Ficin nimi: Tiikerin raidat
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Seikkailu
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Tohtori, Susan, Ian ja Barbara
Yhteenveto: Tohtori seuralaisineen laskeutuu Totter’s Lanelle. Ovatko Ian ja Barbara viimein päässeet kotiin, ja mikä oranssinruskea ja raidallinen vaanii TARDISin lähettyvillä?
A/N: Ette uskokaan kuinka montaa pientä yksityiskohtaa olen tutkinut tähän ficciin. Pelkään että tästä tuli hiukan liian moderni, jos niin voi sanoa, mutta toivottavasti pidätte! Tästä on hyvä lähteä joulukalenteri käyntiin! (Ps. Mua kiinnostaa onko finissä ollut classic!whota ennen tätä?)
Tiikerin raidat
“Hmm hmm hmm”, sanoi Tohtori ja katseli TARDISin skanneria.
”Mutta Tohtori.. tuohan näyttää aivan maalta… mehän olemme Totter’s Lanella! Tohtori sinä teit sen!” Barbara iloitsi.
”Hmm hmm, rakas lapsi, en olisi aivan varma, hmm hmm”, mutisi Tohtori.
”Minä ainakin uskon mitä näen. Hyvää työtä Tohtori”, Ian sanoi. ”Tulehan Barbara, me olemme kotona!”
Tohtori tutki skanneria edelleen. Susan pyrähti huoneeseen ja huomasi ohjauskonsoliin nojailevan Tohtori.
”Missä Ian ja Barbara ovat, isoisä?”
”Ulkona, rakas lapsi. Olemme maassa, lähes samassa kohtaa kuin mistä lähdimme.”
”Voi ei. Ei sillä, ettenkö olisi iloinen, mutta tämähän tarkoittaa hyvästejä, eikö tarkoitakin, isoisä?”
”Hmm? Ei ei rakas lapsi. Olen pahoillani, mutta vaikuttaa siltä että olemme väärässä ajassa.”
”Voi ei… minä menen ulos kertomaan Ianille ja Barbaralle, ennen kuin he lähtevät liian kauas.”
Susan kiirehti TARDISin ovelle ja ulos. Ulkona Ian ja Barbara ihastelivat TARDISin ohi ajanutta autoa.
”Tuo taitaisi olla 20- tai 30-luvulta. Tyylikäs.”
”Ian! Barbara!” Susan sanoi ja säntäsi paikalle. ”Onneksi ette ehtineet kauas. On tapahtunut ikävä virhe.”
”Emme me halunneet hyvästelemättä teitä jättää”, Barbara sanoi. ”Ja mistä virheestä puhut, Susan? Olemme aivan selvästi Lontoossa.”
”Olemme väärässä ajassa, isoisäni sanoi niin.”
Ian ja Barbara vilkaisivat toisiaan.
”Sehän tarkoittaa että olemme 20- tai 30-luvulla?” kysyi Ian.
”Ikävä kyllä, Barbara ja Ian”, sanoi Tohtori ja astui ulos TARDISista. Susan kiljaisi.
”Tohtori, varo!” Ian huudahti.
Tohtori kääntyi, ja onnistui juuri väistämään jonkin suuren ja oranssin. Ikävä kyllä hänen kävelykeppinsä ei ollut ihan niin onnekas vaan lensi muutaman metrin päähän. Tiikeri katsoi taakseen, sen silmissä välähti. Se seisoi hetken paikallaan ja katosi sitten erääseen pusikkoon.
”Oliko tuo tiikeri?” Ian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkuili suuntaan johon tiikeri oli kadonnut.
”Hmph”, tuhahti Tohtori. ”Tietysti se oli tiikeri, Chatterton. Tärkeämpi kysymys on, mitä sellainen tekee Lontoon keskustassa?”
”Minulla on idea. Miksi emme etsisi lähimpää lehtipoikaa tai kojua?” Ian kysyi.
”Mainio, mainio idea, Charlton, poikaseni”, ja oikaisi hämmentyneen asentonsa takaisin normaaliin arvokkuuteensa. ”Jollei lehdessä lue mitään, luultavasti saamme myyjältä jotain tietoja.”
Tohtori nosti kävelykeppinsä maasta, oikaisi hiukan takkiaan ja lähti sitten marssimaan Totter’s Lanea.
”Tulkaahan jo, tulkaahan jo”, hän mutisi hajamielisesti ohittaessaan Ianin, Barbaran ja Susanin, ja he lähtivät hänen peräänsä.
Heidän ei tarvinnut kävellä pitkään.
”The Times! Tuoreimmat uutiset!” huusi lehtipoika hatunrevohkansa alta.
Tohtori asteli lehtipojan luokse, napautti kävelykepillään kivetystä ja sanoi: ”Nuori mies, haluaisin ostaa yhden lehden.”
”Kaksi penniä, herra.”
Tohtori kaiveli taskujaan ja löysi yhden 50 pennin kolikon.
”Tässä, nuorimies. Pidä loput, äläkä tuhlaa niitä mihinkään tyhmään.”
Pojan silmät levisivät teekupin kokoisiksi hämmästyksestä.
”Voi juku… anteeksi, kiitos sir, kiitos.”
”Kerrohan, poikaseni, onko tässä lehdessä juttua tiikereistä?”
”Kyllä kyllä, herra. Heti etusivulla, ja juttu jatkuu kolmannella sivulla.”
”Kiitos, nuori mies.”
Tohtori marssi takaisin matkakumppaneittensa luokse ja avasi lehden. Hän siristi silmiään, mutta kaivoi sitten takkinsa povitaskusta silmälasikotelon ja asetti lukulasinsa nenälleen. Tämän jälkeen hän vilkaisi päivämäärää:
”Heinäkuun 25. Vuonna 1925… vain kuukausi Kultakuumeen ensi-iltaan… mutta se ei ole olennaista.”
Sitten hän käänsi sivulle kolme ja alkoi lukea:
”Tiikereitä Lontoossa… noin kahdeksan tiikeriä liikkuu Lontoosta… eivät hyökänneet kenenkään kimppuun, mutta useampi henkilö törmännyt niihin… ei tietoa, mistä ne ovat tulleet… Lontoon eläintarha ilmoitti, ettei heiltä ole kadoksissa tiikereitä…”
Tohtori sulki sanomalehden ja nosti lasit pois nenältään.
”Mistähän ne ovat oikein tulleet, isoisä?”
”En tiedä rakas Susan, mutta ne eivät vaikuta erityisen aggressiivisilta.”
”Mutta Tohtori, yksi niistähän yritti hyökätä kimppuusi!” Barbara puuttui puheeseen.
”Lapsukainen, uskoisin sen olleen vain varoitus. Sillä huomasin että se tähtäsi aivan selvästi hiukan ohitseni. Mutta päätelmääni vaikuttaa eniten se asia, että huomasin sen katsovan minua, eivätkä sen silmät olleet kissaeläimen.”
”Millaiset ne olivat, isoisä?” kysyi Susan.
”Haluan ensin varmistaa päätelmäni, joten meidän täytyisi löytää yksi noista tiikereistä uudestaan.”
”Mutta se voi olla vaarallista!”
”Ei hätää lapseni. Olemme olleet paljon suuremmassakin vaarassa, mitä muutama tiikeri voi aiheuttaa”, Tohtori sanoi. ”Taidan ensin jututtaa vielä vähän tuota nuorta miestä.”
Tohtori asteli taas kävelykeppi keikkuen lehtimyyjän luokse.
”Anteeksi, poikaseni. Ajattelin kysyä vielä, onko tässä lähiaikoina sattunut mitään muuta erikoista näiden tiikerien ilmaantumisen lisäksi.”
”Hmm… no, se ei ollut edes lehdessä, mutta…”
”Kerro toki nuori mies, minua kiinnostaa myös kaupungilla liikkuvat huhut.”
”No, Hugh Woodwardin puutarhan reunalla ollut jyrkänne romahti – se ei yllättänyt ketään, se on jo vuosikymmenen näyttänyt kuulemma siltä että olisi romahtamassa, mutta pian sen jälkeen Woodward sanoi nähneensä monta kopiota – itsestään. Useimmat pitävät häntä, noh, anteeksi kun sanon näin, mutta he ajattelevat että hän on tärähtänyt.”
”Kiitos, nuori mies”, Tohtori sanoi ja kääntyi. ”Palaamme TARDISille. Tulkaahan jo, tulkaahan jo…”
Tohtori seuralaisineen lähti kävelemään takaisin tulosuuntaansa, jättäen lehtipojan jälkeensä hiukan hämmentyneenä.
”Mikä on tardis?” hän sanoi ja raapi päätään.
***
Tohtori, Ian, Barbara ja Susan palasivat Totter’s Lanea. Pian Tohtori löntysti TARDISin luo ja työnsi avaimen sen lukkoon.
”Isoisä… se on erikohdassa kuin aiemmin.”
”Hölynpölyä lapsukainen, mitä sinä puhut?” Tohtori sanoi ja käänsi avainta lukossa.
”TARDIS oli metrin tai pari tuolla päin, olen aivan varma tästä!” Susan sanoi ja osoitti suuntaan. Tohtori ei kuunnellut, sillä oli hämmästynyt siitä, ettei hänen avaimensa sopinut poliisipuhelinkoppiin.
Susan oli ottanut muutamat askeleet kauemmaksi ja huudahti: ”Isoisä, TARDIS on täällä!”
”Mitä? Siellä?”
Tohtori käveli Susanin luokse ja näki toisen, täydellisen kopion ensimmäisestä TARDISista.
”Mikä tuo on, lapsukaiseni?”
”TARDIS, isoisä”, Susan vastasi. ”Kokeile avata se!”
”Hmmh”, mutisi Tohtori, mutta työnsi silti avaimen poliisipuhelikopin lukkoon. Tällä kertaa tuttu lukon naksahdus kuului ja ovi avautui.
”Tämä on minun TARDISini, joten mikä tuo on?”
”Kenties se on vain tavallinen poliisipuhelinkoppi”, Ian sanoi.
”Chesterfield, sinä typerys. Luuletko että niitä kasvaa noin vain maasta niin kuin sieniä sateella?” Tohtori tiuskaisi.
”Mutta ehkä se on jonkun käsitys pilasta.”
Tohtorin ilme tasoittui ja hän sanoi: ”olen varma ettei se ole vain pila.”
”Niin kuin olit varma äsken että TARDIS on oikeassa paikassa?”
”Hmph, Chatterhouse, sulje suusi ja seuraa. Tule jo, tule jo.”
Tohtori ylitti kadun ja lähti kohti pusikkoa, johon tiikeri oli aiemmin kadonnut. Ian seurasi perässä, takanaan hiukan epävarman näköiset Susan ja Barbara.
”Oho”, Ian sanoi heidän kuljettuaan noin kymmenen metriä tiheään pensaikkoon. Heidän edessään oli taas yksi poliisipuhelinkoppi. Tohtori kiersi sen, koputti sen seinää ja yritti sitten avata sen. Sininen koppi pysyi kiinni.
”Oh kyllä, kyllä, kyllä, kyllä!” Tohtori sanoi. ”Tämä on perin erikoislaatuista.”
”Kolmas TARDIS muutaman kymmenen metrin alueella, mitä tämä tarkoittaa, Tohtori?”
”Hölynpölyä, nuorimies. Nämä eivät ole TARDISeja. Kokeile sen pintaa.”
Ian ojensi kätensä ja taputti poliisipuhelinkopin pintaa. Hän katsoi Tohtoria hämmästyneenä. Samaan aikaan Susan ja Barbara olivat saavuttaneet kaksikon ja koskettivat myös poliisipuhelinkopin pintaa.
”Se tuntuu metalliselta”, Barbara sanoi. ”Mutta näyttää aivan puulta.”
”Aivan niin, lapsukaiseni.”
”Sinulla vaikuttaa olevan käsitys mitä tämä tarkoittaa, Tohtori”, Ian sanoi.
”Se paikkansa, nuori mies. Tämä tässä on aiemmin näkemämme tiikeri.”
”Tiikeri? Kuinka se voi olla tiikeri?”
”Oikeastaan teen väärin sanoessani, että tämä on tiikeri, sillä oikeasti tämä on Du'wesianilainen sotakone. Olen kuullut niistä opiskellessani kauan, kauan ennen kuin tapasimme.”
”Minä muistan kuulleeni niistä myös, isoisä”, Susan puuttui puheeseen.
”Hyvä, lapsukaiseni. Du’wesianalaiset sotakoneet ovat vähän kuin TARDIS, sen takia olen kuullutkin niitä TARDIS mekaniikan oppitunnilla. Ne voivat muuttaa muotoaan. TARDIS muuttaa muotoaan sulautuakseen ympärillään olevaan aikaan ja tilaan, mutta Du’wesianan sotakoneet muuttuvat vahvimmaksi mahdolliseksi eliöksi tai asiaksi, jonka ne kohtaavat.”
”Sinä tarkoitat siis, että…”
”Kyllä, nuorimies. Jostain syystä ne ovat tippuneet maahan Hugh Woodwardin puutarhan laitamille, kohdanneet hänet ja muuttuneet ihmisiksi. Tämän jälkeen vähintään yksi niistä on harhaillut Lontoon eläintarhalle, jossa se on ottanut tiikerin muodon ja levittänyt sitä muille. Sitten yksi niistä löysi meidät, ja tiedätte tarinan lopun.”
”Onko TARDIS vaarallisempi kuin tiikeri?”
”Nuori mies, minä en puhunut vaarallisuudesta vaan vahvuudesta. Ihminenkin on vaarallisempi kuin tiikeri, mutta vain jos saa käyttää älyään, jota koneella ei ole. TARDIS ei kenties ole itsessään vaarallinen samalla tapaa kuin tiikeri, mutta väärissä käsissä sillä voisi tehdä vaikka mitä!”
”Mitä me aiomme tehdä niille?” Kysyi puolestaan Barbara.
”Hmm, en ole varmasta asiasta. Nämä koneet eivät ole vaarallisia, sillä niitä ei ole ohjeistettu hyökkäämään. Epäilen ettei niiden lähettäjä ole tarkoittanut niitä lähetettäväksi tänne, vaan ne ovat tipahtaneet onnettomuuden seurauksena maapallolle. Toisaalta emme voi jättää niitä tännekään. Jollei kukaan keksi ihmetellä niiden metallipintaa, tulee kuitenkin vielä aika kun maapallolla on joitain, jotka voivat käyttää näitä johonkin pahaan.”
Tohtori asteli muutaman askeleen edestakaisin ja ryhdistäytyi.
”Meidän täytyy saada ne muuttamaan itsensä joksikin harmittomaksi ja lukita ne siihen muotoon… vanha meisselini pystyisi ehkä särkemään niiden soonisen kameleonttipiirin…”
Tohtori kääntyi ja lähti marssimaan ulos pusikosta. Sitten hän käveli TARDISilleen. Barbara, Susan ja Ian seurasivat perässä. Tohtori väänteli vipuja matkakumppaneidensa katsoessa hämmentyneinä.
”Olemmeko me lähdössä?” Kysyi Barbara.
”Ei, mutta TARDIS on.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan sitä, että kun TARDIS lähtee tästä ajasta ja paikasta, muuttuvat nämä TARDISin näköiset sotakoneet lähimmäksi mahdolliseksi voimakkaaksi eliöksi. Se on niiden ominaisuus – kun alkuperäinen asia tuhoutuu tai katoaa, ne eivät voi olla enää siinä muodossa. Se on heikkous, mutta myös vahvuus, sillä aina välillä Du’wesianalaisten viholliset ovat tuhonneet omia laitteitaan.”
”Mutta mehän jäämme itse siten tänne!”
Tohtori pysähtyi sitten, mutisi jotain ja sanoi sitten:
”Hölynpölyä, lapsi. Minä osaan käyttää TARDISia mainiosti. Laitan sen materialisoitumaan takaisin viikon kuluttua tähän samaan paikkaan.”
”Mutta Tohtori…”
”Chatterton, tarvitsen apuasi”, Tohtori sanoi ja kääntyi hänen puoleen. ”Barbara ja Susan, menkää. Palatkaa vaikka sen lehtimyyjän luo.”
Barbara ja Susan loivat epävarman katseen ja lähtivät sitten pois TARDISista.
”Mihin sinä tarvitset minua, Tohtori?” kysyi Ian.
”Tarvitsen sinut juoksemaan. Odotat että pääsen tarpeeksi kauaksi. Sitten paina tämä kahva alas ja sitten juokse ulos ja niin kauas kun pääset. Ja katsokin ettet jää TARDISin sisään”, Tohtori sanoi ja käveli ulos.
Ian nielaisi ja vilkaisi rannekelloaan. Hän arvioi kauanko Tohtorilla kestäisi saavuttaa Susan ja Barbara ja valmistautui henkisesti juoksemaan.
”Kymmenen sekuntia vielä”, hän mietti. Se kului yllättävän hitaasti, mutta sitten kellon viisari värähti tasalukemaan. Ian kiskaisi kahvan alas ja TARDISin ovet alkoivat sulkeutua. Ian juoksi ja pääsi livahtamaan juuri ja juuri ovista. Hän pysähtyi katsomaan TARDISin lähtöä hetkeksi, muisti sitten missä oli ja lähti taas juoksemaan.
Ian saavutti muut ja huohotti syvään.
”Viikon päästä kello viisi päivällä. Jos TARDIS ei palaa silloin, jäämme jumiin tähän aikaan.”
”Mutta tämähän on menneisyyttä... emme me voi jäädä tänne.”
”Olkaa iloisia että tämä on edes maapallo. Meillä ei ole aikaa murehtia, minun pitää löytää ne kahdeksan sotakonetta ja lukita niiden olomuoto johonkin huomaamattomaan ilman että ne muuttuvat kopioiksi minusta itsestäni!” Tohtori tuhahteli ja kaivoi taskustaan jonkin hopeisen, ohuen sauvamaisen asian, jonka päässä oli valo.
Seuraava viikko kului Tohtorin ja kumppaneiden metsästäessä milloin linnuiksi, milloin jäniksiksi muuttuneita sotakoneita. He pelkäsivät kaiken aikaa, että yksi niistä olisi muuttunut ihmiseksi. He olivat löytäneet niistä kuusi ja lukinneet niiden olomuodot osoittamalla niitä Tohtorin omituisella sauvavekottimella, kunnes he törmäsivät siihen, mihin eivät olisi halunneet törmätä. Toisiksi viimeisin sotakoneista oli muuttunut ihmisen näköiseksi.
”Mitä me teemme?” kuiskasi Susan.
”Hmm hmm”, mutisi Tohtori. ”Minusta tuntuu että meidän pitää sitoa se… viemme sen sitten jonnekin jossa se voi muuttua joksikin harmittomaksi, kunhan saamme TARDISin takaisin.”
”Jos…”
”Epäiletkö sitä etten muistaisi jättää sitä pois TARDISista, Chatterton?”
***
Tohtori sai viimeisenkin sotakoneen lukittua varpusen muotoon.
”Eikö niistä ole harmia tässä muodossa?” Ian kysyi.
”Varpusia on ollut jo pitkään ja tulee varmasti olemaan vielä pitkän aikaa. Tämä varpunen, tai ne jänikset eivät tule herättämään mitään huomiota. Ja jonain päivänä mekanismi niiden sisällä kuolee, ellei niiden omistaja saavu hakemaan niitä, ja sitten ne hautautuvat pikkuhiljaa maahan.”
”Puoli tuntia ajoittamaasi aikaan”, Susan ilmoitti. Tohtori nosti katseensa metallivarpusesta.
”Nyt jo? Meidän pitää kiirettä että ehdimme paikalle.”
Ian katsoi Barbaraa surullisesti Tohtorin selän takana, kun tämä lähti kävelemään kohti Totter’s Lanea.
Tohtori pysähtyi, kopautti kävelykeppinsä tiukasti maahan ja loi tuijottavan katseen kohtaan, johon TARDISin oli määrä ilmestyä. Susan, Ian ja Barbara saapuivat hiukan perässä. He odottivat.
Ja he odottivat.
Susan tuijotti kelloaan.
”Minuutti… puoli minuuttia… viisitoista…. kymmenen… yhdeksän…. kahdeksan… seitsemän… kuusi… viisi… neljä… kolme… kaksi… yksi….”
Susan nosti katseensa ja katseli toiveikkaana kohtaa heidän edessään.
Vain keveä tuulen vire kävi.
He jäivät kuitenkin odottamaan. Vasta vartin kuluttua Tohtori kääntyi Ianin, Barbaran ja Susanin puoleen.
”Anteeksi. Olen kovin pahoillani, mutta vaikuttaa siltä, että…”
Hänen lauseensa keskeytyi kuitenkin kun hänen takaansa alkoi kuulua tuttua, TARDISin aiheuttamaa laskeutumisääntä. Tohtori ei voinut välttää pienen hymyn nousemista huulilleen.
”Isoisä, sinä teit sen!”
