Kirjoittaja Aihe: Hyvät, pahat ja rumat: Savua | k11 | Blondie/Tuco Ramirez  (Luettu 1880 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 738
  • just a lad :-)
    • tumblr
Nimi: Savua
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Hyvät, pahat ja rumat
Genre: Angstia ja kömpelöä hurt/comfortia
Ikäraja: k11
Paritus: Blondie/Tuco Ramirez
Yhteenveto: Tuco haukahtaa karhean pikku naurun. ”Minä olenkin nyt sitten yksin. Kuka olisi arvannut. Ypöyksin suuressa maailmassa.”
Vastuunvapaus: Hyvät, pahat ja rumat ei ole meikäläisen omaisuutta, enkä minä tee tällä tekstillä minkäänlaista voittoa.

A/N: Heippamoi! Mun on ollut jo jonkin aikaa tarkoitus kirjoittaa tämä ficci. Tää sijoittuu elokuvassa luostarista lähdön ja vankileirille jäämisen väliin.

Tästä on Archive of Our Ownissa englanninkielinen versio otsikolla Smoke (T/K11).










SAVUA





”Minä en tiedätkö ollut nähnyt veljeäni yhdeksään vuoteen.”

Blondie vilkaisee Tucoa. Tuco pitää katseensa tiiviisti nuotiossa. He istuvat rinnakkain – he ovat pysähtyneet yöksi, koska hevosten on levättävä, ja heidänkin on, eikä näin pimeällä näe ajaa muutenkaan.

Tuco ei ole puhunut tästä sanaakaan sen jälkeen, kun luostari katosi näkyvistä heidän takanaan.

”Yhdeksään vuoteen”, Tuco toistaa, melkein kuin ihmettelisi asiaa itsekin. ”Niin. No. Niin siinä joskus käy. Miten vain. Mutta yhdeksän vuotta…”

Blondie ei sano mitään. Hän ei ole varma, tietääkö Tuco hänen kuulleen hänen ja hänen veljensä sananvaihdon, tai paljonko siitä hän ehti todistaa. Taitaa olla turvallisempaa jättää kysymättä.

”Tässä maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, ja meikäläinen on aina ollut selviytyjä. Yhdeksän vuotta, mitäs siitä. Helvetti – ”

Pieni tuulenpuska puhaltaa savua heidän kasvoilleen. Blondie siristää silmiään, Tuco päästää ärtyneen pienen ärähdyksen ja heiluttaa kättään kasvojensa edessä kuin hätistelisi kärpästä.

”Yhdeksän vuotta”, hän sanoo taas kohta, hiljempaa. ”Niin se käy. Hän tiedätkö kertoi myös, että äitimme on kuollut. Jo aikaa sitten.”

Blondie pysyy vaiti, vilkaisee häntä taas. Tuco ei näytä siltä, että erityisesti odottaisi vastausta. Blondie kaivaa itselleen cigarillon ja sytyttää sen.

”Isäraukka siellä sitten yksinään”, Tuco jatkaa, puoliksi itselleen. ”Ja Pablo siellä luostarissa. Yhdeksän vuotta…” Hän huokaa. Selvittää kurkkuaan, pyöräyttää olkapäitään. ”Kyllä minä heitä ajattelin. En minä perhettäni unohtaisi. Aina minä olen pitänyt heidät rukouksissani, ja rahaakin lähetin joskus kun voin. En minä usein voinut, en ollenkaan. En moneen vuoteen, tässä on ehtinyt olla kaikenlaista, mutta kyllä minä heitä aina muistin.”

Blondie miettii, pitäisikö hänen sanoa jotain. Hän ei sano. Tuco ei tunnu välittävän.

”Eikä heistäkään kuulunut mitään. Miten olisi – minäkin olin – minne he olisivat voineet edes – mutta en minä heitä unohtanut. En ikinä.”

Blondie polttelee ääneti. Hän ei ole varma, yrittääkö Tuco vakuuttaa häntä vai itseään. Myöhäistä se taitaa olla kuitenkin.

”Arvaa minkä takia veljeni ei ollut luostarissa kun sinä ja minä tulimme sinne, Blondie.”

Blondien ei tietenkään tarvitse arvata. Mutta Tuco katsoo häntä nyt, joten Blondie katsoo häntä hiukan niin kuin kysyvästi.

”Hän oli matkoilla. Isäukkoa katsomassa. Hänkin on nyt kuollut.”

Tuco haukahtaa karhean pikku naurun.

”Minä olenkin nyt sitten yksin. Kuka olisi arvannut. Ypöyksin suuressa maailmassa.”

Hän kääntyy takaisin nuotiota kohti ja pudistaa päätään, räpyttelee kiivaasti silmiään.

”Perkeleen tuuli”, hän mutisee. ”Pistää savua koko ajan silmiin.”

Tuuli on kääntynyt. Nuotion ja cigarillon savu ovat jo vähän aikaa leijailleet heistä poispäin.

Blondie ei sano mitään. Hän vetää henkoset ja katsoo tulipäätä Tucon sijaan.

Ei hän Tucoon luota, kaukana siitä. Hän on entistäkin epäluuloisempi ja vihainenkin. Hän ei ehkä ole enää aivan kuoleman kielissä, mutta hän on yhä kankea ja kipeä, hänen ihonsa arvilla ja vereksellä ja liian kireänä lihan ja luiden päällä. Hän ei ole antanut Tucolle autiomaatemppua anteeksi, niin kuin Tucokaan ei ole antanut hänelle anteeksi aiempaa aavikolle hylkäämistä. Aina on nukuttava toinen silmä auki ja ase käden ulottuvilla, ja aina kääntäessä selkää edes hetkeksi Blondie puoliksi odottaa luotia kalloon tai hirttoköyttä kaulalleen.

Ja kuitenkin. Asiat käyvät aina monimutkaisiksi, kun mikään järjestely kestää yhtään pidempää aikaa.

On vaikeaa olla tuntematta mitään, ja vielä vaikeampaa halveksia, kun Tuco koettaa hymyillä, koettaa löytää jotakin naurun aihetta niin kuin hän yleensä tekee, suupielet huterasti horjuen. Se ei auta.

Ihmisruumis on pirun petollinen kalu.

Blondie haluaisi olla välittämättä. Hän tietää, ettei hänen pitäisi. Mistä hän tietää ettei Tuco vieläkin yritä pelata jotakin, saada häntä johonkin ansaan.

Mutta Tuco kääntyy pois ja huoahtaa niin kuin koettaisi sillä palata tavalliselle tuulelleen, eikä osu lähellekään, eikä Blondie voi olla vilkaisematta häntä taas, kiusaantuneena ja vaikeasti.

Tällainen ei ole Tucon tapaista. Siitä tämä tulee, ja siitä, miten odottamatta se tapahtui. Blondie ei usko kummankaan heistä osanneen odottaa mitään tällaista. Totta kai se tuntuu omituiselta – totta kai sellainen saa Blondienkin tuntemaan yhtä ja toista.

”Onko”, Tuco rikkoo hiljaisuuden, ”onko sinulla yhtään perhettä jäljellä, Blondie?”

Hänen äänensä on varovainen ja surullinen niin kuin se oli Blondien sairasvuoteella, ja sen pitäisi täyttää hänet raivolla, mutta hän ei tunne kuin pienen nipistyksen, niin kuin neulanpiston.

Hänen ei pitäisi sanoa mitään.

Mutta Tucon äänessä on jotakin. Ja hänen hartiansa ovat niin lysyssä. Blondie –

”Ei”, hän sanoo.

Loppu seuraa helposti:

”Ei ketään muuta kuin sinut. Minulla on sinut, sinulla on minut.”

Tuco tunnistaa omien sanojensa kaiun. Hän nauraa ovelaa pientä nauruaan, mutta siinä ei ole tavallista terää, kun hän koettaa puolihuolimattomasti pyyhkiä punoittavia silmiään.

”Voi Blondie, Blondie…”

Hän jättää lauseensa kesken ja huoahtaa, koettaa hymyillä huonolla menestyksellä, hieroo silmiään ja irvistää.

”Perkele sentään tätä savua”, hän mutisee.

Hänen äänensä kuulostaa niin kuristuneelta, että Blondien on pakko katsoa pois. Hän nappaa melkein loppuun polttamansa cigarillon sormiinsa ja epäröi hetken, ennen kuin nakkaa sen nuotioon. Ihanko oikeasti luulit minun menevän tuohon pyörii koko ajan hänen huulillaan, mutta kysymystä ei koskaan tule.

Sen sijaan Tuco nojaa hänen kylkeensä, painaa poskensa Blondien luisevaan olkapäähän.

Blondie ei tiedä mitä tehdä. Eikä se siitä johdu, etteivät he olisi aiemmin olleet näin lähekkäin – helvetti soikoon, he ovat moneen otteeseen olleet paljon tätä läheisemmissäkin tunnelmissa, vaatteet yllään ja ilman – ongelma ei ole läheisyys sinänsä, ei edes kaiken viimeisen jälkeen. Ongelma ei ole kosketuksessa. Ongelma on siinä, miten Tucon silmät kimaltelevat tulen valossa. Siinä, miten tuulenpuuska saa hänet värisemään. Kun Tucon yhteen purtujen hampaiden välistä karkaa vaimea nyyhkytys, Blondien olkapää kohoaa vaistomaisesti ja kalvaa ikävästi hänen poskeensa. Tuco peittää kasvonsa ja haukkoo henkeään yrittäessään niellä toista nyyhkäystä.

Kömpelösti ja miettimättä Blondie kiertää käsivarren hänen selkäänsä. Hän ei vieläkään sano mitään. Tuco pysyy lähellä, ja Blondie tuntee hihansa kostuvan hänen kyynelistään, joita hän edelleen koettaa peittää, tuntee hänen vapisevan vielä rentoutuessaankin.

Kaikesta huolimatta tuntuu melkein mukavalta olla niin lähellä. Tutulta. He jäävät siihen pitkäksi aikaa.

Lopulta Tuco nukahtaa, eikä Blondie tajua sitä ennen kuin hän valahtaa kokonaan hänen kylkeensä. Blondie katsoo häntä. Hän ei ole varma, mitä hänen olisi tarkoitus tehdä nyt.

Jos hän vain esittää – paitsi että Blondie tietää aivan hyvin, ettei hän esitä. Hän on nähnyt Tucon nukkuvan ennenkin, ja hän on nähnyt Tucon esittävän nukkuvaa, eikä hän koskaan ole ollut näin…

Hän ei esitä. Hän on umpiunessa.

Minun pitäisi mennä, Blondie ajattelee. Pitäisi jättää Tuco tähän ja alkaa painua, tämä ei voi olla sen arvoista. Minun pitäisi mennä.

Hänen todellakin pitäisi.

Hän ei mene.

Ihmisruumis on aivan pirun petollinen kalu.

Kun Tuco herää auringon noustessa, hänen päänsä on Blondien sylissä. Blondie on kupertanut kämmenensä melkein suojelevasti hänen takaraivolleen. Blondie itse istuu yhä samassa paikassa, jossa istui koko edellisen illan, ja tuijottaa eteensä lasittunein silmin.

Tuli on sammunut. Sillä ei ole väliä. Heillä ei ole aikaa jäädä vetkuttelemaan.

”Hei. Blondie.”

Blondie säpsähtää ja räpyttelee hitaasti silmiään, katsoo Tucoa.

”Pitää jatkaa matkaa. Kaksisataatuhatta dollaria odottaa.”

He tuijottavat toisiaan hetken, Tuco aavistuksen verran ärtyneenä, Blondie hiukan sen näköisenä kuin ei olisi aivan varma siitä, missä on. Kumpikin kiusaantuneena ja melkein syyllisenäkin, kunnes Tuco kampeaa itsensä ylös ja iskee kätensä yhteen.

”Minä ajan. Sinä saat nukkua takana.”

”Selvä.”

Blondien ääni on käheä, kun hän nousee kankean näköisesti seisaalleen.

He jatkavat matkaa. Blondie nukahtaa niin nopeasti, ettei edes työnnä hattuaan kunnolla silmille.

Tuco vilkaisee häntä olkansa yli surullinen hymy huulillaan käväisten.
« Viimeksi muokattu: 23.04.2023 14:29:14 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua