kirjoittaja: Tehilla
ikäraja: K-11
paritus: Neville/Hermione
tyylilaji: surumielistä draamaa ja lohturomantiikkaa
vastuuvapaus: J. K. Rowlingin maailma ja hahmot, minä vain huvittelen.
alkusanat: Muistiinpanot saattavat inspiroida liikaa tenttiin lukiessa. Siitä tämäkin lähti. Tarina eli kirjoittaessa vahvasti omaa elämäänsä, synkimmät sävyt pyrkivät väkisin mukaan.
Samaa tahtia, samaan suuntaan
Kotona on hiljaista. Syytökset hyökyvät päälle jo Nevillen avatessa ulko-oven. Täytyy astella hiljaa, varoen kuin jäällä, joka voi murtua hetkenä minä tahansa alta pois. Tunnustellen.
Puhtauttaan kiiltävä keittiö huutaa vasten kasvoja, mielenosoituksena. Neville ei tiedä mitä tekisi. Ei hän koskaan tiedä, ja valitessaan hän valitsee aina väärin. Hän vilkaisee täriseviä käsiään ja huomaa niiden olevan edelleen likaiset. Neville kääntyy tiskialtaan puoleen, ja liian voimakkaasti valuva kylmä vesi irrottaa multaa iholta, käsien yhteen hankaaminen puhdistaa syvät juonteet. Kynsien alusiin ei vesi yksin pysty.
Kun Neville on kuivaamaisillaan kädet puhtaanvalkoiseen keittiöpyyhkeeseen, keittiön valot syttyvät räpsähtäen. Kromi ja marmori hohtavat liian kirkkaina hämärään tottuneille silmille.
Räpyteltyään silmänsä viimein näkeviksi Neville kohtaa ilmeen, joka saa hänet pelkäämään kaikkein eniten.
Hiljainen suru ja pettymys. Neville ei kestä katsoa, mutta huomaa käsistään valuvan veden olevan edelleen ruskeaa.
”Kädet pestään vessassa, Neville.”
Ääni on lannistunut, ei jaksa enää pyytää, ei toivoa eikä käskeä. Mutta ei myöskään anna olla. ”Ei keittiössä.”
Neville antaa veden tippua ja astuu askeleen lähemmäs, ojentaa kätensä.
”Mikä meillä on, kulta?”
Katse on enää vain suuttunut. Taas väärä hetki, taas väärät sanat. Neville ymmärtää heti, mutta silti ratkaisevan hetken liian myöhään. Syvä hengenveto valmistaa kertomaan seikan Nevillelle, mutta huulten välistä karkaa kuitenkin vain syvä huokaus. Lannistuneisuus peittää suuttumuksen alleen, eikä mitään näy paksun harson läpi.
Kun hetken kuluttua Neville on taas yksin huoneessa, hän ei voi olla miettimättä, mikä on saanut kaiken menemään näin pieleen. Eikä hän ymmärrä, vaan kuivaa kätensä keittiöpyyhkeeseen, joka jää tahraisena roikkumaan kaapin oveen. Ei se ole siinä enää huomenna. Neville ei ole varma, onko ketään odottamassa häntä enää huomenna.
X – X – X
Jatkuva epävarmuus syö. Se valvottaa iltaisin ja herättää kauan ennen kellonsoittoa, on mielessä kellon ympäri, unissakin. Kun sitä pääsee pienen hetken töissä karkaamaan, kotiin palatessa todellisuus iskee kahta voimakkaampana.
Kun jokainen avun tarjoava ovi avautuu suoraan kiviseinään, yrittäminenkin tuntuu turhalta. Toisaalta tilanteen sietämättömyys pakottaa pyristelemään siitä pois, edes jollakin tavalla.
Tilanne ei silti itsestään ratkea, vaikka sitä kuinka toivoisi. Aikapommi tikittää, tikittää aina vain ja odottaa oikeaa hetkeä räjähtääkseen.
”Hermione?”
Varovasti uskaltaa kysyä.
Kirjan sivut kahisevat viileässä huoneessa ovenraon takana ja kansi asetetaan huolellisesti kiinni, kirja hiljaa pöydälle. Nevillen sydän meinaa löydä tiensä ulos rinnasta.
”Niin?”
Neville uskaltautuu avaamaan ovea, astumaan sisään hämärään huoneeseen, johon nojatuolin vieressä seisova lukulamppu luo kalpean hohteen. Neville muistaa, kuinka he kävivät yhdessä valitsemassa tuolin. Hän olisi halunnut ostaa toisen, mutta Hermionen lempituoli valittiin ostettavaksi. Neville ei enää muista, miksi.
”Minä vain ajattelin, että jos puhuttaisiin vähän.” Neville ei tiedä sitäkään, miksei voi katsoa suoraan, vaan ennemmin ohi, paksuun lattiamattoon, sohvapöytään, kirjahyllyyn.
”Puhuttaisiin mistä?” Vaikka sanat ovat kovat, ääni pyöristää niitä. Sanojen kulmat eivät kuitenkaan aivan pehmene.
”No siis, meistä ja siitä – tai siis kun, me..” Sanat juuttuvat kurkkuun, mieli karkaa yhä uusille raiteille eikä mitään tule ulos. Kaikki pitäisi saada purettua sanoiksi, mutta ei tiedä mistä aloittaa ja millä jatkaa, muodostuu vain sekasotkua. Eikä lopulta mitään tule ulos.
”Voi Neville..”
Taas syvä huokaus. Jos jokaisesta kuulemastaan saisi kaljuunan, Neville olisi kohta hyvin rikas mies.
”Ehkä me olemme jo puhumisen toisella puolen..”
Kirja avataan taas, ja hetken paikallaan epäröityään Neville ei enää haluakaan jatkaa. Voi kunpa hän tietäisi mikä on, miten voisi auttaa.
Jos elämä on Nevillelle jotain opettanut, niin sen, ettei heti ensimmäiseen vastoinkäymiseen saa luovuttaa. Ei toiseen eikä kolmanteenkaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että Neville pakotetaan luovuttamaan, antamaan olla. Eikä hän haluaisi menettää.
X – X – X
Viimeiset kuukaudet pyörivät Nevillen mielessä katkeamattomana filminauhana samalla, kun kädet irrottavat mekaanisesti alruunoita ruukuista ja asettavat niitä hellin ottein valmiisiin kuoppiin uudessa mullassa. Korvalaput sulkevat maailman mielen taka-alalle, on tilaa jäsennellä.
Erottuu yksittäisiä kohtauksia, mutta ei selkeää kokonaisuutta.
”Ei, ei Neville, et sinä voi taikoa nyt, ollaan jästialueella!”
Vaikka Neville vain yritti piristää syksyistä päivää leijuttamalla lehtiä kevyeksi pyörteeksi heidän ympärilleen.
”Älä tuo työvaatteita kotiin, ei niitä voi pestä täällä koneessa, nehän ovat ihan mullassa!”
Vaikka pitäisi näyttää siistiltä ja muistaa pestä kädet viimeistään heti töistä kotiin tultuaan. Kylpyhuoneessa, ei lähimmällä pesualtaalla keittiössä.
Kyyneleitä, hieman nauruakin, jännittävää odotusta, lämmintä välittämistä ja läheisyyttä.
Innostusta, kevyttä punaa poskilla – kaikki päättyy vain kyyneleisiin. Itku ei ota loppuakseen, ei päivissä, eikä kuukausissakaan, vaikka myöhemmin kyyneleitä ei enää Nevillen silmien edessä valu. Eikä Neville osaa auttaa muuten kuin olemalla lähellä. Näyttämällä välittävänsä, ja toivomalla niin paljon kuin jaksaa, että se auttaisi. Edes vähän. Vaikka salassa valuvat kyyneleet eivät vähenekään.
”Älä viitsi hölmöillä, ei me minnekään lomalle voida lähteä, raha on muutenkin tiukassa, kun sinun työsi tuottaa niin vähän ja minä kun vielä olen poissa ja…”
Kun Neville on saanut mahtavan idean joka varmasti piristäisi.
”Miksi sinä olet aina niin pitkään poissa, eihän meillä ole aikaa tehdä koskaan mitään!”
Silloin kun Neville yrittää tienata mahdollisimman paljon saadakseen ostettua jotain piristävää, mitä tahansa, millä saisi itkun unohtumaan hetkeksi.
Miksei Neville osaa koskaan tehdä mitään oikein, miksi kaikki on aina vain väärin, niin väärin! Täysin nurinkurin.
Ajatukset tarttuvat yhteen muistikuvaan yhä useammin. Itkevä Hermione seisomassa keskellä keittiötä, värisemässä kuin haavanlehti, kun Neville palaa töistä kotiin. Sairaalareissu ja pahimpia mahdollisia uutisia. Hermionen loppumattomat kyyneleet, vetäytyminen, eristäytyminen… Viimein jotain alkaa hahmottua Nevillen mielessä.
Neville on aina ollut heikko matematiikassa, mutta ehkä tämän elämänsä tärkeimmän yhteenlaskun hän osaa selvittää. Hänen on pakko löytää kokonaisuus ja vielä ratkaisukin.
X – X – X
Varmanvakain askelin Neville astuu sisään maailmaan, johon ei koskaan toivonut joutuvansa. Pyöröovi on ensimmäinen ongelma, miten siitä pitäisi sisään päästä, tuosta raostako noin? Pökerryttävän sisääntulon jälkeen vastassa on valtava halli, piippaavia möhkäleitä ihmisten käsissä ja outoa särinää ympärillä. Miten kukaan voi nauttia
tällaisesta?Hyllyrivien välissäkevyt taustahälykin tuntuu rauhoittuvan, ja tunne on tutumpi. Samalla tapaa järjestettyä oli Tylypahkassakin, täällä ei vain tarvitse pelätä purevia kirjoja. Hermionen mukaan ei kirkuviakaan. Neville alkaa nähdä puolia myös tässä laitoksessa.
Etsiminen ei tuota tulosta, muttei oikein uskaltaisi pyytää apuakaan. Vahingossa silmiin vilahtaa kuitenkin jotain vihreää, ehkä lehden muotoista, ja sitten onkin jo perillä.
Kannessa lukee
Kasvitieto, ja piirroskuva, joka harmillisesti ei tietenkään liiku, viittaisi sopivaan ikäluokkaan. Tyttö ja poika keskellä metsää, tanssimassa käsi kädessä kukkasten ympärillä.
Neville ei muista kauanko edellisestä tanssista on aikaa, muttei anna häiritä sen nyt. Suunnitelman toteuttaminen on alkanut hyvin, on jatkettava oikeaan suuntaan vievän virran mukana.
Jollain tapaa lainaaminen varmaan onnistuisi, mutta Neville ei tiedä kuinka, eikä tunne halua tutustua tarkemmin. Vapaapäivä on muutenkin mukava viettää kirjojen tuoksussa, sateen piiskatessa ikkunaan, lempiaiheeseensa uppoutuen. Vaikka teksti on yksinkertaista, Neville nauttii siitä silti. Hän oppii, että taiattomissakin kukissa on puolensa, ja jästiteoria kietoo pyörteisiinsä.
Neville haluaa oikeasti yrittää.
Ja kotona olisi vain paha olla. Kun Neville jo illan pimentyessä palaa kotiin, valot ovat kiinni eikä ketään näy vastassa. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin, jalat kiihdyttävät vauhtia ja avain takeltelee lukossa.
Entä jos se oli tässä, entä jos ei olisi enää mitään korjattavaa? Nyt kun hän oli juuri aloittanut.
Keittiönpöydältä löytyvä lappu pelastaa tilanteen.
Ginnyllä, palaan myöhäänKuinka muutamat sanat saavat mielen kevyeksi ja paniikin asettumaan. Neville nousee hymyillen portaat yläkertaan, aikaa on vielä. Hän ryhtyy toimeen.
X – X – X
Monena päivänä Neville lopettaa työt ajallaan ja kotiin päästyään kysyy, tehtäisiinkö jotain yhdessä. Yleensä vastaus on vain etääntyminen ja yksinäinen ilta, muutamana sentään istutaan melkein vierekkäin television edessä ja tuijotetaan ruutua. Hermione niin lasittunein silmin, ettei varmasti seuraa saippuaa, ja Neville omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, jolloin verkkokalvoilla välkkyvä kuva ei sen pidemmälle pääse tunkeutumaan. Ei tajuntaan asti.
Helposti kuitenkin karkaa suunnitelmasta, kun se ei oikein tuota tulosta…
”Olit taas todella pitkään töissä…” Sanat vastaanottavat Nevillen heti ovelta, ja hän hämmästyy niitä paljon. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan syytös, tai ainakin sitä tapaileva. Nevillen mieli kirkastuu, josko sitä olisi edes jotain tapahtunut…?
”Meillä on tutkimus kesken, myrkkylonkeroiset ovat juuri karsimisvaiheessa”, Neville haluaisi hihkua. Reaktio, muutos parempaan,
jotain!
Hermionen ilme on pettynyt. Neville vetäisee takkinsa yltään ennen kuin astelee vaimonsa viereen ja kietoo kätensä hänen harteilleen. Hän ei karkaa, ei kavahda. Neville katsoo suoraan silmiin ja toivoo katseen välittävän edes osan siitä lämmöstä, joka hänen sisälleen kotiin tullessa levisi, jonka hän haluaisi nähdä toisissakin silmissä, melkein enemmän kuin mitään muuta.
Tietysti asia ei ole yksinkertainen eikä helppo, mutta silittäessään kevyesti pehmeää poskea Neville uskoo näkevänsä hymyntapaisen. Hän niin toivoo, että voisi olla varma näkemästään. On syytä pitää hiukan tiukemmin kiinni.
Neville päättää, että juuri nyt on oikea hetki.
”Kuule, minulla on jotain näytettävää.”
Neville uskoo nähneensä Hermionen silmissä jotain, ehkä innon välähdyksen. Ei , ei intoa vielä. Mutta se saattaisi olla kuitenkin edes kiinnostus. Lievä, mutta silti.
Neville voisi hyppiä portaat ylös, monta askelmaa kerrallaan, muttei halua pursuta iloa, kun ei ole varma suhtautumisesta.
Hän johdattaa heidät lyhyen käytävän päähän, työhuoneeseen. Ainoa huone, jossa Hermione ei käy juuri lainkaan, ei siivoakaan sitä. Talon ainoa huone, joka ei kiillä puhtautta ja steriiliyttä, ainoa joka näyttää eletyltä. Neville tykkää kulumista, kevyestä pölykerroksesta, lievästi tunkkaisesta ilmasta. Juuri sopiva huone salaisuudelle.
Hermione ei näytä olevan huoneessa kotonaan, Neville kun on painottanut, että tavaroiden täytyy antaa olla niin kuin ne ovat. Jotta löytyvät, kun tarve on.
Hermione haluaisi järjestellä, laittaa paikat kuntoon, muttei saa. Se varmasti häiritsee.
Ehkä joskus. Nyt tämä on vain Nevillen valtakuntaa.
Neville asettuu istumaan työtuoliin, osoittaa Hermionen asettumaan nojatuoliin lähelle. Neville nostaa lastenkirjan syliinsä, hän sai viimeinkin kerättyä rohkeutta sen lainaamiseen useamman kirjastokäynnin jälkeen, ja avaa sen huolella merkityltä kohdalta. Sitten hän muistaa, kurottaa kaappia kohti ja avaa sen.
Kasvit nukkuvat siisteissä riveissä, ruukut säännöllisin välimatkoin. Neville arpoo hieman, mutta päätyy ottamaan hellästi käsiinsä toisen ruukun oikealta, ihan tavallisen maustekasvin vain. Hän nostaa sen varovasti avonaisen kirjan päälle, multaa varisee pohjasta hieman sivujen päälle ja väliin. Silmäkulmastaan Neville huomaa Hermionen säpsähtävän ja näkemästään hyvin ilahtuneena pyyhkäisee mullan pois sauvanheilautuksella.
Sävähdys on merkki huomioimisesta, välittämisestä,
elämästä. Siitä mikä on jo niin kauan ollut kadoksissa, pakotetun suorittamisen ja neuroottisen täydellisyydentavoittelun alla.
Neville päättää ojentaa kasvin hetkeksi Hermionelle.
”Katso sitä, sen vartta”, hän opastaa Hermionen tarttuessa ruukkuun. Hän kääntää sitä hieman tämän käsillä, jotta oikea osa vartta on kasvoja kohti.
Varressa on paksuuntunut kohta, melkein ruven näköinen; kasvista on leikattu ylimääräinen verso joskus kauan sitten.
”Minä olen vähän tutustunut, öh...” Neville ei enää tiedäkään, miten jatkaa.
Hermionen katse on kummastunut.
”Kun, ainahan haavoja tulee. Ja ne paranevat kyllä. Ajallaan.”
Neville arvelee kuulostavansa mitäänsanomattoman turhalta ja lattealta opaskirjalta.
Näin selviät!, tai jotain muuta yhtä apua tarjoavaa. Hermione näyttää hetken ehkä jopa huvittuneelta.
”Katsos kun”, Neville rykäisee. ”Kollenkyymi tuossa pinnalla on tukisolukkoa. Pitää varren pinnan kovana. Mutta joskus sekin vaurioituu.”
Hermione kohottaa katseensa kasvista Nevillen kasvoihin. Hänen silmiensä reunat kiiltelevät, ja Neville miettii, onko tämä sittenkään oikein. Ei hänen ole tarkoitus yhtään enempää pahaa mieltä aiheuttaa.
Hän päättää kuitenkin jatkaa vielä, tunnustellen ja varovasti, kuitenkin.
”Mutta kollenkyymin alla on parenkyymi. Erilainen, tukisolukkoa sekin, mutta tukee eri tavalla, ja...”
Hermione katsoo häntä tarkkaavaisena, imee joka sanan itseensä kuin ne olisivat köysiä hukkuvalle. ”Mutta kun haava tulee, tämä toinen solukko auttaa. Se vahvistaa sisältä, ja pintakin korjautuu ajallaan.”
Neville irrottaa katseensa kasvista, ottaa sen käsiinsä ja nostaa tieltä, turvaan pöydälle. Sitten hän astuu Hermionen eteen ja laskeutuu polvilleen ollakseen samalla tasolla tämän kasvojen kanssa. Hän ottaa kylmät kädet omiensa väliin, puristaa niitä vahvasti, muttei liian lujaa. Hermionen silmät kiiltelevät voimakkaammin.
”Minä haluaisin olla sisempi solukko.”
Viimein Neville katsoo suoraan silmiin, ei minnekään muualle. Ruskean sävy on kauneinta mitä hän tietää.
”Auttaa. Tukea. Jos se joskus helpottaisi, haava paikkaantuisi, vaikkei versoa olekaan enää.”
Hermione nyyhkäisee, ja ensimmäinen kyynel karkaa silmäkulmasta. Neville irrottaa toisen kätensä pyyhkäistäkseen sen pois ja silittää samalla poskea kevyesti. Toinen suupieli kaartuu hymyyn. Pieneen, mutta aitoon.
Hermione irrottaa kätensä Nevillen otteesta ja kietoo ne tämän harteille. Pitkästä aikaa Neville haistaa vaimonsa tuoksun.
He ovat pitkän aikaa hiljaa, lähekkäin, Neville tuntee Hermionen kehoa vavisuttavat nyyhkytykset ja hänen paitansa kastelevat kyyneleet. Hän silittää hitaasti vaimonsa pehmeän villapaidan verhoamaa selkää, antaa itkulle tilaa. Näin lähellä hän ei tunne olleensa koskaan. Tunteet ovat aitoja, niin raakoja, että ne lähes tukahduttavat hengityksen. Ajatuspolut poukkoilevat ja katkeavat näkemättä päätöstään.
Neville päättää olla vain lähellä, nyt kun on mahdollisuus päästä lähemmäksi kuin aikaisemmin. Hermione ottaa hänet vastaan.
Kun ravistelevat nyyhkytykset vihdoin hiljenevät, harvenevat ja lopulta loppuvat, Neville jatkaa hidasta ja hellää silittämistään. Hermione hengittää hänen kaulaansa vasten. On lähes täysin hiljaista, vain suuri seinäkello raksuttaa pehmeästi, kertoo ajan kuluvan, vaikka hetki tuntuu pysähtyneen.
Neville hengittää silitystensä tahdissa sisään, ulos, sisään, ulos ja tuntee olonsa omituisen raukeaksi. Vaikka suru on paksuna ympärillä, paha olo painaa ja puristaa heitä kasaan, sisällä herää helpotus.
Jospa haava sittenkin parantuu, kasvaa eheäksi. Jospa tulevaisuudessa näkyy sittenkin muutakin valoa kuin kirkuvanpuhtaat kromipinnat.
Hermione liikahtaa ensimmäisenä, kohottautuu hieman Nevillen päältä pois. Hän ei kuitenkaan mene kauas, vaan kääntää kasvonsa vasten Nevillen kasvoja. Hermionen kasvot ovat niin lähellä, että piirteitä on hankala erottaa. Punareunaiset, ruskeat silmät kuitenkin erottuvat hyvin. Niiden katse on voimakas, niin intensiivinen, että jossain muussa tilanteessa se olisi saanut Nevillen kavahtamaan. Nyt hän kuitenkin hetken hauraudesta johtuen uskaltaa katsoa suoraan takaisin.
Kuin katseet puhuisivat, ajatus pälkähtää Nevillen päähän, ja vaikka sanonta tuntuu niin kliseiseltä ja absurdilta, hän voisi allekirjoittaa sen juuri nyt.
Hermione nyyhkäisee vielä kerran, mutta sitten pienenpieni hymy kohottaa poskipäitä, siirtää ne tieltään, karehtii suupielissä. Silmätkin hymyilevät Nevillelle, johtavat pitkästä aikaa muutakin kuin kylmyyttä ja tuskaa.
Neville hymyilee hänkin, ennen kuin painaa huulensa kaareutuneille huulille. Suudelma, ensimmäinen ikuisuuksiin, on pehmeä, kaipaava, kokeileva. Etsii rajoja, ne kun tuntuvat unohtuneen, kadonneen kuluneisiin kuukausiin. Hermione vastaa suudelmaan, raottaa huuliaan ja hengittää Nevillen huulille.
Neville kohottaa toisen kätensä Hermionen niskaan, vetää häntä lähemmäs itseään ja nauttii suudelman aikaansaamasta koko kehon valtaavasta lämmöstä. Tuttua, turvallista,
kuin palaisi kotiin.
Kotona hän onkin, jakamassa kodin kera juuri sen henkilön, jonka kanssa eniten maailmassa kotinsa haluaa jakaa.
Neville vetäytyy suudelmasta hieman, mutta pitää Hermionen yhä lähellä itseään.
”Minä rakastan sinua.”
Sanat on lausuttu ennenkin, mutta tähän verrattuna aikaisemmilla kerroilla ne tuntuivat vain turhilta ja tyhjiltä. Nyt ne ovat kuitenkin pyöreitä, pehmeitä. Onnellisia, täynnä jotain, jota Neville ei oikein osaa määritellä. Kuitenkin niin täysiä.
”Minäkin rakastan sinua, Neville.”
Hermione huokaa, ja Neville kuulee sen olevan onnellinen huokaus, vaikkakin surun kehystämä. Ei suru minnekään katoaisi, mutta tuntui siltä, että oltaisiin menossa jo parempaa aikaa kohti. Hermione tarttuu Nevillen käteen, nousee seisomaan ja vetää tämän mukanaan ylös. Kun Nevillekin on jaloillaan, Hermione kiertää kätensä hänen vyötärönsä ympäri ja vetää hänet lähelle itseään. Hän painaa päänsä taas Nevillen olalle, mutta jää siihen. Antaa minuuttien kulua.
Neville seisoo Hermionen tukena, aivan hänessä kiinni, ja kiertää hänkin kätensä toisen ympärille. Hän hengittää rentoutuneesti ja antaa ajatustensa valua omilla teillään. Hetken kuluttua hän huomaa heidän hengittävän samaan tahtiin, rauhallisen raskaasti, kuin synkronoidusti.
Neville uskoo myös heidän sydämiensä lyövän sillä hetkellä samaa tahtia, tai ainakin samaan suuntaan. Eikä hän voisi kuvitellakaan olevansa onnellisempi kuin sillä hetkellä, saadessaan vain olla taas lähellä, pitää hyvänä.
Jos suru ei olekaan hävinnyt, se on ainakin hälventynyt hetkeksi. Ja näistä hetkistä voisi koota uuden perustuksen elämälle, pala palalta häivyttää ikävää ja muistoja odotuksesta, kaipausta jotain vielä niin olematonta kohtaan. Muurata vankan, entistä tukevamman pohjan, jolle rakentaa ja kasvattaa uusia versoja.
Hermione kohottaa päätään ja hymyilee Nevillelle.
Rakentaa yhdessä.
