Ficin nimi: Intohimorikos
Ikäraja: S
Fandom: Dyyni (sekoitus kirjaa ja elokuvaa)
Tyylilaji/Genre: angst, romance, hurt/comfort
Paritus: Leto/Jessica
Vastuuvapaus: En omista Dyyniä, sen hahmoja tai tapahtumia enkä rahaa kirjoittamisesta.
A/N: Dyyni on vienyt viime aikoina sydämeni ihan täysin, ja tässä on tulos Tämä on sekava soppa kirjan ja elokuvan maailmaa sekä myös omia mielikuviani/päätelmiä kyseisestä teoksesta. Tiedän, että alkuperäisen Dyynin lisäksi on kirjoitettu paljon (lähinnä kirjailijan pojan toimesta) ja ne antavat "oikean" rakkaustarinan näille kahdelle, mutta kun yritin tutustua siihen Dune Wikin kautta, tuntui että virallinen taustatarina vie enemmän tästä parituksesta kuin antaa sille mitään, joten tässä oma versioni siitä, miten järjestetystä avioliitosta tuli intohimorikos.




   

……….



Leto Atreides I oli kookas mies, jolla oli oliivinvihreä iho ja mustat hiukset. Siksi jo nopealla vilkaisulla Jessica pystyi kertomaan, ettei herttuan poika ollut tämän miesten mukana. Valitsijat – ostajat – näyttivät virallisilta seremoniakaapuineen ja vakavine ilmeineen. He tarkastelivat nuorten naisten riviä, joka palveli illuusiota valinnanvapaudesta. Todellinen päätös oli kirjattu Sisarkunnan salaiseen paritusindeksiin jo kauan ennen kuin kukaan tytöistä oli oppinut puhumaan.

Jessican saamat ohjeet Bene Gesserit -järjestöltä oli synnyttää lapsi Atreidesin suvun perijän kanssa kahdesta syystä. Ilmeisempi syy oli ennen kaikkea poliittinen; kun hänen tyttärensä saavuttaisi täysi-ikäisyyden, hänet paritettaisiin Harkonnenin suvun perillisen kanssa, jotta verivihollisuus kahden suursuvun välillä päättyisi. Toinen, vain Bene Gesseritin sisäinen päämäärä, oli tuottaa Kwisatz Haderach; yli 10 000 vuoden huolellisen jalostuksen huipentuma. Ennaltanäkevä, Bene Gesseritin ohjaama mies Kultaisen Leijonan valtaistuimella.

”Tämä tässä”, sanoi yksi herttuan miehistä ja nyökkäsi tyytyväisenä Jessican suuntaan kuin olisi sovittu.
”Loistava valinta”, vanhempi benegesseriitta hymyili ja tarttui oppilasta olkapäästä. Hänen sormensa painautuivat kipeästi tytön ihoa vasten, aivan kuin ne olisivat osuneet luun pintaan.

He odottivat, että miehet poistuivat, ja kun ovi sulkeutui heidän jäljessään, naisten naamiot sulivat pois. Äsken rivissä pää painuksissa seisoneet oppilaat suoristautuivat, pyöräyttivät hartiansa taakse, ja poistuivat toisesta ovesta huoneen vastakkaisella laidalla. Jessica jäi kahden kunnianarvoisan äidin kanssa.

”Miksi herttua tai hänen poikansa eivät saapuneet seremoniaan?” Jessica kysyi, vaikka tiesi että äskeinen hädintuskin kävi juhlasta.
”Suursukujen herroilla on parempaakin tekemistä kuin noutaa ostoksensa”, Gaius Helen Mohiam hymähti kasvot peittävän verkkokankaan lävitse.
”Mutta eikö olisi viisainta tarkastaa asia itse?” oppilas intti, vaikka huomasi vanhemman naisen olemuksen kiristyvän.
”Sisarkunta on aina täyttänyt osansa sopimuksista. Nyt on sinun vuorosi.”


-oOo-


Matka Caladanin planeetalle tuntui ikuisuudelta, vaikka heillä oli käytössään Avaruuskillan parhaat navigaattorit. Kun alus lopulta laskeutui veteen ja sen alta paljastuneelle laskeutumisalustalle, Jessica luuli heränneensä horroksesta. Kenties painajainen oli vasta alkamassa.

Saattuetta vastassa oli herttuan mentaatti, Thufir Hawat, jolle oli uskottu Atreides-suvun turvallisuus. Hawatilla oli vaikuttava maine Galaktisessa Imperiumissa. Maaneuvostossa hänet tunnettiin sekä ovelana että kunniallisena.
”Lady Jessica”, mentaatti tervehti pienellä kumarruksella. ”Toivottavasti matkanne sujui hyvin.”
”Loistavasti”, Jessica valehteli sujuvasti, tietäen ettei edes parhain mentaatti kykenisi havaitsemaan hänen todellisia ajatuksiaan Sisarkunnan koulutuksen ansiosta. Hän etsi katseellaan herttuaa tai tämän poikaa, mutta Hawat oli yksin.
”Hänen armonsa on juuri kokouksessa, mutta tapaa teidät myöhemmin”, mies huomasi naisen mittailevan katseen, eikä Jessica kyennyt päättelemään, kumpaa Atreidesin talon miestä mentaatti tarkoitti. ”Näytän teille huoneenne.”


-oOo-


Atreides-suvun hallinto loi erittäin järjestyneen ja tyytyväisen yhteiskunnan, jossa myös ihmisten hengellisistä tarpeista pidettiin huolta. Heidän planeettansa Caladan kukoisti heidän johdollaan; se oli kaunis ja vaurauden tyyssija, joka ei ollut riippuvainen raskasta teollisuudesta, vaan sen päävientiartikkelit olivat valaanturkis sekä erittäin sokeripitoinen pundiriisi. Tämä rauhallinen ja yltäkylläinen elämäntapa oli jyrkässä kontrastissa Harkonnen-suvun hallitseman karun ja teollisen maailman kanssa.

Katsellessaan linnan mustanharmaasta kivestä louhittuja seiniä, Jessica ei voinut olla miettimättä, kuinka onnekas hän oli tyttäreensä verrattuna. Hän saisi elää tässä vehreässä paratiisissa herttuan pojan kanssa – jota kuvailtiin komeaksi ja hyväsydämiseksi – kun taas hänen jälkeläisensä joutuisi kolkkoon ja armottomaan Giedi Primeen.

Se on osa tehtävääsi, Jessica muistutti itseään. Sinun tulee valmistaa tyttäresi tehtäväänsä varten, kuten kunnianarvoisa äiti valmisti sinut.

Palvelija kutsui häntä. Atreidesien talouteen saavuttuaan hänelle annettiin Ladyn arvonimi, mikä kuulosti kovin vieraalta, aivan kuin häntä olisi kutsuttu aivan eri nimellä. Jessica seurasi nuorta naista ruokasaliin, jonka pitkän pöydän päässä istui herttua itse, ja hänen vierellään pöydän vastakkaisilla puolilla tämän vaimo ja poika.

”Tervetuloa Caladaniin!” vanha herttua huudahti nähdessään tulijan. Paulus Atreides on kunnioitettava mies, arvostettu niin Maaneuvostossa kuin oman kansansa parissa. Hän ei ole kovin muodollinen ja hänellä on vahvat siteet Caladanin tavalliseen kansaan, toisin kuin hänen vaimollaan, joka pitää yllä suhteita muihin mahtaviin Sukuihin, Jessica saattoi kuulla Sisarkunnan opetukset uudelleen mielessään kuin suoraan nauhalta. Tätä hetkeä varten häntä oli valmisteltu hänen koko elämänsä.

”Kiitos, arvon herttua”, Jessica niiasi niin sievästi kuin osasi ja vilkaisi laskelmoidun varovaisesti herttuan pojan suuntaan. Letolla oli isänsä terävät kasvonpiirteet, joissa oli paljon kulmikkuutta ja tasaisia pintoja. Hänellä oli korkea nenä, joka antoi hänelle kotkamaisan ilmeen. ”Planeettanne on kaunis.”
”Sovitte tänne siis hyvin!” Paulus hymyili, mutta hänen vaimonsa vilkaisi poikaansa tuimasti.
”Leto, käytöstapasi”, pojan äiti muistutti, ja kuin käskystä herttuan perillinen siirsi tuolia vieressään, antaen vieraalle mahdollisuuden istua.
”Kiitos paljon”, Jessica hymyili kohteliaasti. ”Mutta meidän ei tarvitse olla niin vieraskoreita.”
Herttuan vaimo siristi silmiään, mutta hän ei ollut benegesseriitta. Minun tarvitsee vain miellyttää hänen poikaansa.
Leto ei puhunut mitään, istui vain omalle paikalleen isänsä esimerkkiä seuraten. Hänen suunsa oli pelkkä kireä viiva.


-oOo-

Leto tarkasteli tätä nuorta naista, joka oli valittu ja noudettu hänen taloonsa kuin kilparatsu uuteen talliinsa. Jessica oli 14-vuotiaaksi jo pitkä, kapea tyttö (joka oli enemmän seurausta sisarkunnan tiukasta ruokavaliosta kuin fyysisestä rasituksesta). Hänellä oli pronssiset hiukset, jotka oli nyt kammattu taakse ja sidottu mustalla nauhalla päälaelle. Hänellä oli ovaalinmuotoiset kasvot ja silmät, jotka olivat yhtä vihreät kuin Caladanin aamutaivas. Hänellä oli myös pieni, hieman ylöspäin kääntynyt nenä ja leveä, hymyilevä suu. Leto pohti, olisiko hän valinnut Jessican, jos siihen olisi annettu mahdollisuus.

”Onko sinulle selvinnyt, että en voi solmia avioliittoa kanssasi?” Leto kysyi kuin ohimennen eikä irrottanut katsettaan häränpihvistä, jota parhaillaan tarjoiltiin heille palvelijoiden toimesta.
”Leto!” hänen äitinsä sihahti, mutta poika ei kohdannut hänen katsettaan.
Jessica asetteli kätensä sirosti syliinsä ja nyökkäsi. ”Minut on tarkoitettu viralliseksi jalkavaimoksi, mikä antaisi sinulle mahdollisuuden mennä naimisiin, jos sellainen poliittinen liitto osoittautuisi hyödylliseksi Atreides-suvulle.”
”Strategia on yksinkertainen”, Leto siemaisi viiniään.
”Bene Gesserit ymmärtävät strategian arvon, arvon herttua.”
”Se on selvää”, nuori herttua mutisi ja väisti vain täpärästi äitinsä kengänkärjen, joka oli suunnattu hänen sääreensä.

-oOo-

En saa pelätä. Pelko on mielen tappaja.

Jessica vapautti hiuksensa tiukasta kampauksesta ja vastusti halua hieroa jäljelle jääneen kireyden pois ohimoiltaan. Leto seisoi selin häneen, nojasi pylvääseen joka vaikutti enemmän koristeelta kuin tukevalta rakenteelta.

Pelko on pikku kuolema, joka tuo täydellisen sammumisen. Katson pelkoani suoraan.

Yhdyntä oli suoritettava ilman päihdyttäviä ainesosia, jotta hänen mielensä kykeni valitsemaan sen osan Leton DNA:sta, joka sai jatkaa kasvamistaan hänen sisällään. Se oli vaativa tehtävä, mutta siinä oli onnistuttava heti ensi yrityksellä (hän ei edes halunnut ajatella, millainen teko hänen tulisi suorittaa, jos epäonnistuisi nyt). Tätä varten hän oli harjoittanut niin mieltään kuin kehoaankin lukemattomia kertoja opettajiensa silmien alla.

Annan sen kulkea ylitseni ja lävitseni.

”Minun isäni on vastuussa tästä – järjestelystä”, Leto sanoi miltei puolustelevaan sävyyn. ”Minulla ei ollut osaa siinä.”
”Olen tietoinen asiasta”, Jessica tavoitteli ääneensä pehmeyttä, erilaista hyväksyntää kuin mitä lapsi sai äidiltään. Hän halusi vakuuttaa Leton siitä, että he olivat tasaveroisia tässä epäreilussa suunnitelmassa.
”En tunne Bene Gesseritin tapoja läpikotaisin, mutta – ”
”Sinun ei tarvitsekaan”, Jessica rauhoitteli ja siirtyi lähemmäs miestä, kuin saalistaan vaaniva kissa. ”Sinun tarvitsee vain tuntea minut.”
Leto kääntyi ympäri juuri kun Jessica oli koskettamassa hänen selkäänsä lapojen kohdalta. ”En tunne sinua”, nuorukainen selitti.
Hän ei rakasta minua, benegesseriitta käänsi miehen sanat Jessican mielessä. ”Voitte kyllä oppia tuntemaan, jos haluatte, arvon herttua.”
”En halua.”

Kyse ei ollut rakkaudesta, Jessica ymmärsi. Hän ei luota minuun tai Sisarkuntaamme. Hän ei hyväksy isänsä suunnitelmaa, eikä takuulla meidän suunnitelmaamme, jos tietäisi. Se oli kuin suojaava voimakenttä käyttäjänsä ympärillä. Vaikka se hylki nopeat fyysiset iskut, se oli haavoittuvainen pitkäjänteisyydelle, hitaasti lävistävälle terälle.

”Voit ottaa rakastajia, niin monta kuin halajat”, Leto sanoi kuin harhautuksena. Oliko hän vaistonnut naisen näkevän pintaa syvemmälle?
”Minua on ohjeistettu parittelemaan vain Atreidesin kanssa.”
Nuorukainen kohotti kulmiaan. Hänen harmaissa silmissään oli savuinen hohde. ”Herttuaisäni toimesta?”
Muiden muassa. ”Niin annettiin ymmärtää, herrani.”
Herttuan poika haroi kiharaisia hiuksiaan. ”Isäni toivoo minun siittävän hänelle perillisen, joka voisi nousta minun tilalleni. Sinut tuotiin tänne pelkäksi siitostammaksi, eikö se suututa sinua?”

Jessica oli kasvatettu Sisarkunnassa vauvasti asti. Tehtävänsä vuoksi Jessicalle annettiin intensiivisin ja edistynein Bene Gesserit -koulutus, joka kesti 14 vuotta. Tämän "äitiyskoulutuksen" aikana hän oppi ymmärtämään ja hallitsemaan omaa kehoaan ollakseen mahdollisimman hyvä äiti; ja myös tarkkailemaan, ymmärtämään ja hallitsemaan muita ja siten pitää kaikki psykologisina lapsina hänen "äidillisen vaikutuksensa" parissa. Sellainen veti vertoja jopa Keisarilliselle ehdollistamiselle, jota Suk-lääkärit harjoittivat.
”Tiedän tehtäväni”, hän rauhoitteli ja lisäsi viettelevästi hymyillen; ”Ja olisin voinut päätyä paljon huonompien vaihtoehtojen pariin.”
”En jaa vuodettani kanssasi”, Leto sanoi.
”Toisaalta, ei teidän tarvitse, voin aina palata huoneisiini aktin jälkeen”, Jessica yritti keventää tunnelmaa hymyilemällä sitä opeteltua hymyä, jossa kieli koskettaa hampaita vain aavistuksen.
”En aio lisääntyä kanssasi”, nuorukainen korotti ääntään, yrittäen sillä estää kaikki mahdolliset vastaväitteet. Jessicaa oli valmisteltu myös tätä mahdollisuutta varten, joskus miehet tarvitsivat vain aikaa suoriutuakseen tehtävästään.
”Isäni voi toki pitää sinut täällä, jos hän on niin innoissaan siitä”, Leto ärähti, ja ohitti naisen lähestyen ovea.

Ja kun se on mennyt ohi, käännän sisäisen silmäni näkemään sen tien.

”S e i s”, Jessica käytti Ääntä varomattomasti, liian nopeasti ja väärällä hetkellä. Se riitti pysäyttämään Leton aivan oven edessä, mutta vaikutus ei kestänyt kauan, eikä Jessica löytänyt sanoja jatkaakseen. Hän ei tiennyt, kykenisikö käskemään Letoa täyttämään hänen velvollisuutensa.
”Jos enää koskaan käytät noitatemppujasi minuun, katsokin että hoidat asian loppuun”, nuoren herttuan ääni oli kuin myrkkyä. ”Sillä muulla tavoin et saa minua jäämään luoksesi, enkä minä sen jälkeen enää koskaan katso sinua.”


Mistä pelko on kulkenut, siinä ei ole mitään.


-oOo-


Elämä Caladanissa oli yltäkylläistä ja hyvää. Nyt, kun hänen ei enää tarvinnut noudattaa Sisarkunnan tiukkoja pukeutumissääntöjä tai säännöstellä ruokaansa pysyäkseen mahdollisimman pienenä, Jessica tunsi saavansa ensi kertaa elämässään tilaa kasvaa ja venytellä jäseniään. Hän vietti päivänsä lukien tai puutarhoissa käyskennellen, mutta pian hän tunsi muistuttavansa enemmän niitä keisarilta lahjoina saatuja valkoisia riikinkukkoja, jotka tepastelivat tärkeän näköisinä mutta tavattoman turhina ympäri linnan pihaa.

Hän oli ollut Lady Jessica Atreidesin talosta jo monta kuukautta, mutta hänen tehtävänsä oli yhä täyttämättä. Nuori herttua vältteli hänen seuraansa, ja vanhan herttuan silmiin oli ilmestynyt se epätoivoinen kiilto, joka ikääntyvien suurruhtinaiden silmiin saattoi ilmestyä, jos sopivaa perillistä ei ilmaantunut. Herttuatar sen sijaan suhtautui häneen niin kuin jalkavaimoihin oli tapana suhtautua; pakkomaisen hyväksyvästi, mutta kohteliaan etäisyyden päästä.

Jessica tiesi, että pian kunnianarvoisa äiti kävisi malttamattomaksi, alkaisi epäillä oppilaansa kykyjä suoriutua tehtävästään. Nuori benegesseriitta ei tahtonut ajatella, mitä hänelle tapahtuisi, jos hän ei kykenisi lisääntymään toivotusti. Hän tiesi, että Sisarkunnan suunnitelmat mitattiin vuosisadoissa, jonka rinnalla yksittäinen geeniperimä oli pelkkä ratas suuressa koneistossa. Helposti vaihdettavissa.

En saa pelätä.

Leto piti lentämisestä. Hänen sanottiin olevan yksi Imperiumin parhaista piloteista, mikä vaikuttavuudestaan huolimatta ei ollut herttuan pojan toivotuin taito. Jessica oli alkanut epäillä, ettei Leto tahtonut olla herttua sen enempää kuin tahtoi olla sidottuna benegesseriittaan. Elämä oli jakanut heille epämieluisat kortit, mutta Jessica aikoi pelata niillä loppuun asti.

”Aiotko osallistua herttuapuolisoni härkätaisteluun tänä iltana?” herttuatar tiedusteli kuin olisi puhunut säästä.
Jessica ei pitänyt perinteestä, jota Caladanin herttua ylläpiti silkan huvin vuoksi. Se oli riskialtista, vaarallista ja tavattoman turhaa. Härkä, jota vastaan Pauluksen oli määrä taistella, oli saapunut päivää aikaisemmin Salusa Secunduksesta, keisarin armeijan kotiplaneetalta. Kuten Saudakarit, tämäkin härkä vaikutti epäluonnollisen julmalta.
”Katson velvollisuudekseni tulla paikalle”, Jessica vastasi poliittisesti.
”Kunpa aviomieheni ylläpitäisi mitä tahansa muuta Vanhan Maan perinnettä”, herttuatar huokaisi. Oli yhtäaikaa ironista ja sopivaa, että herttuan puolison nimi oli Helena. Atreides-suku on yksi Maaneuvoston vaikuttavista vanhoista ja vauraista Suurista Suvuista. Heidän sukulinjansa ulottuu tuhansien vuosien taakse aina muinaiseen Maan päällä eläneen kuningas Agamemnoniin, Atreuksen poikaan.



-oOo-

 
Jessica löysi Leton ruokasalista, jossa palvelijat parhaillaan kiinnittivät valtavaa mustaa härän päätä seinään. Peto oli tapettu heti tapahtuneen jälkeen, vaikka Jessica ei täysin ymmärtänyt, mitä sillä yritettiin saavuttaa.
Leto ei liikahtanutkaan, kun Jessica tarttui hänen käsiinsä ja puristi herttuan sormia omissaan.
”Tule huoneisiini tänä yönä”, Jessica pyysi. ”Et ole nukkunut kunnolla päiväkausiin, ja Yueh kertoi minulle, ettet ole suostunut ottamaan unilääkkeitä.”
Leto ei kääntänyt katsettaan härän sarvista. Jessica tulkitsi herttuan kasvojen lihasten pienimpiäkin nytkähdyksiä, hänen silmäkulmiensa kireyttä, vain aavistuksen värisevää alahuulta. Kaikesta huolimatta hänen herttuansa oli surun murtama.
”Isäni tapasi sanoa, että suurmies ei tavoittele johtajuutta. Hänet kutsutaan tehtävään. Ja hän ottaa sen vastaan”, Leto käänsi vihdoin myrskynharmaat silmänsä jalkavaimoonsa.
”Voin siittää sinulle lapsen, jos annat minulle pojan.”
Jessica hätkähti äkillistä myöntymistä, joka ei kuitenkaan piilottanut siihen liittyvää ehtoa. Sitä ainoaa ehtoa, jota benegesseriitta ei pystyisi täyttämään.
”En voi”, Jessica kuiskasi.
”Et pysty vai et halua?” Leto tivasi ja astui kauemmas. ”Koska nuo kaksi ovat kovin eri asioita, ja tiedän varmaksi, että benegesseriitta pystyy.”
”Minun ei ole sallittu –”, hän paljasti suurimman salaisuutensa, jonka kaikki jo tiesivät. Poikia sallittiin vain geeniketjun kaikkein parhaimmille linkeille. Siksi jopa keisarin vaimo oli synnyttänyt hänelle vain tyttäriä.
”Ja minun isäni on kuollut – oman äitini osallisuudesta.”
Jessica ei antanut itsensä edes miettiä myötätuntoa Helena Atreidesia kohtaan, joka oli riistänyt itseltään hyvän aviomiehen ja pojaltaan tämän isän huumaamalla härän.
”Et ole oma itsesi, Leto”, Jessica tapaili ääneensä rauhallisuutta, vaikka hänen sydämensä takoi hurjana. ”Olet uupunut ja suruisa. Anna minun keventää mieltäsi, anna minun auttaa – ”
”Minä en tarvitse noitatemppujasi!” Leto huusi niin, että ruokasali kaikui, ja vaistomaisesti palvelijat kääntyivät katsomaan äänen lähdettä. ”En tarvitse sinua, enkä aio käyttää sinua.”
Jessica oli asunut Caladanissa miltei kymmenen vuotta, ollut yhdessä lukemattomien rakastajien kanssa, ja silti hänen tehtävänsä oli täyttämättä. Ainoa syy, miksi Sisarkunta ei ollut korvannut häntä toisella, oli Atreidesin herttuan ehdoton kieltäytyminen vastaanottaa enää ketään toista naista.

Mutta silti hän ei lähettänyt Jessicaa pois.

”Tulisit vain huoneisiini”, Jessica pyysi, ja poistui.


-oOo-


”Sinä tulit”, Jessica ei voinut peitellä yllättyneisyyttään avatessaan oven.
”Sinä pyysit”, Leto vastasi ilmeettömästi ja antoi katseensa kiertää huoneessa vakoojien varalta. Herttua oli ollut varpaillaan siitä asti, kun vakoojat olivat riistäneet hänen isänsä hengen.
”Tule sänkyyn”, nähdessään miehen epäluuloisen ilmeen, Jessica lisäsi; ”Laske vain pääsi syliini ja sulje silmäsi.”
”Onko tämä pyyntö vai käsky?” Leto kysyi, mutta riisui saappaansa.
”En käytä Ääntä, vai mitä?” Jessica tyytyi vastaamaan ja nosti hieman yöpukunsa helmaa, jotta kykeni istumaan ristiasennossa vuoteellaan. Hänen koulutetut silmänsä havaitsivat sen huomaamattomaksi tarkoitetun vilkaisun, jonka Leto kohdisti hänen vain sekunniksi paljastuneisiin polviinsa.
Hän otti herttuan pään syliinsä ja antoi peukaloidensa levätä tämän otsalla. Kun hän jatkoi silittämällä miehen päätä rauhallisin vedoin, Leto lopulta sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
”Onko tämä benegesseriittojen temppu?” herttua kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen, ja hänen äänensä oli uneliaan raskas.
”Ei kaikki ole salajuonta sinua vastaan, herttuani”, Jessica kuiskasi. ”Ja tämä on yhdistelmä zensunnalaista meditaatiota sekä benegesseritin prana-bindu-harjoituksia.”
Vaikka miehen silmät pysyivät suljettuina, hän puhui kuin olisi tarkastellut naista katseellaan;
”Kun hiuksesi ovat tuolla tavalla, ne muistuttavat minua muinaisen Maan olennosta. Sitä kutsuttiin ketuksi, ja sillä oli tuollaisen kuparin värinen turkki ja pitkä, kapeneva häntä. ”
Jessica hymyili, mutta ei vastannut. Hänen hiuksensa oli sidottu poninhännälle, joka laskeutui hänen selkäänsä pitkin.
”Se oli ovela otus”, herttua jatkoi, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan unta, mutta poissa oli myös se suruntäytteinen inho maailmaa kohtaan. ”Sille oli omistettu oma sanontansakin.”
”Ketun häntä kainalossa”, Jessica tiesi, mihin Leto viittasi. ”Se tarkoittaa, että joku yrittää piilottaa salaisuuden tai todellisia aikomuksiaan.”
Mies avasi silmänsä ja kohtasi smaraginvihreät silmät. Myrsky hänen omissaan oli laantunut. ”Kettuni, viekas naiseni. En edes tunne sinua, vaikka olet ollut vierelläni kaikki nämä vuodet.”
”Onneksi Sisarkunta opetti myös kärsivällisyyttä”, Jessica hymyili ja kumartui niin lähelle, että hän tunsi miehen hengityksen huulillaan.


-oOo-


”En koskaan salli lapseni pariutua Harkonnenin kanssa”, Leto sanoi lujasti. Kuulosti siltä, että tämä ajatus ei ollut hänen omansa, vaan verenperintöä hänen suvultaan, joka kulki isältä pojalle. Sisarkunnan yritykset muuttaa suursukujen asenteita toisiaan kohtaan eivät olleet vielä kantaneet hedelmää, mikä tekisi Jessican tehtävästä erityisen haastavan. ”"Etenkään jos se on tyttö - en voisi antaa hänen muuttaa Giedi Primelle.
”Tyttöjen elämä on kaikkialla kovempaa”, Jessica rauhoitteli, vaikka muisti itsekin pelänneensä syntymättömän tyttärensä puolesta valittua polkua.
”Ei, jos minulla on valinnanvaraa”, herttua sanoi, eikä Jessica voinut mitään sille, että se kuulosti auttamattoman naiviilta, kuin lapsen puheelta. Kenelläkään ei ollut valinnanvaraa, etenkään suursukujen jäsenillä – saati benegesseriitalla.
”Se ei ole sinun päätettävissäsi –"
"Olet oikeassa”, herttuan ääni oli kiihkeä hänen keskeyttäessään jalkavaimonsa. ”Mutta sinä voit valita paremmin meidän lapsellemme.”
Meidän.
”Mutta Sisarkunta – ”
”En puhu nyt benegesseriitalle”, Leto mumisi. ”Puhuttelen naistani, veroistani, syntymättömän lapseni äitiä.”
Äidin vaisto suojella jälkikasvuaan oli luontainen, mutta Sisarkunta vahvisti sitä erilaisilla harjoituksilla. Tarkoitus oli varmistaa, ettei geeniperimä katkeaisi huolimattoman tai välinpitämättömän äidin virheiden takia.

”En voi koskaan ottaa sinua vaimokseni – ”, Leto aloitti.
”Et voi vai et halua?” Jessica kiusoitteli, mutta mies henkäisi pienesti ja terävästi, kuin joku olisi pistänyt häntä.
”En voi – mutta lupaan sinulle tämän – niin kauan kuin elät, en koskaan mene kenenkään muun kanssa naimisiin. Olet aina ainoa naiseni.”
”Leto, en voi antaa sinulle poikaa. ”
”Enkä pyydä sitä enää. Älä vain – älä anna minulle yhtään lasta.”
”Leto”, Jessican ääni oli vain käheä kuiskaus. Mies ei voinut pyytää sitä.
”Anna huoneeni kuolla”, herttuan ääni oli täynnä surua, mutta hänen silmäkulmansa olivat kuivat. ”Anna sen kuolla kanssani.”
”Miksi sinulla on näitä ajatuksia, herttuani?”
”Kaiken elämäni halusin olla lentäjä. En koskaan halunnut perintöä, joka eläisi veressäni –”
”On muitakin, joilla on Atreidesin nimi”, hän muistutti. "Kuolemasi ilman lapsia ei muuta mitään.
Leto nosti kätensä hitaasti, aivan kuin yksikin äkkinäinen liike voisi säikäyttää naisen pois hänen luotaan. Kun Jessica ei perääntynyt, hän asetti kätensä tämän niskaan ja veti varoen itseään kohden.
Leto vieraili sen jälkeen joka yö hänen huoneessaan.

-oOo-


”Voinko kysyä sinulta jotain?” Leto eräänä yönä kysyi heti kun oli asettanut päänsä jalkavaimonsa syliin. ”Sinun ainoa tehtäväsi oli synnyttää perillinen Atreidesin taloon, siksi koulusi rehtoritar antoi sinut isälleni.”
Jessica ei vastannut, sillä mies ei ollut vielä esittänyt kysymystään.
”Sellaisella vallalla, joka sinulla on – mikset käyttänyt sitä minuun? Olisit voinut pakottaa minut jakamaan vuoteesi.”
”Valta on kaksiteräinen miekka”, Jessica selitti kuin olisi siteeranut tekstiä. ”Ääni on vahva voima, mutta mitä hyvää minä saisin sillä aikaan? Jos tarpeeksi monet meistä tekisivät niin, se altistaisi kaikki benegesseriitat epäiltäväksi, emmekä halua tuhota itseämme.”
”Niin laskelmoivia.”
”Me todella olemme olemassa vain palvellaksemme suursukuja”, Jessica valehteli, mutta vaikeasti, sillä Leto katsoi häntä taas noilla harmailla silmillään, joista näin läheltä katsottuna oli nähtävissä pilkahdus sinistä.
”Minä en halua sinun olevan vain palvelija, Jessica.”
Miehen ääni oli vilpitön, ja Jessica joutui käyttämään kaikki prana-bindu-menetelmän keinot pysyäkseen rauhallisena.
”Kerran minä käskin sinua”, nainen muistutti tapaillen katumusta ääneensä. ”Ja sinä sanoit, että jos yrittäisin sitä vielä joskus, et koskaan antaisi minulle anteeksi.”
”Jotain sellaista taisin sanoa.”
”En halua olla vihollisesi”, Jessica tunnusti. On jo tarpeeksi vaikeaa, että olen sinulle vieras.
 

-oOo-


”Minusta tuntuu, että näet lävitseni”, Leto tunnusti. ”Aivan kuin kykenisit lukemaan ajatuksiani.”
”Vastoin yleistä uskomusta, benegesseriitat eivät harjoita telepatiaa”, Jessica hymyili. ”Mutta me harjaannumme äärimmäisen pikkutarkkaan huomiointiin, jossa tulkitsemme kasvojen mikroilmeitä ja kehonkielen muutoksia.”
”Siksi sinä siis opit puhumaan niin nopeasti.”
Puheella herttua viittasi Atreidesin armeijan käyttämään viitottuun taistelukieleen, jossa ääntä ei käytetty lainkaan. Leto vaikutti ottaneen tehtäväkseen opettaa jalkavaimolleen sen, ja Jessica oli todella oppinut nopeasti muistamaan tiiviit viittomat. Luonnonlahjakkuudeksi häntä ei kuitenkaan voinut sanoa, sillä vastaavaa koulutusta hän oli saanut jo kunnianarvoisalta äidiltään.
”Sinä olit hyvä opettaja.”

Eräänä iltana Caladanin hovin väkeä oli kutsuttu koolle suuren ruokasaliin. Jessica edusti herttuansa rinnalla, kuten jalkavaimon kuului, ja toisaalta nautti saadessaan seurata politiikkaa näin maan tasalta. Eihän se vetänyt vertoja padisah-keisarin hoville, jossa jalkavaimojen ja vaimojen lisäksi paikalla oli myös aina keisarin totuudensanoja, mutta näin pienessä pelissä myös riskit olivat rentouttavan pienet. Aina silloin tällöin Jessica tunsi herttuan katseen kutittelevan ihoaan, mutta he eivät jakaneet sanoja ääneen.
Oletko pitkästynyt? Leto kysyi samalla kun ylläpiti kohteliasta sananvaihtoa Avaruuskillan paikallisen edustajan kanssa.
En yhtä pahasti kuin sinä.
Saanko liittyä seuraasi tänä yönä?
Kouluttamattomaltakaan ihmiseltä viestin sisältö ei varmasti mennyt ohi, mutta benegesseriitan tarkat silmät huomasivat tahdosta riippumaton sympaattisen hermojärjestelmän aiheuttaman reaktion pintaverisuonten laajentuessa ja pintaverenkierron lisääntyessä herttuan korkeilla poskipäillä.
Pitäisin siitä kovasti.
Seuraavan viittomakielisen signaalin merkitystä Jessica ei tuntenut, mutta hän kätki sydämeensä kaikki sen merkitykset, ja tutkisteli sitä. Viestin sisältöä tärkeämpi saattoi usein olla sen konteksti tai aikomus – mitä yritettiin sanoa, mitä jätettiin sanomatta. Atreidesin taistelukieli pohjautui siihen samaan chakobsa-kieleen, jota myös Sisarkunta opetti, ja sanoilla saattoi olla monia merkityksiä. Konfliktitilanteessa samaa viittomaa olisi kenties voitu käyttää sotavankien asemasta neuvoteltaessa (kuulua jollekin), ja herttuan peukalon asento viittasi omistusmuotoon, joka kuitenkin sai miehen silmien lempeyden ansiosta toisenlaisen, pehmeämmän merkityksen. Paljastamatta muille, mitä herttua oli juuri tunnustanut, Jessica vastasi samalla tavoin.
Minäkin olen sinun.


-oOo-

”Se on tehty”, Jessica huokaisi, kun Leto laski hiestä hieman nihkeän otsansa hänen rinnalleen. Herttua ei katsonut häntä, mutta benegesseriitta huomasi miehen sykkeen kiihtyneen taas. ”Minä olen antanut sinulle pojan.”
”Kettuni”, Leto mumisi, ääni täynnä onnea.
Hän ei kysynyt, miten nainen oli tehnyt sen, mutta prana-bindu-menetelmän ansiosta benegesseriitat saattoivat saavuttaa täydellisen tietoisuuden ja kontrollin omasta kehostaan aina sen solutasolla asti. Se oli ominaisuus, jota mies ei voisi oppia.
Paitsi, jos kyseessä on Kwisatz Haderach.
Hän oli tehnyt päätöksen rakkaudesta Letoon, omaan herttuaansa – mutta myös saadakseen omasta elämästään samanlaisen kontrollin kuin kehostaan. Ja kuinka benegesseriitta saattoi saavuttaa itsehallinnan kehonsa ulkopuolelta? Luomalla mahdollisuuden, jota Sisarkunta ei voisi kieltää – jos hänen poikansa olisi todella se, kaiken lopputulos, hän saattaisi onnistua. Hän saattaisi elää.
Minun on pakko onnistua.

En saa pelätä.

”Tässä olen, tähän jään”, Leto sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.

Vain minä pysyn.

Pidin uhkaukseni ja palasin lukemaan jatkon! Nääkin mikrot oli tosi kauniisti kirjoitettuja, ja tuo Albuksen hyväksyntä tilannettaan kohtaan alkaa olla jo vallan sydäntäraastavaa. Pidän myös siitä, miten oot saanut tässä esiintyvistä hahmoista niin omanlaisiaan näinkin pienellä sanamäärällä. Mulle on syntynyt yllättävän selkeät mielikuvat Albuksen lisäksi niin Jamesista kuin Scorpiuksestakin vain näiden vähien sanojen perusteella.

Ehkä Albus lopulta uskaltaisi avata suunsa kerta Rosella ja Scorpiuksella ei mene niin ruusuisesti (heh heh, both puns intended) Scorpiuksen kertoman mukaan.

Yö on musta ja arvaamaton, kun he kaikkoontuvat kartanolle pienessä pirteässä hiprakassa. Scorpiuksen käsivarsi lepää löysästi Albuksen lantiolla, kun he sanovat hyvää yötä portilla. Hetken ajan Scorpiuksen tiivis katse viipyilee Albuksen rohtuneissa huulissa ja ilmassa ukkostaa halu. Albus nielaisee, mutta sitten Scorpius livahtaa pois hänen luotaan sanomatta sanaakaan enää.

Tän kappaleen tunnelma oli jotenkin käsinkosketeltavan sähköinen ja tuo ilmassa ukkostaa halu oli älyttömän tyylikäs ilmaisu.

“Oletko varma, että tuo tekee kiroukselle hyvää?” James kysyy, puoliksi huvittuneena, ja Albus virnistää hänelle.

“Kuolen joka tapauksessa”, Albus sanoo kireä hymynkare huulillaan.

James ei vastaa.

Tästä tuli niin hirveän paha mieli! Oikein näen, miten Jamesin puolikas huvittuneisuus tipahtaa tiehensä.


Ja voi ei, Albuksella alkaa tosissaan kello tikittää. Mä en itse ole varsinaisesti angstin ystävä, joten palaan tänne varmasti vielä itkemään . Mä olen niin invested siihen, miten Albuksen käy!

Kiitos kaunis kommentista, Fiorella! Ihana kuulla, että tää mahtuu Walking Deadin maailmaan noin mukavasti. Tätä fandomia kyllä saisi olla Finissä tarjolla enemmänkin.

A/N: Hups, tämä jäi nyt aikalailla julkaisuaikataulusta, mutta yritän silti saada nämä seitsemän raapaletta jossain vaiheessa kasaan. Tässä tulee kolmas

---

Odotan epätoivoisesti, että minut päästetään sisälle vastaanottohuoneeseen. Samalla minun tekisi mieli juosta karkuun, koska pelkään, mitä tapahtuu huoneeseen astuttuani. Päässäni pyörii järjettömyyksiä, kuten kaatuvatko seinät päälleni? Nauretaanko minulle ja mitättömille ongelmilleni? Kirjoittaako psykologi muistioonsa, kuinka helvetin sekaisin olen? Vai piirtääköhän se vihkoonsa vain kukkasia samalla, kun esittää kuuntelevansa? Miettii, mitä ostaisi kauppakäynnillä, jonne aikoo saman tien, kunhan pääsee minusta ensiksi eroon?

Kun olen saanut pureksittua sormenkynteni ja pyöriteltyä hiuksiini solmun, jonka olen joutunut lopulta repimään auki, avautuu ovi viimeinkin. Astun huoneeseen, istun nojatuoliin ja avaan suuni. Seinät eivät kaadu päälle eikä psykologi naura, vaan kuuntelee myötätuntoisesti ja esittää välillä tarkentavia kysymyksiä. Vihkoonsa se tekee välillä merkintöjä, mutta siinä vaiheessa minua ei enää kiinnosta, mitä ne sisältävät. Jauhettuani tunnin ongelmistani ventovieraalle ihmiselle, tajuan, kuinka paljon pienemmiltä ne tuntuvat ulkona suustani kuin omassa päässäni.

Kun saavun kotiin, asetan itseäni piikittelevät ajatukseni neulatyynylle, ja jään miettimään, milloin viimeksi olen sanonut mitään positiivista itselleni.

Voi miten kaunis ja koskettava teksti tämä olikaan! Yhdyn edellisiin erityisesti siinä, että olet lyhyesti ja elegantisti osannut kertoa tarinan, joka tuntuu paljon suuremmalta. Tässä jää moni asia auki ja lukijan itsensä tulkittavaksi, ja näin lukijana huomasikin nopeasti luovansa päässään tarinaa Dracosta, joka on sodan jälkeen jättänyt Englannin, erkaantunut vanhemmistaan, ja jolla on ollut ilmeisesti syvempikin suhde Harryn kanssa. Tykkään lukea Dracosta, joka on tavallaan jättänyt menneen taaksensa ja hakenut itse omaa onneaan maailmalta, mutta joka kuitenkin on jollain tavalla kytköksissä menneeseen ja joutuu ainakin jossain vaiheessa kohtaamaan sen. Nyt vaikutti siltä, että Luciuksen kuolema pakotti hänet palaamaan ainakin hetkeksi, ja vaikka Dracon elämä olikin mennyt eteenpäin, ei taikamaailman suhtautuminen Dracoon ollut selvästikään muuttunut. Tosin Harrya lukuun ottamatta, joka on selvästi jossain vaiheessa muuttunut verivihollisesta joksikin aivan muuksi. Vaikka loppu jäikin auki, toivon, että Draco todella päätyy jäämään Harryn luokse. <3

Pitää lisäksi vielä mainita, että sun käyttämä kieli on todella kaunista, rikasta ja eloisaa. Saat näin lyhyeen tekstiin mukaan yllättävän paljon kuvailua, jolloin itselle värittyi mieleen selkeänä maailma ja todellisuus, jossa Draco nyt oli. Omia lemppareitani taisi olla kesän norkoilu ovella ja Harryn sormien ujuttuminen Dracon sormien väliin.

Kiitos kovasti, tämä oli todella hieno ja mieleenpainuva lukuelämys! <3