// Alaotsikko: Pocahontas : P/Nakoma, P/John Smith, angstromence, one-shot
Fandom : Pocahontas
Title : Yön yksinäinen
Author : Odoshi, it's me!
Rating : K-11
Genre : angstromance, femme, het
Paring : Nakoma/Pocahontas, Pocahontas/John Smith
Disclaimer : Disneylle kunnia ihanasta animaatiosta, hahmoista, maailmasta jne!<3 Sonatalle kiitos Tallulah kappaleesta.
Summary : Olen sanonut hyvästit, toivottavasti löydämme toisemme uudelleen, vielä jonain päivänä.A/N1 : Vihdoin sain kirjoitettua, ja julkaistua nyt myös täälläkin jotain Disney-aiheista! Oikeammin tämä on tarkoitettu tähteä varten, mutta ajattelin julkaista sen täälläkin ja yhdistää multifandomhaasteeseen,he. Mitäs tässä muuta sanomaan, toinen femmeni, Pocahontas/Nakoma on ihana paritus, minä tykkään! Toivottavasti tekin, nyt meni hieman angstisemmalle puolelle, ja musiikilla oli jälleen suuri merkityskirjoittamisen kanssa, joten kiitoksia Sonatalle, Raaka-aineelle, Anssi Kelalle ja tietysti vielä Neljä ruusua-yhtyeelle, jolta ryöstin ficin nimen, jota pohdin pitkän aikaa. Kappaleella itsellään ei ole mitään tekemistä ficin kanssa, se vain tuntui sopivan tähän joissain määrin paremmin kuin hyvin otsikoksi,ehkä? Ja vaikka fikillä onkin monta bändiä ollut inspiroinnissa apuna niin tämähän pohjautuu Sonata Arctica - Tallulah biisiin, jonka sanoja voitte katsoa
tästä. Suosittelen myös kuuntelemaan, kaunis biisi.
Haasteet : Multidom vol.2 Pocahontaksella, vihdoin siihenkin edistystä!
~*~
Yön yksinäinenNakoma PoVNäen yllämme kaartuvan tähtitaivaan, olen onnellinen, kun saan olla sinun vierelläsi. Mustat hiuksesi sekoittuvat vihreään ruohikkoon, joka tuoksuu kesältä. Vapaudelta, joka vallitsee ympärillämme kaukana kylästä, omassa piilopaikassamme. Pidän hellästi kiinni kädestäsi katsellen tummaa taivasta yllämme. Tähdet loistavat kirkkaina, valaisten elegantteja kasvojasi. Huomaan katseestasi jotain outoa, se katsoo kauemmaksi kuin koskaan aiemmin. Nousen istumaan vierellesi, en ymmärrä sinua.
”Pocahontas, miksi olet tänään noin hiljainen?” kuiskaan sinun korvaasi epäröiden, katsellessani solakkaa vierelläni makaavaa kehoasi. Haluan kuulla naurusi, mikset sinä naura ja hymyile niin kauniisti, kuten aina prinsessani? Puiden havina herättää sinut, etkö kuullut sanojani? Nouset istumaan vierelleni ja tartut taas käteeni, puristat sitä hellästi, kiedot sormesi ristiin omieni kanssa.
”Nakoma, minä…” aloitat heiveröisellä äänellä siirtäen katseesi pois minusta. Lasken katseeni maahan, pelkään sanojasi. Tunnen kostean ruohon sormieni välissä, annan käteni vaellella maassa hiljalleen, hermostuneena. Huokaiset hiljaa, vedät minut lähellesi. Pysähdys lämpimään syleisyysi, mutta huomaan siinä jotain etäistä ja erilaista kuin ennen – niinä monina kesäisinä öinä – jolloin sain olla kahden kanssasi piilossa maissipellossa tai vehreiden metsien kätköissä.
Rakastan sinua.”Nakoma, haluan sanoa sinulle, että me…” kuulen sinun aloittaneen lauseesi uudelleen, surullisuuden kaikuessa äänestäsi. Tiedän mitä aiot sanoa minulle, vetäydyn hieman kaummaksi syleilystäsi, pehmeästä ihostasi, vahvoista, mutta silti niin siroista käsistäsi, jotka pitivät minut vierelläsi. Nouset ylös, vilkaisemattakaan minuun päin. Huokaiset syvään, raskaasti.
”Me emme voi enää tavata näin.” Niin kuulin sinun sanovan, lauseen jäädessä tyhjänä kuiluna välillemme. Tunnen kuinka silmäni kostuvat ja sydämeni hajoaa palasiksi, pienen pieniksi sirpaleiksi. Itkuisin silmin katson loittonevaa selkääsi ja mustia aaltojen kaltaisina lainehtivia hiuksiasi kaarevalla selällä. Pyydän, älä käänny takaisin, en halua, että näet minun itkevän vuoksesi.
Katson kuinka katoat illan hämärään, nukahdan kyynelten valuessa poskilleni.
~*~
Aikaa kuluu, olemme ystäviä sinä ja minä. Haluaisin enemmän, olen aina halunnut. Sinäkin tiedät sen, mutta nyt joudun tyytymään osaani. Sisälläni huutava kaipuu rikkoo sisintäni, kun katson sinua sen miehen kanssa. Kuljette käsikkäin, onnellisina hymyillen toisillenne.
Te rakastuitte, juuri niin kuin mekin olimme rakastuneita. Niin ainakin luulin, silloin kuin peitit minut helliin suudelmiin ja suljit minut syleisyysi yön pimeimpinä tunteina, kuun valaistessa polkuamme. Puristan käteni nyrkkiin, tämä yksinäinen kohtalo on vain minua varten – sinulla on hänet, rakastuit muukalaiseen. Haluaisin niin paljon jutella kanssasi, on niin paljon kerrottavaa. En koskaan saanut tilaisuutta sanoa sinulle ääneen niitä sanoja, jotka roihuavat sydämessäni. Odotan tilaisuuttani, muukalaisen käsien tanssiessa solakalla kehollasi, mutta minulle ei löydy paikkaa, ei mahdollisuutta.
Merkitsenkö sinulle enää mitään?~*~
Tätä päivää olen odottanut. Sydämessäni se on tuntunut ikuisuudelta, juoksen perääsi ja tartun kapoiseen ranteeseesi. Pysähdyt katsomaan minua, älä pelkää haluan sanoa vain hyvästit. Tunteet hukkuvat kaipuuseeni, siihen kaikkeen yksinäisyyteen. Menetin rakkaimpani ja parhaan ystäväni yht’aikaa – on tullut aika sanoa hyvästit. Tummat silmäsi katsovat lävitseni, tunnen syyllisyyttä.
”Nakoma? Minun on mentävä.” Sanat sattuvat, haluat siis nytkin hänen luokseen, kun vihdoin sain sinut pysähtymään luokseni edes pienen pieneksi hetkeksi. Epäröin hetken sanojani, miksi ne ovat niin vaikeita? Vihdoin sain sinut ansaani vain hetkeksi enkä voi olla epäröimättä, päästän suustani pienen huokauksen ja vastaan katseeseesi. Kyyneleet – näen kristallin kirkkaat kyyneleet poskillasi.
”Miksi itket?”
Hellä suudelma painautuu huulilleni, se on pehmeä ja lämmin. Aivan kuten ennenkin, aikoina jolloin yöt olivat vain meidän kahden. Annan omien huulieni painautua vasten huuliasi, vastaten pehmeään, herkkään suudelmaasi. Nostan käteni lantiollesi, päästän kieleni tanssimaan huulillesi. Puiden lehtien havinan välistä kuuluvat huudot irrottavat meidät toisistamme, saavat minut työntämään sinut kauemmaksi itsestäni. Kaukaa kaikuu huuto; sinun nimesi
Pocahontas. On aika sanoa hyvästit.
Nostan käteni kasvoillesi, pyyhin siihen laskeutuneet kyyneleet. Huomaan kasvoillasi jonkun hymyn tapaisen ja katseessasi häivän kaipuuta. Lasken käteni kasvoiltasi ja nostan sen intiaanien hyvästeihin lausuen ääneen ne sanat, jotka minun olisi tullut sanoa jo kauan aikaa.
”Mene, John Smith odottaa sinua.”
Et sano mitään, katsot vain minua nyökäten hyväksyvästi vastaamatta hyvästeihini. Sanoithan omat hyvästisi jo viikkoja sitten, jättäen minut yksin kaipuuseeni. Käännyt jälleen lähteäksesi, juokset metsään huudon luokse – kauas pois, sinne missä valkoinen mies sinua odottaa. Jään jälleen yksikseni, mutta annan mieleeni painua kuvan kostuneista ripsistäsi, kaipaavasta katseestasi ja huuliesi tunteesta vasten omiani. Vielä joskus saan sinut takaisin omakseni prinsessani, jos vain annat siihen mahdollisuuden. Rakastan sinua, ne tunteet eivät tule kuolemaan. Kuiskaan tuuleen nimesi ja hyvästini, vain sinulle.
”Hyvästi Pocahontas.”
Käännyn lähteäkseni, vilkaisten kerran taakseni metsän siimekseen, jossa näen sinut hänen käsivarsillaan. Kietoutuneena, niin rakastuneena. Toivon, että sinun toiveesi toteutui.
Olen sanonut hyvästit, toivottavasti löydämme toisemme uudelleen, vielä jonain päivänä.
~*~
