Kirjoittaja Aihe: Raid: Hauraus | k11  (Luettu 1059 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 738
  • just a lad :-)
    • tumblr
Raid: Hauraus | k11
« : 18.04.2022 04:09:38 »
Nimi: Hauraus
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Raid
Genre: Synkkä ja surullinen draama. Ficlet (490 sanaa).
Ikäraja: k11
Varoitukset: Itsetuhoista käyttäytymistä sivutaan
Päähenkilöt: Sundman ja Tarja
Yhteenveto: Sundman ja Tarja istuvat asuntoauton luona. Raid on mennyt. Taas.
Vastuunvapaus: Hahmot eivät ole minun enkä tee tällä minkäänlaista voittoa.
Haasteet: Albumihaaste Juice Leskinen & Coitus Intin kappaleella Afroditen poika, jonka voi kuunnella YouTubessa tai Spotifyssa. Ficlet300 sanalla 022 (hauras).

A/N: Päivää. Raid pistettiin taas vähäksi aikaa katsottavaksi Areenaan ja minä puolestani sain asialliset yliopistokirjoitushommat sekä niiden kaivelemat ficcimuotoiset jälkiajatukset suoritettua, eli nyt parsin jonkinnäköiseen kasaan näitä about tammi-helmikuusta asti backburnerilla muhineita ideoita. Tämä nimenomainen teksti tapahtuu aivan elokuvan lopun vanavedessä. Niinku lopputekstit-varmaan-vielä-rullaa -vanavedessä.








HAURAUS



Leuto tuulenvire hulmahtelee ratapihalla, jota aamuaurinko valaisee lempeästi. Sundman ja Tarja istuvat ulkoilmasta nihkeällä sohvalla, joka on kannettu Raidin vanhan asuntoauton kylkeen. Sundman on viikannut lakanansa päiväksi sohvan toiseen nurkkaan.

Tarja ei vieläkään katso häneen päin.

Kun Tarja herättyään tajusi Raidin ja Mersun kadonneen ja asuntoauton oviaukolle juostuaan äkkäsi Sundmanin katsomassa renkaanjälkien perään, jähmettyi hän ensin paikoilleen.

Sitten hän hyökkäsi kuin uhattu eläin.

Annoit sen mennä. Et herättäny mua, et koputtanu, et mitään. Annoit sen vaan mennä. Taas.

Sundman ei väittänyt vastaan. Tarjan nyrkit ja ääni olivat kovuuden alla liian hauraat, että hän olisi voinut sanoa mitään.

Nyt aurinko on kohonnut eikä hiljaisuus heidän välillään tunnu enää aivan yhtä jääkylmältä. Sundman pitää äänensä yhtä kaikki niin neutraalina kuin pystyy.

”Omistatko ajokorttia?”

”Mä en omista mitään”, Tarja sähähtää, käpertyy itseensä ja nurkkaan. Raidin jättämä kirje rutistuu hänen nyrkissään. ”Ajokortti, pankkikortti, passi, kaikki on poissa. Mun vaatteeni, koko mun elinkeinoni, kotini…”

Sundman irvistää. Häntä melkein oksettaa. Tietysti. Tarja on elänyt viimeiset kaksi viikkoa pakolaisena, hengenvaarasta toiseen. Raid tuli sen kaiken keskelle, ja meni, ja jätti hänet yksin.

Taas.

Ajatus kulkee selkeämmin kuin mieli on pitkään aikaan tottunut. Sundmanin tekee mieli juoda, mutta pullo on autossa eikä hänen toinen polvensa pidä kunnolla. Ja sen lisäksi jokin näkymätön tuntuu pitävän häntä niskasta paikoillaan. Eikä nyt ole aika ajatella viinaa, nyt on tarkoitus varmistaa ettei Tarjakin jää jumiin Mehtosen takapihalle.

”Sulla kuitenkin on ajokortti”, hän tarkentaa.

Tarja puuskahtaa, rutistaa silmänsä kiinni, hieroo otsaansa sormillaan. Nyökkää.

”Olet sä ajanu tämmöstä ennen?”

”Melkein kymmenen vuotta siitä kun tavallistakaan autoa.”

”Mulla on kortti kuivumassa”, Sundman sanoo. ”Mut voin antaa tärppejä jos tarviit.”

Tarja on hiljaa.

”Sä et aatellu tulevas ulos sieltä tykiltä”, hän toteaa sitten.

Hän on oikeassa.

Kaiken pettymyksen ja hyödyttömyyden jälkeen Sundmanista oli lopulta apua silloin, kun sillä oli eniten väliä. Se kiteytyi Raidin hymyillessä vilpittömän vaikuttuneena, kun museotykki narahti kuin narahtikin eloon. Sundmanista tuntui kuin olisi vuosien tauon jälkeen hypännyt pyöränselkään, niin luontevasti rutiini solahti selkärangasta raajoihin. Muutaman minuutin ajan hän muisti miehen, joka hän kerran oli.

Se olisi ollut hyvä lähtö.

Ja hetken hän toivoi. Laukaisunappia painaessaan hän ei pelännyt mitään, ei ajatellut mitään. Paineaalto iski hänet betoniseinään, ja hän oli aivan varma sen olleen siinä.

Se olisi ollut hyvä lähtö.

Kun hänen tajunsa vähitellen palasi, olivat hänen korvansa niin lukossa, ettei hän kuullut mitään karjuessaan keuhkonsa raaoiksi. Ulkona toiset näyttivät hänen sinne nilkuttaessaan yhtä epäuskoiselta kuin hänestä tuntui. Hän ei pystynyt katsomaan heistä ketään.

”Olet sä kunnossa?” Tarja kysyy häneltä nyt.

Sundman hymähtää onnettomasti. Hän on elossa, sitä hän on. Hauraus elää hänessäkin hyvin lähellä pintaa. Hänen korvansa vuorottain vinkuvat ja vuorottain kumisevat tykin jälkikaikua, joka vaimentaa alleen kaiken muun. Koko ajan tekee enemmän mieli viinaa, ja sitä kipeämmin näkymätön pihti nipistää hänet paikalleen. Raidin ansiosta hänellä on firmansa povitaskussaan, tie eteenpäin ja katto päänsä päälle, eikä hänelle varmasti hevillä tule vastaan niin hyvää lähtöpaikkaa kuin museotykin laukaisunapin takana.

Se on sääli, helvetinmoinen sääli.

”Enköhän”, hän huokaa silti.

Ehkä hänen on vain elettävä.
« Viimeksi muokattu: 18.04.2022 05:13:55 kirjoittanut Aladdin Sane »
ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan
rakasta minua
minä rakastan sinua