Kirjoittaja Aihe: Hulluuden kaiku || Andromeda Tonks, S, FF100  (Luettu 1638 kertaa)

Gwyneth Krasnaja

  • ***
  • Viestejä: 41
Hulluuden kaiku || Andromeda Tonks, S, FF100
« : 12.03.2010 10:29:39 »
Nimi: Hulluuden kaiku
Kirjoittaja: Gwyn
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilajit: nostalgiaa
Yhteenveto: Ne tuliviskin ja politiikan täyteiset hetket muistan yhä kirkkaasti ja minua värisyttää, kun ymmärrän miten vähällä olin jäädä niiden lumoihin, eli Andromeda tekee tiliä menneisyydestä.
A/N: Tämä on vanha fikki, jonka postaan tänne ihan vain, koska tämä on osa FF100 -projektiani eli fikki sanasta 82. Jos. Nynaeve haastoi minut ajat sitten kirjoittamaan Andromeda/Rodolphus -parituksella, mutta tämän kummempaa paritusta en näköjään saa aikaiseksi sillä parilla.




Muistan ne illat. En ikinä sanoisi sitä ääneen, mutta itselleni voin jo myöntää lasillisen viiniä juotuani, että tavallaan kaipaan niitä aikoja. Olen seurannut vierestä, mihin ne nuoret ajautuivat ja olen kiitollinen, kun irrottauduin itse niistä piireistä ajoissa. Joskus katselen lehdistä valokuvia etsintäkuulutetuista – tuttuja kasvoja – ja minua kylmää, kun tajuan miten lähellä oli, ettei minusta tullut yksi heistä.

Minulle ne illat ovat nyt vaiettua historiaa, josta harva tietää. En ole puhunut siitä kenellekään - miksi olisinkaan? Kun sota muuttui todellisuudeksi, olin jo kunniallinen perheenäiti, minulla oli jästisyntyinen aviomies ja suloinen pikkutytär. En koskaan kertonut miehelleni ensirakkaudestani ja joskus kadun, etten jakanut hänen kanssaan sitä osaa menneisyydestäni. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä, ja lopultakin se kaikki oli vain hulluutta. Rodolphus Lestrange seurusteli silloin jo sisareni kanssa, tai ainakin he kulkivat yhdessä ja loivat toisiinsa rakastuneita katseita, vaikkei kumpikaan tainnut itse tajuta sitä vielä silloin. He olivat taistelutovereita, politiikasta he vain puhuivat. Ja minä seurasin kokouksiin, katselin Rodolphusta palvoen ja imin hänen jokaisen sanansa itseeni.

Istuimme usein iltaisin yhdessä, minä ja Rodolphus ja koko joukko muita nuoria. Niinä iltoina joimme punaviiniä ja joku joukosta poltti aina, joten paksu tupakansavu ympäröi pöytäämme muodostaen suojaavan pilven ympärillemme. Puhuimme politiikasta. Suunnittelimme kampanjoita. Kuiskimme tarinoita vangituista ja vainojen uhreista, suuren taistelumme marttyyreista. Unelmoimme tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa kaikki olisi paremmin. Puhuimme sodan väistämättömyydestä, siitä miten tulevaisuus olisi lunastettava verellämme. Niinä iltoina olimme varmaan kaikki vilpittömästi valmiit uhraamaan henkemme pimeyden lordin ja tulevaisuuden puolesta. Olisimme jopa tehneet sen ilomielin. Se oli hulluutta, jonka kaiun tavoitan edelleenkin.

Kai minä tiesin jo silloin, ettei todellisuus vastannut niiden iltojen puheita. Maailma tupakansavun ja punaviinihuurujen lävitse nähtynä ei ollut sama maailma, johon heräsimme aamuisin. Emme halunneet pysähtyä huomaamaan sitä, vaan pidimme jatkuvasti kokouksia, joimme tuliviskiä, puhuimme, puhuimme ja puhuimme; suljimme silmämme, vakuuttelimme itsellemme ja toisillemme, että ne puheemme olivat totuus. Muu oli vihollisen propagandaa: ei saanut uskoa mitä lehdissä kirjoiteltiin, ei pitänyt kuunnella taantumuksellisia juoruja, ei saanut pysähtyä katsomaan ympärilleen eikä missään nimessä ajatella itse. Vain se, mikä sopi teorioihimme, oli totta, muu oli koulutusjärjestelmän meihin iskostaman liberalismin aiheuttamaa harhaa.

Rodolphus ei varmaan koskaan huomannut, että olin korviani myöten rakastunut häneen. Hän oli useamman vuoden minua vanhempi, älykäs ja palavasilmäinen nuori mies, ei komea, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hän puhui niin, että minua heikotti, vatsanpohjassa lepatteli ja korvissa suhisi. Kuuntelin puheita, mutten tainnut todella ymmärtää mitään. Näin ja kuulin vain hänet, hänen käsiensä liikkeet ja hänen varmuutta ja intoa uhkuvan äänensä. Jos rehellisiä ollaan, minua ei kiinnostanut vähääkään, mitä jästeille tehtiin tai mitä muut kuolonsyöjät puuhasivat tuolla jossain, todellisessa maailmassa. Se kaikki oli sitä todellisuutta, joka jäi unelmiemme ulkopuolelle ja jolta me suljimme silmämme ja jatkoimme itsepintaisesti elämäämme kollektiivisessa valheessamme.

Pohjimmiltaan sillä ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Iltamissa kävi kaltaisiani hienostoperheiden tyttäriä, jotka kuuntelivat puheita etäisen kiinnostuneina, uskoivat varmaan jokaisen sanan, elivät hetken joukkohurmoksen, kuvittelivat olevansa hurjia ja kapinallisia, ja palasivat sitten omiin seurapiireihinsä sukunsa huomaan, elleivät päätyneet jonkun kuolonsyöjän sänkyyn. En silloin tajunnut, että olin oikeastaan itsekin yksi noista tytöistä.

Seksiä, viiniä ja palopuheita. Ja sitten kun seksiä ei enää ollut, joivat ne tytöt - tai pojat, mitä niikseen tuli - hieman enemmän, pitivät itsensä kiireisinä propagandatoiminnan ja kokousten kanssa, uskottelivat ehkä itselleen, ettei seksille enää ollut aikaa, ja että parisuhde oli toissijaista, että tärkeintä oli luoda uusi yhteiskunta. Niin minäkin tein. Join viiniä suoraan pullonsuusta ja luonnostelin lentolehtisiä yhdessä muiden kanssa. Täytyimme kalenterimme kokouksilla, teimme suunnitelmia, laadimme kampanjoita, sovimme lisää kokouksia, luonnostelimme lentolehtisiä, suunnittelimme ja organisoimme varainhankintaa. Olimme taustajoukko. Kuten naiset aina ja kaikkialla.

Oli kuolonsyöjissä toki naisiakin, eivätkä kaikki noidat tulleet toimintaan kuolonsyöjän sängyn kautta mukaan. Sisareni Bellatrix oli tasavertainen kenen tahansa miehen kanssa, samoin Alecto Carrow ja muutama muu. Mutta enimmäkseen me tytöt vain joimme punaviiniä, poltimme ketjussa savukkeita ja joskus kun emme enää jaksaneet suunnitella lentolehtisiä tai kampanjoita ja kun viiniä oli virrannut tarpeeksi, aloimme puhua miehistä ja seksistä ja siitä, miten miehet vain huorasivat ympäriinsä ja pettivät meitä. En ole koskaan missään muualla kokenut sellaista naisten välistä solidaarisuutta kuin noina iltoina. Muistan, miten esimerkiksi Parkinsonin vakituinen tyttöystävä ja rakastajatar joivat samasta pullosta ja kirosivat yhdessä miehiä yleensä ja Parkinsonia erityisesti.

Rodolphus oli kuitenkin erilainen. Hän antoi minulle tehtäväksi jakaa lentolehtisiä, suunnitella muutamaa kampanjaa ja kirjoittaa raportteja. Otin jokaisen tehtävän innolla vastaan ja tein parhaani toivoen, että jos tekisin tehtäväni oikein hyvin, Rodolphus lopulta huomaisi minut. Ihmisenä. Naisena. En koskaan ajatellut pettäväni siten sisartani, siihen aikaan harva meistä oli täysin uskollinen kumppanilleen enkä uskonut, että Bellatrix olisi välittänyt, tai niin ainakin silloin kuvittelin.

Istuin muutaman kerran kaksin Rodolphuksen kanssa baarissa ja join tuliviskiä kunnes maailma näytti suloisen utuiselta. Puhuimme. Olisin halunnut suudella häntä, sulkea hänet syliini, työntää sormeni hänen hiuksiinsa ja kuulla hänen kuiskaavan nimeäni. Kaiken sen seksuaalisen kaipuun minä purin kiihkomielisiin puheisiin, nojauduin eteenpäin ja puhuin taikamaailmaan kohdistuvasta uhkasta, uskoin kai itsekin sanoihini. Ja hän nojautui myös minua kohden silmissään liekki, joka uhkasi korventaa minut ja hänen sanansa lietsoivat hekumaani. Ne tuliviskin ja politiikan täyteiset hetket muistan yhä kirkkaasti ja minua värisyttää, kun ymmärrän miten vähällä olin jäädä niiden lumoihin. Jos Rodolphus olisi suudellut minua, jos hän olisi edes kerran sulkenut minut syliinsä ja täyttänyt kaipuuni, olisi minusta tullut varmaan peruuttamattomasti yksi kuolonsyöjien tytöistä.

Rodolphus ei kuitenkaan koskaan suudellut minua, mutta Ted Tonks sitä vastoin suuteli. Ted ei piitannut vähääkään politiikasta eikä uskonut sotaan. Ted oli kaikin tavoin Rodolphuksen vastakohta: ei puhunut paljoa, oli ymmärtäväinen ja suvaitsevainen, rauhallinen ja lempeä mies. Hän näki naisen minussa, ymmärsi tarpeeni ja täytti ne. Enkä minä enää kuunnellut Rodolphuksen puheita enkä tarvinnut heidän valheitaan. Se oli minun ikioma kapinani, oma henkinen vallankumoukseni. Rakkauteni huumassa heitin huolettomasti menemään perheeni, sukuni, kuolonsyöjäpiirini ja kaiken sen, mihin olin kasvanut uskomaan. Kun Bellatrix kuuli siitä, kielsi hän kuulemma minut ja julisti tappavansa jos kohtaamme. Äiti ja isä kai julistivat saman, tosin hieman hillityimmin sanakääntein ja ilman tappouhkauksia. Mutta mitä minä siitä välitin, olin nuori ja täynnä kapinamieltä.

Minulla oli Ted ja pian minulla oli Feeniksin kilta. Join taas punaviiniä läpi yön, vedin keuhkoihini tupakansavua ja kuuntelin puheita tulevaisuudesta ja edessä olevasta taistelusta, osallistuin värväyskampanjoihin ja propagandalehtisten tekoon. Toisinaan nauroin ääneen, kun maailman koko hulluus näyttäytyi minulle muistaessani Rodolphuksen puheita ja verratessani niitä kiltalaisten sanoihin.

Lopulta luovuin siitä kaikesta, jäin syrjään toiminnasta. En tarvinnut sitä enää, minulla oli Ted ja pikkutyttäreni. En halunnut enää tehdä vallankumousta enkä taistella tulevaisuuden puolesta. Punaviini ja tupakansavu jäivät taakse kuten nuoruuskin. Sota tuli, ja Merlinin kiitos, myös loppui aikanaan ja tunsin itseni vanhaksi ja viisaaksi. Keskityin täyttämään velvollisuuteni äitinä ja vaimona. Kai minä olin onnellinen.

Kun uusi sota taas häämötti taivaanrannassa ja kun tyttäreni toi Remus Lupinin kotiin näytille, tiesin että se sama hulluus, joka oli riivannut minua nuoruudessani, oli saanut otteen tyttärestänikin. Remus saattoi olla rauhallinen ja harkitsevainen mies, mutta hänkin oli kerran juonut punaviiniä ja hengittänyt tupakansavua ja näin hänen silmistään, että hän muisti ne ajat ja kaipasi niitä. Hän oli edellisen sodan veteraani, häntä kunnioitettiin killassa. Tiesin, että tyttäreni kuunteli häntä, kuten minä aikoinani olin kuunnellut Rodolphusta. Mutta toisin kuin Rodolphus, Remus osasi myös suudella ja syleillä ja tiesin, että tyttäreni oli mennyttä. Hän olisi kiltalaisen tyttö, taustavaikuttaja, kotirintamannainen. Mutta erehdyin. Tyttäreni muistutti sittenkin enemmän sisartani kuin minua, hän taisteli tasavertaisena miehensä rinnalla.

Kun uutinen tyttäreni kuolemasta tuotiin minulle, kaivoin viinipullon kaapista ja join suoraan pullonsuusta, sytytin savukkeen vaikken ollut koskaan, edes nuoruuteni hulluina päivinä, polttanut. Suru ja menetyksen tuska tulivat vasta myöhemmin, tuona hetkenä tunsin vain huojennusta kun Ted ei ollut kuulemassa tyttäremme kohtalosta. Ted ei olisi ymmärtänyt, hän ei ollut koskaan jakanut samaa hulluutta kuin minä ja tyttäreni. Hän ei tiennyt, mitä oli juoda punaviiniä ja hengittää tupakansavua, kuunnella rakastamansa miehen puhetta valmiina kohtamaan minkä tahansa kohtalon, valmiina kuolemaan tai astumaan vankilaan. Pahinta oli, että jossain mieleni perukoilla tunnistin pienen kateuden pistoksen kun ajattelin tytärtäni. Minäkin olisin kerran ollut valmis kuolemaan Rodolphukseni rinnalla.
« Viimeksi muokattu: 28.11.2014 19:23:03 kirjoittanut zougati »
What will we Humans do
Or the poets we endear,
If terrified, our doves abandon us
For other spheres?

~ Antonio Guerrero Rodríguez ~ (Venceremos, Antonio!)

Fikkini, eli kuolonsyöjäpropagandaa

Milgia

  • Kapteenska
  • ***
  • Viestejä: 1 791
  • He'd be Her Bert.
Vs: Hulluuden kaiku
« Vastaus #1 : 12.03.2010 12:02:44 »
Samaa mieltä kuin edellinen.

Lainaus
Kun uusi sota taas häämötti taivaanrannassa ja kun tyttäreni toi Remus Lupinin kotiin näytille, tiesin että se sama hulluus, joka oli riivannut minua nuoruudessani, oli saanut otteen tyttärestänikin. Remus saattoi olla rauhallinen ja harkitsevainen mies, mutta hänkin oli kerran juonut punaviiniä ja hengittänyt tupakansavua ja näin hänen silmistään, että hän muisti ne ajat ja kaipasi niitä. Hän oli edellisen sodan veteraani, häntä kunnioitettiin killassa. Tiesin, että tyttäreni kuunteli häntä, kuten minä aikoinani olin kuunnellut Rodolphusta. Mutta toisin kuin Rodolphus, Remus osasi myös suudella ja syleillä ja tiesin, että tyttäreni oli mennyttä. Hän olisi kiltalaisen tyttö, taistavaikuttaja, kotirintamannainen. Mutta erehdyin. Tyttäreni muistutti sittenkin enemmän sisartani kuin minua, hän taisteli tasavertaisena miehensä rinnalla.
Pillahdin itkuun, kuinka kunnioittavaa... nikottelen vieläkin. Tämä kohta oli pakko lainata, vaikka tämä onkin melkein puoli ficciä, mutta tämä teki aivan HELVETIN moisen vaikutuksen minuun!

M
But deep within my soul, I'm glad the times have changed
As long as rock and roll and the Chevys stay the same.

It was me and you and Chevy.

Gwyneth Krasnaja

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Hulluuden kaiku
« Vastaus #2 : 12.03.2010 12:08:45 »
Oi, kiitos ihanasta kommentistasi, Pyhimys! Tämä mun fikkaaminen on vähän tällaista pyörittelyä - mua kiinnostaa sotapropaganda ja poliittiset ääriliikkeet ilmiöinä ja fikkaaminen on näppärä tapa leikkiä asioilla. Kuolonsyöjät oikeasti on äärioikeistolainen pienen eliitin etuja ajava liike, mutta käytän näissä fikeissäni vasemmistoretoriikkaa koska se on mulle tutumpaa ja koska se kolahtaa minuun. Nämä mun taistolaiskuolonsyöjät oli lähinnä yleinen vitsi siihen aikaan kun fikkasin aktiivisemmin.

Andromeda on minusta jännä hahmo. En ole tarkistanut, mitä Row on kertonut hänestä, mutta olen kuvitellut hänet Luihuisen tupaan muiden Mustien tapaan (tosin kuvittelin Tedinkin jästiksi seiskakirjan ilmestymiseen saakka, joten...) Mutta jos Andromeda olisi ollut Luihuisessa, vaatii todella paljon nousta kapinaan paitsi sukuaan myös koko sitä omaa seurapiiriään vastaan. En ole nyt ehtinyt tutkia, millaisia fikkejä Finissä on tällä hetkellä Andromedasta, mutta ainakin aikoinaan minua harmitti kun fikeissä tuo Andromedan valinta kuvattiin yleensä jotenkin niin helpon tuntuiseksi.

Milgia, kiitos, kiitos, kiitos! En tiedä, voiko kirjoittajaa enemmän imarrella kuin sanomalla, että teksti onnistui koskettamaan ja tekemään vaikutuksen ^^
« Viimeksi muokattu: 12.03.2010 12:11:26 kirjoittanut Gwyneth Krasnaja »
What will we Humans do
Or the poets we endear,
If terrified, our doves abandon us
For other spheres?

~ Antonio Guerrero Rodríguez ~ (Venceremos, Antonio!)

Fikkini, eli kuolonsyöjäpropagandaa