Swizzy: Lol toi loistava oli kyllä lähinnä sarkasmia...
Nojaa, kiva että mulla on teitä vakkareita tykkäämässä niistä luvuista joista ite en tykkää.
SparrowCat: Aw, Frank on jotain niin nununununu etten mä kestä.
Voit olla varma että sitä tulee jatkossa vielä paljon lisää, koska rakastuin ja haluan olla Alice just nyt. Oota vaan kuule, pian säkin haluat.
KelmiNeiti00: Hei jes, ihan loistavaa että kommentoit! Jokainen kommentti on mun mielestä aivan ihana, ja tuntuu tosi hyvältä lukea että joku uusi taas tykkää.
Jahma: Siirappi on kivaa mutta joskus liian tahmeaa...
Ja voi kuule, et uskokaan miten monta kertaa oon itekin ihmetellyt että miten mä jaksan, mutta tässä sitä vielä kevyesti porskutellaan eteenpäin!
A/N: Buujaa, ja nyt tulee se mitä kaikki on odottaneet mutta mitä kukaan ei olisi ikinä uskonut oikeasti tapahtuvan - eli luku 50. Viisikymmentä. Puolisataa. Geez, that's a lot of chapters. Waaaaaay too many, if you ask me, but what can I do? Joka tapauksessa taisin luvata jotain extremeä, joten tässä tulee: luku, jossa ei ole kuvailua, vaan
pelkkää dialogia. Kyllä luitte oikein. Mun on kyllä ihan pakko myöntää että tää on myös ehkä turkin ja tylsin luku joka tässä ficissä on, mutta tavallaan tää tarvittiin tänne väliin. Tai en tiiä. Go on and enjoy - if you can.
Mut frendit päivän kirkastaa
Siihen luottaa voin
TikTak: FrenditViideskymmenes”Amy, oletko nähnyt Lilyä?”
”Hän kävi äsken hakemassa takkinsa ja lapasensa. Sanoi menevänsä Jamesin kanssa kävelylle. Mikä hätänä, Alice?”
”Ei mikään. Minua vain mietityttää... kaikki se mitä puhuimme eilen illalla.”
”Ai. Tahdotko puhua siitä? Lottie on ainakin toistaiseksi oleskeluhuoneessa, joten olemme selvillä vesillä sen osalta.”
”Huoh. Tai siis että eikö sinua yhtään mietitytä se kaikki? Siis poikien animaagius ja muu.”
”Itse asiassa ihmettelin juuri itsekin, kun ei niin kamalasti mietitytä. Toki osasinhan minä sinä jollain tasolla odottaakin, samoin Lily.”
”Niin mutta silti! Tai siis että Lily oli oikeassa siinä kun sanoi että ministeriö pitää animaageista kirjaa. Entä jos heidät saadaan kiinni?”
”He ovat kelmejä. Ei heitä saada kiinni.”
”Mutta entä jos!”
”No se on sen ajan murhe. Ei minua se huoleta, ja Lilykin on enemmän järkyttynyt siitä että he tekivät sen.”
”Mitä tarkoitat?”
”Niin siis ei hän sitä sanonut, mutta näkeehän hänestä että hän säikähti kaikkea sitä mitä
olisi voinut tapahtua. Tarkoitan että ihmisiähän on kuollut yrittäessään opetella animaageiksi. Ja muistatko ne McGarmiwan näyttämät kuvat mutaatioista, jotka ovat muodostuneet pikkiriikkisistä virhearvioista?”
”Voi Merlin, en minä ollut vielä ehtinyt sitä ajatellakaan! Tosiaan, entä jos jotakin olisi mennyt vikaan? Hehän olisivat voineet kuolla!”
”Arvasin ettei sinulle olisi pitänyt kertoa siitä.”
”Miten sinä voit olla noin rauhallinen? He olisivat voineet vaikka kuolla! Tai muuttua sellaisiksi tuskaisiksi ja iljettäviksi mutanteiksi! Ja sinä vielä kaiken lisäksi seurustelet helvetti soikoon ihmissuden kanssa!”
”Pidä pienempää ääntä, jooko?”
”Oho, sori. Mutta silti! Sinä olet ihan tyyni vaikka poikaystäväsi on vaarallinen!”
”Eikä ole.”
”Onpas! Hänhän on – ”
”Tiedän kyllä, mutta se ei tee hänestä vaarallista. Se susi joksi hän muuttuu ei ole hän. Sitä paitsi kuten eilen sanoin, se tapahtuu vain yhtenä päivänä kuukaudessa, joten minulla ei ole mitään hätää. Enemmän minua surettaa hänen tilanteensa, ja ihmissusien ylipäänsä.”
”Surettaa? Miten ihmeessä?”
”Alice, oletko huomannut että ihmissusia kohdellaan ihan kamalan huonosti? Ja vain siksi että he ovat mitä ovat, eivätkä voi sille mitään? He eivät saa kunnon työpaikkoja, heille ei vuokrata asuntoja eikä kukaan eväänsä liikauta kehittääkseen hoitomuotoja lieventämään heidän kipujaan.”
”Kai minä sen olen huomannut, mutta en ole kamalasti viitsinyt aikaisemmin kiinnittää huomiota. Tosin se varmaan muuttuu nyt kun tunnen yhden heistä henkilökohtaisesti. Sinä olet tainnut ajatella asiaa enemmänkin?”
”Noin reilun vuoden verran, kyllä.”
”No kerro nyt sitten ihmeessä mitä olet tehnyt asian eteen!”
”Miten niin mitä minä olen tehnyt?”
”Älä viitsi, pakkohan sinun on ollut jotain tehdä. Amy, minä tunnen sinut. Et sinä ole pelkästään ajatellut sitä ja katsellut samalla sivusta, varsinkaan kun on kyse Remuksesta.”
”Niin no, olen kyllä tutkinut paria juttua... Lähinnä yhdistellyt tietoja erilaisista taikayrteistä ja jästien suosimista kipulääkkeistä. Ja lueskellut paljon kirjoja ihmissusista. Viime kesänä löysin Viistokujalta yhden vanhan niteen, jossa oli tosi paljon erilaisia vanhan kansan rohtoja ja lääkeliemiä.”
”Mihin sinä pyrit niillä?”
”Minä – tai antaa olla, se on ihan tyhmää...”
”Antaa kuulua.”
”No kun minä ajattelin että voisin kokeilla paria juttua. Yhdistää kaikkia saamiani tietoja ja yrittää keittää eräänlaisen liemen, joka helpottaisi ihmissusien muutosta ja susivaihetta.”
”Luuletko että se toimisi?”
”En tiedä, ei välttämättä. Mutta minulla on kyllä aika hyvä kuva siitä, miten lähtisin lientä toteuttamaan. Luulen kyllä että minun pitää odottaa koulun loppuun asti, sillä en usko että rehtori katsoisi kovin hyvällä postipaketteja täynnä jästilääkkeitä, jos äiti niitä edes suostuisi ostamaan ilman kunnon selitystä.”
”Selitystä, jota sinulla ei tietenkään ole?”
”Ei tietenkään.”
”Ei jotenkin yllätä minua. Mutta sen sijaan se, että olet ajatellut kaiken noinkin pitkälle, on minusta aika yllättävää.”
”No, minulla on ollut paljon aikaa.”
”Nähtävästi. Ainakin ennen kuin aloit seurustella. Huomaatko nyt, kuinka oikeassa olin, kun totesin viime vuonna että seurustelu vie yllättävän paljon aikaa?”
”Todellakin. Tosin sinun ja Frankin suhde vie varmasti enemmän aikaa kuin minun ja Remuksen.”
”Miksipä sitä kiistämään. Muuten, Frankista puheen ollen...”
”Mitä hänestä?”
”Hän on ollut vähän outo viime aikoina.”
”Joo, kuulin ohimennen kun puhuit siitä Lilyn kanssa uutenavuotena. Millä tavalla outo?”
”Tai siis että hän on edelleen sama suloinen ja ihana Frank kuin aina ennenkin, mutta aina välillä saan hänet kiinni tuijottamasta minua.”
”Mitä outoa siinä on? Ainahan hän on sinua tuijottanut.”
”Niin mutta ei tällä tavalla! Hän katsoo minua ja hymyilee sillä ihanalla pehmeällä tavallaan, uppoutuu ajatuksiinsa... mutta jokin siinä on erilaista. Ihan kuin hän arvioisi tai suunnittelisi jotain.”
”Jos hän miettii sinulle yllätystä? Teillähän on vuosipäivä ensi viikolla.”
”Niin on! Hän taisi kyllä mainitakin että minun pitäisi jättää se iltapäivä tyhjäksi suunnitelmilta. Luuletko tosiaan että hän yllättää minut kunnolla?”
”Ihan varmasti. Hänhän tietää miten rakastat yllätyksiä.”
”Niin rakastan! Muistatko miten hän viime vuonna toi minulle punaisia ilmapalloja aamiaiselle? Ja sitä edellisenä vuonna antoi sen puuhelmirannekorun?”
”Alice hei, miten niitä voi olla muistamatta kun sinä kertaat kaikki tapahtumat ainakin kerran viikossa?”
”Mitäköhän hän keksii tänä vuonna? Jos hän vaikka vie minut kiellettyyn metsään piknikille? Kuulin että viime vuonna se yksi luihuinen oli vienyt tyttöystävänsä sinne ja sulattanut maan ja laittanut vaikka mitä hienoja loitsuja niin että pieni aukio näytti samalta kuin keväisin! Tai entä jos Frank lähettää minulle hämäyksenä pöllöpostissa kortin? Tai jos – ”
”Kuule, minusta on ihanaa kun olet niin innoissasi, mutta eikö yllätys olisi parempi jos et yrittäisi keksiä sitä etukäteen? Ethän sinä edes ole vielä ihan sataprosenttisen varma että hän aikoo yllättää sinut!”
”En olekaan, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen!”
”Alice, yllätysten idea on yllättää.”
”Ihan sama. Eikö muuten olisi ihanaa jos Remus yllättäisi sinut jotenkin joskus?”
”No jaa, enpä oikein tiedä. Se on enemmän teidän tyylistänne, ei minun ja Remuksen. Enkä minä sitä paitsi pidä yllätyksistä yhtä paljon kuin sinä.”
”Niin mutta silti! Mieti nyt, jos hän vaikka toisi sinulle kukkia ihan muuten vain, tai lähtisi spontaanisti kävelylle kuten Lily ja James – mikä on minusta muuten ihan äärettömän suloista!”
”Ja nimenomaan siksi se ei oikein sovi meille. Ääretön suloisuus on varattu sinulle ja Lilylle.”
”Miten vain. Mutta kyllä sinäkin tästä vielä kohta innostut, kun pääsen oikein vauhtiin!”
”Tästä tulee pitkä ilta...”
