Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Outolintu (S, John/Sherlock, AU)  (Luettu 1278 kertaa)

Mustekehrääjä

  • Tassuttelija
  • ***
  • Viestejä: 632
Nimi: Outolintu
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, AU (50/60-luku AU)
Paritus: John/Sherlock, John/Mary
Vastuunvapautus: hahmoset kuuluvat Doylelle ja BBC:lle, Mustis vain lainailee
A/N: Tää idea tuli mulle yhtäkkiä, kaiketi kuuntelin jonkun viiskytluvun kappaleen ja ajattelin heti tätä, joten sitten yhtenä kauniina yönä päätin tätä lähteä kirjoittamaan. En saanu tätä silloin lähellekään loppuun, ja sitten se jäi, mutta nyt päätin kantaa itseni kirjastoon ja kirjoittaa tämän loppuun saakka (pitkälti vain muokata mutta nojoo). Joten... toivottavasti pidätte ja silleen!

Yhteenveto: John pakenee tansseihin pieleen menneitä treffejään.


Outolintu

”Rakastatko minua, Johnny-boy?”

John ei ollut koskaan pitänyt Johnny-boysta, kukaan muu kuin siskonsa Harriet ei saanut kutsua häntä sillä tavoin, ja siltikään hän ei ollut kyennyt estämään sitä kirottua lempinimeä karkaamasta kirkuvan punaisiksi maalatuilta huulilta. Mary oli nauranut, suukottanut Johnin korvaa, kuiskaillut Johnny-boy, Johnny-boy, aivan kuin se olisi ollut hauskaa. Sillä kertaa Mary ei ollut saanut kyytiä kotiinsa Johnin Morris Oxfordilla vaan jäi kylmästi tienposkeen minkkiturkissaan. Varmasti joku turhan kireissä housuissaan ajeleva nuorimies kuitenkin korjaisi tyttöparan autonsa etupenkille turvaan.

Hänen ei tehnyt mieli palata kotiinsa, jossa Harry kuitenkin vain kiusoittelisi siitä, miten hän ei kyennyt pitämään yhtäkään tyttöä kahta viikkoa pidempään. Niinpä kyyhkynharmaa ajoneuvo oli pysähtynyt eteen erään nuorison suosiman paikan, jossa jazz ja rock’n roll saivat tyynimmätkin jalat vipattamaan. John huoahti lasiinsa, juoma poltteli kurkussa liian nopean hörpyn seurauksena. Katse vaelteli tanssilattian poikki, vilkaisi pikaisesti orkesteria, jonka keulassa parrasvaloista nauttiva mies hytkyi musiikkinsa tahdissa, otti sivuaskeleen ja kertoi särkyneistä sydämistä.

And although it's always crowded,
You still can find some room.
Where broken hearted lovers
Do cry away their gloom.

You make me so lonely baby,
I get so lonely,
I get so lonely I could die.

Ironia maistui kielen kärjellä teräksiseltä, ja John koetti huuhdella sen pois uudella lasillisella. Turhaa ehkä sanoakin, mutta ei auttanut. Hän mulkoili keinuvia lanteita, kellomaisesti leveneviä hameita, kapeita vyötäröitä ja kengänkorkoja, jotka hakkasivat lattiaa. Yhteen liitetyt kädet puristivat toisiaan niin lujaa, että hän saattoi melkein nähdä ihon paikoin kalvenneen. Nauru hukkui musiikin alle, ja siitä huolimatta John kuuli Maryn naurun, sen heleän äänen jonka rautaista sävähdystä hän ei ollut ennen huomannut.

”Siitä vain. Mies pettää häntä, muutaman tanssin jälkeen nainen lähtee käymään takahuoneessa ja löytää lopulta kavaljeerinsa tuon punapään kanssa kaulailemassa. Loistava aika iskeä silloin, uskoisin”, tummankäheä ääni lausui Johnin viereltä ja säikäytti hänet täysin. Mistä mies oli siihen ennättänyt?

John kääntyi katsomaan puhujaa, jonka katse oli John aiemmin hieman turhan tiiviisti silmäilemässä neitokaisessa. Ääni kuului siis ilmeisesti tummakiharaiselle komistukselle. Neidit ainakin väittäisivät hänen olevan komea; korkeat poskipäät, silmät joiden väristä ei siinä valaistuksessa oikein saanut selvää ja erottuvan amorinkaarella varustetut huulet riittäisivät hurmaamaan kenet tahansa siinä huoneessa. Puna oli kohonnut Johnin poskille kuin vaivihkaa, ja hän rykäisi sanoakseen jotain siihen suuntaan, ettei ollut ajatellutkaan mitään sellaista, mistä toinen mahdollisesti vihjaili.

”Turha luulla, että voisit petkuttaa minua, näin kyllä katseesi”, mies sanoi ja kääntyi nyt katsomaan suoraan Johniin. Se katse tuntui menevän suoraan ihon alle, korventavan korvanlehdetkin punaan, ja John korahti kaataen viimeisen huikan lasinsa pohjalta kurkkuunsa.
”Ei siinä ole mitään hävettävää. Särkyneet sydämethän kaipaavat aina paikkaajaa. Mikä sen sopivampaa kuin löytää toinen särkynyt sydän siihen?”

”Mistä sinä tiedät mitään minun sydämestäni?” John köhisi tietämättä vieläkään, kuinka puhua normaalisti. Tuntematonta tämä näytti ainoastaan huvittavan, ja hän virnistikin Johnille ennen kuin aloitti.

”Paljonkin, mutta ennen kaikkea sen, että se on saanut kolhaisun. Olet pistänyt parhaasi yllesi, sinulla on kiiltäväksi lankatut kengät ja takki, joka on niin uusi, ettei ole varmaan kertaakaan ollut käytössä. Et laittaisi sellaista vaatetta päällesi, mikäli et odottaisi jotain erityistä illalta, ja suoraan sanottuna yksin istuminen tanssisalissa ei ole kovinkaan erityistä. Olet myös ajellut partasi, mitä et kovin usein tee, sillä jälki on vielä hakusessa, ja mikäli vain sallit sanoisin, että kannattaisi teroittaa partaveitsi. Kuitenkin, olet pynttäytynyt tänne, mutta missään ei näy seuraa. Totta kai tyttösi voisi olla takahuoneessa ehostamassa kampaustaan ja tarkistamassa, ettei nenä kiillä, mutta silloin sinulla olisi kaksi lasia etkä vilkuilisi muita naisia niin tiuhaan. En kiellä, etteikö deittisi sitten voisi olla vain kuoliaaksi ikävystyttävä, kenties jopa ruma, jolloin kiinnostuksesi olisi muissa naisissa, mutta et etsi myöskään hyvää pakotietä. Lysähtänyt ryhtisi myös kertoo, ettet ole odottamassa ketään, joten olet yksinäsi. Miksi olisit epäonnisen yksinäsi pynttäytyneenä? Koska olet tullut treffeiltä, joiden päätös ei ole missään tapauksessa ollut mieluinen.”

”Oh”, oli kaikki, minkä John saattoi ääneen tuottaa, ja toinen naurahti.

”Näetkö, kuinka mies jo vilkuilee punapäätä? Aina, kun nainen kääntää leukansa, hänen katseensa karkaa punapäähän. Ehdottomasti salarakkaat.”

John tarkasteli kaksikkoa. Nainen oli kietonut pitkät käsivartensa miehen hartioiden ympäri kuin kahleiksi, miehen kämmenet harhailivat korrektisti hieman kookkaammalla uumalla, ja John näki vaivatta salaa vaihdetut vilkaisut miehen ja seinustan luona norkoilevan neidon kesken. Ilmiselvää, kun toinen sen ääneen huomautti.

”Haluatko nähdä muutakin?” tummahiuksinen mies kysyi, ja John tajusi vastaavansa myöntävästi.

Keskellä lattiaa tanssahteleva nuoripari oli serkkuja keskenään, he viettivät kesänsä yhdessä, nukkuivat samassa huoneessa ja jakoivat kaikenlaista muutakin keskenään, Johnin teki mieli irvistää. Toisiinsa kietoutuneella pariskunnalla oli takanaan pitkä historia, nyt nainen oli raskaana, eikä hän ollut vielä keksinyt, miten kertoa miehelle, luultavasti koska silloin tämä jättäisi hänet. Suhde ei siis ollut kovinkaan vakavalla pohjalla. Seinustalla flirttaileva pari oli vasta tavannut, joskin nainen oli katsellut miehen perään jo useampia viikkoja, kenties juuri samoissa tansseissa, sillä loppujen lopuksi ihmiset eivät vaihtuneet niin vinhaan kuin ehkä pitäisi. Johnkin oli tullut jokseenkin tunnetuksi tansseissa, joka viikko tuppasi olemaan uusi tyttö kainalossa. Tummakutri oli siis ihan mukavaa vaihtelua, joskin John ymmärsi kuunnellessaan selostusta poikaporukan ihmissuhdekuvioista, ettei tiennyt edes miehen nimeä.

”John Watson”, hän keskeytti yllättäen, ja hetken aikaa vierustoveri ei näyttänyt edes käsittävän, mitä hän oli sanonut. ”Minun nimeni”, John jatkoi.

”Ah aivan, tosiaan… Sherlock Holmes”, mies esittäytyi ja väläytti jonkin hymyntapaisen ennen kuin käänsi katseensa ja jatkoi esitelmäänsä, johon John ei osannut enää oikeastaan keskittyä.

”Tätäkö sinä sitten teet?” John kysyi, kun Sherlock (mikä nimi sekin oli olevinaan?) oli siirtymässä seuraavaan sohvaseurueeseen. Sherlock vilkaisi häntä epävarmana ja sanoi, ettei ymmärtänyt kysymystä.
”Sinä, täällä. Katsot ihmisiä ja näet heistä kaiken. Et koskaan liity tanssiin, olisin huomannut sen, mutta nyt tarkemmin ajateltuna olen nähnyt sinut ennenkin täällä, seinustalla, yksinään. Miksi et ikinä tanssi tai mikä tärkeämpää ole kenenkään seurassa?”

”Ainakin tämä on hauskempaa kuin tanssiminen”, Sherlock kohautti olkapäitään.

”Niinkö? Todista.”

”Mitä?”

”Että se on hauskempaa. Tanssi kanssani.”

”Oletko hölmö?”

Johnin silmät kaventuivat, kun hän tarkasteli Sherlockia hitaasti, niin läheltä kuin vain taisi, ennen kuin naurahti. Aivan kuten hän oli arvannut, eihän siihen muuta selitystä voinut olla.
”Et siis osaa tanssia.”

”Osaan kyllä!” Sherlock huudahti, ja Johnin katse välähti, kun hän haastoi:
”Todista se.”

Sherlock oli hetken aikaa hiljaa, katsoi Johnia, joka ei suvainnut katkaista tuijotusta ymmärtäessään, että Sherlockin silmät olivat sillä hetkellä lähestulkoon siniset. Sherlock räpäytti ja käänsi samalla katseensa pois.
”En usko, että se olisi kovinkaan suotavaa.”

”Ei kukaan huomaa, on täällä oudompiakin asioita sattunut”, John vakuutti. Sherlock mutristi huuliaan mutta nyökkäsi, niinhän se taisi olla. John virnisti vielä rohkaisevasti ennen kuin kääntyi sukeltaakseen helmojen sekaan. Hänen daaminsa ei vain tehnyt elettäkään seuratakseen, joten hänen täytyi kääntyä ympäri kulmaansa kohottaen.
”Etkö aio tulla? Rohkeutesi ei taida kestää.”

Sherlock naurahti ja otti muutaman askeleen päästen vaivatta Johnin vierelle. Hän kysyi, oliko toinen varma, että halusi juuri sen tanssin, ja John nyökkäsi. Hänen katseensa vilkuili ympärille, muutkin olivat huomanneet muukalaisen saapuneen ihmisten ilmoille ja perääntyivät hitusen kauemmaksi antaakseen tilaa. John puraisi huultaan ja loi odottavan katseen Sherlockiin, joka pyöräytti silmiään ja veti sitten Johnin pyörähdykseen. Rytmi tarrasi kenkiin ja lennätti ne keskemmälle lattiaa ilman että John ennätti huomatakaan. Hän tosin tuskin kykeni huomioimaan mitään muuta kuin Sherlockin lantion liikkeet, kannat jotka takoivat lattiaa juuri oikeassa rytmissä, askel ei myöhästynyt tai etuillut millisekuntiakaan. Sherlock todella osasi tanssia, eikä John tiennyt, miksi yllättyi asiasta. Kaikesta huolimatta pitkä, kapea kehonrakenne oli mitä ihanteellisin tanssijalle.

”Todistin väitteeni”, Sherlock kumartui sanomaan Johnin korvaan orkesterin vaietessa, mutta John tarrasi hoikkaan ranteeseen estääkseen toista karkaamasta.

”Sinä osaat tanssia mutta myös nautit siitä, huomasin katseesi. Sinulla ei ole mitään syytä karata nyt, tanssi minun kanssani”, John vaati kulmiaan kurtistellen, hän oli tosissaan.

”Valaistus hämää”, Sherlock väitti, mutta John ainoastaan nauroi ja veti toisen lähemmäksi.

”Yksi tanssi, sitten saat leikkiä niin tylsimystä kuin ikinä haluat. Lupaan sen.”

Seuraava tanssi muuttui vielä jostain syystä kolmanneksi ja neljänneksi Johnin tarvitsematta edes pyytää. Kiihkeän jazzin jälkeen John saattoi vain hienoisesti hengittää, keuhkot anoivat armoa ja etenkin happea, ja hän joutui kysymään, josko Sherlock haluaisi lasillisen. Hän oli varma, että näki sinertävissä smaragdisilmissä pilkahduksen naurua, kun Sherlock nyökkäsi ja seurasi juomatiskin luokse. Mies ei näyttänyt olevansa millänsäkään, tummat kiharat kaartuivat kasvoille, joita pienoinenkaan puna ei värittänyt. John olisi tahtonut kokeilla, oliko toisen sykekään noussut, mutta hän tyytyi kilauttamaan lasiaan tämän kanssa.

”Sinun täytyy harrastaa tanssia”, John puuskahti ottaessaan hörpyn lasillisestaan ja toivotti viileän nesteen tervetulleeksi kurkkuunsa. Hän nojasi tiskiin hillitäkseen olkapäidensä vavahtelua hengittäessään syvään, onneksi musiikki oli niin kovalla ettei hänen hitusen äänekkäämmäksi muuttunutta hengitystään voinut kuulla.

”Hieno päätelmä”, Sherlock hymähti. ”Olen enimmäkseen itseoppinut, mutta taitoni ovat silti ihan kelvolliset. Painotukseni tosin on tavanomaisemmissa tansseissa, valssissa ja muissa paritansseissa. En ole koskaan kokenut saavani kovinkaan suurta nautintoa siitä, että hakkaan jalkaani tanssilattiaan ja uskottelen sen olevan mitään tanssiin viittaavaa. Se, että liikut musiikin tahdissa, edes jonkin verran, ei tee liikkeistäsi vielä hyvää tanssia.” Naurahdukseen oli Johnin helppo yhtyä, ja hän laski lasinsa tiskille.

”Hyvä on, anna tulla. Kuinka kamalaa minun tanssini sitten on?”

Sherlock loi Johniin katseen, joka sai hänet värähtämään muttei onnistunut karkottamaan virnettä kasvoilta, ja kävi lävitse kaiken kaulan linjasta jalkoihin.

”Kuten yleensä amatööritanssijoiden parissa, sinäkin keskityt liikuttamaan niitä osia, jotka näkyvät selvimmin, eli käsiä ja jalkoja. Otat askeleen samaan rytmiin ja ajattelet, että se on tanssia, mutta niin ei ole. Tanssi on muutakin kuin raajojen liikuttelua, siihen kuuluu hengittäminen, jota et selvästikään osaa edes ajatella, itsensä kannatteleminen ja vartalon taivuttaminen. Nopeimmissakin tansseissa on tärkeää, että koko vartalosi liikkuu. Ihmiskeho ei ole suoria linjoja vaan pikemminkin kaaria, jotka sinun täytyy hallita, ja sinähän et sitä tee. Taivutat kyllä kehoasi sivulle, sillä se tekee hypähdyksen helpommaksi, mutta et keskitä siihen mitään varsinaista huomiota. Et toki ole täysin toivoton tapaus, mutta kuitenkin”, Sherlock rykäisi ja otti pienen hörpyn lasistaan kaiketi hillitäkseen kieltään.

”No, ei ainakaan niin paha tuomio kuin ennätin pelätä”, John naurahti. ”Tavanomainen amatööritanssija kuulostaa ihan tarpeeksi hyvältä.”

Sherlockin kasvoille eksyi hetkeksi aikaa nauru, ja John otti juomastaan kulauksen. Sydämen sykkeet olivat alkaneet jo tasaantua, se ei potkinut hänen rintaansa kuin tuskastunut, häkkiin työnnetty eläin. Johnin katse vaelsi tanssilattialla, mutta hän havahtui siihen, että Sherlock liikahti eikä vain vaihtaakseen painoaan toiselle jalalle.

”Minun on parasta lähteä”, Sherlock sanoi ja tarttui lasiinsa. ”Kiitoksia juomasta.”

”Mihin sinulla on kiire? Pelkäätkö maineesi hämäränä outolintuna menevän, jos vietät yhdenkin illan jonkun kanssa?” John kysyi.

”Ehei, tuo tyttö vain vilkuilee suuntaasi. Kuinka voisin estää nuorta, kaunista lempeä syttymästä?” Sherlock väläytti Johnille kiusoittelevan virneen ja katosi väkijoukkoon ennen kuin John ennättäisi kieltää häntä. Ei sillä, hetkisen vierähdettyä ohi John oli jo kääntänyt katseensa neitoon, joka oli koonnut tummat korkkiruuvikiharansa päälaelle, ja hymyili kohottaen lasiaan kutsuksi liittyä seuraan.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:51:46 kirjoittanut plööt »