Heippa!
Vlad: Ompa mahtavaa saada taas uusi lukija!
Huippua, että tykästyit tarinan ideaan. Käsikirjoitin tosiaan KKK:n alun perin ensin alusta loppuun ennen kuin lähdin kirjoittamaan, joten se voi olla osasyy juonen toimivuudessa. Sirius on paras. <3 Jatka lukemista ja kerro toki mielipiteesi, kun olet päässyt loppuun asti urakassasi.
A/N: Viimein on kauan odotettujen tanssiaisten vuoro. Mitään muuta en tällä kertaa sanokaan, kuin että tämä taitaa olla koko ficin pisin luku. :3
_________________________________________________________________________________________
Kuudestoista lukuJoulutanssiaisetTanssiaispäivä valkeni kuulaan kirkkaana ja lumisena –ja yläluokkien tytöt sekosivat. Valtavia eri tuvista koostuvia tyttörykelmiä seisoskeli kikatellen Suuren salin suljettujen ovien edessä. Sali oli suljettu lounaan jälkeen tanssiaisvalmistelujen ajaksi, eikä sinne ollut oppilailla sisäänpääsyä. Kaikki miettivät kuiskien, mikä vieraileva bändi tulisi soittamaan juhlien jatko-osuudelle. Albus, Scorpius ja Will seisoskelivat eteisaulan portaiden yläpäässä kaiteeseen nojaten ja naureskelivat alakerran tapahtumille huvittuneena. Kaikesta huolimatta ilmassa leijui kutittelevan jännittynyt tunnelma.
Muutama tunti ennen tanssiaisten alkua aula tyhjeni, kun tytöt katosivat kuin sauvan heilautuksesta tupiinsa laittautumaan. Ihmisten kaikottua myös poikakolmikko päätti vetäytyä Rohkelikkotorniin valmistautumaan.
”Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?” Albus valitti yrittäessään saada valkoista röyhelökaulustaan aisoihin puvun takin alle.
Scorpius naurahti vilkaistessaan Albuksen taistelua. Häneltä mustavalkoiseen pukuun pukeutuminen kävi leikiten, sillä hänen vanhempiensa kartanossa järjestettiin usein juhlavia illalliskutsuja, joissa Scorpiuksen tuli pukeutua aina siististi ja arvokkaasti. Periaatteen vuoksi hän ei nyt kuitenkaan auttanut ystäväänsä, vaan tyytyi kohentelemaan omaa, silkinsileää kaulustaan huvittuneena.
Will oli puolestaan välttämättä halunnut lähteä juhliin perinteisellä linjalla. Hän oli lainannut Matami Malkin –puodista oikean vanhan ajan juhlakaavun, jollaisia heidän isänsä olivat kuulemma käyttäneet omissa tanssiaisissaan. Willin kaapu oli pitkä, musta ja Scorpiuksen mielestä erittäin epätyylikkään näköinen, eikä hän uskonut hetkeäkään, että hänen oma isänsä olisi kouluaikoinaan suostunut vetämään jotain niin tyylitöntä ylleen. Hän ei kuitenkaan viitsinyt piikitellä ystäväänsä, joka tuntui olevan erityisen tohkeissaan tulevista pidoista. Nyt Will istui sänkynsä laidalla juhlakaapu yllään ja mumisi keskittyneesti jotain loitsua uudelleen ja uudelleen. Jokaisella sauvan heilautuksella sängylle ilmestyi tyhjästä erivärisiä, suuriterälehtisiä kukkia. Will katsoi kauluksensa kanssa edelleen kamppailevaa Albusta ja sanoi: ”Eikä siinä vielä kaikki. Kai te tiedätte vanhan perinteen?”
”No, ei tiedetä, mutta sinä varmaan kerrot sen meille kohta”, Scorp vastasi ja hymyili ivallisesti.
”Itse asiassa niin kerronkin”, Will vastasi ja veti henkeä. ”Usein erilaisissa tanssiaisissa on ollut tapana, että mies antaa daamilleen kukan lahjaksi, kun hän noutaa tämän vanhempiensa luota. Yleensä kukka on orvokki ja se kiinnitetään tytön rintaan tai ranteeseen”, hän selitti ja kohotti yhtä taikomaansa kukkaa, ”Tässä orvokissa on vihreä nauha, eli tyttö voi helposti pujottaa kukan ranteeseensa ennen tanssilattialle astumista. Olen tehnyt meille kaikille omat, ja vielä pari varalle, jos joku sattuu nuukahtamaan… Scorp, haluatko pinkin?”
Scorpius tuijotti poikaa. ”Tietääkseni en ole daamisi tanssiaisissa.”
”Heko heko”, Will sanoi ja jatkoi, ”Ota nyt tämä. Dominique arvostaa sitä, että sinusta löytyy edes hitunen herrasmiestä joskus.”
”Mitä sinä höpötät? Minähän olen aina herrasmiehen malliesimerkki!” Scorpius sanoi, mutta tarttui kuitenkin kukkaan ja kiinnitti sen pukunsa rintamukseen. Myös Albus otti omansa vastaan, hieman epäröiden.
”Suostuisitko vieläkään kertomaan, kenet viet Loulan sijasta tanssiaisiin?” Scorpius vaihtoi puheenaihetta osoittaen sanansa Albukselle. Myös Will kääntyi tuijottamaan poikaa kiinnostuneena.
Albus kuitenkin vain pudisti päätään ja sanoi: ”Näette sitten.”
Scorpius puuskahti tyytymättömästi. ”Sanoisinko; hyvin epäveljesmäistä! Milloin minä olisin jättänyt kertomatta teille mitään?” hän sanoi syyllistävä sävy äänessään.
”Mietitäänpä. Hmm… Käykö se, että vehtasit toissapäivänä Dominique Weasleyn kanssa luutavaraston salahuoneessa?”
Albuksen sanat kuultuaan Scorpiuksen kasvot valahtivat hetkessä (jos vain mahdollista) entistä lumenvalkoisemmiksi. ”Mistä te olette tuollaista kuulleet?” hän änkytti.
”Sanoisinko; ei tarvitse olla mikään Dumbledore tajutakseen, minne te kaksi jäitte paluumatkalla”, Albus vastasi venytellen sanojaan maireasti.
Scorpiuksen naama helahti lumenvalkoisesta tomaatinpunaiseksi. Hän tunsi korvissaan kuumotusta. ”No, ei me nyt mitään sellaista…” hän takelteli.
”Oletko sinä ihastunut Dominiqueen?” Will kysyi.
”En takuulla!” Scorpius huudahti. ”Hän on vain… Äsh! Lähdetään nyt sinne tanssiaisiin, että saadaan viimeinkin nähdä, kenen kanssa Al tanssii.”
”Sopii minulle”, Will virnisti ja jatkoi: ”Siellähän se Domiekin varmaan jo odottelee…”
”Suu kiinni hyvän sään aikana!” Scorpius ärähti. Albus tyrski naurukohtauksen kourissa. Sitten hän nousi Scorpiuksen perässä ylös sängyltään ja alkoi vihellellä ”Sieppi-Scorpius” –juomalaulun sävelmää ilkikurinen virne kasvoillaan. Vaaleatukkainen poika mulkaisi häntä murhaavasti, kun he lähtivät laskeutumaan makuusalin portaita alas.
He saapuivat eteisaulaan tarkalleen kello viisi. Mustissa asusteissaan ja kukat rinnuksissaan he näyttivät kaikki erehdyttävän paljon oikeilta herrasmiehiltä. Scorpius nautti hetkestä, kun he laskeutuivat portaita alas. Eri tupien tytöt loivat kolmikkoon ihastuneita katseita ja kuiskuttelivat kiihkeästi ystävilleen heidän ohi kulkiessaan. Scorpius väläytteli loistavia hymyjä ihailijoilleen ja vinkkasi silmää kauneimmille. Sitten hänen katseensa osui aulan perällä, seinän vierellä istuskelevaan tyttöön. Tytöllä oli yllään kaunis, turkoosinvärinen ja olkaimeton juhlamekko, joka ylsi nilkkoihin asti ja sen rintaosa oli koristeltu kimaltelevilla jalokivillä. Kun tyttö nosti jalkansa sirosti ristiin toisen päälle, Scorpius huomasi helman lantiolle asti ulottuvan seksikkään halkion. Kun tyttö vilkaisi häntä, poika joutui haukkomaan henkeään. Silloin hän ei nähnyt enää ketään muuta.
”Hei”, hän tervehti tyttöä päästessään tämän luokse. Dominique Weasley hymyili hänelle sädehtivästi, ja Scorpius meinasi kaatua tytöstä uhkuvan loisteen voimasta. Dominiquen hiukset laskeutuivat suurina kiharoina vasemmalle olkapäälle ja osa hiuksista oli vangittu näyttäväksi nutturaksi hänen takaraivoonsa. Hiukset kehystivät virheettömän silkkisiä kasvoja; iho oli kuulas, paksut huulet kiilsivät ja tummat ripset kaartuivat pitkinä sädehtivien, sinisten silmien ympärille.
”Iltaa”, Dominique tervehti Scorpiusta, erittäin tietoisena aiheuttamastaan tunnekuohusta pojan sisällä.
”Olet tyrmäävä”, Scorpius tunnusti, eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa. Dominique vain virnisti arvoituksellisesti. Scorpius ei käsittänyt, miksi tytöllä oli sellainen vaikutus häneen.
Will ei edes tervehtinyt Dominiqueta, sillä hänen silmänsä olivat nauliutuneet tytön vieressä istuvaan Roseen, joka hymyili hänelle kainon flirttailevasti. Rose ei loistanut samaa sädehtivää, lähes taianomaista hehkua, jota hänen veeloille sukua oleva ystävättärensä huokui, mutta hän näytti silti Willin mielestä paljon kauniimmalta. Rosella oli yllään ruusunpunainen, V-kaula-aukkoinen mekko, joka laskeutui kauniin harsomaisesti nilkkoihin asti. Vyötärön ympäri kulki musta silkkinauha, joka oli sidottu rusetille tytön selän taakse, ja käsissään hänellä oli mustat silkkihansikkaat. Hänen tavallisesti suorat hiuksensa oli nyt kiharretut, epäilemättä Dominiquen toimesta, ja ne oli aseteltu kauniisti vapaiksi. Tytön huulissa oli mekon sävyistä punaa, ja niiden yläpuolelle oli piirretty ruskea kauneuspilkku. Will katsoi tyttöä punastuen. ”Hei vain”, hän sanoi.
”Hei, Will. Mitä pidät mekosta?” Rose kysyi, nousi seisomaan ja pyörähti kerran ympäri Willin edessä.
”Se on… upea”, Will vastasi hölmösti ja sai Rosen kikattamaan.
”Olen yllättynyt”, Dominique aloitti saaden Willin huomion kiinnittymään hetkeksi itseensä, ”Te olette kerrankin ajoissa!”
”Mikäs vitsi tuo nyt oli?” Scorpius kysyi. ”Mehän olemme aina ajoissa ja paikalla vain tarvittavan ajan. Mutta tänään minut on varattu koko illaksi”, hän sanoi, kumarsi syvään ja suuteli Dominiquen kättä herrasmiehen elkein. Hän näki ujon hymyn käväisevän tytön kasvoilla.
Will rykäisi keskeyttäen tilanteen ja irrotti tumman orvokin rinnuksistaan. Scorpius hätkähti ja seurasi ystävänsä esimerkkiä. Sitten he tarttuivat daamiensa ranteisiin ja pujottivat kukat niihin.
”Pieni lahja minulta. Tämä kuuluu perinteisiin”, Will sanoi juhlallisesti Roselle, joka hymyili vastaukseksi.
”Joo. Will pakotti minut ja Alin tuomaan teille tällaiset. Eikö niin, Al?” Scorpius latisti tunnelman saaden Willin vihaisen mulkaisun osakseen. Mutta kun Albuksen vastausta ei kuulunut, molemmat pojat kääntyivät ympäri. ”Missä Al on?” Scorpius kysyi hölmistyneenä katsellessaan ihmisiä täynnä olevaa eteisaulaa näkemättä Albusta missään. Poika oli kadonnut jonnekin ilmoittamatta mitään.
Rose kohautti hartioitaan. ”Hän lähti jo aikaa sitten johonkin. Ettekö te huomanneet?” hän sanoi. Scorpius ja Will vilkaisivat ensin Rosea ja katsoivat sitten toisiaan ymmällään. Minne poika oli mennyt?
Albus käveli päättäväinen ilme kasvoillaan Luihuisten tyrmiin vievää, soihduilla valaistua käytävää pitkin. Kuitenkin hänen jokaisessa askeleessaan oli häivä epävarmuutta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa Camillalle, eikä hän ollut varma, oliko tyttö edes tulossa. Jos Camilla koki yhtä suurta jännitystä, kuin Albus, hän ei todellakaan uskaltanut allekirjoittaa sitä, että tyttö ilmestyisi paikalle. Albus kuitenkin piiskasi itseään eteenpäin ja toivoi, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Juuri ennen Luihuisten oleskeluhuoneeseen vievää käytävää hän kuitenkin kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän asteli jonkin matkaa kujaa pitkin, kunnes kohtasi umpikujan. ”Valois”, hän sanoi ja hänen taikasauvansa päähän syttyi sinertävänhohtoinen valo, joka valaisi käytävän. Samassa muistot tulvahtivat hänen mieleensä.
Siitä oli niin kauan aikaa, kun hän oli viimeksi seisonut tässä. Kun he olivat olleet yhdessä, ja suhde oli pitänyt salata, Albus oli aina tavannut Camillan tällä samaisella käytävällä. Ja usein he olivat myös eronneet tässä. Albus kosketti seinää ja muisti, kuinka oli painanut tytön sitä vasten rajuun suudelmaan. Hän muisti, kuinka tytön kylmä iho oli saanut hänen ihonsa kihelmöimään, ja kuinka he olivat kuiskailleet toistensa huulille sanoja, joita kukaan muu ei ollut kuullut…
Albus heräsi ajatuksistaan. He eivät olleet sopineet Camillan kanssa mitään tarkkaa tapaamispaikkaa, eikä Albus yhtäkkiä ymmärtänyt, miksi oli tullut juuri tähän paikkaan odottamaan tyttöä. Hän vain oli vaistomaisesti kävellyt tutulle sivukujalle. Albus huokaisi ja kääntyi mennäkseen etsimään tyttöä Luihuisten oleskeluhuoneen ovelta. Silloin hän näki sauvan kelmeässä valossa naisen kasvot, jotka tuijottivat suoraan häntä. Albus säpsähti, mutta tunnisti samassa tulijan. Camilla seisoi hänen edessään, mustat piikkisuorat hiukset vapaina lantiolle asti ulottuen, ja katsoi Albusta suurilla silmillään. Tytön kasvot olivat lähes ilmeettömät, mutta Albus luuli näkevänsä niillä häivän epävarmuutta.
Hetkessä Albus ryhdistäytyi ja tervehti tyttöä: ”Hei, Camilla.”
Tyttö katsoi häntä syvälle silmiin, ja nyt selvästi havaittava hymynkare hiipi hänen kasvoilleen. ”Hei Albus.”
”Mahtavaa, että tulit”, Albus sanoi tökerösti. ”Kuule… Mennäänkö pois täältä?”
Camilla nyökäytti päätään ja lähti kävelemään tulosuuntaan. Albus seurasi häntä hivenen vaivaantuneena. Oli niin outoa olla taas pitkästä aikaa Camillan seurassa. He kävelivät takaisin oleskeluhuoneeseen johtavalle käytävälle, ja jatkoivat matkaansa kohti eteisaulaa. Käytävällä ei ollut ketään. Silloin Albus tarttui Camillaa kyynärpäistä ja pysäytti hänet. ”Anna, kun katson sinua”, hän sanoi ja perääntyi pari askelta.
Nyt hän näki tytön kunnolla päästä varpaisiin. Soihtujen lämpimässä valossa Camilla näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Tytöllä oli yllään tumma, lähes yönsininen mekko, jossa oli olkain vain toisella puolella. Olkaimessa oli kiinni rypytettyä, sinistä harsokangasta, joka muistutti vähän kukkakoristetta, ja harson päät laskeutuivat Camillan hiusten lailla lantiolle asti. Mekon helma oli vyötärön kohdalta rypytetty ja helman alta näkyi siivu samanlaisesta harsokankaasta tehtyä alushametta. Mekko oli yksinkertaisuudessaan hyvin hieno ja sopi Camillalle kuin valettu. Meikkiä tytöllä oli hallitusti, ja se oli laitettu huolella. Ohuet huulet oli lakattu heleän vaaleanpunaisiksi. Albus pisti merkille, että tyttö oli laihtunut aivan hurjasti syksyn aikana, mikä oli selvä merkki siitä, etteivät hänen välinsä vanhempiinsa olleet muuttuneet parempaan suuntaan. Tyttö kuihtui päivä päivältä enemmän, eikä Albus käsittänyt, miksei hänen isänsä tuntunut huomaavan sitä. Kaikesta huolimatta tyttö hehkui tuttua salaperäisyyttä.
”Olet niin kaunis”, Albus huokaisi.
Camilla hymyili vähän ja vilkaisi lattiaa vastatessaan: ”Kiitos.”
He katselivat toisiaan hetken. ”Tässä”, Albus sanoi ja ojensi Camillalle kukan rinnuksistaan. Albuksen yllätykseksi tyttö tarttui siihen heti ja tiesi itse pujottaa sen ranteeseensa, aivan kuin hän olisi odottanutkin sen saamista.
”Ööh… Se on lahja”, Albus sanoi.
”Tiedän”, Camilla sanoi ja kallisti päätään. Hänen toinen suupielensä kohosi. ”Will varmaan käski sinua tuomaan tämän minulle?”
Albus naurahti hämillään. ”Itse asiassa joo.”
Sitten he jatkoivat vieretysten matkaansa Suurta salia kohti. Camillan korot kopisivat lattiaa vasten, eikä Albus uskaltanut sanoa mitään. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, ja hän pelkäsi Camillan kohta pyrähtävän pakoon. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa eteisaulan halki, ja Albus tunsi tytön jännittyvän vieressään, kun ensimmäiset ihmiset tulivat heitä vastaan. Albuksen olisi tehnyt mieli tarttua tyttöä kädestä varmistaakseen, ettei tämä häviäisi paikalta. He saapuivat Suuren salin oviaukolle ja astuivat sisään. Kymmenet silmäparit kääntyivät heti heitä kohti, ja Albusta alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ja Camilla näyttäytyivät julkisesti yhdessä, ja nyt Albus tiesi kirkkaasti, miksi. Kaikki oppilaat tuijottivat heitä. Albus tunsi olonsa näyttelijäksi, joka käveli punaisella matolla esityksensä ensi-illassa. Monien katselijoiden silmistä kuvastui epäuskoa, ja toiset kuiskuttelivat kiivaasti keskenään.
Harry Potterin poika oli tullut joulutanssiaisiin puhdasverinen luihuistyttö Smith parinaan. Mitä Zacharias Smith on tästä mieltä? Entä kuinka heidän ystävänsä tähän suhtautuvat? Albus kuuli kysymykset mielessään.
Albus vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Sitten hän alkoi epätoivoisesti etsiä katseellaan apua tuijottavasta väkijoukosta. Hän etsi jotakuta, jolta saada tukea. Silloin hän kohtasi tutut silmät. Ted Lupin katsoi häntä kauimmaisesta salin nurkasta ja hymyili niin leveästi, että hänen huulensa näyttivät olevan korvissa asti. Pitkä ja vaalea Victoire Weasley seisoi hänen vieressään viimeisen päälle laittautuneena. Albuksen katseen kohdattuaan Ted iski pojalle silmää ja nosti peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Ystävänsä eleen nähtyään Albus humahti hetkessä täyteen itsevarmuutta ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän ei enää nähnyt muita kuin Camillan, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen huolestuneena vilkuillen. Albus kosketti tytön olkapäätä, hymyili tälle kannustavasti ja tarjosi omaa käsipuoltaan. Camilla kohotti kulmaansa yllättyneenä, epäileväisenä, mutta tarttui silti pojan käteen. Sitten he lähtivät yhdessä astelemaan kohti ihmismerta. Eikä Albus tuntenut enää selässään katseita, sillä hän oli sulkenut ne tajuntansa ulkopuolelle. Hän oli odottanut tätä iltaa kuin kuuta nousevaa ja mikään ei saisi pilata sitä.
He etsivät väkijoukosta hyvän paikan, josta näki lavalle, ja jäivät siihen odottamaan juhlan alkamista. Albus ei nähnyt Scorpiusta tai Williä missään. Salin tunnelma oli odottavan jännittynyt.
”Mitä äidillesi kuuluu?” Albus kysyi Camillalta, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen katsellen.
”Ei erityisen hyvää”, tyttö vastasi kohtaamatta Albuksen katsetta. ”Sama jatkuu edelleen. Isä kieltää minua tapaamasta häntä… Menen kuitenkin.”
”Ahaa”, Albus sanoi hämillään, tietämättä mitä vastata. Hän ei ollut mikään hyvä ihmissuhdeasioissa, eikä tiennyt kuinka tyttö olisi halunnut hänen suhtautuvan. Hän kuitenkin yritti hymyillä mahdollisimman rohkaisevasti ja sanoi: ”Asioilla on tapana järjestyä, jollain tavalla.”
Silloin Camilla katsoi häntä. Tytön tummat silmät tuijottivat häntä surullisina, ja Albus näki niissä syvimpänä luovutuksen. Tyttö ei jaksanut enää yrittää. Albus olisi niin kovasti halunnut sulkea tytön syliinsä, rutistaa häntä ja kertoa, ettei ollut mitään hätää. Mutta niin pitkän ajan jälkeen hän hädin tuskin uskalsi enää koskea tyttöön.
Camillan silmien haavoittuvainen katse vaihtui pian takaisin tutkimattomaksi ja suojatuksi. Hän käänsi katseensa pois. ”Katso tätä salia”, hän sanoi hennolla äänellä. Albus kääntyi katsomaan ympärilleen, vaikka olisi mieluummin halunnut tuijottaa tytön tummia silmiä.
Suuri sali oli koristeltu yhdellä sanalla kuvattuna
upeaksi. Jokaisessa nurkassa oli suuri joulukuusi, ikkunoiden eteen oli vedetty mustat, silkkiset verhot ja katto oli loihdittu öiseksi tähtitaivaaksi, josta satoi hiljalleen kevyitä, valkoisia lumihiutaleita, jotka kimalsivat kuun valossa. Opettajienkorokkeesta oli tehty esiintymislava, jolla oli muutaman mikin lisäksi valmiina bändin soitinkalusto, ja tupapöydät oli siirretty pois, jotta oli saatu tilaa suurelle tanssilattialle. Parhaimpiinsa pukeutuneita tanssipareja kuhisi ympäri lattiaa, ja kaikki odottivat kärsimättöminä juhlan alkua. Puheensorina oli korviahuumaava. Mitään tällaista Albus ei ollut Tylypahkassa ennen kokenut.
Viimein lavalle arvovaltaisesti kipusi pitkään ja (kaikkien mielestä kovin yllättäen) vihreään samettimekkoon pukeutunut rehtori Minerva McGarmiwa. Nainen oli luopunut iänikuisesta mustasta suippohatustaan, ja (mikä oli oppilaiden mielestä
oikeasti hyvin yllättävää) hän hymyili iloista, lähes onnellisuutta hehkuvaa hymyä asettuessaan puhujanpaikalle. Albuksen oli pakko myöntää mielessään, että hymy puki McGarmiwaa uudella tavalla.
”Hyvää iltaa rakkaat nuoret!” hän toivotti taioin voimistetulla äänellään tunnelmallisesti.
”Hyvää iltaa!” oppilaat vastasivat hieman häkeltyneinä.
”Ensiksi haluan sanoa, että on kerrassaan ihanaa nähdä teidät kaikki täällä näin suurilukuisina”, rehtori hehkutti, karaisi sitten kurkkuaan ja jatkoi asiallisempaan sävyyn: ”Tervetuloa siis tänne meidän yhteiseen joulutanssiaisjuhlaamme. Tanssiaisilla on Tylypahkassa pitkät perinteet. Olemme järjestäneet joulutanssiaisia tasaisin väliajoin aina siitä lähtien, kun kaikkien aikojen viimeiset, ja valitettavan surullisenkuuluisat Kolmivelhoturnajaiset pidettiin täällä meidän koulussamme. Tarkoituksenamme on ollut muistaa noita turnajaisia, pitää perinteet yllä, opettaa uusille sukupolville vanhan ajan tansseja ja –ennen kaikkea- saada valoa pimeän vuodenajan keskelle.” Rehtori piti taiteellisen tauon ja silmäili yleisöään.
”Sitten kerron hieman illan ohjelmasta ja muutamia turvallisuusasioita. Tänään ilta alkaa tällä tervetuliaispuheella, jonka jälkeen kohotamme tervetuliaismaljat, joita avuliaat kotitonttumme parasta aikaa teille jakavat. Sen jälkeen seuraa avausvalssi, jonka jälkeen vuorossa on muutamia puheita; yrttitiedon professori Neville Longbottom muistelee omia Kolmivelhoturnajaistanssiaisiaan ja kertoo hiukan perinnetanssien historiasta, ja hänen jälkeensä taikaministeri Johan Tulimantere välittää omat terveisensä ja palkitsee pari oppilasta taikaministeriön myöntämillä stipendeillä. Puheiden jälkeen tanssimme loput harjoitellut perinnetanssit. Sitten onkin vuorossa jatkot eli vieraileva bändi nousee lavalle. Tällä kertaa meille esiintymään lupautui rock-yhtye Orapihlajasauva!”
Albus yhtyi toisten oppilaiden hurraukseen. Bändi oli myös hänen lempiartistejaan. McGarmiwa karaisi taas hymyillen kurkkuaan: ”Juhlat jatkuvat aina kahteen asti. Seisovan pöydän antimet ovat koko illan nautittavissanne, ja ruokia saa viedä eteisaulaan, muttei toiseen kerrokseen. Vahtimestari Corstoy toimii tänään järjestyksenvalvojana, ja professori Lupin ja professori Weasley ovat lupautuneet valvomaan juhlien yleistä sujumista. Opettajia saa nykäistä hihasta tarvittaessa. Iltaa juontaa seitsemännen luokan oppilas James Potter. Minun puolestani vielä kerran lämpimästi tervetuloa teille kaikille ja muistakaa pitää hauskaa!” McGarmiwa lopetti puheensa ja kumarsi suosionosoituksille. Sitten hän kohotti tervetuliaismaljaansa, ja oppilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian Suuri Sali kilisi lasien osuessa toisiinsa. Albus kilisti Camillan kanssa ja he siemaisivat juomiaan yhtä aikaa. Neste maistui kirpeältä, hieman mansikkaan vivahtavalta. Alkoholitonta, mutta erittäin hyvää Albuksen mielestä.
Juomat katosivat tonttujen kantamille tarjottimille yhtä pian kuin olivat heidän käsiinsä ilmestyneetkin, ja avausvalssin ensisäkeet alkoivat soida. Albus tunsi sydämensä jyskyttävän. Hän katsoi Camillaa ja tarttui tämän käteen. Sitten hän kumarsi syvään ja kysyi: ”Saanko luvan?”
Camilla niiasi syvään, sitaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja vastasi: ”Anna mennä.”
Albus nyökkäsi, vei kätensä tytön selän taakse ja veti hennon vartalon varovasti lähelle itseään. Sitten hän otti tytön käden omalle kämmenelleen kannatellen sitä kuin kukkaa. Tytön hajuveden raikas tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa, ja yhtäkkiä he olivat vaarallisen lähellä toisiaan. Muut parit ympärillä tanssivat jo, mutta he seisoivat vielä paikoillaan, toisiaan katsellen. Sitten Albus otti ensimmäisen haparoivan askeleen eteenpäin ja alkoi liikuttaa heitä musiikin mukana. Aluksi se ei ollut lähelläkään tanssia, vaan enemmänkin jännittynyttä askellusta, mutta hitaasti Albus tunsi rentoutuvansa ja pystyvänsä keskittymään muuhunkin, kuin Camillan käden poltteluun olkapäällään. He liikkuivat kiireettömästi, eleettömästi ja toisiinsa täysin keskittyen ympäri tanssilattiaa. Toiset parit katosivat jonnekin. Albus näki vain Camillan silmät, viimeinkin hän sai uppoutua niiden tummaan, salaperäiseen loisteeseen. Hän oli aina nähnyt Camillan silmissä syvän valtameren, joka hukutti katsojan itseensä. Silloin tyttö hymyili, ja Albus näki jotain uutta Camillan kasvoista, tavasta jolla hän katsoi Albusta. Siihen hymyyn oli kätketty totuus.
Liian pian musiikki hiljeni ja valssi oli ohi. Albus pysäytti heidät ja päästi hitaasti irti tytöstä. Myöskään Camillalla ei ollut kiire irrottautua hänestä. Sitten Albus kumarsi, tyttö niiasi, ja taianomainen hetki oli äkkiä poissa. Albus rykäisi kurkkuaan. ”Mentäisiinkö etsimään Scorpius ja Will? Haluaisin esitellä sinut heidän tanssipareilleen.”
”Jos ei ole muuta vaihtoehtoa”, Camilla vastasi, mutta hymyili kuitenkin kevyesti. Albus tiesi, ettei Scorpius ollut Camillan lempihenkilöitä, mutta he tulivat yleensä hyvin toimeen.
”Hyvä juttu”, Albus sanoi vastaten hymyyn ja lähti johdattamaan tyttöä väkijoukon halki. Pian hän näki tutun nelikon seisovan yhden joulukuusen tienoilla ja vei tytön mukanaan heidän luokseen. Albuksen ja Camillan saapuessa paikalle Scorpiuksen silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi ja Willin suu loksahti auki.
”Ja tämän sinä uskalsit pimittää minulta kaksi kokonaista päivää!” Scorpius huudahti. ”Olisihan se pitänyt arvata!” Albus vilkaisi merkitsevästi Dominiqueta ja sai Scorpiuksen hiljenemään.
”Oletteko te kaksi…?” Will änkytti.
”…Tanssipareja. Kyllä ollaan”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa varoen. Tyttö näytti onneksi vain vähän huvittuneelta. Albus kuuli Nevillen puheen kaikuvan salissa, muttei jaksanut keskittyä sanoihin.
”Mistä te oikein tunnette?” Scorpiuksen vieressä seisova Dominique kysyi.
Albus rykäisi. ”Dominique ja Rose, tässä on Camilla Smith. Camilla, Dominique ja Rose Weasley, he ovat serkkujani”, Albus esitteli sivuuttaen Dominiquen kysymyksen.
”Kyllä minä hänet tiedän. Mutta mistä
te tunnette toisenne? Sattumaltako?” Dominique jatkoi sinnikkäästi, ja Camillan suu kapeni viivaksi.
”Me ollaan, öh… vanhoja tuttuja”, Albus vastasi.
Dominique ei näyttänyt tyytyväiseltä, vaan oli juuri avaamassa suunsa vastaväitteeseen, kun Scorpius puuttui keskusteluun. ”Eikö ole muuten outoa, että me ollaan selvin päin? Ja minulla on silti tosi hauskaa! Enpä olisi uskonut, että hauskaa voi pitää ilman alkoholiakin”, hän vaihtoi taitavasti aihetta.
Rose tuhahti kuuluvasti. Will vilkaisi pariaan ja pysyi diplomaattisesti hiljaa, mutta Albus tarttui kiitollisena ystävänsä antamaan oljenkorteen. ”Mietin äsken samaa. On kyllä mahtava fiilis, kaikin tavoin! Eikä kukaan täällä taida edes myydä mitään…?”
Dominique pudisti päätään. ”Ei myy. Me otettiin jo Scorpin kanssa selvää.”
”Ettekä te mitään tarvitsekaan”, Rose tokaisi. Scorpius pärskähti.
”Ja sinäkö muka olet joku puhdas pulmunen meitä haukkumaan?” poika vinoili saaden Rosen punehtumaan.
Nyt oli puolestaan Willin vuoro tehdä aiheenvaihdos. ”Kova juttu muuten se Orapihlajasauva!” hän hehkutti Albukselle.
”Niin on! Muistatteko, kun oltiin viime kesänä niiden keikalla?” Albus kysyi Scorpiukselta ja Williltä.
”Joo! Ihan mieletöntä. Laulajaneiti on hyvännäköinen”, Scorpius huokaisi kiusaten tahallaan Dominiqueta, joka vain pyöräytti silmiään. ”Onko Camilla kuunnellut sitä?” poika osoitti sitten sanansa Albuksen tanssiparille.
”Muutaman kappaleen, kyllä”, Camilla vastasi kirpeä sävy äänessään. Albusta nauratti, sillä hän tiesi bändin olevan tällä hetkellä nuorison kuumimmassa suosiossa, ja myös Camilla oli varmasti kuullut koko levyn läpi useita kertoja. Kyse taisi olla vain periaatteesta Scorpiusta kohtaan.
Scorpius naurahti tytölle. Sitten hän vilkaisi anteeksipyytävästi Albusta, joka kohotti kulmiaan välinpitämättömästi. ”Mennäänkö maistamaan ruokia?” hän ehdotti koko porukalle. Niin he lähtivät raivaamaan tietään kohti ruhtinaallisia ruokakattauksia.
”Kiitos vain kovasti herra taikaministerille mahtavasta puheesta, ja onneksi olkoon palkituille!” James Potterin ääni kaikui salissa, kun viimeinen puhe oli saatu päätökseen. Albus taputti muiden mukana ja kääntyi katsomaan isoveljeään, joka loisti tyytyväisyyttään lavalla. ”Seuraavaksi ovat vuorossa loput kaksi perinnetanssia, jotka tanssitaan peräjälkeen. Nyt pyydän teitä kaikkia vaihtamaan ensimmäisen tanssin jälkeen paria vierustoverin kanssa, mutta varoitan; älkää pojat hukatko omaa daamianne!” James juonsi, heilautti orkesterille kättään, ja hyppäsi alas lavalta vaaleanpunaisessa mekossaan keikistelevän Linda Haftonin viereen. Pari oli aiemmista riidoista huolimatta vieläkin yhdessä. Scorpiuksen ilme kiristyi, mutta hän piti suunsa kiinni.
Sen sijaan Scorpius nousi ylös, kääntyi Dominiquen puoleen ja kumarsi reippaasti. ”Alahan tulla”, hän käski ja tarttui tytön käteen kiskaisten tämän ylös tuolilta.
”Sinä olet oikea tunnelman latistaja!” Dominique valitti Scorpiuksen raahatessa häntä tanssilattialle. ”Mikset voisi olla niin kuin Will?”
Scorpius kääntyi ja väläytti tytölle viekkaan hymyn. ”Koska silloin sinä et pitäisi minusta.”
”Luulet vaan! Entäs jos olenkin salaa tulisesti rakastunut Williin?” Dominique kysyi.
Scorpius kohautti hartioitaan. ”Sitten minun täytyy etsiä uusi nainen. Olenkin katsellut Victoire Weasleytä jonkin aikaa sillä silmällä…”
”Sori, minun siskoni on kihloissa”, Dominique vastasi ja vei kätensä Scorpiuksen niskaan.
”Mistäs tiedät, etten minä ole se onnenpoika?” Scorpius kysyi virnistäen.
”Kukaan selväjärkinen ei viihtyisi niin hyvin sinun seurassasi”, Dominique sanoi. Musiikin ensisäkeet alkoivat soida salissa.
”Väitätkö itseäsi hulluksi?” Scorpius kysyi kulmiaan kohottaen.
”Ehkä”, Dominique vastasi hitaasti. ”Olen hulluna sinuun.”
Scorpiuksen hymy syveni. Hän tarttui tytön lantioon ja veti tämän kiinni itseensä. Dominiquen ote Scorpiuksen kaulasta tiukentui, ja heidän kasvonsa olivat vain ajatuksen päässä toisistaan. Scorpius tuijotti tyttöä syvälle silmiin ja alkoi kieputtaa tätä tanssilattialla. Hän ei sillä hetkellä muistanut mitään McGarmiwan opettamista tanssiasennoista tai –askelista. Hän halusi vain tanssittaa tyttöä siinä hetkessä, vaipua syvemmälle transsiin, johon tyttö häntä päättäväisesti ohjasi. Hän ei ollut varma, kumpi vei ketä tässä tanssissa, mutta todellisuudessa sillä ei ollut mitään väliä. Dominique oli veela, vaikkei kukaan muu sitä uskoisi, Scorpius tiesi sen joka hetki vahvemmin. Tytössä oli selittämätöntä taikaa, josta vain hän sai luvan päästä osalliseksi.
Tanssi jatkui. Scorpius luuli näkevänsä sivusilmäkulmastaan Willin ja Rosen, jotka liitelivät läpi tanssilattian. Sitten hän palasi takaisin Dominiquen kasvoihin, jotka hymyilivät jollekin –ilmeisesti myös Willille ja Roselle. Hänen pitkät silmäripsensä heilahtivat, kun hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen, katse nyt tiiviisti Scorpiuksessa. He eivät puhuneet mitään koko tanssin aikana, ja kun musiikki loppui, Scorpius irrotti kätensä vastahakoisesti Dominiquen lantiolta, jossa ne olivat olleet koko tanssin ajan. Hän kumarsi tytölle, tällä kertaa paljon fiinimmin, ja tajusi samassa, että hänen oli pakko vaihtaa paria seuraavan tanssin ajaksi. Silloin Albus ilmestyi heidän luokseen Rose mukanaan.
”Camilla tanssii Willin kanssa. Hän ei jostain syystä halunnut tanssia sinun kanssasi”, Albus sanoi ja irvisti Scorpiukselle.
Scorpius tyytyi vain virnistämään. ”Meillä olisi varmasti ollut oikein mukava pieni tanssituokio partnerisi kanssa…”
”Sen sijaan”, Albus aloitti tulkinnanvarainen ilme kasvoillaan, ”Rose haluaa
välttämättä tanssia sinun kanssasi, joten luovuta parisi minulle, niin pääsette Rosen kanssa rauhassa aloittelemaan.”
Scorpius vilkaisi Rosea hienoisesti tyrmistynyt ilme kasvoillaan, mutta nyökkäsi sitten Albukselle ja työnsi Dominiquen pojan luo. Sitten hän kumarsi Roselle jäykästi. ”Saisinko jalkanne?” hän kysyi.
Rose tuhahti ja vastasi: ”Siihen se meidän osalta jääkin.” Sitten hän tarttui pojan ojennettuun käteen ja pyörähti hänen eteensä tanssiasentoon. Musiikki alkoi taas soida, nyt paljon nopeatempoisemmin, ja Scorpius yritti keskittyä askelkuvioihin, joita McGarmiwa oli heille viikot takonut muistiin.
He tanssivat jonkin aikaa hiljaa. Sitten Scorpius avasi suunsa. ”No, tanssinko edes puoliksikaan yhtä hyvin kuin Will-kultsi?” hän kysyi virnuillen.
”Varo sanojasi!” Rose tiuskaisi. ”Ja itse asiassa et. Olet surkea. Ihmettelen, että Domie suostuu ylipäänsä tanssipariksesi.”
”Ehkä se ei olekaan tanssitaidoista kiinni, vaan luontaisesta vetovoimasta. Sitä ei voi opetella, Rose-kultaseni”, Scorpius selitti viattomasti. Tyttö sulki silmänsä hetkeksi huokaisten.
”Hän pitää sinusta”, Rose sanoi vakavana. Scorpius ihmetteli äkillistä aiheenvaihdosta. ”Hän pitää sinusta oikeasti. Mutta minä olen ollut Domien ystävä tosi kauan ja tiedän, että hänen sydämensä on särkynyt useammin kuin sinä olet siivonnut huoneesi. Enkä halua, että hän murtuu taas. Joten vaikka hän ansaitsee omasta mielestäni jotain paljon parempaa, niin pidä häntä hyvin. Koska jos särjet hänen sydämensä, lupaan, että revin sinut omakätisesti pieniksi palasiksi, etkä sen jälkeen enää ikinä luo katsettasi yhteenkään tyttöön.” Rose tuijotti Scorpiusta tiukasti.
He tanssivat edelleen, mutta Scorpius ei ollut vienyt enää aikoihin. Hän vain katsoi tyttöä ja tämän sanat jyskyttivät hänen mielessään. Sitten hän nielaisi ja nyökkäsi varovasti, mutta vakavasti. Hänen huojennuksekseen Rose tuntui käsittävän eleen oikein, ja tilanne rentoutui. ”Hyvä”, tyttö sanoi. He tanssivat vaitonaisina loppuun asti, ja tanssin jälkeen Scorpius kiitti punahiuksista tyttöä arvokkaasti. Sitten hän otti vastaan Albuksen luota palaavan Dominiquen, mutta hänen eleensä ja sanansa olivat nyt paljon varovaisempia. ”Oliko Al hyvä tanssipari?” hän tiedusteli. Rose näki muutoksen pojassa ja hymyili tyytyväisenä.
”Hienosti tanssittu, kaikki!” Jamesin ääni kajahti musiikin hiljennyttyä. ”Seuraavaksi onkin vuorossa varmasti illan odotetuin osio. Eli pidemmittä puheitta: lasketaan Orapihlajasauva lavalle! Nyt vähän suosionosoituksia, kiitos!”
Ja niin Albus, Scorpius, Will, Camilla, Dominique ja Rose ryntäsivät vauhdilla suosiotaan osoittaen esiintymislavaa kohti, ja koko porukka sai hyvät paikat melkein eturivistä. Tunnelma oli käsinkosketeltavan viritetty ja malttamaton. Kaikki odottivat innolla suosikkiyhtyettään lavalle. Huuto ja taputuksen meteli olivat korviahuumaavaa. Kun Orapihlajasauvan pitkä, sinilettinen laulajatar viimein astui lavalle, Suuri Sali tuntui räjähtävän liitoksistaan. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet, oli käsillä.
”Iltaa, Tylypahka!” laulajatar huusi, ja muu bändi saapui lavalle tervehdyksen saattelemana. ”Me ollaan Orapihlajasauva!” Muita saatesanoja ei tarvittu, kun ensimmäinen kappale räsähti soimaan. Kolme poikaa ja kolme tyttöä yleisön joukossa tanssivat ja huusivat villisti koko keikan ajan.
Ilta eteni nopeasti kohti tappia, eikä kukaan vaikuttanut tippaakaan tylsistyneeltä. Will ja Rose tanssivat loppuun asti, viimeiset hitaatkin. He sulattivat sydämiä ympärillään, erityisesti monet tytöt katselivat haikeina parin hempeää tanssia. He eivät puhuneet toisilleen paljon, mutta heidän silmistään näki, etteivät he voineet saada tarpeeksi toistensa pitelemisestä. Albus ja Camilla istuskelivat sivummalla ja katselivat hekin parin tanssimista.
”Milloin nuo ovat mukamas tutustuneet?” Camilla kysyi Albukselta.
”Pikkuhiljaa syksyn aikana. He ovat aika samanlaisia… Ja näkeehän sen”, Albus vastasi ja heilautti kättään kohti tanssilattiaa.
”Olen aina luullut, että Will on ujo”, Camilla sanoi hymyillen.
”Will… Ei hän ole ujo. Hän on vain ehkä vähän liian varovainen. Jostain syystä vedän sellaisia tyyppejä puoleeni”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa merkitsevästi.
Camilla tyrskähti. ”Mitä Scorpiukseen tulee…”
”Scorpius nyt on omaa luokkaansa”, Albus vastasi hymähtäen. ”Hän vain on… paras. Meillä on aina jollain tapaa synkannyt. Missä hän muuten on?” Albus kysyi ja kohotti katseensa hieman harventuneeseen väkijoukkoon.
”En tiedä. Eikä oikeastaan paljon kiinnosta”, Camilla sanoi ja veti Albuksen katseen takaisin puoleensa. Samassa Albustakaan ei enää kiinnostanut.
Scorpius ja Dominique katosivat puolen yön aikoihin Suuresta salin hempeästä tunnelmasta. He karkasivat juhlista ja etsiytyivät erääseen tyhjään luokkahuoneeseen. Scorpius päästi tytön edellään sisään hämärään luokkaan ja lukitsi oven perässään. Kääntyessään ympäri hän näki tytön hoikan siluetin kuunvaloa vasten. Tyttö istui pulpetin päällä ja nojasi käsiinsä. Hän nosti vasemman jalkansa viereiselle pulpetille, ja pitkä, vaalea sääri tuli esiin halkion välistä. Scorpius tuijotti näkyä ahnaasti, mutta hillitsi kuitenkin haluansa ja astui muutaman harkitun askeleen tyttöä kohti.
”Miksi sinä tänne halusit?” hän kysyi muina miehinä. Äkillinen hiljaisuus humisi hänen korvissaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka tyttö räpsäytti pitkiä silmäripsiään.
”Tietääkseni
sinä halusit minut välttämättä mukaasi, karkuun sitä salin yltiösokeroitunutta tunnelmaa, jos muistat”, Dominique vastasi rauhallisesti ja räpäytti silmiään.
Scorpius tuli lähemmäs. Hänen lantionsa oli vain millien päässä Dominiquen paljastetusta reidestä, ja Dominique oli hyvin tietoinen pojan kohoilevista rintalihaksista, leveistä hartioista ja ihon kuumuudesta, joka yhtyi hänen omaansa.
”
Yltiösokeroitunut tunnelma”, Scorpius toisti Dominiquen sanat ja laski kätensä tytön reiden viereen, kiduttavan lähelle.
”Salissa siis… oli…” Dominique sanoi hitaasti huokaisten ja hänen silmänsä nauliutuivat Scorpiukseen. Pojan kasvoilla käväisi tutkimaton katse, ja hän vei huulensa niin lähelle Dominiquen huulia, että tunsi tytön lämpimän hengityksen.
”Onko tässä tunnelmassa sitten jokin vialla?” hän kysyi hiljaa.
”Voi olla, etten tiedä vastausta”, Dominique sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän tunsi Scorpiuksen tarttuvan reiteensä vaativasti. Tyttö värisi nautinnosta, joka kulki läpi hänen kehonsa kuin lämmin aalto.
”Tiedätkö nyt?” Scorpius kysyi jännittyneenä. Heidän nenänsä olivat vastakkain, eikä hän laskenut otettaan tytön reidestä.
”Mmm…” Dominique vastasi epämääräisesti ja taivutti päätään taaksepäin.
”Domie… Mekkosi on riuduttava”, Scorpius kähisi tytön kaulaa vasten. Dominiquen kasvoille levisi pirullinen virnistys.
”En voi asialle mitään”, tyttö sanoi ja hänen äänensä oli tyyni, vaikka sisällä vellovat tunteet olivat kuin myrskyisä meri. ”Aiotko tehdä asialle jotain?”
Scorpius henkäisi ja puristi karkailevat ajatuksensa kokoon vielä hetkeksi. Hänen päässään kihelmöi, kun hän vastasi: ”Jos tekisin, Rose saisi tietää.”
Dominique vilkaisi Scorpiusta, kohotti kätensä ja silitti pojan rintaa. Sydämet hakkasivat. ”Oletko ihastunut Roseen?” hän kysyi vakavana.
Scorpius henkäisi. ”Valitettavasti minun pitää tunnustaa…” hän aloitti ja kumartui hitaasti kuiskaamaan tytön korvaan matalalla äänellä: ”Minä olen ihastunut sinuun, Dominique Weasley.”
Tyttö värähti, vetäytyi kauemmas ja tuijotti poikaa silmiin kuin varmistaen juuri kuulemansa sanat todeksi. Sitten hänen silmissään välähti, eikä kumpikaan enää pidätellyt itseään. Tunteet roihahtivat valloilleen kuuman halun valelemina. Poika tarttui tytön kasvoihin. Huulet kohtasivat toisensa kuun kelmeässä valossa pehmeinä, mutta vaativina. Eikä suudelma ollut lyhyt.
Albus ja Camilla tanssivat salissa yhdet hitaat hiljaisuuden vallitessa välillään. He eivät olleet puhuneet paljoa koko illan aikana, mutta molemmat nauttivat silti toistensa seurasta. He katselivat toisiaan silmiin tutkivasti, ja kun tanssi päättyi, Albus ehdotti, että he lähtisivät iltakävelylle ulos. Camilla suostui kyselemättä, ja niin he jättivät tanssilattian ja livahtivat ulos koleaan ilmaan.
Vaikka oli lähes joulu, lunta ei ollut vielä maassa nimeksikään. Kylmä tuulenviima huitaisi heidän ylitseen, kun he astuivat kauemmas linnan kivijalan viereltä. Albus huomasi Camillan värisevän ja kiirehti riisumaan puvun takkinsa ja laskemaan sen varovaisesti tytön hartioille. Tyttö veti sen kiitollisena ylleen, ja Albus tunsi itsensä herrasmieheksi. He lähtivät kävelemään vieretysten, sanaakaan vaihtamatta kohti Tylypahkan portteja. He kävelivät kauas linnan lähettyviltä, aina Kielletyn metsän liepeille saakka. Lenkki herätti molemmissa muistoja entisistä, salaisista retkistä.
”En ole käynyt täällä sitten viime kevään”, Camilla sanoi, kun he saapuivat metsän reunalle. Tyttö kosketti yhtä paksurunkoista tammea, jonka alla Albus muisti heidän useasti istuneen, katseilta piilossa. ”Muistatko, kun kiipesit tuonne?” Camilla kysyi tirskahtaen ja vinkkasi päällään jäätynyttä oksistoa kohti.
Albus punastui häpeästä. Miksi tytön piti muistuttaa kaikesta nolosta… ”Hmm… Valitettavasti”, hän vastasi kierrellen ja kääntyi tuijottelemaan maata, etsien uutta puheenaihetta. Silloin hän näki maassa olevan säännöllisen pyöreän kiven. ”Katso, tuo kivikin on edelleen tuossa”, hän sanoi ja vilkaisi tyttöä.
Camilla tuli hänen viereensä ja katsoi myös kiveä, jonka Albus oli huomannut. ”Muistatko, mikä kivi se oli?” Albus johdatteli hymyillen.
”Kun oltiin niin kurjia ja köyhiä, ettei päästy matkustamaan yhdessä sinne… Mikä se maa nyt olikaan?” Camilla kysyi.
”Suomi”, Albus vastasi heti.
”Niin juuri. Ei päästy matkustamaan Suomeen katsomaan hiidenkirnuja, jotka ovat suosittuja matkailukohteita velhojen ja noitien keskuudessa”, Camilla muisteli ja hymy syveni hänen kasvoillaan. ”Rakastuneet nuoret parit vaeltavat tuntureissa sijaitseville hiidenkirnuille pitkiäkin matkoja, ja nostavat niistä loitsullaan ylös pyöreän kiven, jota he suutelevat yhdessä. Se on vanha taika, ja sen kerrotaan tuovan…” Camillan ääni hiipui, kun arat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
Myös Albuksen kurkkua kuristi. Hän tiesi hyvin, kuinka lause loppui, muttei saanut sanaakaan suustaan. Tilanne oli vaikea. He molemmat tuijottivat harmaata kiveä hiljaisina. Lopulta Camilla kääntyi katsomaan poikaa äärettömillä, tummilla silmillään, ja samassa Albus löysi kadoksissa olleet sanat.
”Sen taian… kerrotaan tuovan ikuista rakkautta pariskunnan välille”, hän sanoi hitaasti, ja näki nyt Camillan kasvojen suorat ääriviivat selkeästi. Kuu oli tullut pois pilvien takaa. Maa kylpi hopeisessa valossa, ja tammen alle satoi hopeisia valonsäteitä lehdettömien oksien väleistä.
Camilla katsoi Albusta intensiivisesti ja kääntyi hänen eteensä. He seisoivat vastatusten ja Camillan silmät hohtivat ja rinta kohoili odotuksesta. Albusta huimasi, kun hän tajusi, mitä uskaltautuisi pian tekemään. Vaikka hän oli halunnut tätä kuukausia enemmän kuin mitään muuta, se ei enää ollutkaan niin itsestään selvää. Tämä ilta tulisi muuttamaan monia asioita heidän kummankin elämässä, kääntäisi heidän maailmansa taas kerran päälaelleen. Silloin Camilla henkäisi syvään ja sanoi: ”Tuo on meidän kivi. Me suudeltiin sitä yhtä aikaa ja heitettiin se alas puusta. Meidän piti rakastaa niin kauan, kunnes kivi särkyy.”
Albus olisi halunnut pitkittää tuota hetkeä vielä vähän, muttei kyennyt enää. ”Se on edelleen ehjä”, hän sanoi ja hänen suitsittu itsehillintänsä petti ja peitti alleen kaiken arkuuden. Hän upotti kätensä Camillan mustaan tukkaan ja painoi huulensa tytön raotetuille huulille. Puvun takki valahti maahan, kun Camilla taivutti itseään taaksepäin antautuen suudelmaan. Tuntui, ettei ollut kulunut päivääkään niistä ajoista, jolloin he olivat olleet onnellisesti yhdessä. Albus muisti edelleen kaiken; tytön tuoksu, maku ja ihon pehmeys palasivat kirkkaina hänen mieleensä. Hän ei ollut unohtanut mitään, muistot olivat vain lokeroituneet jonnekin silloin, kun tyttö oli jättänyt hänet. Hän tiesi, että kukaan ei koskaan pystyisi viemään noita asioita häneltä.
”Jääprinsessa”, Albuksen huulilta karkasi suudelmien lomassa. Hän liu’utti käsiään pitkin tytön selkää, joka tuntui niin epätodellisen hauraalta. Hän puristi sormensa tytön lapaluille, jotka kohosivat selästä kuin enkelin siivet. ”Älä jätä minua enää”, hän sanoi karheasti.
Camilla painoi huulensa kevyesti pojan ylähuulelle ja nosti leukaansa. ”En pystyisi”, hän huokaisi ja taivutti selkäänsä kaarelle niin, että Albus tunsi tytön kevyen painon käsivarsillaan.
Albus tuli tyttöön kiinni ja viiletti huuliaan tytön mekon olkaimen viertä pitkin alaspäin. Yössä kuului Camillan terävä henkäisy, ja hän työnsi rintansa Albuksen huulia vasten. Albus tarttui tytön niskaan ja käänsi tämän pään itseään kohti. Sitten hän sulki silmänsä ja etsi tytön huulet nautinnollisesti hamuillen. Camilla nosti toisella kädellä mekkonsa helmaa ja kietoi sitten hitaasti jalkansa vuorotellen Albuksen lantion ympärille. Albus nosti tytön vahvaan syleilyyn ja kädet edelleen lapaluita puristaen hän painoi heidät vanhaa tammea vasten. Camilla äännähti kimeästi osuessaan puuhun, muttei kivusta. Sitten he alkoivat liikuttaa lantioitaan suudelmien tahdissa, eikä kumpikaan tuntenut enää ilman kylmyyttä. Heidän vartalonsa hankautuivat toisiaan vasten. Se oli eroottisin hetki Albuksen elämässä. Sillä hetkellä hän oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen syksynsä oli ollut täynnä kiviä.
Tuon ja monen muun ihanan hetken jälkeen Albus saattoi Camillan kiireettömästi takaisin tyrmille. Matkalla he keskustelivat monista asioista ja hukkuivat välillä kiihkeisiin suudelmiin. He hyvästelivät toisensa vastahakoisesti Luihuisten oleskeluhuoneen ovella. Kumpikaan ei olisi halunnut vielä erota toisistaan. ”Kiitos illasta” Albus kiitti edessään seisovaa tyttöä.
”Kuin myös”, Camilla vastasi ja hymyili kainosti. Albus olisi voinut sulaa tuon hymyn edessä. Hän rakasti tytön salaperäisyyttä ja tiettyä hiljaista voimaa, joka tytössä oli. Hän oli aina pitänyt siitä, ettei Camillan kanssa tarvinnut puhua pakotetusti, vaan oli lähes luonnollisempaa vain olla hiljaa.
”Sait minut ymmärtämään monia asioita”, Albus sanoi ja katsoi tyttöä silmiin, ”Muun muassa sen, etten voi elää ilman sinua.”
Camillan hymy syveni. ”Minä tajusin myös monia asioita”, hän sanoi ja silitti Albuksen poskea. Sitten hän suukotti poikaa kevyesti huulille ja jäi siihen hetkeksi. Lopulta hän vetäytyi pois ja Albus katsoi tyttöä pieni hymy kasvoillaan, hieman arasti.
”Nähdään huomenna”, Camilla sanoi vastaten pojan sanattomaan kysymykseen.
Tyttö kääntyi, kuiskasi salasanan Luihuisten käärmeenpäälle, ja sulki oleskeluhuoneen oven perässään vilkaistuaan ensin hymyillen Albusta, joka jäi seisomaan yksin tyhjään tyrmäkäytävään tytön poistuttua. Albus ei kuitenkaan tuntenut oloaan vähääkään yksinäiseksi, vaan hän lähes tanssi portaat ylös kohti kuudetta kerrosta. Hän oli niin onnellinen, että ohitti matkallaan jopa Artemis Flintin, joka suuteli tunnistamatonta kalpeaa tyttöä kolmannen kerroksen portaikon päässä, ilman, että kirosi tätä, vaikka tilaisuus olisikin ollut oiva. Albus vain hymyili ja riensi pitkin käytäviä sydän ilosta pullollaan. Ja uudelleen ja uudelleen hän kiitteli mielessään rehtori McGarmiwaa, joka oli päättänyt järjestää heille maailman ikimuistoisimmat joulutanssiaiset!