Ficin nimi: Kaltereiden takana
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Avatar, the last Airbender
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen Bakoda
Genre: Draama ja hurt/comfort
Summary:
Heidän joukkonsa olivat epäonnistuneet ja hajallaan siinä kamalassa paikassa.A/N: Puolen vuoden takainen ATLA-kausi muistutteli jälleen olemassaolostaan katseltuani läpi joulun aikaan kirjoitettuja pätkiä. Oli jo aikakin saada siitä fandomista lisää tekstiä kasaan.
Pakko myöntää, Bakoda on mielestäni varmaan mainioin paritus koko sarjassa. <3 Tämä sijoittuu kolmannelle tuotantokaudelle juuri ennen kuin Hakoda vietiin Kiehuvaan kiveen.
***
Raskastekoiset saappaat kopahtelivat metallilattiaa vasten uhkaavaa kaikua luoden. Romuluinen vanginvartija seisahtui selliä vahtivan kollegansa viereen ja nyökkäsi lyhyen tervehdyksen.
”Ai, sinutko ne lähettivät?” Seinään nojaillut parrakas vartija oli selkeästi mielissään saadessaan juttuseuraa edes hetkeksi. Päivä näytti käyneen harvinaisen pitkäveteiseksi.
”Ongelmatilanteiden varalta”, paikalle saapunut mies murahti kasvoillaan omahyväinen virne. ”Noista villeistä ei koskaan tiedä.”
”Ovat olleet harvinaisen vaitonaisia siitä asti kun tulivat”, toinen sanoi ja vaistomaisesti kurkisti olkansa yli pienen ikkunan läpi selliin.
”Hämäystä. Haluavat sinun kuvittelevan heidän olevan voimattomia ja yhtäkkiä huomaatkin jääneesi ansaan.”
”Ei”, parrakas vartija sanoi kuivasti. ”Taisteluhengestä ei todella ole tietoakaan. Katso vaikka itse.”
Raskastekoinen mies kurtisti epäilevänä kulmiaan ja työnsi päänsä lähemmäs pientä ikkunaa. Ensisilmäyksellä sellissä mätänevät kuusi Vesiheimon soturia vaikuttivat toden totta juuri niin lyödyiltä kuin hänelle oli kerrottu, mutta hän ei silti ollut tunnettu hyväuskoisuudestaan. Varuillaanolo oli välttämätöntä joka tilanteessa.
”Missä loput ovat?”
”Muutamissa selleissä ympäri vankilaa. En tiedä tarkasti.”
Vartijan haukankatse tutki sellin asukkeja vuoronperään. Parilta hän sai tuikean vastamulkaisun, mutta muut olivat niin synkkyyteen vaipuneita, ettei katse juuri kohonnut lattiatasolta. Miehen silmät pysähtyivät sellin kauimmaiseen nurkkaan.
”Vastenmielistä”, hän murahti hampaidensa välistä.
”Ai ne kaksi?” parrakas vartija kysyi ja kurkisti itsekin kalterien taakse. ”Mmm, tiedän.”
***
Eteläisen Vesiheimon Hakoda istui nihkeää seinää vasten ja tuijotteli eteensä kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Hänen mielensä oli kuin Ba Sing Sen muuri, jonka suojissa hän oli vapaa miettimään asioita rauhassa. Hakodan täytyi sulkea itsensä ympäristönsä ulkopuolelle, jottei hänen olisi tarvinnut kohdata sitä silmästä silmään.
Heidän joukkonsa olivat epäonnistuneet ja hajallaan siinä kamalassa paikassa. Vesiheimon uljaat, maahan lyödyt ja nyt parhaansa mukaan haavojaan parantelevat soturit yrittivät löytää olosuhteista jotain hyvää, vaikka huomasivat päätyneensä vain pällistelemään ympäröiviä metalliseiniä jokainen samanlaista punaista vanginasua pitäen. Se sai heidät näyttämään
juurettomilta.
Hakoda ei katsonut ketään silmiin kammoten katseita, joita varmasti saisi osakseen. Hän oli surkimus päälliköksi. Hän oli valanut miehiinsä turhaksi osoittautunutta toivoa ja hänen takiaan he olivat saaneet kärsiä.
Raskaaksi käynyt hengitys hänen vasemmalla puolellaan sai hänet lopulta avaamaan silmänsä.
”Sattuuko?”
”Vähän.” Bato kuulosti kuolemanväsyneeltä.
Hakoda puri hammasta raivoissaan. Tulikansan epäsikiöt olivat vankilassaan ottaneet huomioon kaiken, mitä tuli muiden kansojen taitajiin. Missään ei ollut kiinteää maata, hiiltäkin vain kaukana maantaitajavangeista, ja vedentaitajien varalta kaikkialla oli ilma niin kuivaa, ettei sitä ollut toivoakaan hyödyntää. Raittiin ilman puute pyörrytti heitä kaikkia, mutta eniten kärsi Bato.
Hän ei ollut milloinkaan pelännyt ystävänsä puolesta yhtä paljon kuin silloin puoli vuotta sitten, kun kultana hohkaava tuli oli korventanut taistelussa tämän koko vasemman käsivarren. Ajan mittaan vamma oli parantunut edistyksellisesti, mutta täydellinen toipuminen veisi vielä pitkään. Mitä Hakoda olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut hieman kylmää vettä valeltavaksi Baton kuivasta ilmasta kirvelevään käsivarteen.
”Pystytkö nukkumaan?”
”Olen yrittänyt.”
Hakoda siirtyi lähemmäs ystäväänsä. Bato näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta painoi lopulta vain päänsä vasten hänen hartiaansa sanattoman kehotuksen saatuaan.
”Yritä levätä vähän", Hakoda kehotti, vaikka tiesikin sen olevan vaikeampaa miltä kuulosti.
”Pärjään kyllä.”
”Tiedän.”
Bato huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Hän aisti Hakodan levottomuuden ja tunsi kiihtyneet sydämenlyönnit. Päällikön käsikin näytti hivenen vapisevan, mutta se saattoi olla hänen kuvitelmaansa.
”Ne aikovat viedä minut pois täältä”, Hakoda totesi. ”Heillä täytyy olla jokin todella viehättävä paikka tiedossaan, jos kerran se peittoaa jopa tämän palatsin.”
”Vain parasta Vesiheimon päällikölle, katsos”, Bato hymähti takaisin.
”Aivan, minä jos kuka ansaitsen kuninkaallisen oltavat. Oikeammin sanottuna ansaitsisin yksityisen vankilan, jottei minun tarvitsisi katsella kenenkään rumia naamoja.”
Huumori oli tönkköä ja väsähtänyttä, mutta se oli ainoa positiivinen asia sillä hetkellä. Kuivat naurahdukset kuolivat ennen kuin ehtivät kunnolla edes alkaa ja pienten virnistysten oli hankala puolustaa paikkaansa huolen uurtamilla kasvoilla. Heille kaikille oli selvää millaisessa liemessä he viruivat ja tietämätön odottelu oli pahempaa kuin mikään mitä Tulikansalla oli heille tarjota. Sodankäynti oli saavuttamassa käännekohtaansa joko parempaan tai huonompaan suuntaan ja he olivat saartaneet itsensä sen keskelle.
”Se ei kestä ikuisesti”, Bato sanoi hiljaa.
”Mikä?”
”Tämä sota. Vankilassa mätäneminen. Erossaolo.”
”Niin, voihan olla, että minut tapetaan heti, kun astun ulos tästä sellistä”, Hakoda tuumasi teennäisen huolettomana.
”Olet heille liian arvokas tapettavaksi noin vain”, Bato tuhahti. ”Tarkoitin sitä, että avatarilla on lisäksi näppinsä pelissä.”
”Emme edes tiedä missä he ovat”, Hakoda murahti äkkiä kiukkuisena. ”Entä jos hänet on vangittu? Ja Katara, Sokka ja se sokea tyttökin?”
”Sinulla on hienoja lapsia, he pärjäävät kyllä”, Bato tarjosi lohdun sanoja. ”Ovat pärjänneet jo pitkään.”
”Niin, siitä lähtien, kun lähdimme”, päällikkö sanoi hammasta purren. ”
Minä lähdin.”
Bato kohottautui pystympään ja loi ystäväänsä niin tuiman silmäyksen, että Hakoda näytti vetäytyvän aavistuksen. Siltikään hän ei kiitollisena voinut olla ajattelematta, miten kaiken heidän kokemansa jälkeen Bato katsoi häntä yhä silmiin.
”Älä aloita taas tuota.”
”Minä vain... Minua pelottaa”, Hakoda kähähti vaikeana.
Baton kova olemus pehmentyi alakuloisemmaksi. "Tiedän. Minua myös.”
Hakoda huokaisi raskaasti ja veti ystävänsä taas lähelleen. Katseensa kohottaessaan hän näki sellin jämäkän oven pienestä ikkunasta, kuinka kypärän visiirin peittämät kasvot tarkastelivat heitä. Ovelle oli näköjään kutsuttu toinenkin vartija, mutta pian he kuulivat kolmannenkin äänen. Ne kuuluivat niin etäältä, ettei sanoista saanut selvää.
”No nyt niitä on kolme”, päällikkö tuhahti hiljaa.
”Entä sitten?” Bato kuulosti siltä, ettei se yllättänyt vähääkään. Oli kai tämän mielestä ihan tavallista, että pian varmaan puolet vankilan vartijoista seisoisi sumpussa oven takana tuijottelemassa sisään.
”Raivostuttavaa.”
”Eivät ole kai ennen törmänneet vesiheimolaisiin.”
”Eivät uskalla tulla tänne, kunniattomat raukkikset. Voittaisin heidät paljain käsin.” Totta puhuakseen Hakoda ei ollut siitä ollenkaan varma, mutta katteetonkin uhkaus sai hänet hieman paremmalle tuulelle.
”Ihan varmasti”, kuului aavistuksen huvittunut vastaus. ”Paras silti olla kokeilematta.”
Kyyläys oli sen verran provosoivaa, että hänen olisi tehnyt mieli vastata jollain inhottavalla tavalla, mutta itsesuojeluvaisto sai hänet viime kädessä perääntymään. Oman turvallisuutensa hän ehkä kriittisellä hetkellä olisikin voinut vaarantaa, muttei Baton tai muiden miestensä.
***
”Ovatpa läheisissä väleissä”, kolmas, korstomainen mies sanoi kääntyessään takaisin kollegoidensa puoleen.
”Kaikkea sitä sivistyksen ulkopuolella piisaakin.”
”Kaksi jannua yhdessä on jotain niin etovaa.”
”Eihän tuollaista romanssia tekisi mieli rikkoakaan”, parrakas vartija röhähti nauruun ja väänsi sellin raskaan oven auki. Jokainen vesiheimolainen säpsähti silmissä ja nousi hitaasti jaloilleen. Vihaiset silmäparit olisivat voineet karmia, ellei ilmassa leijuva tappion karkeus olisi tuntunut niin vahvana.
”Kukaan ei sitten yritä mitään, tai saa kärsiä nahoissaan”, vartija varoitti ja silmäsi jokaista soturia vuoron perään. Hänen kylmät silmänsä pysähtyivät kiinnostusta herättäneeseen kaksikkoon, joka tuijotti takaisin hiljaisen välinpitämättömänä.
”
Irti”, hän määräsi inhottavan rauhallisesti.
Soturin käsi irtosi toveristaan, mutta myrkyllinen asenne säilyi ennallaan.
Vartija vilkaisi viileäkatseisen vesiheimolaisen vasenta käsivartta, jonka palovammat loistivat sellin toiseen nurkkaan asti.
”Auts. Kuka tuon teki?”
”En nähnyt kasvoja”, kuului vaimea vastaus. Tämä tyyppi oli näköjään kaveriaan fiksumpi, eikä haastanut riitaa pelkällä olemuksellaan.
”Mikä sääli”, mies puhalsi ulos vinon hymyn hiipiessä suupieliin. ”Olisin tarjonnut juomat.”
Vesiheimolainen muuttui haudankalpeaksi ja ehti juuri oikealla hetkellä tarttua raivopäistä kaveriaan olkavarresta, kun tämä syöksähti ärjäisten häntä kohti.
”Aloillasi, tolvana!” kaapin kokoinen vartijakollega komensi ja varmuudeksi napsautti sormiaan luoden pienen mutta takuulla polttavan tulipallon lepattamaan kiivaana kätensä ympärille. ”Saat pian samanlaisen palovamman kuin kamusi.”
”Sinä lähdet nyt mukaamme, Vesiheimon Hakoda”, sanoi toinen vartija. ”Ellet halua nähdä joukkojesi kärsivän, tulet suosiolla. Kullanmurusi tuskin haluaa polttaa toistakin kättään.”
Eteläisen heimon päällikkö vaikeni ja painoi alistuneena päänsä. Se kävikin näköjään helpommin kuin mihin he olivat varautuneet. Pieni uhkaava tulenliekki piti huolen, että säyseä asenne jatkui silloinkin, kun he kahlitsivat vankinsa ja tyrkkäsivät kohti sellin ovea.
Päällikkö katsoi miehiään, nyökkäsi uskolliselle pienelle joukolleen, joka tervehti hiljaa takaisin. Moinen lojaalius oli aika ihailtavaa.
Ainoa, jota Vesiheimon Hakoda ei ollut noteerannut mitenkään, oli se, joka näytti olevan miehelle kaikista läheisin. Hän oli jo vähällä huomauttaa jotain nenäkästä, kunnes ovella soturipäällikkö sitten sysäsi hänen lapiomaisen kouransa hartialtaan ja kääntyi.
Siniset silmät kohtasivat toisensa niin syvästi, että oli kuin kaikki olisi toviksi tyystin seisahtunut. Kuin yksi katse olisi muka voinut kertoa tuhat asiaa niin kuin runoissa aina sanottiin. Imelää mutta harvinaisen todentuntuista.
”No, etkö aio
sanoa poikakaverillesi mitään?” vartija tuhahti kulmat kurtussa. ”Et ole näkemässä häntä tai muitakaan ihan tuota pikaa!”
Päällikön huulilla käväisi pieni hymyntynkä.
”Punainen ei sovi sinulle yhtään.”
Palovamman saanut soturi virnisti takaisin.
Vartijan kulmien väliin laskeutui kummastunut ryppy. Ehkä sitä ei kuulunutkaan tajuta.
”No niin, sitten tossua toisen eteen!” Sanojensa tueksi hän sohaisi päällikköä ikävästi lapaluiden väliin. Sellin ovi kolahti kiinni ja jätti aavemaisen hiljaisuuden.
