Hei ystävät, ja kiitoksia jälleen!
Saphira: Ja mysteeri sen kuin syvenee.
Räntsäke: Sinäkin täällä pitkästä aikaa! Simulaattoreihin palataan tietysti vielä ja ne muuttuvat (jos mahdollista) entistäkin kiinnostavimmiksi.
Muffini100: Virheet korjailtu, kiitos niistä. Boolissa tosiaankin saattoi olla jotain...
Joensuu on oma rakas lapsuuden kotikaupunkini.
Pidä hauskaa, ja toivottavasti tosiaan pääset seurailemaan Ranskistakin!
Minimiant: Kiitos lakkionnitteluista, ja paljon onnea sinullekin! (Jos nyt siis oikein ymmärsin, että olet myös itse saanut nyt lakin) Scorp on ihan über suloinen!! Aluksi minuakin ärsytti kirjoittaa hänestä tunteettomana kylmiksenä, mutta nyt olen huomannut nauttivani tilanteesta täysin rinnoin, kun aina niin itsevarma Malfoyn perillinen onkin yhtäkkiä epävarma omista tunteistaan ja käyttäytyy sen mukaisesti... <3
A/N: Hi hii!! Tämä seuraava on
niiin hyvä luku! Enpä taida selitellä yhtään enempää.
Ihanaa kesän alkua, vaikka ilmat nyt eivät suosikaan!
_____________________________________________________
Yhdeksästoista lukuKadonnut yksisarvinen Victoire Weasley hämmenteli aamuteetään verkkaisesti. Hänen poissaoleva katseensa oli juuttunut ikkunaan, jota vasten suuret vesipisarat hakkasivat ja valuivat hitaasti alas lasia pitkin. Taustalla näkyi harmaa taivas. Victoire huokaisi syvään. Syksy ei ollut hänen lempivuodenaikansa. Palelsi alituiseen ja koko ajan satoi vettä.
Mutta kiireettömiä viikonlopun aamuja hän rakasti. Venyteltyään raukeasti hän kantoi teemukinsa pöydän ääreen ja istuutui alas. Hän ehti juuri hörpätä ensimmäisen kulauksen ja avata aamupöllön jakeleman Päivän Profeetan, kun makuuhuoneen ovi aukesi. Victoire katsahti ovelle ja laski lehden käsistään.
Uninen Ted Lupin seisoi kynnyksellä pelkät bokserit yllään ja hieroi sinistä, sotkuista hiuspehkoaan.
"Huomenta", Victoire sanoi ja hymyili.
"Huomenta. Mitä kello on?"
"Vasta kymmenen. Aamupalaa?"
"Minua sattuu päähän", Ted valitti ja istahti pöydän ääreen. Sitten hän suukotti Victoirea suulle ja painoi päänsä tämän syliin.
Victoire katsoi surkealta näyttävää miestään, ja hymy kiemurteli hänen huulillaan. Hän ei voinut vastustaa kiusausta paijata toisen vallatonta tukkaa lohduttavasti. Ted ynähti ja hautasi kasvonsa naisen silkkiseen yöpaitaan.
"Valo sattuu..." hän vaikersi.
Victoire naurahti. "Voi... Ottiko joku kenties liikaa viiniä eilisiltana?"
"En ottanut... Olen varmaan vain tulossa vanhaksi."
Victoire taputti miehen päätä hellästi. "Laitan sinulle aamupalaa", hän sanoi ja siirsi sylissään retkottavan miehen sivuun ja nousi itse ylös.
Ted valui istumaan omalle tuolilleen, asetti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi päänsä käsiinsä. Victoire voiteli paahtoleipää työtason ääressä selin häneen, mutta oli täysin tietoinen miehen viipyilevästä katseesta itsessään. Hänellä oli päällään vain lyhyt, silkkinen yömekko, ja kiharat hiukset leijuivat vallattomana pilvenä hänen selässään. Hän oli jo pitkään harkinnut, uskaltaisiko lyhentää tukkansa polkaksi, sillä elämä olisi paljon helpompaa ilman ainaista nutturanvärkkäystä. Ted oli kuitenkin esittänyt jyrkän vastalauseensa idealle, mikä myös hiukan jarrutteli häntä.
Victoire sai leivät valmiiksi, kaatoi teetä mukiin ja asetti aamiaistarjoilun pöydälle väsyneen miehen nenän eteen.
"Ole hyvä", hän sanoi ja nosti oman mukinsa huulilleen.
Ted tarttui heikon näköisesti paahtoleipäänsä ja puraisi. Sitten hän avasi Päivän Profeetan ja syventyi tutkimaan sitä.
Victoire asteli ikkunan luo ja nojautui ikkunalautaa vasten hörppimään teetään. Hän tuijotti tylsistyneenä ulos synkeää maisemaa. Vain parin tuuman päässä hänen silmistään sadepisarat iskeytyivät lasia vasten. Huoneessa kuului Teddyn suun tasainen mussutus, joka välillä katkesi sanomalehden sivun kääntymisen rapinaan.
Nainen huokaisi syvään. "Olen miettinyt, oliko virhe tänne opettajaksi näin nuorena. Olen kaikki talvet kiinni entisessä koulussani, enkä näe edes omaa perhettäni puhumattakaan ystävistä. Kesä menee aina niin nopeasti... Onko tässä oikeasti mitään järkeä?" hän pohti puoliksi itsekseen.
"Mistä tuo nyt tuli? Tämä sääkö sinua masentaa?" Teddy kysyi suu täynnä paahtoleipää.
"En minä tiedä. Tämä on vasta toinen syksyni täällä, enkä ole enää yhtään varma, jaksanko tätä loputtomiin."
"Lopeta sitten", sinihiuksinen mies totesi tyynesti.
"Sanot sen niin kuin se olisi ihan pikkujuttu. En minä
voi lopettaa noin vain. Olen tehnyt päätöksen, myynyt kämppämme ja suunnitellut siirtäväni elämäni tänne."
"No, sitten jää."
Victoire katsahti miestä tuimasti. "Sinä se et sitten ymmärrä yhtään mitään! Kun kysyin sinulta tästä työstä, sain ihan eri kuvan. Mikä oikein saa sinut niin kovasti pitämään tästä?"
Ted kohautti hartioitaan ja käänsi Profeetan sivua. "Tämä on ollut minulle aina niin kuin koti. Kun McGarmiwa tarjosi paikkaa, tuntui luonnolliselta ajatella muuttavansa tänne. Hyvät ilmaiset ruuat ja kaikki."
Victoire huokaisi ja kääntyi katsomaan alhaalla avautuvaa Tylypahkan sisäpihaa, jolla näkyi käyskentelevän muutama oppilasrykelmä. "En minäkään nyt tarkoita, etten viihtyisi täällä. Minerva on reilu pomo, ja Slipperiä lukuun ottamatta kaikki työkaveritkin ovat mukavia. Usein vain mietin, teinkö sittenkään oikean ratkaisun..."
Silloin hän kuuli, kuinka tuolinjalat narisivat lattiaa vasten. Ja ennen kuin hän ehti kääntyi ympäri hän tunsi viileiden käsien kiertyvän vatsansa ja reitensä ympärille ja pehmeiden huulien painautuvan kaulaansa vasten. Syvä, lämmin hengitys hiveli hänen herkän ihonsa pintaa.
"Olit jokseenkin turhan hyvännäköinen tässä nojaillessasi", hän kuuli Tedin madaltuneen äänen korvassaan. Miehen vartalo oli kaartunut hänen ylleen, ja tutut huulet alkoivat painella polttavia suudelmia hänen niskaansa.
Victoire huokaisi ja taivutti päätään taaksepäin sulkien silmänsä. Hän laski teemukin kädestään ikkunalaudalle. Viileät kädet olivat nyt pujahtaneet hänen mekkonsa alle ja hyväilivät hänen sisäreittään ja rintojaan. Mies painoi itseään häntä vasten, ja hänen hengityksensä kiihtyi.
"Eikös sinulla pitänyt olla huono olo?"
Ted mumisi jotain käsittämätöntä vastaukseksi.
"
Mmm... Eikö työpaikassanne ole muka
mitään asiaa, joka saisi kiinnostuksenne pidettyä korkealla, tulevaisuuden rouva Lupin?" hän kysyi ja kosketti naista niin, että tämä henkäisi terävästi.
Victoire kääntyi ympäri ja nojasi alaselkänsä vasten ikkunalautaa. Hän kohtasi miehen tummentuneiden silmien katseen ja hymyili.
"No, nyt kun muistutit, niin tämä jatkuva ilmainen hotelli oman tulevaisuuden aviomieheni kanssa on kyllä yksi kiinnostusta erityisen voimakkaasti stimuloiva tekijä."
"Sitähän minäkin", Ted kuiskasi virnistäen ja sipaisi naisen kurittomat hiukset pois kasvojen tieltä.
He uppoutuivat hengästyttävään suudelmaan. Ted tarttui Victoiren reisiin ja nosti hänet ikkunalaudalle. Teemuki läikähti uhkaavasti. Victoire kietaisi jalkansa miehen lantion ympäri ja veti tätä lähemmäs itseään. Tedin kädet vaeltelivat hänen ihoaan pitkin yöpaidan alla ja nostivat silkkistä kangasta alati yhä ylemmäs. Heidän hengityksensä kiihtyi entisestään, ja Victoire upotti sormenpäänsä Tedin hiuksiin pienesti tukistellen niitä samassa tahdissa, jossa toinen häntä hyväili. Hän huokaisi syvään, kun tunsi miehen hampaiden uppoavan kaulaansa. Jollain perverssillä tavalla hän nautti siitä tosiasiasta, etteivät oppilasparat osanneet aavistaakaan, miksi heidän professorinsa käytti korkeakauluksisia paitoja päivästä toiseen.
Victoire oli juuri ehtinyt pujauttaa kätensä Tedin boksereiden vyötärönauhan ali, kun huoneen oveen koputettiin terävästi. He molemmat säpsähtivät, ja suudelma jäi puolitiehen. Teemuki putosi lattialle kolahtaen. He kääntyivät katsomaan kohti ovea kuin olisivat jääneet kiinni itse teosta, ja Victoire vetäisi kätensä pois kyseenalaiselta alueelta. Koputus toistui, nyt entistä voimakkaampana, ja he vilkaisivat toisiaan neuvottomina.
"
Merlin!" Victoire henkäisi ja tuijotti Tediä huohottaen.
"Ei välttämättä", mies sanoi virnistäen.
Sitten Ted astui askeleen taaksepäin päästäen naisen alas ikkunalaudalta. Victoire laski helmansa alas ja yritti epätoivoisesti tasoitella tukkaansa. Ted katsoi häntä kysyvänä. Hänen hiuksensa olivat jossain välissä muuttuneet mustiksi.
"Meinasitko avata?"
"No, tietysti meinasin! Voi olla jotain tärkeää", Victoire sihahti ja kirosi. "Helvetin teemuki!"
"Mitä minä teen?" mies kysyi.
"Mene piiloon. Makuuhuoneeseen!" blondi määräsi.
Ted luikki kuuliaisesti makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni perässään. Victoire huokaisi ja yritti turhaan rauhoittaa poskiensa kuumotusta sekä kiihtynyttä hengitystään. Hän vilkaisi itseään peilistä irvistäen tyytymättömänä.
Turha toivo. Kaikki olisi niin pitkään hyvin, kunhan oven takana vain ei olisi itse McGarmiwa. Hän tarttui kiireesti penkin reunalla roikkuvaan aamutakkiinsa ja vetäisi sen ylleen. Sitten hän riensi puiselle ovelle ja avasi sen.
Hän katsoi tulijaa yllättyneenä, ja samalla helpotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. "Rose! Mitä sinä täällä teet?"
Punahiuksinen tyttö seisoi hänen ovellaan ja näytti siltä, ettei ollut aivan varma, pitäisikö hänen edes olla siinä. "Enhän keskeyttänyt mitään, Victoire?"
"Et tietenkään", nainen valehteli, "Onko jokin hätänä? Tule sisään."
Hän oli lähes varma, että Rose kieltäytyisi kutsusta, mutta yllättäen tyttö nyökkäsikin ja käveli tottelevaisesti sisään hänen editseen. Victoire kurtisti kulmiaan. Joku tosiaan taisi olla hätänä. Tyttö istuutui pöydän ääreen ja vilkuili hermostuneena Tedin puolitiehen jäänyttä aamiaista sekä lattialla lojuvaa teemukia ja lätäkköä sen ympärillä.
Victoire sulki oven hänen jäljessään. "Mikä nyt on vialla? Jos se liittyy viime viikon pistariin, niin en ole vielä tarkastanut niitä."
Mutta Rose pudisti päätään onnettomana ja naurahti. "Ei, ei mitään sellaista. Mutta... Saattaa olla, että Dominique on kadonnut."
"Mitä?" Victoire kysyi ja istui alas tyttöä vastapäätä.
Rose nyökkäsi, eikä näyttänyt enää tietävän, miten jatkaa. Hän näpläsi kaapunsa kangasta outo ilme kasvoillaan. "Niin... Meillä oli eilen...
illanvietto... ja Domie oli mukana... mutta hän katosi jossain vaiheessa, eikä ole tullut vieläkään takaisin. Ajattelin, että hän olisi ehkä voinut olla täällä."
Victoire katsoi tyttöä kummastuneena ja pudisti päätään. "Ei häntä ole näkynyt kuin viimeksi simulaattoritunnilla. Oletko nyt ihan varma, ettei hän ole jossain
muualla?"
"No, tarkistin jo Rohkelikkotornin ja suuren salin... Missä muuallakaan hän voisi olla?"
"Kysyit Scorpiukseltakin?"
"Domie ei ollut Rohkelikon poikien makuusalissa, jos sitä tarkoitat. Ja se olisi muutenkin aika epätodennäköistä..."
"Eivätkö heidän välinsä ole yhtään lämmenneet?" Victoire kysyi harmissaan.
"Eipä kai. Ei ainakaan minun tietääkseni."
Silloin makuuhuoneen ovi avautui, ja Ted astui keittiöön muina miehinä. Victoire henkäisi äänettömästi, mutta rentoutui nähdessään, että mies oli sentään vetänyt ylleen paidan ja rennot olohousut. Rose taas näytti jäykistyneen paikoilleen säikähdyksestä.
"Hei, Rose. Mitä kuuluu?"
"I-ihan hyvää..." Rose sopersi hämmentyneenä. Hän käänsi äkkiä katseensa pöydällä lepäävään Profeettaan.
"Dominique on kateissa", Victoire sanoi ja katsoi Tediä huolestuneena.
"Onpa kummallista." Ted istuutui pöytään heidän seuraansa ja vetäisi aamupalalautasen eteensä. Rosen kasvoja näytti valaisevan ymmärrys, kun hän näki miehen jatkavan ruokailuaan tyynen oloisena, ja hänen poskilleen levisi puna.
"Oliko niin rajut bileet?" Ted tiedusteli.
Rose punastui entistä rajummin. "Ei ollut mitään
bileitä."
"No, tietenkin oli. Al haki minulta tuliviskiä.”
"Teki
mitä?!" Victoire tulistui. Myös Rose tuijotti miestä yllättyneenä.
"Dominiquella oli kuulemma syntymäpäivät", Ted selitti tyynesti, aivan kuin se olisi riittänyt vastaukseksi.
"Ja päätit antaa heille vähän menojuomaa? Milloin sinusta on oikein tullut noin... leväperäinen?!" vaalea nainen tiukkasi. "Annat oppilaalle alkoholia!"
Rose tuijotti kaksikkoa sen näköisenä, että olisi mielellään kaikkoontunut pois heidän perheriitansa keskeltä.
Ted kohautti hartioitaan. "On heidän viimeinen vuotensa. Minulle asia on niin pitkään OK, kunhan eivät jää kiinni."
Victoiren silmät suurenivat. "Ted, tuo on täysin
vastuutonta!"
"Sanoo professori pimeyden voimilta suojautuminen, joka taannoin vietti oppilaidensa kanssa kosteaa iltaa Tylyahossa", mies sanoi virnistäen ja hänen mustiin hiuksiinsa piirtyi ilkikurisia punaisia raitoja.
Victoire tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. "Omathapan ovat potkusi", hän mutisi.
"Niin, Dominiqueko siis katosi omien juhliensa jälkeen?" Ted kysyi kohdistaen huomionsa takaisin Roseen ikään kuin äskeistä sananvääntöä ei olisi ollutkaan.
Rose hätkähti ja selvitti kurkkuaan. "Niin, tai oikeastaan jo juhlien aikana. Me ei löydetty häntä enää illalla, eikä hänestä ole näkynyt jälkeäkään sittemmin. Ei ole käynyt vaihtamassa edes vaatteitaan."
"Meidän pitää ilmoittaa rehtorille", Victoire totesi.
Rose katsoi opettajiaan säikähtäneenä. "Mutta ei me voida kertoa synttäreistä!"
Ted kohotti kulmiaan viekkaasti. "Emme tietenkään. Tehän jäisitte kiinni."
"Ja sitä kautta myös sinä", Victoire jatkoi myrkyllisesti.
Ted katsoi avovaimoaan viattomalla ilmeellä. "
Kulta... Et voi tehdä sitä minulle."
Victoiren silmät muuttuivat viiruiksi. "Ansaitsisit kyllä sen.... Mutta minulla on niin suuri huoli omasta sisarestani, etten viitsi pitkittää etsintöjä teidän
lurjusten rankaisutuokiolla, vaikka se tuottaisikin minulle suurta nautintoa."
Sitten Victoire nousi ylös. "Puen vain päälleni. Sillä aikaa mene sinä, Rose, herättämään kaikki eilisillan asianosaiset ja paimenna heidät rehtorin kansliaan. Tavataan siellä."
"Kaikkiko?" Rose loi häneen tuskaisen katseen.
Mutta Victoiren ääni oli järkkymätön. "
Heti."
Jonkin ajan kuluttua rehtori McGarmiwan työhuoneeseen oli kerääntynyt hyvin sekalainen seurakunta eri tupien oppilaita. Rose oli kaikesta huolimatta uskaltanut hiukan uhmata Victoiren tahtoa, eikä ollut viitsinyt herättää Loulaa ja Markia, koska he olivat lähteneet juhlista jo paljon enne Dominiquen katoamista. Rehtorin kansliaan oli asetettu puolikaarimuodostelmaan tuoleja, joilla väsyneet ja paikoin huonovointiset oppilaat nuokkuivat. Kaikki näyttivät siltä, etteivät aivan tienneet, miksi olivat paikalla. Taustalla seisoskelivat Victoire ja Ted oven molemmin puolin kuin vartijat konsanaan.
"
Minulla on huono olo..." Lily piipitti vieressään istuvalle isoveljelleen, joka kumartui hänen puoleensa erittäin hitaasti ja varoen kuin pienikin liike tuottaisi tuskaa.
"
Niin minullakin", Albus kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät.
Kaikki kuitenkin tiesivät, että heidän piti edes yrittää esittää normaalia McGarmiwan tarkkojen silmien alla, sillä muuten he joutuisivat pulaan. Rehtori kylläkin kaarteli heidän ympärillään sen näköisenä, ettei joutunut paljoa arvailemaan, mitä nuorisojoukko oli puuhannut. Iäkäs nainen nyrpisti nenäänsä vanhan viinan katkulle.
"Te siis kerrotte minulle, että Dominique Weasley on kadonnut eilen yhteisestä
illanvietostanne?" hän kysyi ja iskosti veitsenterävät kissansilmänsä Albukseen.
Albus kohensi ryhtiään rehtorin pistävän katseen alla. "Olet ymmärtänyt oikein, Minny."
Naisen katse tuntui terävöityvän entisestään Albuksen kommentin jälkeen. "Kiitoksia,
herra Potter. Ja muistuttaisin edelleen, että puhuttelemme toisiamme kohteliaasti, ellette halua päästä viettämään jälki-istuntoa vahtimestari Corstoyn seurassa."
Albus irvisti, mutta piti mölyt mahassaan. Hän oli liian huonovointinen jatkaakseen väittelyä.
"Mihin aikaan neiti Weasley tarkalleen ottaen katosi?"
Nuoret vilkuilivat hermostuneina toisiaan.
"Noh..." Louis aloitti, "Ehkä siinä suunnilleen kolmen aikaan."
"
Kolmen?" McGarmiwa kysyi kohottaen kulmiaan.
Rivissä istuvat nuoret yrittivät hymyillä viattomasti.
"Ja kukaan teistä ei ole nähnyt häntä sen jälkeen?"
Kaikki pudistelivat päätään (kaikki paitsi Lily, jolla oli niin huono olo, että pelkäsi oksentavansa pienestäkin kehonliikkeestä).
"Eikä professori Weasleyllä ole tietoa hänen olinpaikastaan?" rehtori kysyi ja katsahti vuorostaan Victoirea, joka myös pudisti päätään vaaleat kiharat heiluen. Poikkeuksellisesti hän ei ollut viitsinyt taltuttaa niitä. Oli kuitenkin
teoriassa vapaapäivä.
"Viimeisen kerran olen nähnyt siskoani, kun hän osallistui loppuviikon oppitunnilleni", nuorempi nainen kertoi otsa huolestuneessa rypyssä.
McGarmiwa nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ympäri ja asteli kohti jalustalle asetettua työpöytäänsä kasvoillaan mietteliäs ilme. Kun hän lopulta kääntyi takaisin kohtaamaan nuorisorivin, oppilaat olivat ehtineet vetää monta huojentunutta, viinankatkuista hengenvetoa. Nyt he kuitenkin jännittyivät taas paikoilleen. Rehtori oli jokseenkin tavallista pelottavampi esiintyessään omassa kammiossaan.
"Selvä on. Kuka on nähnyt neiti Weasleyn viimeisen kerran?"
Kaikki kääntyivät katsomaan siilitukkaista Tomia.
"Minä, rehtori McGarmiwa", poika vastasi yltiökohteliaasti. Scorpius pyöräytti silmiään huomaamattomasti.
"Ja missä yhteydessä, herra Waterhouse?"
"Olimme juh... tai siis
illanvietossa. Ja istuimme juttelemassa pöydän ääressä."
"
Missä osassa linnaa tarkalleen ottaen olitte, herra Waterhouse?" McGarmiwa kysyi ja sivalsi tiukkaakin tiukemman tuijotuksen pojan läpi.
Tom vilkaisi hermostuneena Albusta ja Scorpiusta, jotka viestittivät kilpaa hänelle sanattomia uhkauksia silmillään. "Me oltiin, öö... Rohkelikon poikien makuusalissa, rehtori."
Scorpius näytti perin juurin huojentuneelta pojan vastauksen kuultuaan.
McGarmiwa kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "
Todellako?"
Tom nielaisi ja nyökkäsi hitaasti.
"Hyvä on, herra Waterhouse. Huomasitteko neiti Weasleyn käytöksessä mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
Tom vilkaisi ympärillään istuvia nuoria ja selvitti kurkkuaan. "Krhm... Hän oli ehkä hieman huolestuneen oloinen, mutta muuten täysin normaali puhelias itsensä."
"Huolestuneen oloinen?" McGarmiwa jatkoi tenttaustaan.
"Niin. Kysyin kyllä, oliko jokin vialla, mutta hän sanoi olevansa vain lasku...
väsynyt, rehtori."
McGarmiwan silmät muuttuivat viiruiksi, ja hänen äänensä oli samettisen pehmeä. "
Hyvä on."
Sitten hän kääntyi kohti oven luona seisovia Victoirea ja Tediä. "Professori Lupin, saanen pyytää teitä tiedustelemaan asiaa muilta opettajakunnan jäseniltä sekä aaveilta? Ja professori Weasley, voisitteko ystävällisesti tiedottaa asiasta koulun oppilaille esimerkiksi tupien ilmoitustaulujen kautta? Nopein tapa löytää neiti Weasley on saada ihmiset tietoisiksi hänen katoamisestaan. On erittäin epätodennäköistä, että hän olisi poistunut Tylypahkan tiluksilta, joten löydämme hänet varmasti pian."
Ted ja Victoire nyökkäsivät vakavina. Oppilaat vaihtoivat huolestuneita katseita.
"Minä voin lähettää pöllön herra ja rouva Weasleylle, tarkoittaen nyt siis Dominique Weasleyn vanhempia", McGarmiwa sanoi vilkaisten lähes epätoivoisena edessään istuvaa Weasley-katrasta.
"Te voitte nyt poistua. Kiitoksia ilmoituksestanne. Kehotan teitä kaikkia pitämään silmänne auki ja raportoimaan pikimmiten minulle tai jollekin opettajista, jos kuulette jotain ystävästänne."
Vaitonaiset oppilaat valuivat peräkanaa hitain liikkein ulos rehtorin kansliasta. Heti lumottujen portaiden alapäässä Lily henkäisi tukahtuneesti.
"Taidan oksentaa", hän sopersi ja pinkaisi saman tien juoksuun kadoten kulman taakse. Albuksen mielestä oli epätodennäköistä, että pikkusisko ehtisi ajoissa vessaan asti. Häntä itseään ei onneksi oksettanut, mutta herättyään hänelle oli iskenyt järjetön päänsärky, johon hän ei ollut ehtinyt ottaa lääkettä, koska Rose oli repinyt heidät niin äkkiä ylös.
"Nukkumaan..." Albus huokaisi ja katsoi väsyneesti Scorpiusta ja Williä.
"Miten te voitte
nukkua, kun Domie on kadonnut?" Rose kysyi loukkaantuneena.
"Usko pois, Rose, vaikka haluaisimmekin heti pistää etsintäpartiot pystyyn, niin nyt on pakko vain
levätä", Will sanoi tyttöystävälleen, joka mutristi suutaan tyytymättömänä.
Vasta muutaman tunnin kuluttua edellisillan juhlakansa jaksoi paikoin raahautua lounaalle suureen saliin. Ja vasta tuolloin he jaksoivat edes kunnolla huolestua Dominiquesta.
"Isosiskoa ei ole tainnut pahemmin näkyä?" Louis kysyi istahdettuaan alas Albuksen, Scorpiuksen, Willin, Rosen, Camillan ja Sierran seuraan.
Albus pudisti päätään synkkänä. "Ei ole ei. Entäs Lily ja Hugo?"
Louis huitaisi kättään. "Kuolleet."
"Lily-parka ei näyttänyt aamulla kovin hyvältä."
"Mitä nyt Marielta kuulin, niin siellä se edelleen tekee tutkimusta vessan kaakeleista."
Albus huokaisi. "Pikkusiskolla on vielä paljon opittavaa."
Silloin heidän eteensä pöydälle laskeutui yllättäen harmaa pöllö. Nuoret seurasivat lintua ihmeissään, kun se tepasteli kovin itsetietoisen näköisenä Louiksen eteen ja tiputti kynsissään pitelemänsä kirjeen punahiuksisen pojan lautaselle. Pöllö näytti siltä, kuin olisi ollut onnellinen päästessään kantamuksestaan eroon. Louis katsahti kirjettä, joka tärisi heikosti. Punainen sinetti tuntui olevan ainoa asia, mikä sai kuoren pysymään kiinni.
"Mutta eihän sunnuntaina pitäisi tulla postia", Rose aloitti.
"Suu kiinni, Rose, se on minun äidiltäni", Louis totesi kyllästyneenä ja tarttui kuoreen.
"Varo, Louis, se on -"
Mutta poika oli jo ehtinyt repäistä sinetin rikki, ja kuoren sisältä kovasti ulos pyristelevä vaaleanpunainen pergamentinpala lennähti ulos.
"Räyhääjä!" punahiuksinen poika henkäisi ja peitti korvansa juuri parahiksi, kun falsettiin noussut naisääni alkoi kiljua niin, että koko sali hiljeni.
"
LOUIS! Mitä tämä oikein tarkoittaa? Olemme aamukahvilla ja rehtori McGarmiwa lähettää meille pöllön, jossa kerrotaan, että Dominique on kadonnut omilta syntymäpäiviltään! Olemme isäsi kanssa todella 'uolissamme! Missä 'än on? Olitte tietysti kaikki aivan 'umalassa, 'imputin kakarat! Jos 'än ei löydy kahden päivän sisällä, tulemme aivan varmasti etsimään 'änet ITSE. Lähetin kirjeen myös Victoirelle. 'Änen on
löydyttävä! Miten tämä on edes mahdollista? Vastaa minulle 'eti ja ALA ETSIÄ SISARTASI."
Sitten kirje putosi maahan ja repiytyi itsestään palasiksi. Fleur Delacourin ääni kuitenkin kaikui edelleen salin korkeista seinistä.
"
Huh. Äitinne on ainakin yhtä kipakka kuin tyttärensä", Scorpius totesi kunnioitusta äänessään.
Louis tuijotti paperisilppua kumma ilme kasvoillaan. Sitten hän mutristi suutaan. "Äidillä on taas hysteriavaihde päällä."
"Tulevatko he
oikeasti tänne?" Rose kysyi huolestuneena.
"Hitot tulevat. Isä saa yleensä hänet taltutettua alkuhalvauksen loivennuttua."
"Oletteko te kaikki ranskalaiset tuollaisia, mirriseni?" Scorpius kysyi ja kääntyi vieressään istuvan Sierran puoleen.
Sierra virnisti. "Tiedäthän sinä minut."
"Niin niin, ja siksipä kysyinkin, että onko tuo ylitemperamenttisuus jokin kansallispiirre?"
"Minua kiinnostaisi tietää, minne Domie on oikein mennyt." Rose huokaisi synkkänä.
Will asetti kätensä tytön hartialle. "Kyllä hän varmasti löytyy. Älä huoli."
Rose katsoi poikaa ja hymyili surullisesti. "Niin varmaan. Mutta ei tämä ole yhtään hänen tyylistään."
"No, mutta nyt ainakin opettajat ovat tietoisia asiasta ja kohta varmaan myös koko koulu", Camilla sanoi. Myös häntä oli lopulta alkanut kummastuttaa tytön katoaminen, vaikka hän oli ensin ajatellut sen olevan vain huomionkeräystemppu.
"Pitäisikö meidän tehdä jotain? Lähteä vaikka etsimään häntä?" Sierra ehdotti.
"Minä ainakin haluaisin", Rose sanoi.
Albus nyökkäsi. "Se olisi kyllä fiksua. Jakaannuttaisiinko vaikka etsintäryhmiin?"
"Minä, Sierra ja Louis voidaan olla yksi ryhmä", Scorpius ennätti sanomaan.
"Joo. Me voidaan tarkistaa tarvehuone vielä uudelleen, ja sitten vaikka tähtitorni ja kuudes ja viideskin kerros", Louis jatkoi.
"Selvä. Me voidaan sitten Willin kanssa etsiä alemmat kerrokset ja huispauskenttä, ja tytöt voivat tarkistaa varmuuden vuoksi Korpinkynnen ja Luihuisen oleskeluhuoneet. Eikö niin?" Albus kysyi.
Rose ja Camilla nyökkäilivät hyväksyvästi.
"Kolutaan koko linna läpi. Kyllä me nyt yksi laumastaan kadonnut yksisarvinen löydetään!"
"Kutsuitko juuri myös itseäsi yksisarviseksi?" Camilla kysyi huvittuneena.
"Kyllä. Ja minä olen meistä se, jolla on pisin sarvi", Scorpius vastasi ja iski tytölle silmää.
Camillan kasvoille levisi inhotus, ja hän nousi ripeästi ylös pöydästä. "En kestä sinua enää hetkeäkään. Minä lähden tarkistamaan ne tyrmät..." hän mumisi ja poistui paikalta niine hyvineen.
Dominique ei ollut varma, missä oli. Kaikki oli sekavaa ja painavaa. Ajatusten rihmat tuntuivat sotkeutuvan toisiinsa ennen kuin yhdestäkään sai kiinni. Hän yritti avata silmänsä, muttei ollut varma, oliko onnistunut. Hänen ympärillään oli vain pimeyttä, ja hän tunsi kulkevansa hämärän rajamailla. Hän ravisti päätään, mutta liike tuntui omituiselta, kuin hän olisi heiluttanut jonkun toisen päätä, kuin hänen kehonsa olisi roikkunut irtonaisena kaukaisuudessa. Jostain mustuuden keskeltä hän näki valonpilkahduksen. Aivan kuin hän olisi tuntenut tuon henkilön... Oliko se Louis, joka asteli auringonsäteillä? ...Vai oliko sittenkään?
Ei... Nuo punaiset hiukset kuuluivat hänen isälleen.
Isä! Tule hakemaan minut, isä!Mutta isän hahmo sotkeutui tunnistamattomaksi, niin kuin joku olisi heittänyt kiven veteen ja rikkonut peilikirkkaan pinnan. Ja samalla aurinko hiipui sammuksiin. Oli taas vain pimeys. Eikä Dominique osannut tuntea, oliko enää olemassa vai ei.