Kirjoittaja Aihe: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S  (Luettu 2096 kertaa)

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« : 26.02.2014 18:49:46 »
Nimi: Suruneito
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Kalevala
Ikäraja: S
Genre: Angst? General, jos ei mitään muuta.
Hahmot: Marjatta, Marjatan nimetön poika + muita
Summary: "Suruni, murheeni huokaisen huuliltani..."
A/N: 28. helmikuuta olevan Kalevalan päivän kunniaksi kirjoitettu tekele.

-Suruneito-

Juosten yli mättäiden soiden, hipaisten pintaa tyynen veden. Kastuvat karhun nahkaiset kenkäni kärjet. Tuulitukkainen nainen, pisara kultaa otsallani, olen. Suruni, murheeni huokaisen huuliltani, kuiskaisen, vaikerran hiljaa metsälle. Henkeni helmat jäävät kiinni kurkkuuni, ilma keuhkoihin ei jää vierailemaan. Hengästyn ja hikeni tarttuu päänahkaan, valuu hiuksieni juurista punatuille kasvoilleni. Punainen paitani kiintyy ihoon.

Märät kenkäni, nuolemat suon, kylmettävät varpaani, jalkapohjani jähmettävät. Ivaileva korpi nauraa kauhulleni, puun oksalla korppikin naurahtaa. Natisevat oksat tuulessa raapii, kasvojani koskettaa havut. Viivan vetää poskeni poikki, veri leualle valahtaa. Pysähtyä silti en saa sammaleelle, täytyy minun rakas poikani tavoittaa.

Silmä vältti vain hetken, kun ulos astuin aurinkoon. Tuulessa tukkani liehui ilman liinaa. Henkäisin sisääni vuorien ilmaa, veryttelin olkapääni tiukkaan kumaraan astuneet. Sisälle pirttiin, talliin takaisin menin, mutta lapseni kätkyessä ei ollutkaan enää. Kiersin minä kehtoni lintusen, tyhjä oli kaukalo. Heinillä ei levännyt pienoinen, minne lie kadonnut? Huusin ääneen kutsuni, hevonen vain vastasi, nurkassa se hirnahti ja kavioita kopsutti. Käännyin ja juoksin pois, ovesta valoon kiiruhdin. Tallin edessä ruohot erotin toisistaan, etsin suojasta kukkien pienoista poikaa, kultakutrista pienoistani.

Vaan ei nurmikon vehreys kätkenyt poikaani, ei edes kivet ja kannot niityn.. Ei alla pihapuunkaan maanut mieluiseni, ei seinän viertä vierustanut. Ei vastannut lauluuni, huutoni lapsi, joten jouduin lähtemään lyhdyn kanssa yöhön. Etsin häntä mantuja maita, peltoja, metsiä, jokia pitkin, vaan en silmääni häntä saanut.

Yksin yön yli itkin.

Juoksen, liidän, melkein lennän. Kengänpohjat sipaisevat multaa. Lyhtyni vain kädessä huojuu, mutta liekki sen aamuun sammuu. Heitän sen pois, tienvarteen kadotan. Matkaani taitan tusinan tienoon verran, lopulta polkujen risteyksen näen edessäni.

Mies seisoo keskellä tietä, verkkaisesti hän minua odottaa. Katseensa minut pysäyttää, hymynsä hieno seisauttaa veren.

"Kerro minulle, tähtitaivaan pilkku, minne kultainen lapseni mennyt on."

"Vaikka tietäisin sen, en kertoisi sinulle. Lapsesi julma on. Yksin jätti hän minut taivaalle, kirkkaudeksi pimeyden sydämeen. Siellä loistan, siellä tanssin, siellä loppuun asti olen. Jääköön poikasikin vailla seuraa, kadonneenna ikiajoiksi."

"Pienoinen vain hän on! Kuinka hän sinut olisi jättänyt? Kertoisit totuuden."

"Totuus on. Totuus on aivan se, mitä sanoin. Asetti hän minut taivaankanteen hohtamaan. Palvelemaan merimiehiä, matkalaisia, ihmisiä, heitä, joita joudun minä johdattamaan. Sinäkin olet valossani pohjoiseen suunnistanut, seurannut silmilläsi loistoani."

Mies lopettaa lorunsa ja katoaa, kiirehtii pois. Eihän tähdet kuumota päivän taivaalla. Se taivas on tänään pilvinen ja harmaa, kuin kuvana sielustani. Karistan tomut risteyksen helmoistani, jätän taakseni sen kuiskivat koivut.

Sateen tuoksun tunnen, kuulen lupaukset koskien. Pian täyttyvät joet ja surkeat suot, myrskyävät järvien pinnat. Tipahtavat taivaalta pisarat, viimakin yltyy, saavat minut kaipaamaan lyhtyäni. Vaan enemmän minä halajan poikaani, tahdon sylini turvaan hänet.

Hämärä astuu matkaseurakseni, laskoksiinsa maan kietaisee. Ja hämärän myötä saapuu uusi kulma tieheni, polkuni neljään reittiin jakautuu. Tienviittana seisoo mies toinen, kultaan hän verhoutuu.

"Missä poikani on? Kerrot sen. Kerro minne on hän kaikonnut."

"Vaikka tietäisin sen, en kertoisi sinulle. Lapsesi julma on. Hän minut vaeltamaan loi, kunniaksi muiden loistamaan. Antaa hän minulle vain päivin levon, yöllä tuomittu kulkemaan olen. Kulkekoon hänkin siis ilman äitinsä hoivaa."

"Rukoilen, pyydän, kuiskaa se vain. Missä poikani rakas on?"

"Kylmä olen, olkoon myös poikasi. Jääköön pimeään, jäätyköön yksin!"

Mies kääntyy ja katoaa, aamu alkaa sarastaa. Maahan vaivun, itkien, suruni ilmoille ilmoitan, luonnolle tuskiani luovutan. Vapisen maassa ja mietin. Enkö koskaan en saa poikaani takasin kehtoon, äidin tuutulaulun tuomaan uneen? Jääkö lintuni kuin kuu yöhön jäätymään? Hukkasinko aarteeni ikiajoiksi, kadotinko ainoan onneni?

Aurinko lankeaa maahan. Taivaankannen valo välähtää. Nousen ylös ja kiepun, ja huudan sen tuskan ulos, joka minua kaivertaa, polttaa sielussani.

"Aurinko jumalainen, hopeinen läikkyvä valo! Kerro minulle, missä lintuni on, minne hänen siipensä kantaneet! Missä lapseni kultainen makaa!"

Viisas on aurinko, hopeinen mies. Hän minulle kumartaa.

"Kyllä tiedän missä pyhä lapsesi nukkuu, tiedän mistä löytää hänet saat. Valosi ja valo maiden, lapsi, joka minut loi. Antoi kuninkuuden taivaan, käskyjäni kunnioittamaan kuun ja tähdet. Antaa minulle päivän työn ja yön levon. Hyvä hän minulle on."

"Kerrotko minulle?" Vaikerran, katseeni aurinkoon kohotan. Polttavan kuumana hän kuroo silmäripsiini, valona minua kasvoihin koskettaa. Hellästi hymyillen mies vastaa, viimeinkin saan vastauksen.

"Nukkuu hän hiljaa ja turvassa sylissä veden, verhottuna kaislikkoon. Mene vain Marjatta, minne minäkin menen, niin löydät poikasi uuden kehdon."

Nousee aurinko takaisin kiinni taivaankanteen, minä silloin kiitän Jumalaa. Hopeista paimentani pitkin päivää seuraan, kierrän maat ja metsät, kuin hullu auringon perässä juoksen. Viimein, aivan ennen iltaa, päämäärääni minä tulen.

Kaislikossa, kapaloissa, ilta-auringon viimeisten säteiden alla, minun kultainen lapseni aalloissa keinuu.

"Kiitos." Minä kuiskaan, kumarran soisen joen kapeaan uomaan ja nostan kastetun lapseni sylini suojaan. Hän herää unestaan, jokeltelee, lapsen helkkyvänä nauruna saa minut itkemään. Kieputan häntä hetken, nauran lopulta itsekin kyyneleeni pois. Laskeudun joenvarren märkään nurmikkoon, kiedon poikani sinisellä liinalla kiinni itseeni, painan hänen poskensa punaiseen paitaani.

Hän on nukkunut tarpeeksi, eikä vaivu uneen vasten rintaani, matkallamme kotiin.
« Viimeksi muokattu: 02.07.2014 21:10:16 kirjoittanut hedge14 »
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« Vastaus #1 : 07.03.2014 20:46:07 »
Kalevala-ficci. Pitihän tätä tulla maistelemaan kun silmiin sattui.

Hmm... Kerronnassa oli kyllä havaittavissa tietynlaista kalevalaista poljentoa, joka joissain kohdissa toimi kivasti ja joissain kohdissa tuntui lähinnä koomiselta. Proosa siihen tyyliin on kyllä varmasti haaste, mutta joka tapauksessa kalevalanpäivän henkeä oli selvästi tavoitettavissa. :)

Lainaus
Yksin yön yli itkin.

Tuossa kohtaa esim. sanajärjestys ja muu toimi hyvin ja lyhyt lause oli tosi tehokas.

En kauheammin tavoittanut tästä Marjatan hätää poikaansa etsiessä enkä muitakaan tunteita, ehkä siksi että kieli varasti niin suuren osan huomiota. Mutta kiva tätä oli lukea, vähän vaihtelua ficcitarjontaan. Kovin paljon pidempää en olisi jaksanut lukea tällä tyylillä, mutta tässä mitassa lukukokemus oli mukava. Kiitoksia erikoisuudesta. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« Vastaus #2 : 08.03.2014 13:15:12 »
Hei Pics! Kiitos kommentista, on kivaa saada hieman kriittisempääkin kommenttia välillä. Yleensä kukaan ei kommentoi silloin, kun teksti ei olekaan niin hyvä tai omaan makuun sopiva.

Täytyy heti alkuun todeta, että en itsekään pidä tästä tekstistä kauhean paljon. Niin kuin mainitsit, on tekstin kielessä ongelmia ja jotkut kohdat tuntuivatkin sen suhteen no, naurettavilta tai naiivilta, eikä kaikki kohdat toimineet ollenkaan. En kuitenkaan lähtenyt muuttamaan mitään, koska kirjoitin tämän ajatusvirtamaisesti, lisäten vasta jälkeenpäin muutamia verbejä ja välimerkkejä, ja muuta kieliopillista. Kirjoittaessani pyrin laulamaan/toistamaan kaiken ääneen, jotta siihen saisi mukaan sitä aitoutta ja mielikuvaa siitä kalevalaisuudesta. Kalevalamittaa en kuitenkaan osaa, enkä myöskään pystyisi käyttämään niin vanhaa kieltä, kuin alkuperäisessä on. (Käytin kuitenkin toistoa tyylikeinona, aivan kuin vanhoissa suomalaisissa runoissa.) Siksi tämä on loppujen lopuksi aikamoinen sekasikiö. :D

Tekstin aiheesta minulla ei ole mitään muuta kommentoitavaa, kuin tuo Marjatan "tylyys" tapahtumia kohtaan. En oikeastaan pyrkinytkään erityisesti kuvaamaan hänen suruaan, vaikka nimikin on Suruneito. Enemmänkin tämä oli vain toisinto alkuperäisestä ja tärkeämpää onkin matkan kuvaaminen. Alkuperäisessäkin surua käsitellään sen kautta, kuinka pitkälle Marjatta on valmis menemään saadakseen poikansa takaisin. En tiedä sitten miten paljon tekstin kieli häiritsee itse sen sanomaa, kuten pohdit.

Kuitenkin on hyvä, jos sait tästä edes jotain irti edes sillä perusteella, että tämä on ehkä hieman erilaisempi, kuin muu tarjonta. :) Pienenä suupalana, tämäkin voi tosiaan olla ihan mukava. Kiitos vielä kerran!


Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Vs: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« Vastaus #3 : 09.06.2014 20:57:41 »
Kommenttikampanjasta, heheeeii! o7

Mä menin lukeen tän kännystä kun en päässyt heti kommaan ja luin samaan syssyyn kommentitkin tuolta lopusta, mitä mun ei missään nimessä pitäis tehdä ennenku kommaan. Noh, tällä kertaa mikään ei vaikuttanut mun mielipiteeseen paitsi että entistä tarmokkaammin kerron, että mä ainakin sain tästä tekstistä irti hätää ja ahdistusta, suorastaan paniikkia! En tiedä valitettavasti Kalevalasta juuri mitään, muistan Marjatan jostain puolukkajutusta, mut en tiedä muuta. Paitsi nyt kun wikitin sen niin tiedän enemmän. Tää aukaisee enemmän tekstiäkin, vaikkakin kaiken henki tuli kyllä esille ilman taustatietämystäkin (huono suomalainen on Bbuttis! O.O).

Mä tykkäsin tuosta toistosta, joka edesauttoi pääsemään tarumittaan. Ja kun en ole Kalevalaa muutamaa värssyä (riviä, veisua, wtf) enempää koskaan lukenut/kuullut, niin ei runomittakaan mitenkään korvaan särähtänyt. Taidan olla siis täysin otollinen kohderyhmä tällaiselle! :D Tarpeeksi tietoa ja/tai kiinnostusta lukemaan, mut ei liikaa että epätarkkuudet häiritsisi ;)

Musta oli kivaa, että Marjatta löysi lapsosensa, mut mua jäi häikkäämään, kuka sen oikein vei ;)

Kiitos tästä! :)
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 865
  • T'hy'la
Vs: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« Vastaus #4 : 21.06.2014 01:12:18 »
Luin tämän jo ilmestymispäivän mutta hukkasin muiden ficcien joukkoon kunnes Bbuttis tämän nosti ylös. Lähdin tähän melkeinpä samasta tilanteesta: Kalevalaa käsiteltiin nyt keväällä äikän kutoskurssilla, mutta oikeastaan vain niin että juostiin kaikkien tapahtumien ja hahmojen läpi, Marjatasta jäi tosiaan mieleen puolukka sekä yhtäläisyys Neitsyt Mariaan. Oli todella ihastuttavaa ylipäänsä löytää Kalevala aiheinen ficci, uskon ettei moni moiseen haasteeseen edes uskaltaisi tarttua - ihan vain sen takia tämä ansaitsee oman hatunnostonsa. Marjatan/Kalevalan hahmotuntemus ei ollut tässä mitenkään hirveän tärkeää, minusta oleellisempaa oli Marjatan hätä, suru ja paniikki, luonnon yliluonnollinen vaikutelma + läheisyys sekä pitkä matka, jonka Marjatta joutui kulkemaan ennen poikansa löytymistä.

Kyllä Marjatan kokemat emootiot tuntuivat minusta ihan aidoilta ja koskettivat ainakin minua lukijana, tekstin kokijana. Olen muutenkin runollisen ja kimurantin kielen ystävä, joten ylimääräinen runollisuus, käännetty sanajärjestys sun muu ei haitannut ollenkaan. Olihan teksti kieltämättä vähän pitkän tuntuinen, vaikka ymmärrän kyllä sen että Marjatan piti pettyä useaan kertaan; onneksi hän sai kuitenkin apua ja löysi poikansa (kaislaveneestä tuli heti mieleen Sinuhe <3). Tekstissä vilisi kauniita ja voimakkaita sanoja, joita ei edes tavoita kuin suomeksi lukemalla. Minä puolestaan jäin pohtimaan noiden miesten henkilöllisyyttä sekä heidän syytöksiään Karjalan kuningasta kohtaan, muttei se jäänyt kuitenkaan vaivaamaan.

Tykkäsin tästä kanssa kovasti tuosta luonnon läheisyydestä, luonto oli lähellä sekä Marjattaa että lukijaa. Luonto oli kaikkialla. Luonto tuntui tässä myös varsin elävältä. En ole tosiaan Kalevalaan niin tarkasti perehtynyt, että tietäisin, mutta oletan että siinäkin hahmoilla on luontoon samankaltainen suhde kuin tässä. Tällainen teksti sopi muuten oikein hyvin juhannuslukemiseksi, eikä tässä ficissä minusta edes ollut mitään varinaista vikaa. Kiitos tämän kirjoittamisesta (:
Einmal ist keinmal


hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Kalevala: Suruneito | Marjatta, S
« Vastaus #5 : 02.07.2014 21:52:41 »
Hei Beelsebutt ja kiitos kommentista!

Todella mukavaa, että tämä vaikutti sinusta kiinnostavalta. Itselläni on vieläkin ristiriitaiset tunteet tekstiä kohtaan, mutta kommenttisi ja Kuurankukan kommentti osittain vakuuttivat minua tekstin toimivuudesta. Kiitos! Ehkä se Marjatan kipu ja kaipaus tulevat sittenkin aika selkeästi esiin, vaikka tekstin kieli voikin olla "häiritsemässä" tarinan viestiä.  Minusta on myös hauskaa, että luit tämän ensin hieman tietämättömämpänä ja sitten selvittelit tarkemmin. Ehkä se antoi asioihin lisää valoa. :) Jos taas olisit tuntenut lähdemateriaalin entuudestaan kovin hyvin, olisi tämä voinut olla hieman tylsempi, onhan se loppujen lopuksi vain toisto Kalevalan eräästä runosta.

Ja kuule, ei minulla käynyt mielessäkään miettiä kuka lapsen vei. :P :)

Hei myös sinulle Kuurankukka ja kiitos kommentista!

Todella mukavaa, että tykkäsit tekstin luonteesta ja kielestä. Hyvä, että myös sinulle Marjatan kipu ja kaipaus olivat ilmeisiä. Sitä minä hainkin tekstissäni, mutta tosiaan, luulen että teksti olisi voinut olla parempaankin. Kieli on ehkä runollista, mutta hukuttaako se alleen jotain tärkeämpää?

Minusta on myös erityisen mukavaa, että otit luonnon roolin esiin kommentistasi. Se tulee Kalevalassa ja suomalaisessa runoudessa ylipäätään niin kovasti esille, että sen jättäminen tämän tekstin ulkopuolelle olisi ollut suoranainen pyhäinhäväistys. Alkuperäisessä runossa luonto ei kuitenkaan ollut niin haastava, tai jopa pelottava. (Vaikka on se tässäkin ihan vain "läsnä" välillä, eikä este.) Enemmänkin luonto oli mukana siinä roolissa, että selitettiin kuinka järjettömän suuren matkan Marjatta teki löytääkseen poikansa.

Hmm... enpä taida miesten henkilöllisyyttä paljastaa, tulihan se tekstissäkin ilmi. :P Ja mitä nyt Neitsyt Mariaan tulee, niin onhan yhtäläisyydet aika suuret Kalevalassa. Tässäkin halusin siihen viitata, esimerkiksi Marjatan siniset ja punaiset vaatteet, jotka eivät olleet mukana Kalevalassa (muistaakseni?), mutta jotka ovat Neitsyt Marian värit.

Muuten, suosittelen teitä molempia lukemaan Kalevalan kertaalleen ainakin jossain muodossa. Jos se vanhahtava suomi/karjala ei oikein nappaa on olemassa muitakin versioita, kuten modernisoitu versio. Netistä löytyy lisäksi ilmaiseksi mielestäni todella hyvä enkkuversio (Crawford 1888.), ihan vain hakusanoilla "Kalevala english."

Kiitos vielä molemmille! :)
« Viimeksi muokattu: 03.07.2014 13:41:43 kirjoittanut hedge14 »
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house