Crys: Jep, loppujen lopuksi kyseessä oli Reina.
Minusta oli tosi hauska päästä viimein kirjoittamaan hänestä, kun hänen ilmaantumistaan on tarinassa kuitenkin niin pitkään valmisteltu. Sulavalla tavalla kiero on kyllä erinomainen kuvaus, mahtavaa, että se ja sulavat uhkaukset välittyivät! Heh, itsekin kieltämättä tykkään tuosta Valven puhuttelusta yksityiskohtana, se kertoo hänestä hahmona niin paljon. Tai toivon ainakin.
Ja se on vain hyvä, että Valvea on jo ikävä. ♥ Tajusin tuossa hiljattain, että olen kirjoittanut hänestä päätarinassa viimeksi kesäkuussa. Hän ilmaantuu kyllä taas pian, voin sen luvata. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! (Jee, ihanaa jos onnistuin inspiroimaan, mahtavaa että olet saanut kirjoitettua sekä sitä että Vuodenkiertoa. Odotan innolla molempia. ♥)
Kaarne: Reinan ja Edmundin yhteistä maatilaa odotellessa.
Totta, Alisan elämä on kyllä varsin traagillinen nyt. Ihana kuulla, että tämä luku onnistui piristämään sunnuntaita ja herätti myös paljon tunteita, se merkitsee aina paljon. Luonnollisesti myös se ilahduttaa, että eri sävyt ja vaivannäkö välittyvät, jee. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi ja ylipäätään kaikesta tsemppauksesta! ♥
Hopearausku: Jee, hienoa että luku onnistui herättämään tunteita! Hyvää pohdintaa myös Reinasta, tämä jatko tuo vastauksia ainakin osaan kysymyksistä. Kuten Crysillekin sanoin, niin se on vain kiva, että Valveakin jo ikävöidään, onhan hän on ollut poissa kuvioista jo sen verran kauan. Oo, Reinan ja Kiiran kaksintaistelu olisi todellakin mielenkiintoinen konsepti, piti ihan jäädä pohdiskelemaan, että kukakohan sen oikein voittaisi. Kiitos paljon vielä lukemisesta ja kommentistasi sekä onnitteluista. ♥ (Niin, ja toivottavasti koeviikko sujui hyvin
)
A/N: Nämä seuraavat osat ovat pyörineet mielessäni sen verran paljon, että oli kirjoitettava ne jo valmiiksi. Kivat kommentit edesauttoivat myös ehdottomasti asiaa, kiitos! Tästä tuli pitkä, mutten tahtonut julkaista sitä pätkissä. Toivottavasti pidätte.
**
394.Minä voisin lähteä.
Ajatus toistuu mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen katsellessani vastaanottoa ja sen juhlaväkeä. En tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Kynttilät ja koristeet loistavat aivan yhtä kirkkaasti kuin saapuessani valtaistuinsaliin, eikä ruokaa ole tarjolla yhtään vähemmän. Myös soittajat soittavat salin edustalla väsymättä.
Selvin merkki myöhäisiksi muuttuneista tunneista on luultavasti tapa, jolla viini ja tanssiminen ja ilmapiiri ovat vaikuttaneet juhlijoihin. Tunnelma vaihtelee riehakkaasta raukeaan. Vastaanoton ensihetkien hyväntuulisuus on muuttunut aidoksi hilpeydeksi. Tanssilattian parit ja muut vieraat hymyilevät avoimesti toisilleen, eivät kätke ajoittaisia kosketuksia tai rohkaistuneita katseita. Mielessäni käy, että he ovat illan aikana luopuneet suojakerroksistaan.
Salin tapahtumat avautuvat edessäni kuin näytelmä, jollaisia kiertävät kulkijat esittivät Kalhamassa. En ole itse enää osa juhlavieraiden joukkoa, pelkkä sivustakatsoja vain. Reinan yhtäkkinen kohtaaminen tuntuu vieneen kaikki voimani.
Onnistuinko todella hämäämään häntä? En tiedä. Se on ainoa asia, joka on minulle selvää juuri nyt. Juhlijoiden sekaan kadottuaan hän näyttää hävinneen paikalta tyystin, vaikka jokainen huomaamani punasävyinen mekko on saanut minut jähmettymään. Ilmeisesti hän todella saapui paikalle vain puhuakseen minulle.
Edmund sen sijaan ei ole väistynyt valtaistuimeltaan koko aikana. Ainoastaan muutama vieras on rohjennut käydä puhuttelemassa häntä; kuninkaana hän ei ole missään vaiheessa ollut osa vastaanottoa vaan sen yläpuolella. Se tekee hänestä kaiketi näytelmän johtajan. Aina toisinaan hänen pikariinsa on käynyt kaatamassa lisää viiniä sama nainen, jonka näin ensimmäisellä tapaamisellamme. He ovat puhuneet vähän, enkä osaa päätellä, mitä he ovat toisilleen.
Luokseen saapuneita juhlijoita Edmund on kuunnellut vuoroin kiinnostuneena, vuoroin kärsivällisesti. Minulla ei ole silti epäilystäkään siitä, kenessä hänen suurin mielenkiintonsa on.
Hieraisen niskaani. Se tuntuu kovin paljaalta hiusteni ollessa kiinnitettyinä ylös. Sormieni liike on nopea ja levoton. Sysäsin viinilasini aiemmin ohitseni kävelleelle tarjoilijalle, mutta nyt kadun sitä. Tarvitsisin tekemistä käsilleni, jotta en yrittäisi jatkuvasti varmistaa, että mekon krafja on kunnossa. Opaalikoru riippuu kaulallani kauniina ja vaarattomana, mutta samalla se on hyödytön. Hopeamedaljonki taas on edelleen visusti piilossa. Miten houkuttelevaa olisikaan avata sen kansi ja herättää loitsu, joka veisi minut kotiin Valven ja Eddan luo.
Voisin lähteä. Pystyisin siihen.
Lähtöni ei kuitenkaan muuttaisi sitä, etten tiedä tarpeeksi Reinan ja Edmundin suunnitelmasta. Pelkään, miten se tai sopimuksen rikkominen saattaisi Valveen vaikuttaa. Tieto omasta voimattomuudestani kytee minussa rauhattomana. Jos opin jotakin kahdesta kohtaamisestani Reinan kanssa, niin sen, ettei minun pidä aliarvioida häntä.
Siispä minun on jäätävä. Vielä edes hetkeksi. Mikäli minun on käytettävä siirtoloitsua Edmundin ja Reinan silmien edessä paetakseni, aion tehdä juuri niin.
Viereltäni kuuluva kohtelias rykäisy herättää minut ajatuksistani. Kääntyessäni eräs juhlan tarjoilijoista kumartaa suuntaani kasvot huolellisen ilmeettöminä.
”Arvon neiti. Vastaanotto päättyy aivan pian. Hänen korkeutensa on pyytänyt, että te odotatte täällä, kun muut vieraat poistuvat.”
Lävitseni kulkee uusi valppaus. Vilkaisen ympärilleni. Mikään ei viittaa siihen, että juhlat olisivat saamassa päätöksensä, mutta siitä huolimatta nyökkään.
”Teen niin. Kiitos.”
Tarjoilija kumartaa minulle uudemman kerran ja poistuu enempää puhumatta.
Kaikki käy sen jälkeen häkellyttävän nopeasti. Musiikki ei lopu, mutta se vaimenee ja hidastuu: soittajat valmistautuvat soittamaan laulujensa viimeisiä säveliä. Sali alkaa tyhjentyä ihmisistä vähän kerrallaan. On kuin jonkin näkymättömän virtauksen suunta, jonka varassa he ovat vastaanotolla liikkuneet, olisi muuttunut.
Ympärilläni kiirivistä keskusteluista ymmärrän pian, että vaikka vastaanotto päättyy, juhlat eivät. Ne jatkuvat muualla, luultavasti paikassa, joka on valtaistuinsalia soveliaampi yön tummien tuntien viettämiseen. Viini, ruoka ja musiikki tuskin loppuvat myöskään siellä.
Ihmisjoukon kävellessä ovia kohti minä pysyn visusti aloillani. Suuntaani vilkuillaan yhä, mutta suurin viehätykseni on jo karissut. Edmundin minulle suomaa kunniaa lukuun ottamatta en ole tehnyt vastaanotolla mitään kiinnostavaa. Osa minulle kohdistetuista hymyistä on silti suorastaan lämpimiä. Viinin ja yleisen hilpeyden takia? Vaiko sen, että he kuvittelevat minun olevan suoja Valvea vastaan?
Hillitsen halun kietoa käsivarteni ympärilleni. Nyt ei ole oikea aika näyttää heikkoutta. Ajatus saa minut vilkaisemaan valtaistuimen suuntaan, ja tajuan sen tyhjäksi. Ehkä Edmund on lähtenyt tekemään viimeisiä valmisteluja tapaamistamme varten. Neuvottelemaan Reinan kanssa siitä, onko minusta todella hyötyä. Nielaisen palan kurkustani.
Ilman juhlijoitaan ja kuningastaan koristeltu valtaistuinsali näyttää miltei hylätyltä. Jopa musiikki on vaiennut. Katson, miten soittajat lähtevät kantamaan soittimiaan pois salista. Pian vastaanoton vieraista paikalla olen enää pelkästään minä.
En silti suinkaan jää valtaistuinsaliin yksin. Tunnen vartijoiden läsnäolon, heidän tarkkaavaiset katseensa. Pitkään aikaan mitään ei tapahdu, vaikka odotan sitä. Sitten, aivan kuten ensimmäisellä kerralla, yksi miehistä saapuu luokseni ja lähtee taluttamaan minua mitään puhumatta eteenpäin. Onnistun vain vaivoin olemaan kivahtamatta, että pystyn siihen kyllä myös itse.
Minut asetetaan seisomaan tyhjän valtaistuimen eteen. En hermostukseltani saa vieläkään kunnolla otetta ajan kulumisesta. Viimein jostakin kuuluu oven kolahdus, raskaiden askelten ääni. Vartija vierelläni suoristaa ryhtiään paljonpuhuvasti.
Painan katseeni marmorilattian koristeisiin, joita kehystää tässä osassa salia aurinkovaakunan punertava kulta. Askelten ääni lähenee. Vielä tämä viimeinen koitos, muistutan itseäni. Myös valo sisälläni on valpas, varautunut.
Kuulen, miten Edmund asettuu valtaistuimelle ja kehottaa vartijoita poistumaan huoneesta. Heidän lähdettyään jäämme kaksin: Reinaa ei näy. Olen niin jännittynyt, että tekemäni niiaus tuntuu tavallistakin kömpelömmältä. Tohdin nostaa pääni kunnolla ylös vasta, kun Edmund rikkoo väliimme levinneen hiljaisuuden:
”Viimein meidän on mahdollisuus keskustella uudemman kerran. Toivottavasti vastaanottoni oli mieleesi, Alisa Eljaksentytär.”
Edmund tarkastelee minua tiiviisti puhuessaan. Juhla ei ole vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin vastaanoton vieraisiin. Vaikka tiedän Edmundin siemailleen viiniä pitkin iltaa, hänen silmiensä katse on edelleen terävä. Huomaan niissä odotuksen. Tämä keskustelu on todellisuudessa se, jonka hän on tahtonut kaiken aikaa koittavan.
Pidän mielessäni juhlien kauniin musiikin vastatessani:
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
Enempää en onnistu vastaanotosta sanomaan. Minun on säästeltävä valheitani.
395.”Se on hyvä. Jatkossa voit osallistua hovin juhlallisuuksiin miten tahdot. Syntyperäsi ei merkitse siinä vaiheessa enää mitään.” Edmund silmäilee kampaustani ja mekkoani. En pysty päättelemään hänen ilmeestään, mitä mieltä hän niistä on. ”Itse asiassa voisimme kohottaa asemaasi merkittävästi. Myös perheesi hyötyisi siitä.”
Tuttu kireys valtaa minut hänen mainitessaan äidin ja Malvan. Olen nähnyt hovielämää linnassa tarpeeksi tietääkseni, etten voisi vähempää välittää moisesta palkkiosta. Myös muu Edmundin sanoissa tekee olostani varautuneen, mutta en osaa kunnolla määritellä, mikä. Kykenen vain nyökkäämään vastaukseksi.
Edmund jatkaa:
”Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä, kaikki on ulottuvillasi. Mitä ikinä keksitkin pyytää, katson että niin tapahtuu.”
Hädin tuskin kiinnitän huomiota sanojen tyhjään lupaukseen.
Kunhan olet vapautunut maagin ikeestä. Nyt ymmärrän, mikä minua häiritsi. Edmund puhuu kuin olisi täysin selvää, että autan häntä.
Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä nyt teen tai sanon. Hän on vienyt minulta jo valintani.
Sydämeni lyö niin kiivaasti, että pelkään valoni reagoivan. Tietenkin. Minun ei olisi pitänyt odottaa mitään muuta. Ja silti –
”Teidän korkeutenne”, aloitan. Ääneni on tuskin kuiskausta kuuluvampi. ”En tiedä, pystyisinkö siihen.”
Edmundin kulmien väliin ilmestyy ryppy.
”Mitä tarkoitat?”
Epäröin ennen vastaamista, yhden lyhyen hetken. En voi kuitenkaan perääntyä.
”Siihen, mitä te minulta pyydätte. Apuuni maagin suhteen.”
”Ah.” Kulmien ryppy silenee. Edmund nojautuu taaksepäin valtaistuimellaan huolettomasti niin kuin mies, jonka kohtaama ongelma on pienempi kuin hän kuvitteli. ”Sanoinhan, että sinun tarvitsee vain pitää huolta, että liittolaiseni pääsee maagin luo. Mitään muuta emme sinulta odota.”
”Mutta olisin siinä silti osallisena. Hänen – hänen surmaamisessaan. Hän ei ole kohdellut minua
huonosti, teidän korkeutenne.” Loput sanat kompuroivat minusta ulos liian nopeasti. ”Puhuitte pimeistä voimista, mutta en ole huomannut mitään sellaista. Ehkä jos vain vangitsisitte hänet… Eikö se riittäisi?”
Annan ääneni hiipua. Käteni ovat hermostuksesta jääkylmät. Kysyin itseltäni aiemmin, miten Edmundin ehdotukseen suhtautuisi Seremonian jälkeinen Alisa, se, joka ei vielä tuntenut Valvea. Rakasta häntä. Tiedän, että tämä olisi myös hänen vastauksensa. En voi tinkiä siitä edes tällaisessa tilanteessa.
En ainakaan heti. Minun on toivottava, että se riittää.
Edmund rummuttaa sormillaan valtaistuimen käsinojaa. Rytmi on hidas, mietteliäs. Minä odotan henkeäni pidätellen. Ehkä tämä oli sittenkin väärä askel.
Vihan sijasta Edmund suo minulle kuitenkin pelkästään alentuvan hymyn.
”Olet kiltti sielu. Moinen olisi ymmärrettävästi kaltaisellesi vaikea tehtävä.”
Hengähdän.
”Mutta”, Edmund jatkaa samaan alentuvaan sävyyn, ”pahoin pelkään, ettet ymmärrä oman tilanteesi vakavuutta. Enkös kertonutkin siitä sinulle? Olet mitä suurimmassa vaarassa hänen luonaan. Maagien luonto on salakavala. En syytä sinua vääristä luuloistasi – hän on epäilemättä peittänyt sinulta taitavasti todellisen luontonsa. Vangitseminen ei riitä. Ei alkuunkaan. Vain kuolema vie häneltä hänen voimansa.”
Minä pidän sanani kunnioittavan hiljaisina. ”Teidän korkeutenne –”
”Tiedätkö sinä, Alisa, mitä tapahtuu pohjoisen maagin ihmismorsiamille? Tytöille, jotka he Seremoniassa valitsevat?”
Hätkähdän. Salin etuosan kynttilänliekit värisevät, kuin nekin reagoisivat kysymykseen. Edmund ei jää odottamaan vastaustani.
”Jokainen heistä saa surmansa maagin taikuuden kautta. Maagien perimmäisenä tavoitteena on tyttöjen sielujen, elinvoiman, varastaminen, jotta heidän oma elämänsä jatkuu. Olet onnekas, ettei sulhasesi ole vielä päättänyt toteuttaa aiettaan. Se on kuitenkin vain ajan kysymys. Mistä kuvittelet maagien muutoin saavan luonnottoman pitkän ikänsä, sen tuoman voiman?”
Edmund nojautuu eteenpäin lausuakseen seuraavat sanansa hitaan huolellisesti:
”Sellaista elämää sinä yrität parhaillaan suojella. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?”
Sormeni pusertavat mekkoni kangasta. Minä ymmärrän. Ymmärrän oikein hyvin. Silmänräpäyksen ajaksi olen palannut talvipäivään Osmassa, Muorin itkuiseen hahmoon edessäni ja Elsen kertomukseen kalvaslinnan maagin hirmutöistä. Miten Valve ei pystynyt kieltämään mitään siitä.
Mestarini surmasi jokaisen heistä. Muistan yhä hänen ilmeensä, kun hän sanoi niin.
Tämä on Edmundin valttikortti. Se, jolla hän aikoo saada minut lopullisesti puolelleen. Mukana on tarpeeksi totuutta, jotta sen voisi kuvitella herättävän epäilyksen mielessäni. En halua ajatella, miten olisin suhtautunut kuulemaani Seremonian jälkeisinä päivinä, silloin kun Valve oli minulle vielä pelkkä etäinen muukalainen.
Minun on kuitenkin pakko, jotta kykenen esittämään roolini oikein. Nieleskelen, etsin sopivia sanoja:
”Kuinka – miksi juuri morsian, teidän korkeutenne –”
”Se on jonkinlainen maagien sieluton perinne.” Edmundin vastauksesta tihkuu inho. ”Olet nykyisen maagin ensimmäinen uhri, mutta et varmasti viimeinen. Hänen mestarinsa ehti surmata kymmeniä nuoria naisia. Sulhasesi taas surmasi mestarinsa, jotta saisi tämän linnan ja sen herruuden itselleen. Kuten näet, myös hän on päättänyt jatkaa Seremonioiden perinnettä. Jos autat meitä, autat samalla kaikkia muita tyttöjä, jotka muutoin tulisivat jälkeesi.”
Olisin kuin Nessa. Valoni leimahtaa vihaisesti jokaisen Edmundin lausuman valheen myötä. En tahtoisi hillitä taikuuttani, mutta minun on pakko. Samaan aikaan koetan päättää, onko nyt viimein oikea hetki suostua Edmundin suunnitelmaan. Tyttö, joka ennen olin, ei ehkä luottaisi hoviin, muttei pystyisi myöskään ohittamaan moista tietoa.
Ja vain se tulee tekemään valheestani uskottavan.
”Hyvin sanottu, teidän korkeutenne”, Reina toteaa pehmeästi.
396.Yritän parhaani mukaan olla kavahtamatta. Reina on ilmaantunut paikalle salin takaosasta samalla varjoa muistuttavalla tavalla, jolla Kiira liikkuu. Hänellä on yhä punainen mekkonsa ja hopeakoristeensa, mutta tajuan hänen muistuttavan enemmän Valeriaa. Noidan silmät katsovat minua nuoremman palvelustytön kasvoista. On kuin se olisi naamiaisasu, jonka hän on pukenut uudelleen ylleen ja unohtanut sitten riisua.
Reinan askeleet ovat kuiskauksenkeveät, kun hän kävelee Edmundin luo ja kietoo käsivartensa tämän harteiden ympärille. Eleessä on rakastajan omistavuus. Niin naurettavaa kuin se onkin, asian näkeminen järkyttää minua vähän. En odottanut, että he osoittaisivat suhteensa tämän puolen näin avoimesti. Mitä Reina tahtoo sillä oikein viestittää?
Ilmeisesti olen kuitenkin ymmärtänyt jotakin väärin. Ilahtuneen sijasta ilme Edmundin kasvoilla on lähes vaivaantunut, kun hän kääntää päänsä Reinaa kohti.
”Olen sanonut sinulle, etten toivo näkevinäni sinua palvelijana, kun olet kanssani.”
Reina mutristaa huuliaan.
”Mutta minä niin pidän näistä kasvoista. Palvelijoiden ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Mainitsin siitä myös Alisalle.”
”Jos tarvitset heitä muualla, olkoon niin. Tässä salissa en kuitenkaan hyväksy sinua kenään muuna kuin omana itsenäsi.”
He ovat niin lähekkäin, että Reina voisi painautua vaivatta Edmundia vasten, suudella häntä. Tehdä taikuudellaan mitä ikinä tahtoisi. Äskeisestä vaivaantuneisuudestaan huolimatta Edmund katsoo Reinaa tyystin toisin kuin juhlissa näkemääni naista; kuin tämä olisi jotakin, josta hän ei saa kylliksi.
”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.” Reinan kasvot ovat jälleen pelkästään hänen omansa, muuttaneet muotoaan niin huomaamatta, että pelkän silmänräpäyksen on täytynyt riittää siihen. ”Toivottavasti en ole jäänyt mistään tärkeästä paitsi. Olen pahoillani, että olen myöhässä. Minua tarvittiin hetken toisaalla.”
Edmundin olemus rentoutuu Valerian kadottua. Hän viittoo Reinaa hiukan kauemmas, jolloin tämä siirtyy seisomaan valtaistuimen vierelle. Aurinkovaakunan valokehrä punoutuu ruskeisiin hiuksiin. Kun Reina siirtää huomionsa minuun, en osaa vastata hänen hymyynsä.
”Kuten kuulit, kerroin juuri maagin morsiamelle, miksi hänen on niin tärkeää auttaa meitä”, Edmund sanoo. ”Luulen, että hän ymmärtää sen viimein.”
”Sehän on hienoa.” Reina tarkastelee minua päästä kengänkärkiin. ”Alisa on järkevä nuori nainen. Hän käsittää kyllä oman etunsa. Eikö totta?”
Uteliaasti lausuttu kysymys on osoitettu minulle. Minä katson heitä, kuningasta ja puoliveristä noitaa hänen vierellään. En kykene enää erottamaan, tunnenko heitä kohtaan enemmän vihaa vai pelkoa.
Painan pääni alas. Epäröinti on yhä varmuutta parempi.
”Minä – tahtoisin uskoa niin. Tekeväni oikean valinnan. Hänen korkeutensa on tehnyt selväksi, että vaihtoehtoni ovat vähäiset.”
”Se on hyvin valitettava, tämä tilanne, jossa olet”, Reina huokaa. Minulle on arvoitus, tarkoittaako hän sillä Valvea vai vierailuani hovissa. ”Me pidämme huolen, ettei sinulle satu mitään, kun maagi tajuaa petoksesi. Vihaisena hänestä tulee harkitsematon – helpompi kukistaa. Silläkin tavalla sinä autat meitä. Sen jälkeen mikään ei enää kahlitse sinua häneen.”
Jo pelkkä ajatus Valven pettämisestä millään tavoin on korventava hiillos rintakehässäni. Karistan tunteen keskittymällä hopeamedaljonkiin, sen tarjoamaan pakotiehen.
Vielä vähän. Vielä ihan vähän.”Voitteko todella luvata sen, teidän korkeutenne?” minä kysyn ja uskaltaudun katsomaan Edmundia. ”Että pääsen turvaan? Että – että maagi ei yritä tehdä mitään perheelleni?”
”Saat siitä sanani, Alisa Eljaksentytär.”
Edmundin äänestä kuultaa vain vaivoin peitelty kärsimättömyys. Minä suljen silmäni, kuin punnitsisin mielessäni lupauksen arvoa. Vielä tämä yksi askel.
Kaikesta huolimatta minun on pakotettava sanat ulos suustani:
”Siinä tapauksessa autan teitä, teidän korkeutenne. Teen mitä voin.”
Valheen maku on karvas kielelläni. Vaikka en tarkoita mitään siitä, vastaukseni kuulostaa korvissani kovin lopulliselta: kuin se olisi jälleen yksi kuninkaanlinnan avain, joka naksauttaa oven selkäni takana lukkoon. On mahdotonta perääntyä.
Sanoillani on kuitenkin myös toisenlainen vaikutus. Edmund hymyilee minulle avoimemmin kuin kertaakaan koko vierailuni aikana. Voitonriemu hänessä on ilmeinen, mahdoton kätkeä. Hän todella uskoo tähän suunnitelmaan ja minun apuuni.
Minä tukahdutan toivon aavistuksen.
”Hienoa. Oikein hienoa”, Edmund sanoo. ”Siinä tapauksessa meidän on aika miettiä, kuinka –”
”Malttakaa hetki, teidän korkeutenne.”
Edmundin otsa rypistyy. Hän vilkaisee Reinaa, joka seisoo yhä valtaistuimen vierellä. Siniset silmät ovat nauliutuneet minuun.
”Ennen kuin jatkamme, minun on valitettavasti näytettävä teille molemmille jotakin, joka ei voi odottaa. Sen vuoksi olin myöhässä. Vartijat, olkaa hyvä ja tuokaa hänet.”
Viimeiset sanansa Reina lausuu kovempaan ääneen, ilmiselvänä käskynä. Ryppy Edmundin silmien välissä syvenee. Huomio kuitenkin haihtuu mielestäni, kun tajuan, ketä valtaistuinsalin etuosasta astelevat vartijat raahaavat jäljessään.
Simon.
397.Hän ei yritä vastustella millään tavoin, mutta silti vartijat retuuttavat häntä eteenpäin kovakouraisesti. Hänen toinen silmäkulmansa on auennut, poskea ruhjoo purppurainen iskun jälki. Ero hänen aiempaan huoliteltuun olemukseensa on niin räikeä, että se vaikuttaa epätodelliselta. Minua kuvottaa ajatellessani, mitä vartijat ovat Simonille tehneet.
Mutta kuvotuksen alla on myös toisenlainen tunne: epäuskoinen, epätoivoinen. Valtaistuinsalin ääriviivat uhkaavat tummua silmissäni.
Ei. Ei. Ei.Sormeni nytkähtävät, kuin ne yrittäisivät vaistomaisesti tavoitella hopeamedaljonkia. Viime hetkellä käteni pysähtyy. En voi jättää Simonia. En yksin, en näiden ihmisten armoille –
Vartijat pysähtyvät valtaistuimen juurelle niin, että minä jään Simonin sivulle. He pakottavat hänet maahan polvilleen. Minun on mahdotonta lakata tuijottamasta hänen kumaraa hahmoaan, sekaisia hiuksia. Hän ei edes vilkaise minuun päin.
Äkillinen liike valtaistuimen luona havahduttaa minut. Edmund on kohonnut seisomaan. Hän puristaa valtaistuimen käsinojaa voimalla, joka muuttaa hänen rystysensä valkoisiksi. Tajuan, että tapahtunut on hänelle yhtä suuri yllätys kuin minulle.
”Mitä tämä oikein on?” hän tivaa.
Reina on liikahtanut vaivihkaa Edmundin viereltä ja astellut lähemmäs Simonia. Hän tarkastelee tätä kuin saalistaan tutkaileva kissa, kiirehtimättä. Sen päätteeksi hän suo vartijakaksikolle kohteliaan hymyn.
”Olitte oikein avuliaita, te molemmat. Kiitos paljon. Voitte poistua.”
Vartijat tottelevat Reinaa yhtä itseensä selvästi kuin Edmundia. Näen, ettei asia miellytä häntä. Samassa Simon ynähtää kivusta, mikä saa Edmundin huomion palaamaan takaisin palvelijaan edessään. Minä tunnen uuden kuvotuksen ja pelon aallon sisälläni.
”Reina. Selitä.” Edmundin ääni on kireä.
”Pelkään pahoin, että minulla on ikäviä uutisia, teidän korkeutenne.” Reina nyökkää Simoniin päin. ”Tämä mies tässä on osoitus siitä, kuinka pitkälle pohjoisen maagin petollisuus on levinnyt; jopa teidän oma kuninkaanlinnanne ei ole turvassa siltä. Hovipalvelija Simonilla on maagi Valven lahjoittamaa taikuutta, jonka avulla hän on juonitellut teitä vastaan. Pettänyt teidät.”
Veri pakenee kasvoiltani. Reinan sanat ovat rikki repiviä viiltoja minun ja Valven suunnitelmassa. Simon ei reagoi puheeseen millään tavoin. Edmund sen sijaan katsoo vuoroin Simonia, vuoroin Reinaa. Hänen olemuksensa enteilee lähestyvää myrskyä.
”Juonitellut minua vastaan, niinkö. Kuinka olet saanut tämän selville?”
”Minulla on keinoni, kuten hyvin tiedätte, teidän korkeutenne”, Reina vastaa. Hänen kasvonsa ovat jälleen kerran puoliksi Valerian kasvot: silmät, hymyn hetkellinen ujous. ”Sanoinhan, että palvelijat ovat hyödyllisiä. Tämä palvelija eritoten – kultainen Valeria.”
Hän lausuu nimen miltei hellästi. Epätietoisuus Edmundin ilmeessä vastaa sitä, mitä itse tunnen.
”Et ole ainoa taikuudelle herkkä tässä linnassa”, Reina selittää minulle ystävälliseen sävyyn, kuin odottaen, että olisin uutisesta ilahtunut. ”Valerialla on myös vastavanlainen kyky, ja vieläpä ihailtavan tarkka. Minulla oli tapana kuljeskella toisinaan naamioituneena palvelijoiden siivessä, ja tajusin hänen pelkäävän minua. Hän pelkäsi minua todella paljon. Miten hassua. Hän ei ollut kuullut Valven valheita minusta, ja silti myös hän valitsi juuri kauhun…”
Reinan kulmat rypistyvät, kuin asia todella surettaisi häntä. Pian hän kuitenkin piristyy. Vaikka kysymyksen esitti Edmund, Reina kertoo tarinaansa enemmän minulle:
”Puoliverisyyteni takia minun on vaikea aistia taikuutta kuten noidat tekevät. Se on heikkous, jota he käyttävät häikäilemättä hyödykseen. Siispä minun on oltava luova; etsittävä keinoja, joita toiset eivät tulisi ajatelleeksi. Tässä tapauksessa Valeria oli ratkaisuni. Kun olen hän, en saa haltuuni pelkästään hänen kasvojaan ja olemustaan, vaan myös häivähdyksen hänen tietyistä kyvyistään, jos teen loitsun tarpeeksi perusteellisesti. Ominaisuuksia, jotka virtaavat hänen veressään. Hän on esimerkiksi hyvin näppäräsorminen.”
Reina silittää varoen kaunista kampaustaan.
”Mutta mikä tärkeintä, Valeriana pystyn tuntemaan taikuuden läsnäolon kuin se kutsuisi yksin minua. En kykene siihen pitkään, mutta tarpeeksi kauan, jotta kyseessä on ollut kallisarvoinen taito.”
Oikea Valeria on varmasti kuollut, minä mietin turrasti. Muutoin Reina tuskin pystyisi käyttämään hänen ulkonäköään... ei,
häntä, näin. Mikään oppitunneistani tai kohtaamisistani taikuuden maailman kanssa ei ole valmistanut minua Reinan kuvaamaan loitsuun. Saako Agnes ketun muodon ottaessaan myös sen aistit, ketun taidot? Mutta ehkä kyseessä on jotakin, johon Reina kykenee veritaikuuden tai mädän takia.
Reina siirtää katseensa polvillaan kyyhöttävään Simoniin. Hän kallistaa päätään.
”Se oli taitavasti kätketty loitsu. Tarvitsin myös hiukan onnea sen löytämiseksi. En huomannut taikuuttasi vielä silloin, kun saatoit Alisan luokseni. Onnekseni minun oli käytävä keittiössä, ja olit siellä. Hallussasi oleva noituus kätkee puheen merkityksen, eikö niin? Ja siihen tarvitaan jonkinlainen kosketus? Miten näppärää. Tulit kuitenkin epähuomiossa käyttäneeksi sitä, kun autoit yhtä tarjoilijapojista – sydämenlyönnin verran vain, mutta se riitti. Todennäköisesti kerroit hänelle jotakin täysin tyhjänpäiväistä, mutta silti tajusin sanojen kadonneen välittömästi mielestäni. Kun tiesin mitä etsiä, paikansin loitsun ja sen lähteen Valeriana varsin vaivattomasti.”
Reinan huulilla väreilee tyytyväinen hymy hänen muistellessaan tapahtumia. Valeria on kadonnut pois hänen piirteistään. Päässäni pyörii. Jos en olisi pyytänyt häntä keittiöön, hän ei olisi… Entä minun krafjani, taikuuteni? Onko hän tietoinen niistä?
Minun on uskottava, että niin on. En kyennyt aistimaan Simonin krafjaa. Valerian täytyy olla taikuudelle minua herkempi.
398.Simonin hartiat ovat painuneet aiempaa enemmän kumaraan. Hänen kätensä tärisevät hallitsemattomasti. Edmund murahtaa Reinalle:
”Olet puhunut koko ajan pelkästään noituudesta. Kuinka se liittyy maagiin? Tämä ei ole hänen taikuuttaan, niinkö?”
”Ei. Maagit eivät kykene luomaan tällaisia loitsuja. Mutta ilmeisesti he tekevät yhteistyötä, hän ja noidat. Sellaisen tunnistan kyllä.” Reinan silmiin on ilmaantunut aiempaa kylmempi ilme. ”Eikö niin, Simon? Olet saanut pohjoisen maagilta noitien taikuutta, jotta voisit pitää tämän morsianta silmällä. Luultavasti olet houkutellut hänet puolellesi leppoisilla hymyillä ja valheellisella ystävällisyydellä. Sitten menet ja kerrot kaiken hänen matkastaan maagille.”
Jokaisen esittämänsä syytöksen myötä Reina ottaa askeleen lähemmäs Simonia, kunnes seisoo aivan tämän edessä. Minä jännityn, voimatta kuitenkaan tehdä mitään. Kun Simon vain tuijottaa maahan, Reina kumartuu ja kohottaa tämän leukaa kaikkea muuta kuin lempeästi. Hänen kyntensä eivät ole veitsenterät kuten Kiiralla, mutta silti ne painuvat kiinni jo valmiiksi ruhjeiseen ihoon.
”Eikö niin, Simon?” Reina kysyy. Hänen äänensä helisee kirkkaana kuin jää. ”Sinun on turha kuvitella, että vaikeneminen auttaa sinua. Olet vaarantanut valtakunnan turvallisuuden.”
Itsepäinen hiljaisuus. Reina huokaa pienesti.
”Jos sinulla ei ole vastauksia, voisimme toki kysyä asiaa joltakulta muulta. Kenties veljeltäsi? Olette kuulemani mukaan yhä läheisiä.”
Huolellinen uhkaus saa tyrmistyksen kulkemaan lävitseni. Lihas nykii Simonin leuassa. Silti hän ei puhu.
”Olisi tosin sääli vaivata häntä moisella”, Reina jatkaa. ”Hänen vaimonsahan synnyttää heidän ensimmäisen lapsensa aivan pian. Ehkä meidän pitäisi käydä tervehtimässä heitä sen kunniaksi.”
Se tepsii. Simon yrittää perääntyä taaksepäin, mutta Reinan kynsien ote pitää. Näen verivanan valuvan Simonin leukaa pitkin. Hän räpyttelee kiivaasti silmiään.
”Veljeni ei tiedä tästä mitään.” Simonin vastaus on karhea kähähdys. ”Kalvaslinnan maagi palkkasi minut vakoilemaan morsiantaan puolestaan. Antoi erilaisia loitsuja sitä varten. Kunhan Alisa Eljaksentytär lähtee matkaamaan takaisin maagin linnaan, minun on määrä välittää tietoni hänelle. Siinä – siinä kaikki.”
Äänensä vapinasta huolimatta Simon lausuu jokaisen sanan epäröimättä. Hän voisi kertoa totuuden, jakaa petturuutensa yhdessä kanssani, mutta hän ei tee niin.
Yhä nytkin hän yrittää suojella minua.
”Siinä kaikki”, Reina toistaa miettivään sävyyn. Hän päästää Simonista irti niin äkkiarvaamatta, että tämä on menettää tasapainonsa. Odotan Reinan huomion kääntyvän seuraavaksi minuun. Sen sijasta hän katsoo Edmundia, joka on seurannut tapahtumia myrsky yhä kasvoillaan.
Reina taipuu siroon niiaukseen.
”Teidän korkeutenne. Simonin paljastaminen on vaatimaton lahjani teille; vakuutus siitä, että suunnitelmamme maagin suhteen onnistuu kyllä. Mutta mitä oikein teemme petturille? Kuulitte itse hänen tunnustuksensa.”
Edmund tuijottaa Simonia syvän inhon vallassa.
”Hän on sinun löytösi, Reina. Tunnet taikuuden ansat minua paremmin.”
Hän lausuu viimeiset sanat kuin toistaisi jotakin, jonka on kuullut useasti.
”Pelkkä vangitseminen tuskin riittää, teidän korkeutenne. Hän on loitsuineen vaarallinen.”
”Siinä tapauksessa tee, mitä sinun on tehtävä.”
”Pelkään pahoin, että minun on käytettävä siihen voimiani”, Reina toteaa sulavasti. Hän todella kuulostaa siltä kuin olisi pahoillaan. ”Nyt heti, ennen kuin on liian myöhäistä. Mikään muu ei auta tällaista noituutta vastaan.”
Olen näkevinäni Edmundin kasvoilla ohikiitävän epäröinnin. Sitten hänen ilmeensä kovenee.
”Hän myi itsensä maagille. Haluan hänestä eroon. Hinnalla millä hyvänsä.”
”Tahtonne on aina lakini, teidän korkeutenne.”
Sen sanottuaan Reina käännähtää uudelleen Simonin puoleen. Hänen mekkonsa punaiset helmat aaltoilevat liikkeen mukana. Kynttilänliekit ovat alkaneet vapista jälleen raivokkaasti. Viimein minä ymmärrän, miksi; ne kavahtavat taikuutta, joka Reinasta äkisti huokuu. Se ei ole enää vaivihkaista vaan kuin yöntummaa usvaa, mustana väreilevää virvatulta. Pimeän kuiske hänessä on muuttunut riitasointujen vääristämäksi lauluksi.
Minä tunnistan mädän hajun.
Reina kohottaa oikeaa kättään. Hänen kämmenensä poikki juoksee verivana. Pimeän laulu kiertyy ahneesti sen ympärille.
Simon huutaa kivusta.
Ääni repeää hänestä esiin niin täynnä tuskaa, että hetken tunnen sen omalla ihollani. Vääristynyttä taikuutta on mahdotonta paeta. Se ei kosketa Simonia, ei ainakaan näkyvästi, mutta silti sen voima aaltoilee hänen kasvoillaan: löytää jokaisen heikon kohdan. Mieleeni muistuu julmuus, jolla mätä tuhosi Ýmississä kaiken tieltään. Simon yrittää raapia kaulaansa kuin tahtoisi kynsiä noituuden itsestään irti.
Mutta sitten hänen kätensä pysähtyy, vääntyy selän taakse. Reinan taikuus taivuttaa sitä mielensä mukaan. Simon kohottautuu äkkiarvaamatta jaloilleen ja iskeytyy sitten takaisin maahan. Pimeän jälkiä puhkeaa hänen iholleen kuin ne olisivat epämuodostuneita mustia kukkia.
Minä katson sitä mykän kauhun vallassa. Ajatukset törmäilevät toisiinsa päässäni. Minun on pakko tehdä jotakin. Mitä tahansa. Jokainen uusi kivun huuto ainoastaan lisää omaa avuttomuuttani.
Pakotan pakokauhun syrjään. Se tuntuu samalta kuin yrittäisin pitää loitolla painajaista. Hapuilen sormillani ensin tyhjää, kunnes ne koskettavat mekon taskua. Tällä kertaa en pysäytä liikettä.
Voisin käyttää siirtoloitsua, viedä meidät molemmat turvaan. Olen tehnyt niin ennenkin. Minun on vain luotettava siihen, että mekon krafja suojaa minua tarpeeksi kauan. Jos onnistun pääsemään oikealla hetkellä Simonin luokse, ennen kuin että Reina ehtii reagoida –
Reinan taikuudella ei ole kuitenkaan aikomusta hellittää otettaan Simonista. Se kohottaa hänet ilmaan kuin näkymättömän ansalangan vetämänä. Reina itse seuraa tapahtumia liikahtamatta paikaltaan. Kuulen hänen hyräilevän samaa sävelmää kuin silloin, kun hän letitti Valeriana hiuksiani.
Hyräilyn rikkoo luun rusahdus. Kerran, toisen. Aivan kuten silloin, kun mädästä muotoutunut terä iskeytyi Valveen. Simon haukkoo epätoivoisesti henkeä. Hänen kasvonsa ovat kyynelten ja pimeän jälkien peitossa. Minä ajattelen hänen ystävällisyyttään, sitä miten hän paljon hän on vaarantanut minun ja Valven vuoksi.
En voi antaa hänen kuolla.
Samalla hetkellä kun ajattelen niin, Reina laskee Simonin maahan. Tai ei, ei laske – hän vain yksinkertaisesti antaa tämän pudota. Välimatkaa on lopulta juuri ja juuri niin vähän, ettei törmäys ole hengenvaarallinen. Simon käpertyy uikuttaen kerälle.
Reina itse taas astahtaa taaksepäin, kuin tavoitellakseen menetettyä tasapainoa. Hänen kasvoillaan on villi ilme. Sirot sormet pusertuvat pakonomaisesti nyrkkiin ja auki. Tajuan äkisti, että hän päästi Simonista irti koska ei voinut muuta. Hän ei käytä taikuuttaan yhtä vaivattomasti kuin Agnes, syntyperäiset noidat.
Se havahduttaa minut viimein. Kauhu sisälläni muuttuu päättäväisyydeksi. Ryntään Simonia kohti ennen kuin Reina ehtii iskeä uudelleen, etsin kunnollisen otteen hopeamedaljongista. Siirtoloitsun pihka löytää tiensä pimeän läpi. Avaan kannen ja loihdin mielessäni kuvan kalvaslinnasta, Valvesta odottamassa paluutani. Kiedon käteni Simonin ympärille. Tunnen loitsun muotoutuvan, vievän meidät –
Mutta sitten jostakin saapuu toinen loitsu, kipeä kuin lyönti, joka sysää minut pois Simonin luota. Järkytyksekseni mekon krafja ei voi mitään yhteentörmäyksen voimalle.
399.–400.Lennähdän maahan selkä edellä. Medaljonki ja samalla krafja lipeää otteestani. Seuraan henkeäni haukkoen, kuinka Reina kävelee korun luo ja nostaa sen kasvojensa korkeudelle. Pimeä hänessä haipuu piiloon. Hänen rintakehänsä kohoilee kiivaasti; moitteettomasta kampauksesta on karannut suortuvia.
”Oi voi, Alisa. Olitpa varomaton.”
Edmund tuijottaa minua. Minä kompuroin seisomaan jomotuksesta välittämättä. Simon on peittänyt päänsä käsillään. Hän makaa maassa pelottavan hiljaa. Reina tarkkailee minua kuin olisin yhtäkkiä muuttunut paljon aiempaa kiehtovammaksi.
”Oli uhkearohkea temppu yrittää käyttää hyväksesi heikkouttani. Tahtoisin sanoa, sinun itsesi vuoksi, että melkein onnistuit, mutta se ei ole totta. Kuten jo kerroin, olen tottunut olemaan luova. Varuillani. Loitsusi on kätketty paremmin, mutta arvelin, ettei Valve ole jättänyt sinua turvattomaksi. Suojaloitsujen juoni on siinä, että niitä pitää huijata, ei suinkaan yrittää rikkoa.”
Reina hymyilee riemukkaasti. Hetken olen varma, että hän aikoo heittää medaljonkini selkänsä taakse kuin arvottoman rihkaman. Sen sijasta hän painaa kannen kiinni ja asettaa korun omalle kaulalleen.
”Sinun olisi pitänyt antaa Simonin kuolla. Kai tiedät sen? Silloin olisit paljon varmemmin pitänyt oman peitetarinasi.”
Minä kävelen haparoivin askelin esteeksi Simonin ja Reinan väliin. ”Simonin on määrä raportoida liikkeistäni”, sanon ääni täristen. ”Vain hän tietää, kuinka kirjoittaa niin, etteivät maagin epäilykset herää. Senhän te ette voi antaa tapahtua, eikö niin? Hän on arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Jos te teette hänelle jotakin nyt –”
”Hmm.” Reina tarkastelee medaljongin kielokoristeita. ”Se on hyvä huomio.”
Yritän turhaan hillitä vapinaani. Vaikka pimeys on kaikonnut, sen ahne kylmyys tuntuu pinttyneen kiinni valtaistuinsalin koristeisiin, lasimaalausten valoon. Kaikki on mennyt kammottavalla tavalla väärin. Seuraan hengitys kurkussa, kuinka Reina punnitsee sanojani. Viimein hän katsahtaa Simonia välinpitämättömään sävyyn ja sanoo:
”Minä jos kuka tiedän, että petturiin on mahdotonta luottaa. Lupaan kuitenkin miettiä asiaa. Ehkä me keksimme vielä jonkinlaisen ratkaisun. Vartijat! Viekää hänet pois.”
Simonin saliin tuoneet miehet ilmestyvät paikalle niin nopeasti, että ymmärrän heidän odottaneen lähettyvillä seuraavaa käskyä. Kummankaan ilme ei värähdä, kun he tarttuvat Simonia hartioista ja lähtevät kantamaan tätä huoneesta. Tahtoisin estää heitä, tehdä edes
jotakin, mutta ymmärrän, ettei siitä ole hyötyä.
Simon on menettänyt mädän hyökkäyksen myötä tajuntansa. Pelon kynnet kiertyvät entistäkin lujemmin sydämeni ympärille katsoessani, kuinka hän katoaa. Sain sentään ostettua hänelle edes vähän aikaa.
Pelkään vain, ettei sillä ole mitään merkitystä. Ei meidän kummankaan kannalta.
Saliin on levinnyt kuolemanhiljaisuus. Ikuisuudelta tuntuvan ajan me kolme seisomme sen vallassa, kunnes Edmund jyrähtää:
”Mitä tämä oikein on?”
Hän on kerännyt ääneensä kaiken kuninkaallisen arvovallan. Minä ja Reina tuijotamme toisiamme hänestä välittämättä. Simonin kivun huudot ja siirtoloitsun tukahtuneet rippeet kaikuvat yhä välissämme.
Se on Reina, joka rikkoo jähmettyneen hetken. Hän silottelee sekaisia hiuksiaan, pyyhkäisee verta kämmeneltään miltei hajamielisesti. Medaljonkini hohtaa hänen mekkonsa punaista vasten.
”Sinun ongelmasi on, rakas Edmund, että olet liian ehdoton. Et ole kyennyt luopumaan ajatuksesta, että maagin morsian pystyy ainoastaan vihamaan sulhastaan. Ja no – kieltämättä se oli minustakin mahdollista. Kukaan muu ei vihaa Valvea yhtä paljon kuin hän itse; Rahko piti siitä huolen. Jo sen vuoksi hän ei ole mikään ihanteellinen sulhasehdokas.”
Reina sanoo sen kaiken kääntämättä katsettaan minusta.
”Mutta ilmeisesti se ei ole sittenkään totta. Ei ainakaan, jos hänen morsiameltaan kysytään. Eikö niin, Alisa?”
Reina astelee minua kohti samalla harkitulla hitaudella kuin Simonin luo hetki sitten, kunnes pysähtyy aivan eteeni. Hänen sointuvan äänensä alla on veritaikuuden raapimia jälkiä, muisto mädästä ja murtuvista luista. Pimeän laulu ei ole suinkaan vaiennut. Hän näyttää yhä pelkältä kauniinhauraalta ihmistytöltä, ja se tekee kaikesta entistäkin kammottavampaa.
Sillä todellisuudessa hän on hirviö, joka riipii esiin salaisuuteni.
”Sinä rakastat häntä. Etkö rakastakin?”
Edmund äännähtää kuin ei voisi uskoa kuulemaansa. Minä vavahdan, mutta pysyn hiljaa. Ymmärrän Reinan ilmeestä, ettei totuuden kätkeminen hyödytä enää mitään.
”Se toki ei ole välttämättä vielä uutinen. Maalaistyttöjen hellät tunteet on helppo voittaa puolelleen. Kaikkein tärkein kysymys on”, Reina jatkaa, ”rakastaako Valve
sinua. Onko hän todella –”
”Ei”, minä sanon nopeasti. ”Hän ei –”
Mutta mitä ikinä Reina näkeekin kasvoiltani, se saa hänet nauramaan hiljaa. ”Kuka olisi uskonut? Ajattelin, että Valve on ehkä kiinnostunut sinusta taikuutesi takia, mutta mukana on ilmiselvästi muutakin. Hänellä on niin kovin pehmeä sydän. On vaikea uskoa, että hän on Rahkon seuraaja.”
Reina näyttää siltä kuin aikoisi jatkaa aiheesta, mutta hänet keskeyttää raskaiden askelten ääni. Edmund harppoo Reinan luokse ja laskee kätensä tämän olkapäälle. Heidän osansa ovat tyystin vaihtuneet: Reina on ollut jo pitkään se, joka hallitse valtaistuinsalia ja sen tapahtumia. Jopa kauhuni läpi en voi olla miettimättä, eikö Edmund huomaa sitä itse.
Hän ei tehnyt mitään, kun Reina kidutti Simonia. Katsoi vain sivusta, aivan kuin mikään tässä maailmassa oikeuttaisi sellaiseen rangaistukseen.
Edmund puhuu yhteen purtujen hampaitten välistä:
”Mitä tämä oikein tarkoittaa, Reina –”
”Se tarkoittaa, teidän korkeutenne”, Reina sanoo samalla kun hymyilee minulle, ”että maagin morsian on pettänyt teidät. Paljon pahemmin kuin Simon, pahoin pelkään. Hän esitti neitoa hädässä ja antoi teille arvottomia lupauksia vain, jotta voisi myöhemmin laverrella kaiken maagille itse. Käytti hyväkseen suopeuttanne ja armeliaisuuttanne.”
Edmundin silmät välähtävät. ”Valehteli kuninkaalleen?” hän kysyy hurjistuneena.
Edmund näyttää siltä kuin millään muulla ei olisi hänelle merkitystä. Tuollainen surkea maalaistyttö, minä melkein kuulen, miten hän ajattelee. Muistan, mitä Simon minulle aiemmin sanoi:
Hänen korkeutensa vihaa sitä, että häntä johdetaan harhaan.”Voitte uhkailla minua miten haluatte.” Inhoan sitä, miten ääneni vapina vie sanoistani niiden uhman. ”Tehdä mitä vain. En tule auttamaan teitä.”
Reinan pää kallistuu. ”Etkö edes silloin, jos perheesi pyytäisi sitä, Alisa? Äitisi ja pikkusiskosi… Malva, sehän on hänen nimensä? Hän on varmasti suloinen.”
Minä kavahdan. Näen Reinan ilahtuvan reaktiostani, kasvojeni avoimesta kauhusta. Jo pelkkä ajatus, että Malva ja äiti –
”Ette voi tehdä heille mitään. Valven ja hovin sopimus kieltää sen.” Lausun sanat, vaikka en täysin luota niihin.
Reina huokaisee. ”Sopimukset on mahdollista kiertää. Se olisi kuitenkin vaivalloista eikä ollenkaan yhtä mielenkiintoista. Sitä paitsi luulen, että… hmm.”
Hän kiertelee minua laskelmoivan näköisenä. ”Ehkä surmaan sinut nyt, otan kasvosi ja matkaan itse Valven luokse. Hän ei koskaan osaisi odottaa hetkeä, kun tapan hänet.”
Pelostani huolimatta huuliltani karkaa raivokas sähähdys.
”Ei.” Reina kuulostaa pettyneeltä. ”Jos Valve todella on niin kiintynyt sinuun kuin miltä vaikuttaa, hän huomaisi sen. Sitä paitsi en kykenisi saamaan haltuuni taikuuttasi. Sääli. Mutta… hmm! Aivan. Oh, siitä tulee hienoa. Olisi pitänyt ajatella sitä heti. Onneksi minulla on ollut aikaa harjoitella.”
Reina lyö kätensä ihastuneesti yhteen. Hänen silmänsä eivät ole enää siniset. Tummaa mädänkaltaista on alkanut sekoittua niihin kuin muste kirkkaaseen veteen. Mitä ikinä Ikitammen luona hänen taikuudelleen tapahtuikin, se on tahrannut hänet kauttaaltaan.
Edmund ei sitä kuitenkaan näe.
Valo liikahtaa minussa terävästi, kuin viimeisenä varoituksena. Yritän kääntyä kannoillani toivottamaan pakoyritykseen, mutta Reina on silmänräpäyksessä edessäni. Hän tarttuu minua käsivarresta ja vetää minut kiinni itseensä. Pimeä kiertyy jalkojeni ympärille painavana kuin pelko. Se jähmettää minut aloilleni ilman, että mekon krafja edes yrittää tehdä mitään.
”Älä suotta, Alisa. Väsytät vain itsesi.”
Minä etsin katseellani Edmundia. Epätoivo säröilee äänessäni, kun sanon:
”Te ette voi luottaa häneen. Ettekö ymmärrä? Reina kertoo teille ainoastaan mitä haluatte kuulla. Kun hän saavuttanut tavoitteensa, hän –”
”Vaiti.” Edmund on lähtenyt kävelemään takaisin valtaistuimen luokse ilman, että hän edes vilkaisee suuntaani. En ole enää hänen pienimmänkään huomionsa arvoinen. ”Maagin portolla ei ole mitään oikeutta puhua minun hovissani. Reina, tee kuten parhaaksi näet.”
Minä sävähdän. Reina hykertää hiljaa vierelläni. Hän nojautuu lähemmäs ja kuiskaa:
”Et saa minua ansaan. Et sinä, ei Valve, eivät noidat. Minun puolestani he saavat mädäntyä
ætlasissa itse sillä välin, kun minä hallitsen tätä valtakuntaa. Sinun pitäisi ymmärtää, että se on niille tekopyhille pelkureille ihan oikein.”
Yritän turhaan pyristellä vapaaksi hänen otteestaan. ”Ainoa tekopyhä olet sinä ja muut kaltaisesi verinoidat.”
Reina näyttää suorastaan loukkaantuneelta. ”Etkö kuunnellut minua aiemmin? En ole samanlainen kuin he. Aion pitää huolen siitä, että myös joka ikinen heistä kuolee. Minä tulen olemaan seuraava Jurian; kuningatar, joka vapauttaa tämän valtakunnan väärästä taikuudesta. Mikä harmi, ettette sinä ja Valve pääse koskaan kuulemaan tarinoita uroteoistani.”
Pimeän laulu Reinassa kasvaa jälleen. Kauhu kipunoi mustina pisteinä silmissäni. Yhden ohikiitävän hetken minä kuvittelen mekon krafjan sittenkin havahtuvan, tekevän kuten sen on määrätty, mutta Agnesin loitsu pysyy hiljaa.
”Miten runollista se onkaan”, Reina sanoo pehmeästi samalla kun hänen vääristynyt taikuutensa suuntaa minua kohti. ”Että sinä itse olet lopulta veitsi, joka surmaa hänet.”
Tunnen pimeän tavoittelevan valoani nälkäisin hampain. Se ei ole enää usvaa tai virvatulta vaan pohjaton synkkä voima, jonka kylmyys tukahduttaa värit ympäriltäni, minusta. En pysty pakenemaan. Kaikki on ohi –
Ei. Ei. Ei. Sana takoo rintakehääni vasten kuin nyrkki. Tällä kertaa se on täynnä sokeaa uhmaa. Tietämättä mitä muutakaan tehdä, minä turvaudun ainoaan loitsuun jonka osaan. Ástar. Ajattelen, kuinka iloiseksi sen langettaminen minut teki, ihoni alla väreillyttä kesän voimaa. Kuin olisin pystynyt ihan mihin tahansa.
Tunnen sisälläni hiljaisen välähdyksen, linnunsiipien liikettä muistuttavan valon veden pinnalla.
Sitten mätä lävistää minut.
**
A/N2: Huh, onpas hämmentävää saada hoviosuus valmiiksi. Se on ollut tässä tarinassa sellainen kaari, josta olen kaikkein useimmiten miettinyt, että saankohan sitä todella kirjoitettua. Olisi mukava kuulla ajatuksianne.
Seuraavalla kerralla selviää, miksei Alisan suojaloitsu toiminut, minkä lisäksi Valve tekee vihdoin ja viimein comebackin.