Paperisilppua, mutta vapausS | Näin koulutat lohikäärmeesi | lastensatumainen hömppä
En omista hahmoja tai maisemia - teksti perustuu Dreamworksin
elokuvaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Alun perin hahmot seikkailevat
Cressida Cowellin samannimisissä kirjoissa. Tarina on omani.
Lohikäärmeakatemian olen itse lisännyt tekstiin, vaikka sitä ei
elokuvissa olekaan.
Inspiraatiopakettihaaste: inspis inspis
Öystilässä vallitsee tänään laakea hiljaisuus. Tasainen vasaran paukutus, tuulen vaimeat henkäykset ja veden huumaava pauhuna ovat ainoat äänet hiljaisuutta huokuvassa viikinkikylässä. Tilanne on poikkeuksellinen; lohikäärmeet eivät huuda tavanomaisen hurjia huutojaan eivätkä niiden kouluttajat kilju päät sakeina onnesta. Karskeimmatkin viikingit kulkevat päät painettuna maahan, raavaimmatkin lohikäärmeet ovat laskeneet katseensa tiiviiseen kallioperään.
Hikotus täyttää tänään kahdenkymmentäviisi vuotta. Hän on kasvanut hintelästä, epävarmasta poikasesta rotevaksi ja suureksi. Parta kasvaa vasta pehmeänä haituvana ja nuoruuttakin on jäljellä vielä kymmenisen vuotta, jonka jälkeen hänen pitäisi olla jo kyllin mahtava ottaakseen vastuun Öystilän kylästä. Lempeästi hänestä on kasvatettu voimakasta ja hyvää johtajaa, joka kykenisi pitämään ohjat käsissään vähintäänkin yhtä hyvin kuin suuri Aimo Mahtimurikka.
Mutta tänään Hikotuksen kasvoilta puuttuu syntymäpäivän riemu, silmistä innokas kiilto. Metsän siimekseen hän on piiloutunut kykenemättä kohtaamaan isäänsä tai koko viikinkikylää, joka suree hänen puolestaan. Hikotuksen iho on graniitinharmaa, kädet riippuvat epätoivoisesti kummallakin puolella jo varttunutta kroppaa. Eleet ovat kireät, liikeradat äärimmilleen pingottuneet, toisinaan hänen silmissään helmeilevät kyynelet aivan kuin hän olisi aikeissa itkeä. Ympärillä ilma on sameaa, ohutta, aivan kuin sekin myötäeläisi nuoren miehen surua.
Hikotus koskettaa maata allaan, se tuntuu samalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun hän tapasi Hampaattoman ensimmäisiä kertoja. Heidän välillään ei ollut vallinnut maagista sidettä kuten satukirjoissa, mutta hiljalleen heidän välillensä rakentui rikkumaton ja kiinnipideltävä ystävyys. Siinä hän oli istunut, kolmisenkymmentä kiloa hintelämpänä ja täysin avuttomana Yön Raivon edessä osaamatta kuvitellakaan kaikkia niitä seikkailuja, joita hän tulisi uuden kumppaninsa kanssa kokemaan.
Tänään edes Hampaaton ei osaa lohduttaa Hikotusta, vaikka se kuinka lähestyy pää matalana ja kellahtaa sitten hänen viereensä niin myötätuntoisena, kuin ikinä osaa. Hikotus ajaa sen pois, kääntää selkänsä kykenemättä katsomaankaan suomuista ystäväänsä. Hampaaton tuijottaa surkeana, epätoivo silmissä kiiluen, ennen kuin se lehahtaa lentoon ja palaa takaisin kylään.
Metsä humisee hiljaa Hikotuksen ympärillä. Puut taittuvat surulta suojaavana kilpenä hänen ylleen, pienet linnutkin hyppelehtivät ympärillä, tosin tänään ne eivät sirkuta. Tuulenvire puhaltaa hiljaa Öystilän lävitse, mutta tavoittaessaan Hikotuksen sekin vaikenee päänsä painaen, pysähtyy aloilleen. Aurinko on vetäytynyt hiljalleen pilviverhon taakse.
Voimakas askellus käy polkua pitkin, niin kovin viikinkimäisen uhmaavana. Mennessään Astrid katkoo muutamia oksia, säikäyttää pois pienen ketun ja rikkoo Öystilän hiljaisuuden hermostuneisuudellaan.
Vaaleat viikinkiletit heilahtelevat äkäiseen tahtiin, hänen kätensä ovat puuskaan ristityt. Astrid on kasvanut siinä missä Hikotuskin. Hänen käsivartensa ovat vahvistuneet täyteen mittaansa ja hän on montaa vanhaa viikinkiä voimakkaampi. Lohikäärmeiden kouluttaminen on kasvattanut myös hänen sisimmästään vahvemman, voimistanut uhmakasta luonnetta.
Astrid raottaa pehmeää lehmustoa ja astuu aukealle, jonka keskellä Hikotus istuu, suuren kiven päällä. Hänen selkänsä on murheellisesti kyyryssä, leveä leuka nojaa vahvoihin käsiin. Vaikka pojasta onkin kasvanut mies ja hän on kymmeniä kiloja painavampi, lähes yhtä vahva kuin isänsä, hänessä on jotain samaa kuin kymmenen vuoden takaisessa Hikotuksessa. Ehkä se on kerään kasautunut ryhti, ehkäpä epävarmat huokaukset silloin tällöin.
Hetkeksi Astridin suuttumus heltyy, kun hän muistaa ensimmäisen lentonsa Hampaattomalla. Kuinka kaikki olivat ihmeissään Hikotuksen taidosta kouluttaa lohikäärmeitä, kuinka kaikki kieltäytyivät ottamasta niitä ystävikseen. Hikotus oli ollut ensi kertaa elämässään vahva ja voimakas viikinki, puolustanut suomuisia ystäviään ja voittanut hyvän puolelleen.
Nyt Hikotus on vain varjo entisestään. Haarniskakaan ei saa häntä näyttämään vahvalta ja urhealta soturilta, vaan suru piilee hänen selkäytimessään. Hartiat ovat painuneet alas, niska kaartunut ja katse osoittaa suoraan kohti maata.
Astrid ei peittele enää tuloaan. Leveälestisistä kengistä kuuluu voimakkuus, kun hän astelee Hikotuksen viereen ja istahtaa kivelle.
”Älä nyt viitsi olla naurettava, Hikotus”, sanoo Astrid. Hänen äänensä on päättäväinen ja voimakas, eikä anna armoa ystävänsä happamalle ilmeelle.
”Ei Lohikäärmeakatemia ole niin iso juttu.” Hikotus kääntää katseensa hetkeksi kohti Astridia ja katsoo tätä epäuskoisena. Ensin hänen silmissään näkyy silkka epätoivo, sitten silkka suuttumus. Se sinkoaa suoraan naisen kasvoille, mutta hänen ilmeensä ei värähdäkään.
”Tiedätkö, paljonko tein työtä Lohikäärmeakatemian eteen? Kuukausien ja vuosien työ on mennyt hukkaan.” Sanat sylkeytyvät suoraan Astridin kasvoille, mutta tämä pysyy järkähtämättömän vakaana. Eivät puheet häntä satuta, eivätkä edes kolauta hänen haarniskaansa. Heidän välilleen putoaa painostava hiljaisuus. Astrid hivelee maata kengänkärjellään, Hikotus nojaa päänsä jälleen käsiinsä ja katselee muurahaisten työtä aukean varjoissa.
Hiljaisuus jatkuu pitkään, he kumpikin pyörittelevät ajatuksia päässään. Epäonnistuminen, pelko, hermostuneisuus.
”Kai elämä tästä jatkuu”, Hikotus toteaa lopulta. Pettymys kajastaa hänen äänestään, katse on edelleen painautunut pehmeään maanpintaan. Astrid katsoo ystäväänsä myötätuntoisena, seuraa kuinka tämä nousee suurelta kiveltä ja siirtyy kävelemään kahdeksikkoa, aivan kuin purrakseen suruaan pienemmäksi. Hiljaisuus pysyttelee hiukan vapautuneempana heidän vierellään.
”Tiedätkö, Hikotus”, Astrid aloittaa lopulta, nostaa katseensa Hikotukseen ja hänen levottomana askeltaviin jalkoihinsa. Hikotus pysäyttää hetkeksi liikehdintänsä, kääntyy kohti Astridia ja lopulta istahtaa takaisin tämän viereen huokaisten syvään kuin puhaltaakseen pois surkean päivän tapahtumat.
”Sinä olet se, joka toi lohikäärmeet osaksi Öystilää. Muistathan ensimmäisen lentomme Hampaattomalla?” Astrid nostaa kätensä Hikotuksen olkapäälle ja katsoo tätä lempeästi sinisillä silmillään. Hikotuskin kohottaa katseensa kohti Astridia kuunnellakseen, mitä tällä on sanottavanaan. Vuosien saatossa Astrid on kasvanut älykkääksi ajattelijaksi ja puhujaksi, jonka sanoja jopa Aimo Mahtimurikka pitää suuressa arvossa.
”Sinä olet jo hyvä käsittelemään lohikäärmeitä, et sinä tarvitse Akatemiaa mihinkään. Sinä kesytit Yön Raivon ensimmäisenä!” Astridin ääni on voimakas ja itsevarma. Hän katsoo Hikotusta tiukkaan sävyyn.
”Sinä olet taitava ja lempeä kouluttaja, joka tietää, mitä tekee. Muiden tulisi ottaa oppia sinulta.” Olihan Hikotus kouluttanut kymmeniä ja taas kymmeniä lohikäärmeitä, sellaisiakin, joita ei kenenkään pitänyt onnistua kesyttämään. Kouluttajana hän oli taitavampi kuin mahtava isänsä, hän oli Öystilän parhain, neuvokas, ystävällinen ja mukautuva. Hikotus tiesi sydämessään Astridin olevan oikeassa, mutta kieltäytyi uskomasta tätä.
”Ne ovat vain papereita, Hikotus. Eivät ne kerro siitä, kuinka taitavasti sinä käsittelet lohikäärmeitä, kuinka sinä teet niistä yksi kerrallaan luotettavia ja kilttejä ystäviä. Meidän lohnarimme puolustavat Öystilää paremmin kuin yhdenkään muun kylän lohikäärmeet.”
Hikotuksen katse kääntyy jälleen varovasti Astridia kohti. Niin, hän on se jolta muut kysyvät apua lohikäärmeidensä kanssa, jotkut tulevat jopa toisilta saarilta asti. Hikotuksen suupielet alkavat hiljalleen nykiä, epävarma hymy on palaamaisillaan hänen kasvoilleen.
”Taidat olla oikeassa, Astrid”, Hikotus sanoo lopulta, vaikka ei olekaan täysin varma ystävästään. Kun Hikotus kohottaa katseensa kirkkaansiniselle taivaalle, hän näkee kaikki kuusikymmentä lohikäärmettä ratsastajineen liitämässä kohti aavaa merta.
