Alaotsikko: FF100, angst, deathfic, hieman fluffy & romance, one-shot
Title: Ainutlaatuinen
Author: Minä, Scarlett
Beta: Ei löydy
Pairing: Fred/George
Rating: S
Genre: Angst, deathfic, hieman fluffy ja romance, twincest, slash, one-shot
Warnings: Twincest, deathfic (toistelua & siirappia)
Disclaimer: Valitettavasti jumalattaremme J.K. Rowling omistaa Weasleyn kaksoset, mutta onneksi saan sentään leikkiä heillä hieman.
Words: 653
Tense: Imperfekti
Summary: ”
Minulla on muutamia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä, joita pidän kaikkein ainutlaatuisimpina. Ne muistuvat mieleeni lähes joka hetki, kun ajattelen Frediä.”
A/N: Tämä on tehty ehkä jopa vuosi sitten yöllisen ja siksi siis hieman hämärän inspiksen seurauksena
FanFic100-haasteen sanasta 036. haju. Ja yep, kuten huomata saattaa, minä päätin hetki sitten leikkiä rohkeaa ja päästää tämän päivänvaloon. o/ Toivottavasti se oli kannattavaa.
AinutlaatuinenFred tuoksui aina tietynlaiselta, ainutlaatuiselta, oli aina tuoksunut. Minä olin ainoa, joka haistoi hänen tuoksunsa kunnolla, muut eivät sitä haistaneet sillä lailla kuin minä haistoin. Ehkä se johtui siitä, että olimme identtisiä kaksosia tai siitä, että rakastimme toisiamme.
Joka tapauksessa Fred oli minulle ainutlaatuinen, minä olin hänelle ainutlaatuinen. Kukaan muu ei tajunnut, millaisia me olimme toisillemme - taisimme peittää asian tarpeeksi hyvin. Kukaan ei luultavasti koskaan edes tulisi tajuamaankaan, että meillä oli ikioma siteemme, joka vallitsi vain meidän välillämme ja että me tunsimme toisiamme kohtaan omia, ainutlaatuisia tunteitamme, joita ei kovin monilla identtisillä kaksosveljillä tai –siskoilla ollut.
Muistan varmasti aina ne meidän ainutlaatuiset aamumme, päivämme, iltamme ja yömme, jotka vietimme lähes aina yhdessä. Muistan eritoten yömme, ne ovat totta kai kaikkein mieleenpainuvimpia ja erikoisimpia. Tylyahossa kaupan yläpuolella, sängyt yhdistettyinä, jotta olisi enemmän tilaa... Samoin teimme Kotikolossa, tosin paljon varovaisemmin ja erilaisemmin toimin.
Minulla on muutamia aamuja, päiviä, iltoja ja öitä, joita pidän kaikkein ainutlaatuisimpina. Ne muistuvat mieleeni lähes joka hetki, kun ajattelen Frediä. Yksi niistä oli se ilta, kun joimme Fredin ja muiden kanssa monijuomalientä, jotta - sen sijaan, että olisimme toistemme peilikuvia – näyttäisimme Harry Potterilta. Tiesimme molemmat, että seuraavina tunteina voisi käydä miten vain. Jompikumpi meistä voisi jopa kuolla, jompikumpi voisi menettää suuren osan itsestään toisen mukana. Sinä iltana vetäydyimme syrjään, tarrauduimme toisiimme kiinni, vaihdoimme muutaman suudelman ja toivotimme toisille onnea. Emme sanoneet ”hyvästi” emmekä myöskään ”näkemiin.” Emme puhuneet melkein mitään, sillä teot kertoivat juuri sillä hetkellä paljon enemmän kuin sanat. Sitten valmistauduimme kunnolla lähtemään, ja pian lähdön aika tuli. Pystyin näkemään ja kuulemaan, kuinka peloissaan Fred oli. Ja hän pystyi varmaan tekemään saman: minäkin olin peloissani, hyvin peloissani. Jos pelokkuuden huomasi jostain, niin eleistä. Mutta sitten, kun koko asia oli ohi, kun tehtävä oli suoritettu, halusin vain nähdä, oliko Fred kunnossa. Korvasta en välittänyt vähääkään, se ei ollut mitään pois Fredistä. Se tapahtuma oli ainoa laatuaan, kun sain Fredin näkökenttääni ja kun katseemme kohtasivat. Suurta helpotusta, rakkautta, onnellisuutta. Ei kovin erityisiä tunteita, mutta meille ainutlaatuisia.
Ainutlaatuisin aamu, tai ainakin yksi niistä, oli se aamu, jona saimme oman kodin Tylyahosta suoraan hyvin menestyneen kauppamme yläpuolelta. Siellä saatoimme tehdä mitä vain, kukaan ei häirinnyt meitä sulkemisajan jälkeen. Me saimme olla yhdessä ja tehdä mitä vain, eikä meidän tarvinnut huolehtia siitä, että joku putkahtaisi sisään ovesta kesken kaiken, niin kuin Kotikolossa, vaikka siellä osasimme pitää itsemme kohtuullisen hyvin kurissa. Lukuun ottamatta
muutamaa poikkeusta, tietenkin.
Yksi ainutlaatuinen päivä taas oli se päivä, joka edelsi taistelua Tylypahkassa. Se päivä tuntui pitkältä, pidemmältä kuin koskaan. Sinä päivänä keskityimme pelkästään toisiimme ja yritimme hävittää kaiken muun mielestämme, kaiken sen ympärillämme olevan pahan. Kätemme koskivat vain ja ainoastaan toisiimme, samoin huulemme. Sen oman, verrattoman siteemme ja tunteidemme takia me varmaan jotenkin aistimme, että seuraava päivä olisi kohtalokas.
Yksi niistä ainutlaatuisista illoista oli se öistä, jona taistelimme Tylypahkassa niiden lukemattomien kuolonsyöjien kanssa ja sitä kautta myös Voldemortin kanssa. Se oli myös ilta, jona Fred kuoli, jona Fred poistui elämästäni kokonaan ja jona siihen omaan, erityiseen siteeseemme ja tunteisiimme tuli särö, suuri särö. Ei kukaan pystynyt enää auttamaan Frediä, ei edes taikamaailmassa ollut mahdollisuutta palauttaa rakkaita takaisin kuolemasta elämään entiseen malliinsa.
En tajunnut heti, ettei raivoaminen ja vihan tunne elämää kohtaan auta mitään. Itkeminen sen sijaan auttoi. Se oli vapauttava ja yllättävän helpottava tunne. Mutta raivoaminen ja viha eivät auttaneet, sillä ne vain saivat olon tuntumaan entistä pahemmalta, joten niin osasin keskittyä vain suremiseen, tosin vain vähän ajan kuluttua. Ja samoin vähän ajan kuluttua itkeminenkin loppui, sureminen sen sijaan pysyi koko ajan sisälläni. En voinut vain koko ajan itkeä veljeäni, minun puolikastani, rakastani, vaan minun täytyi opetella kestämään ja jatkamaan.
Kuitenkin, silloin kun tuntui siltä, etten pystynyt enää kestämään tai ylipäätänsä jatkamaan elämää, saatoin etsiä jostain Fredille kuuluvia tavaroita, erityisesti vaatteita. Sitten saatoin laittaa silmät kiinni ja tuoda ne niin lähelle, jotta pystyin haistamaan taas kerran sen Fredin tietynlaisen, ainoaa laatuaan olevan tuoksun. Se onnistui saamaan minut kuvittelemaan ja uskomaan edes hetken ajan siihen, että meidän oma, ainutlaatuinen suhteemme oli taas täysinäinen, särötön.
