Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Itkeskelyä Baker Streetillä (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, hurt/comfort, oneshot  (Luettu 1224 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Nimi: Itkeskelyä Baker Streetillä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Hurt/Comfort, ei juonta, mutta itkeskelyä. One-shot.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Niin siis, mulla ja Nukkemestarillahan on tässä semmoinen Doctor Who-joulukalenteriproggis menossa. Minä olen 8 ficciä kirjoittanut, mutta niistä 5 on Jago/Litefootia, ja minä koen tästä lievää syyllisyyttä, koska Jago & Litefoot on tietyllä tapaa fandomin haaralisäke. Joten itseäni motivoidakseni minä nyt yritän värkkäillä näitä keskeneräisiä ficlettejä valmiiksi, ettei minulla olisi niin paljoa houkutuksia keskittyä ihan muihin asioihin kuin deadlinen pitämiseen.
Suosittelen kuuntelemaan Jago & Litefoot tarinan The Monstrous Menagerie, se sisältää muun muassa yhden erittäin kyrpiintyneen Sir Arthur Conan Doylen, sekä herrat kinaamasta siitä kumman olisi sopivaa esiintyä Sherlock Holmesina asiakkaalle, joka tajua kyseessä olevan fiktiivinen henkilö.





Itkeskelyä Baker Streetillä

Professori Litefoot oli istunut jo pitkän tovin mukavassa korvallisessa nojatuolissaan lukemassa kirjaa, kera kuivan sherryn. Hän havahtui säikähtäen alakerrasta kumisevaan tömähdykseen, jota seurasi pitkä ja surkea voivotus. Hän sytytti kynttilän ja lähti katsomaan mistä oli kyse.

”Voi Henry, mitä sinä oikein luulet tekeväsi, näin myöhään illallapa vielä?” hän pudisteli päätänsä paheksuvana löydettyään, kuten arvata saattaa, ystävänsä herra Jagon itkemästä taittunutta nilkkaansa kellarin portaiden päässä. Lattialla sikin sokin oli erinäisiä vempeleitä, jotka koristustensa puolesta lienivät kai kalliimman puoleisia leikkikaluja. Luonnollisesti siis herra Jagoa puoleensavetäviä pikku härpäleitä. Hän oli oletettavasti ollut tuomassa niitä yläkertaan ennen kuin oli mukiloinut itsensä. Litefoot väistämättä tirskahti, vaikka yritti pitää naamaansa peruslukemilla.

”Älä viitsi olla ilkeä, auta minut ylös! Löin jalkani pahaan portaaseen. Kaaduin ja nyt minuun sattuu”, Jago valitti tapaan, jota olisi tietysti voinut väittää melodramaattiseksi, mutta marmorikuulien kokoiset kyynelpisarat hänen punakoilla poskillaan ilmensivät hänen todella pahoittaneen mielensä. Litefoot tarjosi taskustaan herrasmiesmäisesti nenäliinaa, jonka Jago otti vastaan haparoiden. Sitten hän vain istui portaan päässä ja itki.

Litefoot tunsi olonsa hiukan vaivaantuneeksi, mutta ei niinkään ystävänsä tunteenpurkauksen vuoksi, se kun oli kaiken heidän kokemansa jälkeen varsin ymmärrettävä. He kuitenkin olivat elelleet virkavaltaa karttavien mustarottien lailla jo pitkälti toista kuukautta. Professoria oli ensin oltu nostamassa hirteen ystävänsä murhasta, sittemmin heidän molempien katsottiin syyllistyneensä itsensä Hänen Majesteettinsa, kuningatar Viktorian, salamurhayritykseen. Täyttä hevonkukkua tietenkin, mutta todisteet olivat heitä vastaan. Herra Jagolla oli syytä, ja ennen kaikkea, kaikki oikeus olla tuohtunut.

Pakoreissu oli sitä paitsi koetellut erityisesti monipuolisena viihdetaiteilijana tunnetun herra Jagon jaksamisen rajoja. Ei sikäli, etteikö professori Litefootkin olisi pitänyt lainsuojattoman elämää inhottavana ja rasittavana, mutta ikuisena pragmaatikkona hän suhtautui haasteisiin kylmän rauhallisesti. Hänellä nyt vain oli sellainen luonne, joka suojatusta yläluokkaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta huolimatta taipui vaivatta taktikoimaan ruuan, turvallisten majapaikkojen ja rahan hankkimisen välillä kuin parempikin rikollinen.

Jago taas oli sydämeltään kultainen ihminen. Häntä poukkoilu Lontoon syrjäkujilla ahdisti suunnattomasti, ehkä juurikin siksi, että hänen nuoruutensa oli suhteellisen köyhyyden värittämää. Hänelle tilaisuus pukeutua ja käyttäytyä kuin hieno herrasmies oli työllä ansaittu etu, josta oli hyvin kipeä luopua. Sitä hän itki, eikä kipeää jalkaa tai särkyneitä leluja.

Litefoot istahti kynttilöineen portaalle ystävänsä viereen, varoen tiputtamasta steariinia makuuhuoneestaan lainaamalleen viininpunaiselle tupakkatakille asettaessaan sitä sivuun. Hän otti Jagoa jokseenkin jäykästi kädestä ja taputti rannetta mekaanisesti. Hän ei ollut koskaan oppinut täysin luonnollista lääkärin ja potilaalleen suomaa ammattimaista lempeyttä. Tosin ei sille ruumishuoneella ollut liikaa tarvettakaan!

”Noh, noh. Älä itke ystävä hyvä”, Litefoot lohdutti niin hyvin kuin osasi, ”Minä luulen, että onnemme on jo sitä paitsi kääntynyt.

”Oletko todella sitä mieltä Litefoot?” Jago niiskahti.

”En kai minä muuten sanoisi, jos en tarkoittaisi, vanha kuoma”, Litefoot sanoi ja koetti hymyillä, vaikka tuskin se nyt ihan hymyltä näytti. Ei ainakaan tässä valossa ja tällä mielialalla. Jago oli iso mies, ei ehkä pisimpiä, mutta kaikin puolin vanttera, sekä puhtaasti terveydellisessä mielessä ehkä pyyleväkin. Siksi oli jotenkin ihmeellistä todeta hänen olevan niin monella tapaa hauraampi ja herkempi kuin professori Litefoot, joka kenties oli fyysisesti heikompi, silti henkisesti viileän teräksinen. Hän oli patologi. Kuolema oli hänelle kaikista arkipäiväsin asia, ja siihen verrattuna moni muu harmi vaikutti pieneltä.

Mutta lohduttaa professori ei totisesti osannut. Onneksi Jagolla oli luontainen kyky ymmärtää ajatus ja aie itse tekoa paremmin. Kutsutaan sitä sitten vaikka tunneälyksi.

”No, jos olet sitä mieltä, niin mikä minä olen vastaan panemaan!” sanoi Jago, yhtä hämmentävän nopeasti piristyen kuin oli surkuun kapsahtanutkin. Litefoot ei ollut aivan varma oliko se tyypillinen ominaisuus kaikille kaunosieluisille taiteilijoille, vai oliko Jago ailahtelevaisuudessaan poikkeustapaus. Mutta luonteenpiirteenä se oli jollain tavalla viehättävä. Hänen kanssaan niin harvoin tarvitsi arvailla! Yksi syy, eräs monista syistä rakastaa Henry Gordon Jagoa enemmän kuin ketään muuta.

”Kerätäänkö nämä takaisin näihin koreihin? Haluatko vielä tuoda ne yläkertaan?” Litefoot kysyi viitaten leluihin, jotka lojuivat siellä täällä edelleen sikin sokin – tosin professorille tuli jotenkin äärimmäisen kummallinen tunne, että ne olivat kynttilän lepattavassa valossa ryömineet lähemmäs Jagon koreja ihan itsekseen.

”Jos et kovasti vastusta? En liene koskaan nähnyt yhtä hauskannäköisiä vempeleitä! Vannon kautta kiven ja kannon, että siellä oli nukke, joka puhui, kun veti narua sen selästä. Minusta olisi hauskaa ottaa selvää miten ne toimivat”, hykerteli Jago pyyhkien samalla poskiaan nenäliinan lisäksi takkinsa hihoihin. Litefoot kumartui ottamaan posliinisen tyttölapsen pään lattialta.

Ohhoh! Tämähän taitaa olla plastiikista tehty! Enpä ole ennen moista nähnyt”, Litefoot ihmetteli ja kommentoi nuken valtavia silmiä, pientä nenää, muhkeita huulia ja todella kirjavaa meikkiä. Oikeastaan hän ei ollut aivan varma esittikö se ihmistä lainkaan. Se näytti lähemmin jonkin sortin heimoidolilta tai hedelmällisyyssymbolilta. Jagoa kiinnosti vain niiden toimintamekanismi, ja josko niistä voisi kehittää hänen teatteriinsa jotain oheistoimintaa – lelukauppaa, nukketeatteria, sen sellaista. Litefoot ei viitsinyt kommentoida mitään, koska ensinnäkin, hänellä ei ollut kokemusta viihdebisneksestä, eikä toiseksi sen paremmin valistunutta mielipidettäkään.

Tosin jos herra Jago olisi kysynyt, niin hän olisi mahdollisesti maininnut, että hänen kannattaisi pitäytyä vähän vähemmän ektraterrestiaalin näköisissä leikkikaluissa.

Maan ulkopuolisesta elämästä puheenollen, tässä talossa oli paljon salaisuuksia. Mutta sen selittääkin se, että kyseessä lihan se itsensä Tohtorin hieno, mutta hylätty asuinhuoneisto osoitteessa Baker Street 107. Temaattisesti jotenkin sopivaa oleskella Baker Streetillä, kuin Sherlock Holmes -tarinoissa ikään!

Sen paremmin Jago kuin Litefootkaan ei tiennyt mistä Tohtori oli saanut heidän ahdingostaan tietää – välttämättä hän ei sitä ehkä tiennytkään. Asunnon avaimen he olivat saaneet tuolta mainiolta, mutta salaperäiseltä veikolta, kera hyvin minimaalisten ohjeiden. Tosin eivät henkilökohtaisesti.

Turvapaikka tuli homeisissa Whitechapelin pahamaineisissa nurkkakomeroissa luuhaamiseen jälkeen tarpeeseen. Herra Jago oli erityisen tyytyväinen päästessään vähän esiintymään herrasmiesetsivänä Litefootin harmiksi – Tohtori kun oli edellyttänyt pientä pukuleikkiä asuntonsa vastineeksi. Litefoot itse näki itsensä paljon sopivampana Sir Arthur Conan Doylen tunnetun salapoliisin rooliin, mutta minkäs teet? Milläs panet vanhalle näyttelijälle suosikkiroolin edessä hanttiin?

Ja jos totta puhutaan, niin ei herra Jago ollut metsästäjänkaapuun pukeutuneena mitenkään vähän komea – vaikka Litefoot paljon muuta väittikin piikikkäillä kommenteillaan.

Koko huusholli oli täynnä kaikenlaista omituista, erityisesti kun puhuttiin sen pimeästä ja sokkeloisesta kellarista, joka kaiketi levisi pitkälle Baker Streetin alle kuin katakombi ikään. Herra Jagoa oli paha syyttää liiasta uteliasuudesta, kun professori itse teki yläkerrassa tuttavuutta sellaisen kirjallisuuden kanssa, johon hänellä ei tosiasiassa tulisi olla mitään asiaa koskeakaan. Herra Jago järjesteli eri tavoin vähän särkyneet leikkikalut riviin makuuhuoneen yöpöydälle, mistä ne tuijottelivat maalatuilla akryylisilmillään ja hymyilivät.

”Siinä on hyvä!” hän myhäili tyytyväisenä ”Nyt minä tahdon uhkean untuvatäkin, kaksi tyynyä, oikein tyrmäkän yömyssyn ja lämpöiset villasukat! En muista milloin olisin viimeksi saanut nukkua paremmin kuin märkä kirkonrotta.”

”Et kai nyt aivan tosissasi ole jättämässä noita hirveitä vekottomia tuohon koko yöksi?” Litefoot kysyi, ja vaikkei hän nyt ehkä ollutkaan mieleltään kovin järkkyvää sorttia, niin kyllä häntä häiritsi ajatus nukkumisesta samassa huoneessa tusinoiden silmäparien kanssa. Siksi hänellä ei omassa asunnossaan ollut ihmisiä esittäviä tauluja juuri missään, vaan hän oli pyytänyt rouva Hudsonia hankkiutumaan niistä eroon. Kehnosti maalatuissa muotokuvissa oli jotain todella selkäpiitä karmivaa.

”George-kultaseni, et sinä niitä hyvä mies pimeässä näe”, vakuutteli Jago, mutta Litefoot ei ollut ollenkaan niin vakuuttunut. Jago tuhahti ja painui ystävänsä pisteliään arvostelun alta kylpyhuoneeseen. Pestyään kasvonsa vanhanaikaisessa pesualtaassa ja riisuttuaan päällysvaatteensa hän puhalsi kynttelikön sammuksiin. Silloin hän vasta huomasi osan leluista maalatun fluoresentin vihreällä, pimeässä kiiltävällä maalilla.

”Voihan pullonkorkki sentään”, Jago sadatteli Litefootin oikein hohkaen omalta puolelta sänkyään ”mitäs minä sanoin” –asennetta, vaikkei hän äänen pukahtanutkaan yhtään mitään. Mutisten ja mokomasti jupisten Jago repi tyynystään tyynyliinan ja kasasi lelut nättiin nippuun sen alle.

”Onko nyt parempi?" hän kysyi närkästyneenä, saaden kiitokseksi lempeän suukon nenänpäähänsä – niitä professori Litefoot osasi antaa paljon paremmin kuin sanallakaan lohduttaa tai pahaa mieltä taltuttaa.

FIN





A/N: Henkilökohtaisesti huvitan itseäni ajatuksella, että kellarista löytynyt muovilelu oli Bratz-nukke  :D
« Viimeksi muokattu: 01.12.2015 21:12:38 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Fandomia en tosiaan tunne sitten alkuunkaan, joten kommentointi tuntuu vähän jännältä -- tässä oli minusta ihan hirveästi hykerryttävän herkullisia yksityiskohtia, mutta en sitten tiedä yhtään, miten paljon niitä on ammennettu alkuteoksesta ja mikä taas on kirjoittajan omaa luomusta. No, ehkä moinen ei haittaa  :D

Hihittelin itsekin sille mainitun nuken potentiaalille olla just nimenomaan Bratz, kuvaus ainakin tuntui lollailevan riemukkaasti mokomien ulkonäölle. Tykkäilin kans kovasti niistä lelujen pimeässä hohkaavista silmistä ja siitä, miten tässä oli avattu tuota dilemmaa, ettei Litefoot tykkää mistään "tuijottavista" esineistä makkarissaan tai edes koko asunnossa. Muutenkin tässä toimi minusta se, miten erinäisistä suuremmista kuvioista kerrottiin; tämä parhaillaan menossa oleva tilanne etenee ja sen taustalla tietysti vaikuttaa joku isompi kokonaistilanne plus hahmojen historiat, ja nämä kaikki tasot nivoutuivat kivasti yhteen. Kerrottiin sopivassa suhteessa vähän siitä ja tästä, ja ilman mitään karseita takaumia tai sitten tyypillistä "hän katsoi esinettä x ja muistot tulvahtivat mieleen" -ratkaisua  ;D

Lainaus
Sitten hän vain istui portaan päässä ja itki.

En tiedä mikä tuossa tarkalleen ottaen muhun niin suuresti vetosi, mutta wau. Yksinkertainen on kaunista ja tehokasta. Tuo kohta oli jotenkin... emt, tyhjentävä?

Kieli oli kans kivaa, sanavalinnat ja yleinen sävy tukivat toisiaan kauniisti.

Viihdyttävää oli, kyllä kannatti taas napata kommenttikampanjasta jotain vieraampaa fandomia <3
sano mua rovastiks

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Verinen Paronitar, mä aina jännään sitä et kuka näitä kommenttikanpanjasta uskaltaa ottaa... välillä tunnen näiden linkkailusta pientä syyllisyyttä, kun toki tunnettua fandomia ois helpompi lukea. Minä tosin yritän parhaani, että kärryillä pysyy ilman tuntemustakin. Toki tietysti, kun tämäkin tarina kovasti nojaa canon tapahtumiin, niin siinä joutuu tasapainottelemaan selittelytnja selittämättä jättämisen kanssa. Itse en ainakaan ole kovin pitkälle menevien takaumien ystävä, elleivät ne tuo sitten ihan päästä revittyä uutta tietoa :D

Aw, munkin ehkä suosikkikohta on Jago itkemässä... Jago on canonisestikin kovin herkästi tuhertamassa itkua, se on yksi niistä piirteistä miksi minä hänestä niin tykkään. Aikuinen, emotionaalinen mies kato.

Kiitos kommentistasi! Hauskaa, että tekstistä sai jotain irti näin randomillain :)

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right