Nimi: Kaipauksista inhimillisin
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, hurt/comfort
Hahmot: Juho ja Pekka
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII ja Spurttiraapale V (kyynel)
A/N: Avaruuspiraatille Juho & Pekka -fiilistelyä ajasta ennen kuin he ovat yhdessä.
Kaipauksista inhimillisin
Makasin valveilla ja kuuntelin, kuinka Mirja ja Valtteri panivat hökkelin ainoassa makuuhuoneessa. Nyt, kun Mirja ja Valtteri tiesivät minun ja Pekan olevan perillä – se tosin oli ollut alusta asti ilmiselvää – heidän tekemisistään, he eivät edes yrittäneet pysytellä hiljaa. Melko itsekästä, ajattelin, vaikka tosiasiassa minä olin tietysti kateellinen. Mirjan ja Valtterin suhde oli näissä olosuhteissa etuoikeutettu. Heidän oli helppo tukeutua toisiinsa, oli kyse sitten yksinäisyydestä tai tarpeiden tyydyttämisestä. Maailman nykyisessä tilassa kumpaakaan ei ollut enää kovin helposti saatavilla.
Minä viruin surkeana retkipatjallani. Tänä yönä kaipuu toisen ihmisen lähelle oli yltänyt erityisen tuskalliseksi. Se ei ollut sellainen asia, jonka olisi voinut vain sulkea pois. Kyse oli perustavanlaatuisesta tarpeesta, joka oli niin inhimillinen, että minä olin avuton sen edessä.
Rynkytyksen tauosta päätellen Mirja ja Valtteri vaihtoivat asentoa, joka selvästi oli Mirjalle erityisen nautinnollinen. Nainen voihkinta yltyi vaimeiksi kiljahduksiksi. Sitä oli tympäisevää kuunnella. Päätin suunnata huomioni muualle.
”Pekka?” huikkasin hiljaa. Pekan vuode oli lähellä, muttei niin lähellä, että olisin yltänyt koskettaa häntä. ”Oletko sinä hereillä?”
”Valitettavasti”, mies murahti. Minua ilahdutti se, etten ollut ainoa, jota Mirjan ja Valtterin touhut vituttivat. ”Tuskin nukunkaan, jos tuo tahti pysyy.”
Naurahdin yksimielisesti. Mietin meitä kahta hereillä. Kiemurtelin levottomana. Tiesin, mitä halusin, mutta sen ehdottaminen tuntui nololta.
”Pekka.”
”Niin?”
”Sopisiko sinulle, jos – minä, tuota, öhöm.” En saanut sitä sanotuksi. Poskiani poltti. Toivoin, että olisin pysynyt hiljaa.
”Kerro vain”, Pekka kehotti. Helvetti. Nyt hän odotti minun sanovan sen. En voinut sanoa sitä. Mitä jos Pekka käsittäisi sen väärin?
Joten en sanonut sitä. Minä vain tein sen.
Nousin ylös ja raahasin retkipatjani aivan Pekan patjaan kiinni. Pekka ei sanonut mitään. Hän ei edes ihmetellyt tempaustani. Sydämeni jyskytti, kun asetuin takaisin makuulle. Nyt Pekka oli niin lähellä, että aistin ympäröivässä ilmassa hänen ruumiinlämpönsä. Kaipasin salaa vielä enemmän, mutta aivan niin uhkarohkea minä en ollut.
”Saat sinä lähemmäksikin tulla”, Pekka sanoi. Hänen äänensävynsä oli lämmin ja toverillinen. Jahkailin hetken, mutta tiesin tarjouksen liian houkuttelevaksi. Pekka nosti käsivarttaan. Kömmin empimättä hänen kainaloonsa. Kehoni vapisi ja vähän minua itkettikin. Toisen ihmisen läheisyydestä saatu lohtu oli sanoinkuvaamatonta. Kalvava yksinäisyyden tunne jätti minut sekunneissa. Pekan kädet kietoutuivat ympärilleni, ja hän… puristi minut tiukemmin lähelleen. Kiitollisuuteni ilmeni kyyneleinä.
