Kolmas luku
- Potterit vs. Weasleyt -
”Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo: ’Huomenna yritän uudestaan.’”
- Mary Anne Radmacher
~*~*~
He kävelivät Vuotavaan noidankattilaan ja päättivät yhteistuumin ilmiintyä kotiin. He laskeutuivat kotiovelle ja astuivat sisään vilkuillen ympärilleen – ihan vain siksi, etteivät jästit olleet huomanneet mitään epänormaalia.
He suuntasivat keittiöön ja lämmittivät eilistä makaronilaatikkoa. Samalla he sopivat ihan suosiolla, että menisivät vasta huomenna juttelemaan Victoirelle. Se sopi Jamesille, vaikkei hän välttämättä sitä kovinkaan innokkaasti odottanut. Toisaalta, Victoirella oli mies, joten tuskinpa hän ottaisi Teddyä takaisin. Tai ainakin James toivoi, ettei Victoire ollut jättänyt Markia tämän päivän aikana ja päättänyt haluta Teddyn takaisin.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, tosin jo siksikin, että Teddy selasi aamuisen Päivän Profeetan läpi. James katseli tarkasti noita tuttuja kasvoja, joiden jokaisen yksityiskohdan oli muutaman vuoden aikana tallentanut niin tiukasti mieleensä. Ei James ollut voinut muutakaan tehdä kuin nuolla katseellaan kaiken Teddyn olemuksesta ja purra huulensa verille, ettei vain tekisi mitään typerää.
James vilkaisi ympärilleen kuin odottaen, että joku hyppäisi jostain, vaikka tiesi, että sisarukset olivat Kotikolossa, ja äiti ja isä töissä. Sitten hän katsoi taas Teddyä, jonka kulmat olivat hieman kurtussa ja katse tiukasti lehdessä. James veti syvään henkeä ja yritti kerätä kaiken rohkeutensa.
”Öh… Teddy?”
”Mmm?” turkoosihiuksinen mumisi merkiksi, että kuuntelisi.
James avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut. Hän sulki sen ja avasi uudelleen vain todetakseen, ettei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Sitten hän yritti kolmannen kerran: ”Kuule kun… Minä… Olen…”
Miten vaikeaa oli sanoa, että pitää jostakusta?
”Sinä mitä?” Teddy kysyi ja nosti katseensa lehdestä. James katsoi Teddyä suoraan silmiin ja tunsi menettäneensä täysin puhekykynsä. Mitään sanoja ei tullut suusta ulos ja aivot löivät tyhjää. Sydän hakkasi rinnassa kiivaasti Jamesin tuijottaessa Teddyä ihan kuin olisi nähnyt tämän vasta ensimmäistä kertaa elämässään. Taas hän pisti merkille, miten paljon hän rakastikaan Teddyä. Miten paljon hän rakastikaan noita kasvoja, jotka olivat kuuluneet hänen elämäänsä aina syntymästä lähtien. Silmiä, joista oli paistanut rakkaus ja lämpö jo ennen kuin James oli itse sitä edes tajunnut. Ääntä, joka oli puhunut hänelle jo silloinkin kun hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan. Käsiä, jotka olivat auttaneet hänet jo pienestä pitäen ylös juuri silloin kun James oli kaatunut. Teddy oli ihminen, johon James saattoi aina luottaa. Isoveli, jota hänellä ei ollut. Tuki ja turva silloin kun James horjui uhkaavasti. Paras ystävä, jolle saattoi uskoutua kaikesta. Mutta miksei hän nyt pystynyt kertomaan salaisuuksistaan suurinta?
”James?”
James heräsi ajatuksistaan ja tajusi Teddyn näyttävän hitusen huolestuneelta. ”Onko kaikki hyvin?”
”Mi-… Joo, on minulla”, James sanoi nopeasti ja naurahti. ”Kaikki hyvin.”
”Oletko ihan varma?” Teddy kysyi ja kallisti hieman päätään tarkastellen Jamesia. ”Näytit äsken… hieman oudolta…”
”Ei kun… Minä vain… taidan olla väsynyt”, James sanoi nopeasti ja huitaisi kädellään merkiksi, että asia olisi okei. ”Ehkä minunkin kannattaisi ottaa päiväunet.”
”Ai…” Teddy vastasi, vaikka näytti hieman siltä, ettei uskonut Jamesin sepustusta. Hän kuitenkin antoi asian olla ja suoristi itsensä. ”Niin, mitä olitkaan sanomassa?”
”Mi… Ai niin, siis… ajattelin vain että…” Jamesin aivot raksuttivat niin nopeasti kuin mahdollista. ”Niin, ajattelin vain sitä huomista, että… Pitäisiköhän Victoirelle lähettää pöllö ja ilmoittaa, että olemme tulossa? Siis… että hän olisi kotona myös silloin ja… sillä lailla.”
”Hyvä idea”, Teddy myönsi. ”Voisinkin kirjoittaa…”
”Äh, älä turhia”, James sanoi ja nousi ylös keräten astiansa. ”Minä voin mennä kirjoittamaan ja lähettää sen.”
”Jos siitä ei ole haittaa”, Teddy sanoi kurtistaen hieman kulmiaan.
”Ei siitä ole”, James sanoi laskien tiskit tiskipöydälle ja loi Teddylle pikaisen hymyn. ”Saat ne kauneusunesikin nukuttua.”
”Hah hah, James”, Teddy sanoi kuivakasti, mutta hymyili kuitenkin, kun James poistui keittiöstä ja marssi omaan huoneeseensa. Mitään ajattelematta hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja otti esiin pergamenttiä. Hän laski sen eteensä pöydälle, muttei avannut mustepulloaan.
Senkin pelkuri! James alkoi vihaisesti sättiä itseään.
Sinulla oli loistava mahdollisuus äsken! Yksin Teddyn kanssa keittiössä, olisit ihan hyvin voinut sanoa sen hänelle! Mutta eiii, kun pitää olla tällainen pelkuri. Sättiminen ei kuitenkaan auttanut, sillä tilanne oli tullut ja mennyt, eikä James ollut osannut tarttua siihen. Tai olihan hän melkein, mutta livisti viime hetkillä. Hän ei ollut lainkaan lähempänä Teddyn saamista, ei sitten yhtään.
James otti lopulta mustepullon käteensä ja avasi ennen kuin laski sen takaisin pöydälle. Sitten hän otti sulkakynän, kastoi sen musteeseensa ja alkoi kirjoittaa.
Hei Vic!
Teddy on tosi pahoillaan siitä tämänpäiväisestä tapaamisesta. Hän oli jo eilen aamulla mennyt töihin, eikä ollut kuulemma nukkunut eikä syönyt kunnolla sitten sunnuntaiaamun. Ajattelimme, josko tulisimme huomenna puolenpäivän aikoihin käymään. Teddy kun haluaisi tulla pyytämään anteeksi käytöstään – tiedäthän hänet, aina niin vastuuntuntoinen.
Ilmoita, jos ei sovi, niin emme änkeä väkisin. Muussa tapauksessa tapaamme huomenna!
Rakkain terveisin
JamesJames kurtisti hieman kulmiaan.
Rakkain terveisin… Se ei jotenkaan istunut Jamesin kirjeisiin, mutta toisaalta, hän kirjoitti Victoirelle niin harvoin, että kai se ihan hyvä siellä olisi. Ei hän ainakaan sen takia viitsinyt kirjoittaa uudelleen koko kirjettä, ei pergamenttikaan ilmaista ollut!
James taitteli pergamentin ja laittoi sen siististi kirjekuoreen, jonka sulki, ja jonka takapuolelle kirjoitti
Victoire Weasley, sekä osoitteen, jonka oli niin monta kertaa kirjoittanut Teddyn kirjeisiin. Sitten hän nousi ylös ottaen kirjekuoren käteensä ja poistui huoneestaan astellen olohuoneeseen, missä heidän pöllönsä, Lumihiutale, odotti. Lily oli saanut aikoinaan nimetä heidän puhtaanvalkean pöllönsä, joten sen nimeksi oli tullut Lumihiutale. James taas kiusasi monta kertaa siskoaan sillä, että kutsuikin pöllöä Lumipalleroksi. Siitä sai aina pienen kivan riidan aikaiseksi.
James tuli olohuoneeseen. Yllätyksekseen hän huomasi, että Teddy oli siirtynyt sohvalle loikoilemaan ja näköjään jo nukahtanutkin. Ainakin tuon tuhina siltä kuulosti, eikä hän ollut kiinnittänyt mitään huomiota Jamesiin, joten James oletti hänen nukkuvan.
James avasi ikkunan ja melkein saman tien pöllö lehahti ikkunalaudalle. ”Viehän tämä Victoirelle”, James sanoi ja antoi pöllölle kirjeen. Pöllö huhuili hiljaa muutaman kerran kuin vastaukseksi. Se nappasi kirjeen reunasta kiinni, pyörähti ympäri ja pörhäytti sulkiaan vielä ennen kuin levitti siipensä ja lähti lentoon. James katseli sen perään hetken aikaa. Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan olohuonetta ja Teddyä, joka jatkoi tuhisemistaan. Oli epäkohteliasta tuijottaa, mutta eihän James ollut Teddyn suhteen aikoihin muuta tehnytkään kuin vain tuijottanut tätä. Tietysti hän oli yrittänyt tehdä sen mahdollisimman huomaamattomasti.
He päättivät lähteä vielä sinä päivänä Kotikoloon. Tai oikeastaan James oli puhunut Teddyn mukaansa, eihän Teddyllä olisi mitään muutakaan tekemistä. Teddy oli suostunut, ja niin he olivat ilmiintyneet Saukkonummelle, jossa heitä oli jo ulkona odottanut serkuslauma menninkäisiä kitkemässä. James ja Teddy osallistuivat mukaan enemmän kuin mielellään ja pian he jo kilpailivatkin joukkueina, kummat heittäisivät pidemmälle: Potterit vai Weasleyt. Teddy lukeutui Pottereihin, kuten aina.
”Ja noin se lentää!”, Fred hihkaisi menninkäisen lentäessä ilmojen halki. Lily vieressä tuhahti, sillä Fredin heitto oli mennyt hänen omaansa pidemmälle. Toki sillä ei ollut suurta merkitystä, koska joukkueet laskivat yhteen jäsentensä heittämät lukemat. Voittaja olisi joukkue, jolla olisi isompi lukema.
”Hullun tuuria”, Lily tokaisi serkulleen, ja he vaihtoivat irvistyksiä.
”No, no, Lily, ei saa olla huono häviäjä”, Roxanne nauroi.
”Minä teille häviäjät näytän”, Albus totesi lähinnä itsekseen ja tuijotti kaukaisuuteen menninkäisen rimpuillessaan hänen otteessaan. Sitten hän otti vauhtia ja heitti menninkäisen ilmaan. Se lensi suuressa kaaressa, muttei ihan yltänyt Fredin lukemiin.
”Hyvä heitto, Al”, James sanoi veljelleen ja tarkkaili peltoaukeaa, jonne Albuksen menninkäinen oli päätynyt monien muiden lajitovereidensa tavoin. ”Pari samanlaista, niin voitto on meidän.”
”Suuria puheita, Potter”, Fred uhosi ja siirsi katseensa Hugoon, joka nappasi itselleen menninkäistä. ”No niin, Hugo, näytä heille! Heitä oikein kunnon heitto, niin päästään johtoon.”
Hugo otti menninkäisestä tukevan otteen ja valmistautui ottamaan vauhtia. Hän näytti hieman hermostuneelta. Hugo otti vauhtia ja…
… ja kompastui. Punapäinen poika huusi ja menninkäinen irtosi hänen otteestaan. Menninkäinen putosi vain käsivarren mitan päähän pojasta. Syntyi hölmistynyt hiljaisuus, jonka aikana menninkäinen istui näyttäen hieman hämmentyneeltä. Kun se lopulta tajusi vapautensa, se nousi seisomaan ja ilkeästi hihitellen kipitti takaisin Mollyn puskiin piiloon.
”Voi Hugo, oletko kunnossa?” Rose rikkoi hiljaisuuden ja meni nopeasti veljensä luokse.
James virnisti ensimmäisenä. ”Ai, siis tuo oli se voittoheitto?” Lily ja Albus tirskahtivat, eikä Teddykään voinut olla hymyilemättä. Vastaukseksi Fred irvisti, mutta yhtälailla hänenkin kasvoillaan oli huvittunut hymy.
”Nooh, pieni takaisku vain”, Roxanne lohdutti. ”Kyllä me vielä keritään ottamaan välimatka kiinni.”
Teddy vaihtoi Jamesin, Albuksen ja Lilyn kanssa katseita, ja he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, ettei se tulisi onnistumaan. Tai ainakin he tekisivät kaikkensa, jottei se onnistuisi.
Peli päättyi Potterien voittoon, kun Molly kutsui heidän syömään. Voitosta ja koko kilpailusta puhuttiin toisia naljaillen sekä mokista muistutellen, eikä Molly tuntunut olevan moksiskaan, kun pöytään astelikin kaksi ylimääräistä vierasta.
”Syökää niin paljon kuin jaksatte”, Molly sanoi ja laski tarjoilujaan pöydälle kaikkien saataville. ”Kaikille riittää purtavaa… Hugo, älä hotki.”
”Hei, pelataanko ruuan jälkeen huispausta?” Fred kysyi. Aikojen saatossa Kotikolon varastoon oli lapsia varten kertynyt vanhoja luudanvarsia, jotta he saattoivat pelata keskenään. Heillä oli jopa aito kaatokin, joka tarinan mukaan kuului Charlie Weasleylle. Charlie oli kerran ollut katsomassa jotain peliä, kun sen lopussa kaato oli heitetty yleisöön, ja juuri Charlie oli sen napannut itselleen. Mutta koska hän ei niinkään ollut kaivannut ylimääräistä rojua, eikä fanittanut huispausta lainkaan niin kovasti, että olisi keräillyt kaikkea huispaukseen liittyvää, hän oli päättänyt lahjoittaa pallon jollekin sisaruksiensa lapselle. Oli kuitenkin käynyt niin, että yllättävän moni oli osoittautunut halukkaaksi saamaan kyseisen kaadon, joka oli pyörinyt niin monien kuuluisuuksien käsissä, että Charlie oli tehnyt kompromissin ja jättänyt sen Kotikoloon, jotta kaikki lapsenlapset saisivat pelata sillä vuorollaan. Lahjoitus oli osoittautunut hyväksi, sillä olihan kaatoa käytettykin vaikka miten paljon.
”Joo, samat joukkueet kuin äsken”, Roxanne innostui.
”Noh, noh, syödään nyt ensin”, Molly hössötti vieressä, kenties peläten, että nuoriso rynnistäisi siltä istumalta takaisin ulos, hakisivat luudat komerosta ja lähtisivät pelaamaan.
Pian he seisoivat taas ulkona – Potterit vastaan Weasleyt. Sen lisäksi, että kyseistä jakoa oli käytetty menninkäisten kitkemisessä, oli se myös nopein tapa saada peli käyntiin. Ilta oli ehtinyt jo pitkälle ja Molly voisi koska tahansa tulla ja käskeä heidät sisälle.
Teddylle oli oikeastaan hyvinkin tuttua kuulua Pottereiden joukkueeseen. Ei sillä, ei hänellä ollut sitä mitään vastaan. Hän oli oikeastaan aina yhtä iloinen siitä. Hän oli ennenkin pelannut Pottereiden riveissä, kun oli saanut kutsun Kotikoloon. Heillä oli nimittäin tapana pelata huispausta kyseisillä joukkueilla, ja silloin peliin saattoi osallistua jopa Harry ja Ginnykin, riippuen ihan siitä, miten monta Weasleytä oli osallistumassa. Joskus oli jopa järjestetty pieniä turnauksia, jos innokkaita oli paljon enemmän. Joissain niissä Teddykin oli ollut mukana, mutta usein hän tyytyi vain katselemaan..
Teddy kantoi pientä huolta siitä, että oli oikeastaan aika surkea huispauksessa. Olihan hän sitä pelannut tosiaan vapaa-ajallaan, mutta hän oli siinä aina yhtä toivoton. James, Albus ja Lily taas… He olivat oikeastaan kaikki syntyneet luudanvarren selkään. Jokainen heistä osasi lentää taitavasti ja olivat hyviä huispauksessa. James varsinkin, hän oli lyömätön. Myös Hugo, Fred ja Roxanne olivat hyviä pelaamaan. Rose ei ollut niin hyvä, mutta osasi silti pelata paremmin kuin Teddy, ja Teddy oli varma, että kiitos kuului Rosen serkuille, jotka pelasivat huispausta aina kun mahdollista.
Hän ja James loihtivat näkymättömän pelikentän kumpaankin päähän kolme rengasta ilmaan, jotta olisi jotain, joihin he tähtäisivät ja joista tulisi pisteitä.
”Hei Teddy, sinä voit pistää pelin alkuun ja heittää tämän ilmaan”, Fred huudahti ja heitti kaadon Teddyä kohti. Hieman köpelösti Teddy otti sen kiinni.
”Asia selvä”, Teddy vastasi ja kääntyi katsomaan Jamesia, Albusta ja Lilyä. ”Ketkä ovat jahtaajia ja kuka pitäjä?”
”Onko sinulla toiveita?” Albus kysyi.
Teddy naurahti. ”Ei, ei todellakaan”, hän sanoi. ”Tiedätte oikein hyvin, että olen todella huono huispauksessa.”
”Voisit olla jahtaaja”, James sanoi mietteliääseen sävyyn ja katsoi sisaruksiaan. ”Al, sinä olet pitäjä.”
Albus mutristi huuliaan. ”Et sitten aikonut kysyä minun toiveitani?”
James pyöräytti silmiään. ”No olet aina halunnut olla pitäjä.”
”Mutta olisi se silti kiva, jos kysyisit. En ehkä halua nyt olla.”
James huokaisi. ”No hyvä on! Haluatko olla ennemmin jahtaaja?”
Albus hymyili. ”En, kun haluan olla pitäjä”, tuo vastasi virnistellen ja näytti isoveljelleen vielä kieltä ennen kuin nousi luutansa selkään ja ponkaisi ilmoihin.
”No niin justiinsa”, tuo mutisi katsellessaan hieman tympeänä Albuksen perään.
Teddy ei voinut olla hymyilemättä. ”Tuossa tuli aika hyvä todiste siitä, että isoveljet ovat esimerkkinä nuoremmille sisaruksilleen.”
James kääntyi Teddyn puoleen näyttäen kysyvältä, eikä Teddy ollut ihan varma, esittikö hän vain. ”Miten niin?”
”Alin isoveljellä on toisinaan tapana tehdä tuota ihan samaa”, Teddy vastasi hymyillen.
James katsoi hetken Teddyä ennen kuin kohautti olkiaan. ”En tiedä, mistä puhut”, tuo kuittasi ja nousi luutansa selkään. Teddy vaihtoi tietäviä katseita Lilyn kanssa. Kyllä James tiesi, mistä hän oli puhunut.
Peli alkoi heti kun Teddy heitti kaadon ilmaan. Jahtaajat syöksyivät kilpaa kaadon kimppuun, ja Teddy nousi nopeasti luudan selkään, jotta pääsisi mahdollisimman pian liittymään oman joukkueensa avuksi. Hän tosin oli varma, että hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt taktiikkaa, miten kaadon saattoi saada toiselta pelaajalta, joten hänestä ei ollut sen suhteen iloa. Hänen osaltaan kaadon nappaaminen toiselta oli lähinnä kädellä huitomista kaadon suuntaan, ja toivomista, että hän osuisi.
Hän ei myöskään ollut hääppöinen kaadon kiinniottaja, kuljettaja saati edes heittäjä. Hän arvosti kyllä kovasti sitä, miten James, Lily ja Albus huomioivat hänet syöttelemällä kaatoa hänelle, vaikka tiesivätkin hänet onnettomaksi pelaajaksi, mutta turhalta se tuntui, sillä hänellä oli vaikeuksia saada kaadosta tiukkaa ja pysyvää otetta. Välillä se jopa luiskahti hänen käsistään, jolloin sen nappasi kiinni joko joku omasta joukkueesta tai sitten vastapuolen pelaaja. Ja jos Teddy saikin otettua kaadon haltuunsa, hänen väistelytekniikkansa olivat hyvin heikkoja ja häneltä oli kovin helppo saada kaato pois. Ja mikäli kävikin sellainen ihme, että Teddy sai pidettyä kaadon siihen asti, että saattoi syöttää sen Jamesille tai Lilylle, tai yrittää maalia, hänen tähtäyksensä ja heittotekniikkansa olivat niin huonoa laatua, etteivät ne joko edes yltäneet perille asti tai sitten ne menivät kirkkaasti päämääränsä ohi.
Joten kun Molly Weasley lopulta uusi nuorison sisälle iltapesulle ja valmistautumaan iltapalalle, Potterit olivat häviöllä, ja Teddy oli varma, että se oli yksinomaan hänen vikansa. Ei kukaan häntä siitä tosin syyttänyt, mutta hän oli aika varma, että jos James, Albus ja Lily eivät olisi syöttäneet hänelle niin paljon, heillä olisi ollut enemmän mahdollisuuksia tehdä maaleja. Ei Teddy olisi siitä pahastunut, vaikka olisikin jäänyt tyhjän pantiksi. Mutta hän tiesi, että Potterit tiesivät sen, joten asiasta oli kai turha huomauttaa.
”Jaaha, kai me tästä sitten lähdemme”, Teddy sanoi venytellen, kun he seisoivat keittiössä Jamesin kanssa, tarkoituksena kiittää herra ja rouva Weasleytä kaikesta ja hyvästellä heidät vielä ennen lähtöään. ”Olen valvonut viime yön, joten kunnon yöunet olisivat poikaa…”
”No mutta ei kai teidän nyt tarvitse lähteä”, Molly sanoi ja katsoi Jamesia ja Teddyä ihmeissään. ”Jääkää ihmeessä yöksi! Laitoin teille peditkin Charlien huoneeseen valmiiksi… Toki toisen pitää nukkua lattialla, mutta kyllä te silti tänne voitte jäädä.”
Teddy tunsi hämmentyvänsä. Toki hän tiesi, että rouva Weasley oli oikein ystävällinen ja ajattelevainen nainen, mutta silti, varsinkin hänen ja Victoiren eron jälkeen, hänestä tuntui hieman oudolta pyöriä Kotikolossa Weasleyden parissa. Hänellä kun ei oikeastaan ollut mitään yhteyttä heihin.
”Kiitos, rouva Weasley, mutta…”
”Molly”, nainen oikaisi hyvin äidilliseen sävyyn. ”Eikä mitään hätää kultaseni, voitte ihan hyvin jäädä yöksi. Tilaa on kaikille, ruokaa riittää ja pyyhkeitä riittää, joten olkaa ihan kuin kotonanne. Kas, Hugo, kultaseni, sinä tulit jo. Rose, sinun vuorosi!”
Teddy loi epätoivoisen katseen Jamesiin.
”Ei meidän ole pakko jäädä, jos et halua”, James sanoi, kun Molly keskittyi hyysäämään Hugon ympärillä. Teddy laittoi merkille, että James puhui heistä, ei vain hänestä. Ei kai se tarkoittanut, että jos Teddy ei halunnut jäädä, niin Jameskaan ei voisi?
”En oikein tiedä”, Teddy vastasi kääntäen katseensa Mollyyn, joka lähetti pojan laittamaan yöpuvun päälle ja alkoi valmistella iltapalaa. ”Ei sillä, että minulla olisi parempaa tekemistä, mutta… mietin vain…”
”Mietit mitä?” James kysyi, kun Teddy oli keskeyttänyt lauseensa, eikä ollut jatkanut. Ei Teddy tiennyt, uskaltaisiko sanoa sen ääneen. Hän ei halunnut olla kiittämätön, ei todellakaan, mutta siltä se saattaisi kuulostaa, jos Molly vain sattuisi kuulemaan hänen ajatuksensa.
”Ajattelin vain, ettei minusta olisi mitään vaivaa”, hän sanoi sitten. No, totta sekin omalla tavallaan oli, mutta se ei ollut juuri se asia, minkä hän oli meinannut sanoa ensin.
James nauroi. ”Mummille mikään ei ole vaivaksi”, hän sanoi huvittuneena juuri kun Rose laskeutui portaita pitkin ja ryntäsi vuorostaan pesulle.
”Jos niin sanot”, Teddy myöntyi lopulta.
Kun Teddy tuli viimeisenä pois suihkusta, iltapala oli jo pöydässä. Molly kutsui kaikki syömään, eikä mennyt aikaakaan, kun pöytä täyttyi nuorisosta. Puheensorinan lomassa jokainen alkoi ottaa sitä, mitä eniten halusi syödä.
”No niin, sinne vain istumaan, Teddy”, Molly sanoi, ja ennen kuin Teddy ehti tehdä mitään, nainen oli ottanut häneltä märän pyyheliinan kädestä. ”Minä vien tämän kuivumaan.”
Teddy katsoi täpötäyttä pöytää. Hän otti lautasen käteensä ja etsi sopivan välin, mistä voisi kurottautua ottamaan jotain syömistä.
”Teddy, pääset tähän istumaan, jos haluat”, herra Weasley sanoi yllättäen ja nousi ylös tuoliltaan.
”Voi, ei tarvitse, voin seistäkin”, Teddy sanoi nopeasti, ja kun herra Weasley ei tehnyt mitään istuutuakseen takaisin, hän jatkoi: ”Istukaa vain…”
”Ei, ei, voit istua tässä”, mies sanoi ja väläytti Teddylle hymyn. ”Minä voin syödä myöhemmin, sitä paitsi muistin juuri, että…” hän vilkaisi pikaisesti ympärilleen. ”Minun pitäisi käydä tallissa.”
”Ai”, Teddy mumisi ja katseli, miten Arthur suuntasi ovesta ulos. Hän käänsi katseensa tuoliin, jossa talon isäntä oli vain hetki sitten istunut.
Ei olisi tarvinnut… Ei minun takiani. Teddy kuitenkin istuutui alas, koska hänen takiaanhan se oli vapautunutkin. Hän söi kaikessa hiljaisuudessa kuunnellen serkusten juttuja. Joihinkin hän osallistui itse hieman, mutta suurimmalta osin James, Albus ja Lily perehtyivät juttelemaan Weasleyden kanssa niin ahkerasti, etteivät huomanneet tai muistaneet Teddyn olemassaoloa. Ei se toki Teddyä haitannut, olihan se hienoa, että jollain oli vielä sukulaisia, joiden kanssa jutella.
”Kiitos iltapalasta”, Teddy kiitti lopulta ja nousi ylös.
”Ota ihmeessä lisää…” Molly aloitti.
”Ei kiitos”, Teddy keskeytti hymyillen hyväntahtoisesti. ”Taidan mennä jo nukkumaan.”
”Nyt jo?” Lily kysyi ihmeissään.
”Nyt jo”, Teddy vahvisti pöydässä istujille, jotka tuijottivat häntä. ”Kuten sanoin, töissä on ollut sen verran kiirettä, että unet ovat jääneet hieman vähille.”
”Siellä on peti valmiina”, Molly sanoi. ”Löydät varmasti Charlien huoneeseen.”
”Löydän kyllä”, Teddy vastasi hymyillen. Sitten hän kääntyi lähteäkseen. ”Hyvät yöt!”
”Hyvää yötä”, muut vastasivat hieman eri aikoihin.
Teddy nousi portaita ylös kuunnellen takaansa puheensorinaa, joka vaimeni sitä mukaan mitä pidemmälle hän pääsi. Aukaistessaan Charlien huoneen oven ja sulkiessaan sen perässään, ääniä hädin tuskin edes kuului. Teddyn ja Weasleyden välille oli tullut niin sanottu muuri.
Teddy huokaisi ja alkoi riisuutua. Katsellessaan heitä kaikkia yhdessä Teddy oli alkanut kaivata omaa perhettään. Äitiä ja isää, joita ei ollut koskaan saanut tuntea muuta kuin tarinoiden kautta, sekä isoäitiä, joka oli nyt poissa. Auttamatta hän oli hieman kateellinen Jamesille ja muille. Heillä oli niin iso suku, ettei yksin jäämisen pelkoa olisi.
Teddy päätti jättää Jamesille sängyn ja meni itse patjalle makuulleen. Hän kiskoi peiton päälleen ja jäi tuijottamaan kattoa.
Alakerrasta kuului naurua. Muuta Teddy ei kuullut, mutta tiesi, että jotain hauskaa siellä oli meneillään. Häntä melkein jo harmitti, että oli tullut nukkumaan, mutta toisaalta, eihän hän kuulunut tähän perheeseen. Vaikka hän tiesi, että herra ja rouva Weasley ottivat hänet mieluusti kattonsa alle, eikä heidän lapsenlapsillaan ollut mitään Teddyä vastaan - ainakin Teddy oli niin ymmärtänyt -, hän ei siltikään tuntenut kuuluvansa tänne. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi oikeastaan vain siksi, ettei kuulunut sukuun millään tavalla.
Kenties siihen tunteeseen vaikutti sekin, ettei hänen ja Victoiren erosta ollut vielä kauaa. Kukaan ei tosin vaikuttanut olevan hänelle vihainen siitä tai mitään muutakaan, mutta silti tuntui jotenkin hitusen kiusallista olla exän sukulaisten luona.
James astui hiljaa huoneeseen ja sulki oven perässään. Hän tähysteli ympärilleen hämärässä ja huomasi, että Teddy oli jäänyt patjalle nukkumaan. Hassua, sillä James olisi ihan hyvin voinut nukkua lattialla. Tosin hän olisi tehnyt mitä tahansa Teddyn puolesta.
James astui lähemmäs sänkyä ja kiskaisi paitansa pois päältä, kun kuuli Teddyn puhuvan: ”Mitä te nauroitte?”
James kääntyi katsomaan Teddyn suuntaan, vaikkei selvästi nähnyt tämän kasvoja. ”Kuuluiko se tänne asti?”
”Kuului.”
”Anteeksi”, James sanoi ja kääntyi heittäen paitansa erään tuolin päälle. Sitten hän alkoi riisua shortsejaan pois jalasta.
”Ei se mitään”, Teddyn ääni vastasi. ”En saanut muutenkaan unta.”
”Ai”, James vastasi ottaessaan lasinsa pois ja laskiessaan ne vaatteidensa päälle. Sitten hän kömpi sänkyyn, joka narisi hieman hänen allaan. ”Pelattiin sanan selitys-peliä”, hän vastasi lopulta Teddyn kysymykseen ja veti peiton päälleen. ”Lopetettiin äsken, kun mummi käski mennä nukkumaan.”
Teddy oli hiljaa, eikä sanonut mitään, vaikka James koko ajan odotti Teddyn toteavan jotain. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
”Tunnen itseni jotenkin orvoksi täällä”, Teddy sanoi lopulta hiljaisella äänellä. James käänsi päänsä sivulle, vaikkei voinutkaan nähdä lattialla nukkuvaa Teddyä. Sen sijaan hän katsoi vain tummaa seinää, josta ei kylläkään voinut erottaa mitään yksityiskohtia huonon näkönsä ja hämärän vuoksi.
”Ai miksi?”
”Te kaikki olette toisillenne sukua”, Teddy vastasi. ”Kun katsoo teitä, huomaa, että kuulutte samaan perheeseen. Teillä on niin hauskaa keskenänne. Tuntuu, kuin olisin mustalammas valkoisten joukossa.”
James tuhahti. ”No kyllähän sinä meidän perheeseen kuulut. Ainakin me olemme aina olleet sitä mieltä. Joten mikset sitten kuuluisi tänne? Sitä paitsi mummi ja vaari tunsivat vanhempasi. Isähän on aina sanonut, että heillä oli hyvät välit. Joten kyllähän mummi ja vaari sinustakin pitävät ja ottavat sinut mielellään tänne, kun tulet.”
Teddy naurahti hiljaa. ”En minä väittänyt, etteivät he pitäisi minusta tai minä en pitäisi heistä”, hän sanoi lopulta mietteliääseen sävyyn. ”Mutta… Joskus on aikaa miettiä. Silloin huomaan ne kaikki erot, mitkä erottavat minut teistä, ja alan tuntea itseni ulkopuoliseksi. Melkein kuin olisi jokin loinen, joka vain… joka vain yrittää löytää uutta perhettä, johon sopeutua. Johon voisi tuntea kuuluvansa.”
James puri huultaan ja käänsi katseensa takaisin kattoon. Sekö oli tehnyt Teddyn haikeaksi ja jotenkin vetäytyneeksi? Se, että Teddy kaipasi ainoaa verisukulaistaan, jonka oli koskaan tuntenut? Isoäitiään, joka oli kuollut pari vuotta sitten ja jättänyt Teddyn periaatteessa yksin.
”Joskus tuntuu vain haikealta katsoa, miten paljon sinulla ja Alilla ja Lilyllä on perhettä ympärillä”, Teddy jatkoi kuin vahvistaen Jamesin ajatukset. ”Minne tahansa käännytkin, ympärilläsi on joku perheenjäsen, joka ottaa sinut avosylin vastaan. Sinun ei tarvitse koskaan olla yksin.”
”Mutta on sinulla sentään kummisetä”, James sanoi. Kun Teddy ei sanonut mitään, James jatkoi: ”Me olemme sinun perheesi, Teddy. Isä puhuu aina sinusta ihan yhtälailla kuin minusta, Alista tai Lilystä. Hänkin huolehtii sinusta ja pitää sinun puoliasi. Olet hänelle tärkeä… kuten olet meille muillekin.”
Teddy hymähti, ja eikä James ollut varma, kuuliko Teddyn äänessä haikeutta. ”Kiitos, James. Tekin olette minulle kovin tärkeitä. Ainoa perheeni, mitä minulla enää on.”
Huoneeseen laski hiljaisuus. Vain oven ulkopuolelta kuuluva, lähestyvä narina rikkoi sen. James katseli kattoa ja kuunteli, miten joku lähestyi huonetta. Hiljaiset askeleet pysähtyivät aivan oven takana, ja James arveli, että mummi oli tekemässä jonkinlaista tarkistuskierrosta. Meni jonkin aikaa ennen kuin joku oven takana taas liikkui lähtien poispäin. Rappuset valittivat hiljaisella äänellä. Ehkä kerrosta alempana narina taas hiljeni, ja sitten kuului koputus oveen. James arveli, että Fred ja Roxanne olivat puhuneet sen verran kovaan ääneen, että mummi oli kuullut sen ja päässyt huomauttamaan asiasta. Ei hän tosin varma ollut, koska ei kuullut mitään, mutta hän saattoi hyvin kuvitella tilanteen mielessään.
Hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen narina jatkui ennen kuin katosi kokonaan kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
”Tiedätkö, minä todella kaipaan heitä aina silloin tällöin”, Teddy sanoi hiljaisella äänellä. ”Äitiä ja isää ja isoäitiä… Joskus kaipaan heitä niin paljon, että tekee oikein kipeää.”
James halusi sanoa ymmärtävänsä, mutta hän ei voinut. Vaikka hänen elämästään puuttuikin isän vanhemmat, hän ei osannut kaivata heitä. Hänellä kun oli äiti ja isä, hänellä oli kaksi pikkusisarusta, hänellä oli isovanhemmat, sekä tätejä, setiä ja serkkuja niin paljon, että olisi ihan hyvin voinut lahjoittaa niistä osan Teddylle. Ei, hän ei vain yksinkertaisesti tiennyt, miltä Teddystä mahtoi tuntua. Ei hän ollut edes varma, osaisiko kuvitella sitä.
Yhtäkkiä James tajusi olevansa Teddyn kanssa kaksin. Vain hän ja Teddy, eikä muita lähimainkaan. Hän tajusi, että voisi olla ihan hyvä aika koota kaikki rohkeus ja kertoa Teddylle jotakin. Tietysti kohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä jos Teddy tälläkin hetkellä kaipasi vanhempiaan… Mutta toisaalta, hän halusi kertoa Teddylle niin pian kuin vain kykenisi.
James järjesteli mahdollisimman nopeasti ajatuksiaan, yrittäen keksiä, miten vaihtaisi aiheen jotenkin kauniisti ja sulavasti.
”Arvaa mitä”, hän sanoi lopulta, kun ei keksinyt mitään muutakaan. Hän ei uskaltanut kauaa miettiä, sillä hän pelkäsi Teddyn nukahtavan, jos miettisi vielä liiankin kauan.
”Olet oikeasti vampyyri?”
James naurahti. ”Mistä arvasit?”
”Vaistot”, Teddy vastasi huvittuneena. Sitten ääni vakavoitui hieman. ”Mitä halusit kertoa?”
James vakavoitui ja tunsi, miten perhoset alkoivat jälleen valloittaa hänen vatsaansa. Hän mietti jälleen kerran sanojaan. ”Joskus minustakin tuntuu, että olisin mustalammas tai jotain.” No, ei se ollut täysitotuus, sillä ei James ollut koskaan miettinyt suuntautumistaan sillä tavalla, että eroaisi jotenkin muusta maailmasta tai mitään muutakaan. Mutta tuo voisi olla hyvä aasin silta hänen asiaansa.
”Miksi sinusta siltä tuntuu?” Teddyn ääni kysyi. ”Joko sääntöjen alituinen rikkominen on herättänyt omatuntosi kolkuttamaan?”
”Hah hah, Teddy”, James sanoi, eikä tiennyt, oliko iloinen siitä, että Teddy yritti pehmittää tulevaa, vai ärsyyntynyt, ettei Teddy ottanut häntä vakavasti. ”Ei kun ihan oikeasti, Teddy. Tämä… On nyt hiukan eri juttu kuin… kuin joku sääntöjen rikkominen.”
Teddy kaiketi odotti, että James jatkaisi, mutta James ei tiennyt, miten pitäisi. Pitäisikö vain pläjäyttää päin naamaa, että hän piti pojista? Vai pitäisikö ensin jotenkin kysellä, mitä mieltä Teddy oli sellaisista? Toisaalta, se voisi helpottaa seuraavan asian kertomista, ja ehkä rakkauden tunnustuskin sujuisi sitten jo helpommin.
”Anna tulla vain, James”, Teddy kannusti.
James veti hitaasti ja rauhallisesti henkeä nenänsä kautta ennen kuin avasi suunsa. ”Mitä… Mitä mieltä olet homoista?”
Teddy oli hiljaa, ja se hiljaisuus sai Jamesin puremaan huultaan.
”En minä tiedä”, Teddy vastasi verkalleen. ”Tavallisia ihmisiä hekin ovat, eivät he eroa mitenkään muista ihmisistä.”
James käänsi kasvonsa jälleen sivulle Teddyn suuntaan. ”Sinusta… he ovat siis okei?”
”On”, toinen vastasi. ”Ei minulla ole mitään heitä vastaan.”
James nielaisi ja sulki silmänsä helpotuksen pyyhkäistessä hänen lävitseen. Ainakin Teddy hyväksyisi hänet. Se riitti.
”James?”
”Hmm?”
”Pidätkö sinä miehistä?”
Sydän tuntui hypähtävän kurkkuun asti. Ruskeat silmät rävähtivät auki samaan aikaan kun paniikki ja jännitys alkoivat vallata häntä. Jossain aivojensa sopukoissa James tiesi, että olisi ihan okei myöntää, mutta silti, nyt kun olisi sen aika, tuntui jotenkin vaikealta sanoa se ääneen.
Kuului kahinaa. Pian James näki eteensä ilmestyvän tumman hahmon. Teddy nojasi hieman sänkyä vasten.
”Ei siinä ole mitään hävettävää myöntää sitä, James”, Teddy sanoi pehmeällä ja lempeällä äänellä. ”Se on ihan okei.”
”Eikö?” James kysyi hiljaa, vaikka kysymys oli naurettava. Jamesin elämä oli juuri sellaista, ettei hän suuremmin murehtinut sitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Hän saattoi myöntää mitä tahansa ja keksiä paljon enemmänkin.
”Ei”, Teddy sanoi samalla kun James kääntyi kokonaan kyljelleen Teddyn sumeaa hahmoa kohti. ”Kuten sanoin, ei siinä ole mitään pahaa.”
James siirsi katseensa pois Teddystä ja katseli patjaa peittävää lakanaa. ”Kyllä. Minä pidän miehistä”, hän myönsi hiljaisella äänellä.
”Se on okei”, Teddy toisti yhtä hiljaisella äänellä kuin James oli äsken myöntänyt. ”Kaikki on hyvin. Ja…”
James nosti katseensa Teddyyn. ”Ja?”
”Ja muista, ettei sinun tarvitse olla koskaan yksin”, Teddy sanoi lempeästi, ja jos Jamesilla olisi ollut lasit, hän olisi voinut erottaa hymyn vanhemman velhon kasvoilla. ”Minulle voit aina tulla kertomaan, jos jokin vaivaa sinua tai huolettaa. Voit tulla kertomaan ihan mistä tahansa, James. Ihan mistä tahansa. Minä kuuntelen kyllä.”
Ihan mistä tahansa? James puri huultaan.
Sano se nyt! ”Ymm… Teddy?”
”Niin?”
Minä rakastan sinua! ”Minä… minä…”
James näki Teddyn hahmon kallistavan päätään. ”Sinä mitä?”
Minä rakastan sinua! ”Minä… Minä haluaisin vain kiittää sinua”, James sanoi ja tunsi heti pettyneensä itseensä. ”Sinä olet aina kuunnellut murheitani ja ollut luonani, kun olen tarvinnut sinua…”
”Ja tulen aina olemaan, James.” Teddy keskeytti. ”En koskaan hylkää sinua.”
James katsoi Teddyä suoraan silmiin. ”Et koskaan?”
”En koskaan.” Sitten Teddy nosti kätensä ja kosketti Jamesin hiuksia. ”Ja nyt mennään nukkumaan, että jaksetaan huomenna. Hyvää yötä, James.”
”Hyvää yötä, Teddy”, James kuiskasi ja keskittyi täysin tuntemaan, miten käsi vetäytyi hänen hiustensa lomasta pois. Hän katseli, miten Teddyn tumma hahmo katosi näkyvistä, kuunteli kahinaa, minkä Teddy aiheutti menemällä takaisin makuulleen ja vetämällä peiton päälleen. Huoneeseen laski lopulta hiljaisuus, jonka James rikkoi kääntymällä toiselle kyljelle makaamaan, kuin peittääkseen pettymyksensä Teddyltä.
Hän oli pelkuri. Miten vaikeaa oli sanoa rakastavansa toista? James oli ollut niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Miksei hän muka uskaltanut kertoa sitä Teddylle? Miten kauan hänellä menisi, ennen kuin saisi ne sanat suustaan?
Hän yritti ajatella positiivisesti, yritti ajatella, että oli ottanut jo huiman askeleen kertoessaan Teddylle pitävänsä pojista, mutta se ei tuntunut auttavan. Se ei muuttanut sitä seikkaa, ettei hän ollut kertonut sitä tärkeintä.
Huomenna on uusi päivä, James ajatteli ja sulki silmänsä. Huomenna hän yrittäisi uudelleen. Hän yrittäisi joka päivä uudelleen niin kauan, että saisi kerrottua Teddylle.