöhemmin Remus pilkkoo palasen inkivääriä teepannuun, ojentaa Severukselle kupillisen, huuhtoo veitsen ja pujottaa sen paikalleen telineeseen. Täytettyään oman mukinsa hän istuu pöydän ääreen Severusta vastapäätä.
Kumpikaan ei hetkeen sano mitään. Severus ei aina ole hyvä puhumaan, mutta epämääräisen anteeksipyynnön saatuaan Remus on itsekin valmis pyytämään ja antamaan riidan anteeksi. Severuksen kasvoille leviää lähes huomaamaton hymy, joka tarttuu Remukseenkin.
”Haluatko sinä varmasti jatkaa tätä?” hän kysyy. ”En voi enää palata Tylypahkaan, mutta...”
”Dumbledorella on sinulle töitä koulun ulkopuolellakin”, Severus vastaa. ”Ajat ovat muuttumassa, kuten tiedät.”
Severus puristaa hänen kättään ja Remus tietää kestävänsä muutokset, jos niiden rinnalla olisi edes jotain pysyvää.