Nimi: Huurteisia mietteitä
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Romantiikka, slash
Paritus: Apollon/Hermes
Yhteenveto: Hermes hengitti mielissään kylmää, raikasta ilmaa. Lumi tuoksui aina hyvältä, niin puhtaalle ja kylmälle. Se ravisteli hänestä raukeuden ja virkisti paremmin kuin kahvi koskaan voisi.Varoitukset: En jaksaisi varoitella insestistä, koska jumalten kohdalla täyssisaruksetkin ovat naimisissa (Zeus ja Hera) mutta kuitenkin, he ovat velipuolia, joten kyllä tämä kai sitä insestiä sitten on. Huuu.
A/N: Halusin julkaista tämän erikseen, koska... noh, tämä oli siinä mielessä erilainen kuin mitä yleensä kirjoitan. Ja koska talvi. Toivottavasti tykkäätte ja omia mietteitään tästä saa ilmaista!
Huurteisia mietteitäUnta silmissä ja mieli harhaillen Hermes nousi sängystä ylös. Hiukset olivat sähköistyneet pystyyn ja kun sormet yrittivät oikoa sortuvia selviksi, ne takertuivat takkuihin. Kulunut parkettilattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla ja sai varpaat kipristelemään. Hermes katseli ajatukset sumeina ympärilleen ja havaitsi hajamielisenä Apollonin sängyn olevan tyhjä. Vain myttyyn menneet peitevaatteet kielivät sen, että sängyssä oli nukuttu viime yönä. Hermes ei ollut edes kuullut veljensä tuloa. Hän oli nukkunut niin sikeästi.
Uninen varkaidenjumala tassutteli ulos heidän jakamastaan huoneesta haaveillen kahvista. Talo vaikutti hiljaiselta, melkein yhtä uneliaalta kuin hän itse. Yleensä joku oli laittanut radion tai television päälle tai metelöi itse niin lujaa, että talossa tiesi olevan elämää. Tänään Hermes löysi hiljaisuuden kuitenkin rauhoittavana. Tuntui mukavalle herätä kaikessa rauhassa ja antaa mielen löytää itsestään takaisin tutuille poluille. Hermes aikoi oikaista keittiöön olohuoneen kautta, mutta näki ruudullisista lasi-ikkunoista, että terassilla oli joku. Hermes tunnisti vaalean tukan ja tuon mietteliään asennon. Hän avasi raskaan puuoven, joka piti kylmyyden loitolla, ja astui ulos hyytävän kylmään pakkassäähän.
Kaikki se valkoisuus häikäisi silmiä ennen kuin siihen tottui. Lunta oli kinoksittain ja sen pinnalla vastasatanutta lumipuuteria, joka kimalteli puiden välistä siivilöityvässä valossa. Hermes hengitti mielissään kylmää, raikasta ilmaa. Lumi tuoksui aina hyvältä, niin puhtaalle ja kylmälle. Se ravisteli hänestä raukeuden ja virkisti paremmin kuin kahvi koskaan voisi. Sinivihreät silmät ihastelivat edessä aukeavaa aamuista talvimaisemaa. Havupuut näyttivät majesteettisilta vaaleansinistä taivasta ja valkoista maata vasten. Huurteiset neulaset kimaltelivat auringonvalossa kuin niiden päälle olisi laskettu hienonhieno timanttiverho. Aurinko oli matalalla, vasta nousemassa ja sen langettama valo tuntui kylmältä. Ilma oli tyyni ja hiljainen; lumi vaimensi kaikki äänet, mutta samaan aikaan luonto avautui hänen edessään villinä ja koskemattomana. Se oli kaunista.
”Huomenta”, Hermes toivotti veljelleen, joka seisoskeli rennosti kaiteen vieressä nojaten siihen. Apollon oli työntänyt päänsä pitkälle yli kaiteen ja näytti nautiskelevan näkymästä yhtä paljon kuin veljensäkin, ellei jopa enemmän.
”Hyvää huomenta”, Apollon vastasi pehmeästi ja huokaisi syvään melkein kuin hurmoksessa. ”Tiedätkö, minä rakastan tällaisia aamuja.”
”Tiedän”, Hermes sanoi hymy suupielessään katsellessaan kuinka onnelliselta Apollon näytti. Aamussa ei ollut mitään erikoista, he olivat nähneet tällaisia aamuja satojatuhansia ja silti se kosketti heitä.
”Talvella kaikki pysähtyy”, Apollon jatkoi ja hänen hengityksensä oli yhtä valkoista huurua. ”Ja vaikka kaikki on kuollutta, se on silti niin kaunista. Luonnon oma hiljaisuus, sitä on pakko kunnioittaa.”
Valonjumala värisi, mutta ei kylmästä. Apollonin ripset värähtivät ja suu raottui. Hänen kasvonsa näyttivät yhtä aikaa pohdiskelevilta ja ihastuneilta. Kuluneen harmaan t-paidan helma kohosi, kun jumala venytteli nautinnollisesti ja hengitti raikasta ilmaa syvään, maistellen pakkasen makua kielellään.
”Tiedän mitä tarkoitat”, Hermes sanoi ja nyökkäsi päällään näkymälle, vaikka hänen silmänsä viivähtivät vielä pidempään Apollonissa, tämän notkolle kaartuneessa selässä ja rentoutuneissa kasvoissa, kun tämä laski kätensä alas.
”En melkein edes tunne sitä”, Apollon sanoi harmistuneena ja sormeili puukaiteelle kerääntynyttä lunta. Kohdatessaan Apollonin sormet valkoinen materia muuttui saman tien vedeksi. Jumala katsoi aikaansaannostaan hieman apeasti. ”Vain kovat pakkaset tuntuvat pureutuvan lämpöni läpi. Se tuntuu erilaiselta, hyvällä tavalla.”
”Sinähän voit laskea kehosi lämpötilaa”, Hermes hämmästeli eikä oikein ymmärtänyt mihin hänen veljensä pyrki.
”Niin tietysti”, Apollon vastasi ja kurtisti kulmiaan kuin ajatuksessa olisi ollut jotain vikaa, ”mutta lämpö on osa minua. En halua luopua osasta itseäni vain sen takia, että tuntisin pakkasen paremmin.”
Hermes nyökkäsi, nyt ymmärtäen täysin. Jumalat kokivat vastenmielisenä ajatuksen muuttua maailmaa varten, kun sen olisi pitänyt olla päinvastoin.
”Minä kyllä valitsen mieluummin lämmön kuin kylmyyden”, Hermes tunnusti. Niin mukavalta kuin pakkanen saattoikin toisinaan tuntua, ei mikään voittanut lämpöä, johon liittyi monia tärkeitä asioita. Apollon kääntyi katsomaan häntä.
”Niinkö?” jumala kysyi uteliaana ja kallisti päätään. ”Miksi?”
”Lämpöön liittyy läheisyyttä”, Hermes vastasi ja hymähti sanojensa jälkeen. Heidän keskustelunsa oli saanut yllättävän syvällisen sävyn. Matkalaistenjumala pudisteli huvittuneena päätään. Oli tämäkin aamu. ”Talven kosketus on kevyenä raikas, mutta kylmyys ei lopulta voi tarjota kovin paljon.”
”Ymmärrän”, Apollon sanoi. Hänen ruskeat silmänsä näyttivät pakkasessakin olevan aivan yhtä lämpöiset kuin aina. Nyt ne hymyilivät ja mietiskelevä ilme muuttui lempeäksi. Näytti siltä, että Hermeksen sanat miellyttivät häntä. Katse ei enää hakeutunut talvimaisemaan niin ihastuneena, mutta Hermekseen sitäkin enemmän. Hermes kallisti päätään, odottaen. Hidas, myhäilevä hymy levisi hänen kasvoilleen ja heidän katseensa kohtasivat. Sitten Apollonin käsi kurotti hänen kättään kohti ja tarttui siihen vetäen veljensä lähemmäs, aivan viereensä.
”Ihosi tuntuu kylmältä”, auringonjumala mumisi ja vei käden huulilleen. Huulien välistä purkautui lämmintä ilmaa, joka melkein pisteli Hermeksen sormissa, mutta lämmin kosketus tuntui huomattavasti paremmalta kuin pakkasen sipaisu.
”Ja sinun tuntuu kuumalta”, Hermes vastasi. Apollon hymähti ja suukotti sormia. Hänen katseensa etsi varkaidenjumalan silmät. Ne eivät kysyneet, mutta silti ne tuntuivat odottavan.
”Mutta se tuntuu hyvältä”, Hermes jatkoi ja hymyili vinosti melkein muuttaen sanat vitsiksi. Apollon tiesi kuitenkin paremmin ollakseen hämmentymättä.
”Totta kai se tuntuu”, valonjumala melkein tuhahti ja laski toisen kätensä Hermeksen kasvoille, sormet asettuen kaulan ja niskan välimaastoon peukaloa lukuun ottamatta. Kosketus oli lohdullisen lämmin ja niin hellä. Hermes suuteli Apollonin kämmentä näyttääkseen, että virnistyksistä huolimatta hän arvosti tätä hetkeä.
”Tule tänne”, Apollon kuiskasi. Hermes hymyili kiusoittelevasti ja vetäytyi.
”Ei, tule sinä tänne”, hän vastasi. Apollon hykerteli. He kiusoittelivat usein toisiaan tällä tavalla.
”Entä jos en?” jumala haastoi. Hermes kohautti olkapäitään.
”Noh, sinun menetyksesi”, Hermes sanoi kepeään sävyyn ja käänsi sulavasti selkänsä. Hän ehti ovelle, kun kädet pujottautuivat takaapäin hänen ympärilleen ja kuiskaus korvaan lähetti Hermeksen lävitse kutkuttavan kuumia väreitä.
”Luulitko, että päästäisin sinut noin vain?” Apollon kysyi ja äänestä kuulsi hymy.
”No”, Hermes sanoi naurahtaen, ”itse asiassa luotin siihen, ettet päästäisi.”
”Lurjus”, hänen veljensä moitti.
”Kerro jotakin uutta”, Hermes naurahti ja käänsi päätään valonjumalaa kohti. Apollon ei kertonut, ainoastaan katseli häntä.
”Miten voisin, kun tiedät jo kaiken?” Apollon hymähti hellästi ja painoi heidän otsansa vastakkain. Hermes huoahti ja hengitti toisen tuoksua. Häntä alkoi hymyilyttää.
”Tiedätkö”, Hermes sanoi ilkikuriseen sävyyn, ”kaikkein parhaimmat asiat voi kertoa useampaan kertaan.”
Apollon antoi vastaukseksi loistavan hymyn eikä Hermes voinut muuta kuin suudella häntä.
