Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta!
Mietin, mitä tällä kertaa kommentoisin, ja päädyin tähän kolmanteen ja viimeiseen HP-ficciisi. Olin lukenut tämän jo aikaisemmin ja pidin kovasti, vaikka en saanutkaan silloin kommentoitua. Seuraavaksi täytyy mennä sinun teksteissäsi näiden minulle tuntemattomien fandomien puolelle, tai originaaleihin, ellet sitten innostu kirjoittamaan lisää Pottereista.
Tämä oli ihan mielettömän hieno ja lisäksi hyvin inhimillinen ja samaistuttava tarina.
Tuollainen tilanne, kun on itse ollut monta kertaa yhteydessä, eikä mitään kuulu toisesta, saa kyllä ajattelemaan kaikenlaisia asioita, ja tässä ne tulivat todella hyvin esiin. Täydellinen hiljaisuus on varmaan ihan pahinta ja jopa vaikeampaa kuin riita juuri epävarmuuden takia, kun ei yhtään tiedä, missä mennään.
Siinä ehtii miettiä kaikenlaista, niin kuin Ron tässä teki. Ja vaikka sitä ei ihan suoraan sanottukaan, ymmärsin tämän niin, että Ron pelkäsi Harryn lopettaneen heidän ystävyytensä, ehkä ikiajoiksi. Tässä tuli kaikessa esiin, että Harry oli Ronille ihan mielettömän tärkeä. Paras ystävä, ja ehkä enemmänkin, ainakin jossain tulevaisuudessa.
Mietin tätä lukiessa sitäkin, että tuollainen sisäoppilaitos on aika jännä, kun sitten kesälomaksi kaikki hajaantuvat ympäri maata, eikä välttämättä näe yhtään ystävää kahteen kuukauteen, vaikka koko kouluvuoden ollaan tiiviisti yhdessä. Ei mikään ihme, että Ronista tuntui todella tyhjältä, eivätkä Hermionen kirjeet olleet ollenkaan sama asia kuin Harryn.
Vaikka Ronia ei yleensä pidetä kauhean syvällisenä hahmona, ainakaan kirjoissa, pidin todella paljon siitä, miten olit kuvannut hänet tässä.
Ronin maailma oli ihan pois paikoiltaan, kun ruokakaan ei maistunut samalla tavalla, eikä pystynyt edes nukkumaan kunnolla. Mikään ei vain ollut kivaa, kun Harrysta ei kuulunut mitään.
Jäin miettimään sitä, että kun Ron ja Hermione kuitenkin pitivät yhteyttä, ainakin jonkin verran, niin varmaan Ron oli saanut Hermionelta kuulla, ettei Harry ollut kirjoittanut Hermionellekaan. Sen olisi pitänyt minusta kertoa Ronille, ettei vika ollut hänessä, vaan jossain ihan muussa. Mutta toisaalta Hermione ei ollut kummallekaan samalla tavalla läheinen kuin mitä Harry ja Ron olivat keskenään, ja ehkä Ron ajatteli, ettei Harry halunnut pitää Hermioneenkaan yhteyttä.
Tässä oli aivan ihanaa se, miten Ron kävi läpi mielessään eri vaihtoehtoja sen pelottavimman lisäksi. Kuten vaikka Errollin vanhuutta, tai sitä, että Harryn jästisukulaiset estävät kirjeenvaihdon. Sehän olisi ollut varmaan se todennäköisin vaihtoehto, eikä kukaan tietysti tullut edes ajatelleeksi kotitonttua, miten olisikaan voinut.
Silti Ronin mielessä oli ymmärrettävästi se kaikkein suurin ja pahin pelko, mikä tuli tässä kohdassa todella hienosti esiin:
Ron toivoi syvästi, etteivät jästit olleet anastaneet hänen Harrylle tarkoittamia kirjeitä tai estäneet Harrya kirjoittamasta hänelle takaisin. Hän alkoi mielessään syyttää ja inhota Harryn sukulaisia aina vain entistä enemmän, osin senkin takia, ettei halunnut antaa mielelleen tilaa ajatella sitä mahdollisuutta, että ehkä Harry sanoistaan huolimatta ei halunnutkaan kirjoittaa hänelle takaisin.
Ronin yksinäisyys ja suru Harryn takia tulivat tässä varhaisen aamun hiljaisina hetkinä hyvin käsinkosketeltavasti esiin. Ei mikään ihme, että Ron alkoi vähitellen olla huolissaan paitsi Harryn hiljaisuudesta niin myös siitä, että oliko tälle sattunut jotain.
Vähän suretti se, että Mollykaan ei ymmärtänyt, miten vaikea tuo tilanne oli Ronille, vaikka vähän yrittikin lohduttaa. Minusta oli aivan loistavaa, että Ron teki päätöksen, että nyt on tehtävä jotain ja tämä ei voi enää jatkua, eikä etenkään syyskuuhun saakka. Tämä loppu ja viittaus Weasleyn kaksosiin oli aivan loistava, samoin kuin tuo otsikon tuonti tekstiin, pidin tästä todella paljon:
Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.
Vaikka hän ei ollutkaan sitä ääneen sanonut tai kirjeisiinsä kirjoittanut, vastaamattomuus ei ollut vaihtoehto.
Nauratti kovasti, kun tämän myötä jäin muistelemaan sitä, miten Ron, Fred ja George lensivät autolla hakemaan Harryn Kotikoloon.
Ehkäpä jo heti seuraavana yönä tämän päivän jälkeen? Suuri kiitos tästä, tätä oli aivan mahtavaa lukea ja tulin tästä tosi hyvälle mielelle.