Twilight: My Dear, My Soulmate (EPILOGI 12.6.) | K-11, E/B, romance, drama

[Blinky]

Ficin nimi: My Dear, My Soulmate
Kirjoittaja: makeaavettä
Beta: -
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Draama, Romantiikka
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Suurin osa hahmoista Meyerin, kuten myös joiltain osin prologi. Loput minun keksimääni.
Päähenkilöt: Bella ja Edward
Varoitukset: Ei mitään sen suurempaa. Hitusen kiroilua.
Yhteenveto: Mitä jos Edward olisikin jättänyt Bellan rauhaan ja muuttanut pois Forksista? Bella ei olisi tuntenut vielä mitään suurta, mutta kohtalon oikusta johtuen muuttuisi myöhemmin jonkun muun toimesta vampyyriksi? Ja eräänä päivänä heidän tiet kohtaisivat jälleen – mutta Bella olisi löytänyt itselleen jo kumppanin?

(A/N: Mulle tuli eilen illalla yht'äkkiä idea tälläisesta ficistä, ja ihan uhallani julkaisen prologin jo nyt. Ajattelin pitää tämän kanssa hiukan hiljaisempaa profiilia, kunnes saan Rebel of Rosefieldin päätökseen.)

Prologi

Aivan tappavan tavallinen päivä. Jälleen lukiossa. En ole enää edes laskuilla, monettako kertaa olen hankkimassa typerää lakkia. Kirjaimellisesti olen. Vampyyrien muisti kun on epänormaalin hyvä. Mutta tämä on siitä huolimatta, että olen valmistunut jo kymmeniä kertoja, yhtä puuduttavaa. Katsella nyt kun sisareni kuhertelevat keskenään. Miksi valehtelen jopa päässäni? Eivät he sisaruksia ole. Valheet syövyttävät pääkoppanikin. Näitä päiviä, kun tämä idioottimainen ihmisnäytelmä on liikaa. Näitä päiviä on nykyään valitettavan usein.

Ja mikä huvittavinta, saan osakseni sääliviä ja myötätuntoisia katseita, ja haluaisin kuurouttaa korvani heidän ajatuksiltaan. Esme on pahin. Aina, kun katseemme kohtaavat, hänen päässään risteilee jotain sen tyylistä kuin Voi, kumpa Edward löytäisi kumppanin itselleen. Minua raastaa nähdä hänet noin ilottomana. Mietin toisinaan, pitäisikö minun lyödä hynttyyt yhteen jonkun mitäänsanomattoman vampyyrinaisen kanssa, jotta voisin tehdä Esmen onnelliseksi. Mutta eihän sekään onnistu, Jasper käräyttäisi minut.

Nyt kun istun steriilin valkoisessa, betoniseinäisessä ruokalassa vampyyrisisarteni seurassa, he ovat liian lähellä. Kuulen heidän ajatuksensa tahtomattani.
Edward, voihan Jasper hyvin?
Nyökkään pienesti. Alice on aina höösäämässä huonon itsehillinnän omaavan puolisonsa puolesta.
Velikulta, miksi näytät taas niin surulliselta? Kukkeliskuu! Eikö naurata? Ei sitten.
Emmett. Luultavasti läheisin minulle heti Carlislen jälkeen. Olen ollut surkea veli häntä kohtaan viime päivinä. Mutta en jaksa edes hävetä.
Edward on jämähtänyt puberteetti-iän mielenmyrskyihin. Paitsi että hänen mielialansa ei näytä muuttuvan koskaan, Rosalie pohtii ivallisesti, tarkoituksena että minäkin kuulisin. Yritän esittää, etten kuulisi.
Jasper vaistoaa tunteeni, ja ymmärtää pitää mielensä mahdollisemman hiljaisena.
Oi. Onpa herkullinen tuoksu, kuulen Alicen ajattelevan.
Sitten minäkin haistan sen.
"Viekää Jazz pois täältä", sihahdan Alicelle niin hiljaa kuin suinkin. Sitä ei kuulisi edes maailman tarkkakorvaisin eläin. Mutta Jasper kuulee. Eikä häntä tarvitse kahta kertaa käskeä. He liihottavat liki epäinhimillisen nopeasti pois ruokalasta, mutta minä jään vielä Rosalien ja Emmettin kanssa.

Ja se on virhe. Sillä tuoksu on vahvempi, polttavampi, huumaavampi, ja herkullisempi kuin mikään, johon olen elämäni aikana törmännyt. Käännän kasvoni tulijaa kohti, ja kohtaan katseellani syvän ruskeat silmät. Ruskeutta, jota Forksin maisemassa ei voi nähdä. Hänen hiuksensakin ovat kastanjanruskeat. Tyttö vaikuttaa ulkonäöllisesti täydelliseltä, eikä ainoastaan minun mielestäni.

Sitten se tapahtuu. Se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, täysin lupaa kyselemättä ja vasten tahtoani. Asia, josta olen lukenut tuhansia kertoja, josta olen nähnyt tuhansia filmatisointeja. Joka on minusta aina vaikuttanut pelkältä kliseeltä. Jota en ensin edes tunnista, luulen vain joutuneeni jonkin sortin mielenhäiriöön. Mutta se on väistämätöntä ja peruuttamatonta.

Olen rakastunut ensisilmäyksellä. Hauraaseen, herkkään ihmiseen, jonka tuoksu raastaa kurkkuani. Ja jota en koskaan voisi saada itselleni. Vaivun entistä syvemmälle, kohti pohjaa.

[E_Bella]

Mukavan tuntuinen ficci. (:
Haluais jo tietää, kuinka/kuka/missä/milloin Bellan muuttuu vampyyriksi/ Bella muutetaan vampyyriksi.
Mutta jatkappa tätä sitten kun saat Roselield ficin valmiiksi. (:
Ilmoittaudun kyllä jo lukijaksi. (:

[kuriwe]

Tosi hyvä alku!! Just sellanen Edwardin mieli varmaan olikin ennen Bellan mukaan tuloa. Pisteet siitä!
Idea on täysin uudenlainen ja omaperäinen. En vain kestä ajatusta, että Bellalla olisi joku muu kuin Edward...
No saa nähdä mitä tästä tulee

[Vanamo]

Traileri oli kiinnostava, rakkautta ensisilmäyksellä. 
Minäkin ilmoittaudun lukijaksi, laita jatkoa kun kerkeät.
Minua myöskin kiinnostaa, miten Bellasta tulee vampyyri.
Ja se, että kuka hänen kumppaninsa on!
En keksi yhtäkään joka voittaisi Edwardin, mutta toisaalta jos Edward lähtee ennen kuin Bella ehtii edes tutustua häneen niin sitten..
Odotan ensimmäistä lukua innolla, en rupea itse tekemään tämän enempää johtopäätöksiä! 

[Blinky]

E_Bella, kiva kuulla että tykkäsit, ja kiitos!  No se selviää ihan kohta

kuriwe, kiitos!  

Twaikkari, kiitos sinullekin!  

Krhm... En ainakaan ruvennut kirjoittamaan tänään ensimmäistä lukua... En ainakaan saanut sitä valmiiksi.   No valheet sikseen, seuraavia lukuja saa todennäköisesti odottaa hiukan kauemmin. Tämä ykkönen nyt on tämmöstä alkutilanteen selvittelyä, ens luvussa alkaa tapahtua!

Ihan muuten vain, kommentit ovat erittäin suotavia!  


Luku 1 -Muistoja ja muuttovalmisteluja

Bella PoV

Istuin jalat ristissä huoneeni lattialla tehden vaikeita päätöksiä; mitä ottaisin mukaan uuteen kotiimme, mikä päätyisi tylysti kaatopaikalle. Sydäntäni raastoi jo reikäisten flanellihousujeni kohtalo, mutta meillä oli tiukat kriteerit, minkä verran tilaa kunkin tavarat saisivat viedä muuttoautosta. Olin kuin äitini – kiintynyt hartaasti kaikkeen joutavaan ja rikkinäiseen.

Sitten huomasin paperipinon alla suuren peltirasian, ja otin sen esille. Siihen oli teipattu nimilappu, jossa luki minun koukeroisella käsialallani Valokuvia. Valokuvia ihmisajoilta. Olin elänyt vampyyrin elämää jo vajaa viisikymmentä vuotta, mutta näiden kuvien katseleminen teki yhä kipeää. Vaikka olinkin suhteellisen tyytyväinen elämääni – jos sitä siksi saattoi kutsua, oli ihmisyydessäkin etunsa.

Minut oltiin muutettu tarkalleen ottaen neljäkymmentäseitsemän vuotta sitten. Olin kuolemankielissä jouduttuani auto-onnettomuuteen matkalla Phoenixiin silloisella vanhalla Chevylläni. Se ei ollutkaan niin lujaa tekoa, kuin olin monesti epäillyt. Sillankaiteen se kyllä mursi, mutta tiputus rotkoon oli jo liikaa ruosteenoranssille autonrämälleni.

Eikä kukaan olisi minua osannut pelastaa. Jos vampyyriperheeni ei olisi ollut metsästysretkellä, nukkuisin ikiunta Forksin hautuumaalla. Muistan uuden aamuni vieläkin kuin eilispäivän. Vampyyreillä kun on joskus valitettavan hyvä muisti. Muistan tosin myös lyhyen ihmiselämäni liki täydellisesti. Olen vaalinut sitä tarkoituksellisesti.

Kun olin herännyt ikuisuuden ensimmäiseen ja viimeiseen päivään, olin kuvainnollisesti shokissa. Tosiasiassa vampyyrit eivät voi mennä shokkiin, mutta kaikki oli minulle totaalisen uutta. Vampyyritietämykseni perustui vanhaan taruun valkosipuleista ja torahampaista. Kun aukaisin uskomattoman tarkat silmäni ensimmäisen kerran, kun kuulin ensimmäiset sanat luonnottoman herkillä korvillani, luulin uneksivani. Tai olevani jossain hyvin eriskummallisessa taivaassa.

Mutta käsite vampyyri ei ollutkaan sitten niin hirvittävää todellisuudessa. Söin – tai siis join – riistaa, kuten ihmisaikoinakin. Pieniä poikkeuksia, kuten sitä ettemme nukkuneet koskaan, tai sitä että auringonvaloa täytyi välttää julkisilla paikoilla, lukuunottamatta elämäni oli melkein samanlaista kuin ennenkin. Mutta vapauduin kömpelyydestäni, sain uskomattomat voimat ja nopeuden, sekä erityislahjan. Ei siis oikeastaan mitään valitettavaa. Ehkä jonain päivänä ikuisuus alkaisi tylsistyttää, kuka tietää.

Koska en ollut ikinä maistanut ihmisverta, kehitin hyvän itsehillinnän varsin nopeasti. Perheeni oli myös spekuloinut, voisiko käytökseni olla jonkinlainen lahja. Mutta kuten sanottiin, ihminen otti vanhasta elämästään voimakkaimmat luonteenpiirteensä mukaansa; pelkkä ajatus murhaamisesta kauhistutti minua. Oli aina kauhistuttanut. Ehkä lähestulkoon kohtuuton inhimillisyyteni oli yksi voimakkaimmista luonteenpiirteistäni.

Se vain ei sopinut siihen teoriaan, että ihminen veisi mukanaan vain yhden piirteen. Omistin nimittäin erityisen kyvyn. Minulla oli kilpi, jolla suojasin automaattisesti mieltäni vuorokauden ympäri. Harjoittelun ansiosta saatoin projisoida kykyäni, eli siirtää kilpeni muidenkin suojaksi. Onnistuin myös nostamaan kilpeni päältäni, mutta sitä en tehnyt juuri koskaan. Minulla oli kaikinpuolin suojaisempi olo, kun näkymätön suoja oli ylläni.

Avasin rasian kannen varoen. Pelkäsin sitä muistoryöppyä, joka valtaisi mieleni. Omilta tunteiltani en sentään pystynyt itseäni suojaamaan. Onnekseni päällimmäisenä oli perhepotretti muutaman kymmenen vuoden takaa. Uusien kuvien ottaminen oli turhaa – emmehän muuttuneet enää ikinä miksikään. Tarkastelin kuvaa pyyhkien pienen pölyhunnun sen päältä tiehensä.

Matthew. Hän oli meidän kaikkien isähahmo. Hän oli muuttanut meidät jokaisen. Minutkin, tosin Lucasin toimesta. Kenelläkään meistä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin kuolema tai ikuisuus vampyyrina, ja jokaisen meistä hän antoi itse valita. Olin niin tajuttomuuden rajamailla kieppuen, että en muista edes harkinneeni vastaustani kahdesti. Mutta Matthew ei muuttaisi ketään ilman hyvää syytä. Meille hän ei ollut koskaan kertonut omaa tarinaansa. Hän väitti sen olevan liian traaginen jopa itselleen muisteltavaksi.

Minun lisäkseni myös Matthewilla oli kyky. Se oli hyvin vaikutusvaltainen, merkittävä lahja. Matthew pystyi näkemään tietyn henkilön koko historian vain katsomalla tätä silmiin. Hän ei nähnyt kenenkään mieleen, hän vain näki teot. Mutta niidenkin perusteella saattoi päätellä paljon. Hän näki kaiken, mitä tapahtui henkilön mielen ulkopuolella, mutta aistien vaikutusetäisyydellä. Hän näki mitä joku oli kuullut, nähnyt, sanonut tai tehnyt. Mutta hän näki sen vain niin kauan, kuin näki tämän silmiin. Sen jälkeen kaikki pimeni, kuin television vastaanotin olisi sammutettu. Mutta jo yhdellä vilkaisulla näki paljon.

Felicia.  Vuosien saatossa olin oppinut kutsumaan häntä sisarekseni. Kuvassa kameraan hymyili tyttö, jolla oli valtava räikeänpunainen kiharapilvi ja siro luusto. Hän oli hoikka – niin kuin me kaikki – ja hyvin pitkä naiseksi. Hän oli persoonallisella tavalla kaunis, juuri sellainen millaisia saattoi nähdä astelemassa muotinäytöksien catwalkeilla. Felicia oli hyväsydäminen ja lempeä. Hänet muutettiin kaksikymmenvuotiaana, eli hän oli kierolla tavalla katsottuna minua vuoden vanhempi. Hänellä oli kuitenkin rutkasti elämänkokemusta, ja Felicia oli yksi viisaimmista ikinä tapaamistani ihmisistä. Viisaudella tarkoitin sellaista viisautta, joka huokuu käytöksestä ja arvomaailmasta. Kirjanoppinut tyttö ei tosiaankaan ollut, päinvastoin. Felicia oli hyvin rehellinen ja reilu.

Ryan. En muistanut päivää, jolloin hän ei olisi kertaakaan väläyttänyt leveää hymyään. Ryan sai minut aina hyvälle tuulelle. Se ei ollut kyky, tietääkseni. Poika vain hohti elämäniloa, vaikka oli elämänsä joltain kannalta katsottuna menettänyt. Paitsi meillä ei ajateltu sillä tavoin. Toisinaan vain oman, suojatun mieleni sisällä erehdyin pohtimaan syntyjä syviä. Olin aina pitänyt itseäni jollain tapaa poikkeuksena, ja se että kohtalon kirjoissa minulle oli määrätty elää ikuisuus vampyyrina, vain vahvisti teoriaani.

Ryan oli juuri sellainen isoveli, kenestä olin haaveillut iltaisin äitini helmoissa pikkuautoilla leikkien. Ajatus lämmitti, että haaveeni toteutuivat lopulta – tosin hieman odottamattomalla tavalla. Ryan oli täydellinen veli, aina huolehtimassa ja pitämässä puoliani. Hän ei tahtonut kenenkään olevan surullinen. Ryanilla oli viljanvaaleat, tuuheat, lyhyet hiukset ja raamikkaat kasvot. Poika oli kertonut, että hänen alkuperäinen silmiensä väri oli jäänsininen. Itse asiassa, hän puhui siitä ominaisuudestaan toisinaan kaipaavaan sävyyn. Täytyi myöntää, että olisin huolinut omankin silmänvärini mielelläni takaisin. Tosin ei tässä kultaisessa, sulaan toffeeseen vivahtavassakaan mitään valittamista ollut.

Siinä missä Ryan oli Felician puoliso, minun kumppanini oli Lucas, perheen kesken Luke. Hän oli se, joka kantoi minut savuavasta autosta silloiseen kotitaloomme. Hän oli se, joka oli halunnut minun pelastuvan. Koska ulkomuotoni oli liian kallista hukattavaksi, ja omien sanojensa mukaan Lucas oli varma, että olin sisältä vielä kauniimpi. Emme olleet puhuneet tapahtumasta kovin.  Muutosprosessista ei tainnut kellään meistä olla mitään lämpimiä muistoja. Ainoa muistikuvani oli se, kuinka anelin huutaen kuolemaa. Nopeaa ja kivutonta sellaista – luulinhan kuolevani joka tapauksessa.

Karkoitin epämiellyttävät ajatukset nopeasti, ja tarkastelin mieheni – emme tosin olleet virallisesti mies ja vaimo – kasvoja. Lucas oli omalla tavallaan hyvin kaunis. Hänellä oli tummanruskeat, mustaan taittuvat, hiukset, ja sileät kasvonpiirteet. Luke hymyili vain harvoin, mutta silloinkin hurmaavammin kuin kukaan. Mutta hän ei ollut kaunein näkemäni mies, vaikka olikin vampyyri. Kaivoin laatikosta uhallani Charlien lähettämän maisemapostikortin, jonka yhdessä monista pikkukuvista oli Forksin lukio. En unohda sitä päivää koskaan. En unohda hänen ulkomuotoaan koskaan. Sillä hän oli kauneinta, mitä olin ikinä tavannut. Olin silloin vielä hento ihminen, ja autuaan tietämätön vampyyreiden todellisuudesta. En tietenkään käsittänyt, mitä nämä kalpeakasvoiset, huikaisevan kauniit olennot olivat. Tai siis, erehdyin luulemaan heitä ihmisiksi.

Ja vaikka näin heidät vain yhtenä päivänä, jonka jälkeen he katosivat kuin tuhka tuuleen, näin sen ihmismuiston yhä kirkkaasti mielessäni.

Ensimmäinen päivä uudessa lukiossa. Täällä pahuksen Forksissa, jossa ilma on niin kosteaa että vetäessään henkeä kielellä maistuu havupuut ja märkä sammal. Täysi vastakohta kuivalle ja paahtavalle Phoenixille, jonne ikävöin jo nyt.

Astelen vesitihkussa kohti koulurakennusta. Seuraani liittyi jotain yliystävällisiä oppilaita, ja tunnen jo hiukan piristyväni. Ehkä täällä ei ollakaan niin arvokkaita ja hienostelevia kuin entisessä kotikaupungissani.

Kun historian tunti päättyy, lähden näiden toistaiseksi liki tuntemattomien luokkakavereitteni kanssa syömään. Otan tarjottimelle jotain kevyttä, sillä Charlie oli valmistanut aamupalan, paakkuista munakasta ja kärähtäneitä paahtoleipiä. En tietenkään huomauttanut hänelle niistä, söin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka tiedän ottavani vastuun ruoanlaitosta jatkossa.

Astun ruokalaan muiden vanavedessä, ja katseeni lukittuu melkein samantien nurkkapöytään, jonka ovat vallanneet viisi epäinhimillisen kaunista kalpeaihoista nuorta. Muodoiltaan kadehdittavan upea blondi, jonka kasvotkin ovat kuvankauniit. Keijukaismainen, pieni, siro tyttö, jonka mustat hiukset sojottavat suloisesti jokaiseen ilmansuuntaan. Pelottavan lihaksikas mies ruskeine, lyhyine kiharoineen. Hunajanvaaleat hiukset omaava poika, joka näyttää kumman säikyltä. Ja täydellisyyden ruumiillistuma, poika, jolla on kuparinruskea hiuspehko, sopivan lihaksikkaat käsivarret ja täydelliset kasvonpiirteet. Ja kultaiset silmät, joilla hän juuri nyt tuijottaa minua. Tunnen punastuvani.

”Hei Bella! Turhaan tuijotat, Culleneille ei kelpaa kukaan. Tai siis, tuo blondi ja lihaskimppu ovat varattuja, mutta Edward Cullen on nirsoin henkilö päällä maan”, Jessicaksi itsensä esitellyt tyttö julistaa.
Nyökkään pienesti, enkä voi olla vielä vilkaisematta heitä.

Ja se vilkaisu jäi elämäni viimeiseksi. Heitä ei näkynyt koulussa seuraavana, eikä sitä seuraavana, eikä sen jälkeisenä päivänä. Ei enää koskaan.
Juuri siksi olin niin tyytyväinen mieleni yksityisyydestä, vaikka kukapa sinne näkisikään. En ollut koskaan kysynyt tästä kyseisestä vampyyrijoukosta perheeltäni, sillä Matthew olisi voinut hyvinkin arvata motiivini. Toisinaan epäilinkin, jäikö hänen näkynsä oikeasti vain tekojen tasolle. Asettelin kaikki kuvat takaisin rasiaan, ja suljin kannen visusti. Sitten pakkasin sen muuttolaatikkooni resuisten klassikkoromaanien niteiden joukkoon. Lempikirjojeni paperi oli kellastunutta, ja ne haisivat hiukan ummehtuneelle. Ihmekkös tuo, kun kirjat olivat muinaisjäännöksiä ihmisajoiltani.

Vihdoin sain pakattua kaikki tavarani, joten lähdin pyytämään alakerrasta kantoapua. Luke ja Ryan löhösivät sohvalla selaillen television kanavia päämäärättömästi.
”Kun teillä ei näytä olevan tuon parempaa tekemistä, voisitte varmaan auttaa minua viemään laatikot autoon?”
”Varmaan”, Ryan mutisi.
Tuhahdin kiukkuisena. Se herätti aina veljessäni jonkinsortin ritarinvaistot eloon, ja ei aikaakaan kun hän jo kantoi kirkuvankeltaisia muovilaatikoita aulaan.
”Mikä järki tässä muutossa edes on? Minä ainakin viihdyn täällä hyvin”, Lucas tokaisi.

Matthewilla tuntui joskus olevan vaikeuksia tulla meidän kanssa toimeen. Kaikki me neljä olimme kaksikymmentä tai alle, ja Matthewille oli kertynyt ihmisvuosia reilusti yli kolmekymmentä. Luonnollisesti hän oli meitä hiukan aikuismaisempi ja kypsempi. Eräänä unettomana – kuten aina – yönä hän oli saanut päähänpiston suuremmasta vampyyrikodista. Hän oli ottanut yhteyttä vanhaan tuttavaansa Carlisleen, joka piti majaa Alaskassa vaimonsa ja viiden ”lapsensa” kanssa. Matthew oli ehdottanut pientä ”vampyyrikommuuni-kokeilua” - termi oli kirvoittanut meissä hyvät naurut – ja ihme kyllä, Carlisle oli lämmennyt ajatukselle. Sitten Matthew oli muitta mutkitta pistänyt asuntomme myyntiin, ja tässä me nyt olimme lähdössä kohti Alaskaa. Jotain positiivista ideassa sentään oli, sillä siellä vuodessa oli huomattavasti enemmän pilvisempiä päiviä, kuin nykyisessä asuinpaikassamme.

”Älä ainakaan kyseenalaista Matthewin järjenkäyttöä”, vastasin Lukelle virnistäen.
”Se olisikin aika riskialtista käytöstä”, Ryan myötäili. ”Mutta kuka tietää, vaikka siellä olisikin mukavaa. Ainakin vähemmän pinnattavaa koulusta.”
”Kouluun”, älähdin. Se taisi olla minun kahdeksas kerta, kun aloitin lukion. ”Miksemme vain voi hengailla kotona?”
”Pölyttyisimme sitten kuin ne tyypit Italiassa”, Ryan vitsaili viitaten Voltureihin. Olimme vain kuulleet tarinoita Matthewilta, ja nähneet pari kuvaa näistä vampyyrien itsevaltiaista. Ajatuskin heistä puistatti minua.

Yht'äkkiä tunsin kädet lanteillani, ja käännyin vampyyrinnopeasti Lucasin puoleen. Tunnistin hänet tuoksusta jo samantien. Kenenkään vampyyrin tuoksua ei voinut sanoin kuvailla, mutta jotain samankaltaisuuksia luonnon omiin aromeihin oli havaittavissa. Lucasin tuoksu vivahti vaniljaan, mutta loppuunsa se ei ollut sinne päinkään.

Hän kumartui hiukan – pituuseromme takia – ja suutelimme intohimoisesti.
”Menkää hotelliin”, kuulin Ryanin mutisevan, mutta ei hän ollut siitä moksiskaan. Toisin kuin Matthew, jonka läheisyydessä piti käyttäytyä likimain pyhäkoululaisen tavoin. Vain siksi, ettemme olleet avioliitossa. Minä vain kammoksuin häitä, ja kaikki muut isähahmoani lukuunottamatta ymmärsivät, kun olin selittänyt yksityiskohtaisesti mielipiteeni – ja myös Renéen mielipiteen – naimisiin menosta.

Kun vihdoin irtauduimme toisistamme, jäin miettimään asioita hetkeksi. Muistan, kuinka Felicia oli kertonut jostain uskomattoman voimakkaasta yhteydestä hänen ja Ryanin välillä. En tiedä, liiotteliko hän, mutta en ollut kokenut mitään ”uskomatonta”, tai ”niin voimakasta, että heikottaa”. Totta kai rakastin Lucasia. Hän oli kultainen, hän ymmärsi minua puolesta sanasta ja pystyin hyvin kuvittelemaan meille onnellisen loppuelämän – tai ikuisuuden. Mutta ei hän ollut mikään maailmaani mullistava ihme, kuin ”auringonpaiste sokeuden jälkeen”. Yltiöromanttisella Felicialla sitä kuvailtavaa oli riittänyt. Itse asiassa, en uskonut koskaan kokevani moista. Minulla ei ollut ikinä ollut mitään perheenperustamis- tai pariutumisviettiä, ja olin uskonut voivani elää onnellisen elämän vaikka ihan yksinäni. Joten en kokenut mitään epäilystä, vaikka Lucas ei ollut minulle mikään täydellinen sielunkumppani. Rakastin häntä, ja sillä kai oli eniten merkitystä?

Säpsähdin ajatuksistani, kun Ryan karjaisi, että lähtö koittaisi. Muuttoauto oli ilmeisesti jo lähtenyt kohti Alaskaa, ja nyt olisi meidän vuoromme. Matthew ajaisi ylhäisessä yksinäisyydessään omalla Porchellaan, ja me muut matkaisimme niin kutsutulla ”nuorison rämäautolla”, kullankeltaisella farmarivolvolla. Hohhoijaa, näkisittepä Chevyni.

[En-nu]

  i loove it

[E_Bella]

Laitoitkin jo jatkoa, mahtavaa! <3
Odotan innolla vielä lisää jatkoa, tämä käy niin mielenkiintoisaksi!
Matthew'sta minulle tuli heti mieleen Matthew Bellamy.. Jotenkin kuvittelinkin Matthewn sen näköiseksi, kuin Musen Matthew.
Olen jotenkin koukussa Museen ja samalla tietenkin Matthewhin ja samalla sitten tähän ficciinkin koska tässä esiintyy Matthew.
Ja niin selkeää, että hittovie.
Jatkoa! <3

[minnamoi]

tääpäs vaikuttaa kivalta! muuta en oikee osaa vielä sanoo... odotan kyllä innolla että mitä tapahtuu ku bella ja edward tapaa en huomannu yhtää virhettä ja muutenki teksti oli tosi selkeetä! jään kyllä ehdottomasti seuraamaan!

minnamoi♥

[NiNNNi]

Oli pakko tulla lukemaan kun ilmoititi, että sinulta olisi tulossa toinenkin jatkofic. Ja joo, hyvä, että tulin!
Oot keksinyt ihanan idean ja jään todella odottelemaan mitä juonenkäänteitä keksit tähän ja mitä tulevan pitää.
Tuo Bellan perhe kuulostaa mukavalta, ja hyvät taustat olet keksinyt tähän.
Ja nyt odottelen vaan, että saat aikasemman loistavan ficcisi valmiiksi ja alat keskittymään tähän. (;
Ja odottelen mitä tapahtuu kun Bella ja Edward tapaa, jännääää.. (;;;

Pikkunen juttu;

Toisinaan vain oman, suojatun mieleni sisällä erehdyin pohtimaan syntyjä syvyjä

syviä?

Mutta toivottavasti olis pian tulossa jatkoa (;;

♥:lla ninnni~

[Deph]

Apua en kerkee kommaa pitkää
Tämä oli tosi hyvä ja tykkäsin kauheesti <3 Nam
Virheitä en bongannut ja tässä on hyvä idea.
Kuten jo sanoin, tykkään kovasti jajajajajajöö<33 :DDD
Nam, jatkoa kiitos.
Anteeksi super lyhyt komma!

♥ Deph

[Vanamo]

Yllättävää että Matthewin vampyyriystävä olikin juuri Carlisle.. 
Minulle tuli Ryanista heti mieleen Emmett ja Feliciasta Alice.
Tässä on todella mielenkiintoinen juoni, ja idea on hyvä.
Ei perus Ed/Bells, vaikka tosin toivon että siihen tässä päädytään. 
Jatkoa toivoisin. (:

[Blinky]

En-nu, kiva kuulla!   Kiitos kommentista!
E_Bella, kiitos!   Hah, mä en edes tiennyt moista yksityiskohtaa. Itse asiassa eka tyypin nimi oli tarkoitus olla Stefan, kunnes hoksasin sen kaiman Aamunkoista. Sitten piti vaihtaa, mutta hyvä että uusi nimi oli (jollain tavalla) mieleinen!  
minnamoi, kiitos ja ihana kuulla!  
NiNNNi, korjasin sen virheen!   Ja kiitos!  
Deph, kiitos, ja ei tuo nyt mikään superlyhyt ollut!   Ja ei se haittaa, kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!  
Twaikkari, Carlislella taitaa olla noita ystäviä vaikka muille jakaa.   Ja kiitos!  

Äääää, mulla on nyt hirveät inspiraationpurkaukset tän suhteen, joten en malta muuta kuin kirjoittaa. Tässä ois sitten jo ensitapaaminen, olkaat hyvät!  


Luku 2 - Neljänkymmenenyhdeksän vuoden jälkeen

Edward's PoV

Olin kokoontunut perheeni kanssa oleskelutilaan odottamaan uusia vampyyrikämppiksiämme. Tämän kyseisen perheen isäntä, Carlislen vanha ystävä, oli saanut niinkin koomisen idean kuin vampyyrikommuuni. Nyt taloomme oli muuttamassa yksi vanhempi vampyyrimies, ja neljä nuorempaa; kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Perheeni ajatukset olivat hyvin äänekkäitä ja eritoten odottavaisia.

Voi, kunpa jompikumpi tytöistä miellyttäisi Edwardin silmää, Esme haaveili. Turha luulo. Tarkalleen ottaen neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten tapasin ihmistytön, eikä mielessäni ole ollut sen jälkeen tilaa kenellekään muulle naispuoliselle. Elämäni rakkaus olisi nyt arviolta 66 vuotta, ja mahdollisesti heittänyt henkensä. En silti ikinä unohtanut häntä mielestäni. Muistan yhä ne syvän ruskeat silmät, punaiset posket, ruskeat, lantiota hipovat hiukset. Muistan hänen nimensäkin. Isabella Swan.  Ja muistan yhä, että kun yritin lukea hänen ajatuksiaan, en kuullut yhtikäs mitään. Se oli yksi ratkaisematon arvoitus. Enkä saisi koskaan ratkaisua. En saisi koskaan häntä. Enkä minä muuta kaipaisi.

Toivottavasti tytöt pukeutuvat muodikkaasti. Tai no, jos he eivät pukeudu, niin minulla ainakin olisi tilaisuus stailata heidät, kuulin Alicen pohtivan.
Emmett ei ajatellut mitään kummoista. Mietti vain, saisiko jommasta kummasta pojasta hiukan minua elämäniloisemman metsästyskaverin.
Jasper vaistosi - jälleen kerran - tunteeni, ja juuri nyt taisin olla aika synkässä mielentilassa. Hän ajatteli minua, ja minä en jaksanut reagoida mitenkään.
Rosalie yritti kovasti hillitä ajatuksiaan, piilottaa ne, mutta ehdin nähdä vilauksen. Hän mietti, olisivatko uudet tytöt häntä kauniimpia. En voinut muuta kuin hämmästellä, mitä Em näki tässä naisessa.
Carlisle oli hyvin innostunut ideasta. Hän pohti, kuinka voisi keskustella syvällisiä ystävänsä kanssa.

Lopetin salakuuntelun, kun kaikki kääntyivät odottavasti - kukin mistäkin syystä - talomme valtavaa lasiseinää kohti. Pian pihaan kaarsi iso muuttoauto, ja sen jäljessä musta Porche. Autosta astui nuori, mutta silti jollain tapaa vanhahko mies - luultavasti Carlislen ystävä Matthew. Mies antoi jotain käskyjä muuttoauton kuskille, ja lähti sitten astelemaan kohti sisäänkäyntiä. Umm... Menenkö vain sisään, vai pitäisikö minun odottaa. Tulevatkohan he vastaan... Miksi minua jännittää näin, Carlislehan on rakas ystäväni, kuulin miehen ajattelevan. Aivan kuin isäni olisi lukenut tämän ajatukset, sillä hän asteli Esmen kanssa sovinnaisesti kohti ovea. Sitten se raottui, kunnes aukesi kokonaan, ja kohtasimme kullankeltaiset silmät.

"Tervetuloa", Carlisle toivotti.
"Kiitos. Mukava nähdä, Carlisle", mies vastasi hymyillen ja puristi häntä kädestä. "Mukava nähdä teitä kaikkia. Teillä on kaunis koti."
"Samoin, ja kiitos vain", Esme tokaisi hymyillen. "Mutta nythän se on teidänkin kotinne."
"Aivan. Ajatuksessa on vielä hetki totuttelemista" Matthew naurahti.
"Teemme parhaamme, jotta totutte mahdollisimman nopeasti. Meillä on ennestään kaksi tyhjää huonetta, mutta rakennutin vielä pienen lisäsiiven."
"Voi, eihän teidän olisi tarvinnut!”, Matthew päivitteli asiaankuuluvasti. ”Kiitos silti vaivannäöstä."

Vanhempani näyttivät tulevan erinomaisesti toimeen tämän Matthewin kanssa, josta huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Tarkkailin heidän juttelua, kunnes miehen silmät kohtasivat minun omani. Hän tuijotti minua epätavallisen pitkään, ja viritin itseni nopeasti hänen ajatuksilleen.
Hmm... Vai että sellaista. Miten hän kuulee noin paljon... Ei, nämähän ovat ajatuksia... Ja minä kuulen nekin?! Pojalla on ilmeisesti jokin kyky.Tämä on hyvin mielenkiintoista. Käänsin katseeni pois säikähtäneenä ja hämmentyneenä. No. Siihen loppui näkyni. Nyt tuntuu kyllä tyhmältä, toivottavasti poika ei kuullut ajatuksiani. Jos kuulet, niin anteeksi. Nyökkäsin pienesti. Mikä minä olin toisia tuomitsemaan, kun käyttäydyin itsekin ihan samoin.

"Lapseni tulevat tovin päästä. Volvo ei kulje niin nopeasti kuin oma autoni. Minne pyydän muuttomiehiä purkamaan laatikot?" Matthew kysyi.
"Pääasia, että tulevat", Esme hymyili. "Jos ette ole vielä sopineet huonejaosta, pyydä miehiä kantamaan laatikot vaikka lisäsiipeen. Sinne on myös oma sisäänkäynti."
Matthew nyökkäsi pienesti, ja poistui ulos.

"Tiedättekö hänen kyvystään?" kuiskasin niin pienesti, ettei se kuuluisi lasiseinien ulkopuolelle. Paitsi jos hänellä oli jokin eriskummallinen taito.
"Kyllä. Anteeksi, etten ole huomannut kertoa. Matthew näkee katsomalla toista silmiin kaiken, mitä tämä henkilö on mielensä ulkopuolella nähnyt, kuullut tai tehnyt", Carlisle selitti.
"Hän kuuli teidän ajatuksennekin. Minun kauttani", murahdin pahoittelevasti.
"Ohhoh, niinpä tietenkin. Sepä mielenkiintoista. Näkisiköhän hän myös Alicen näyt...?"
En tiennyt vastausta.

Sitten Matthew pyyhälsikin takaisin sisään, ja ilmoitti muuttomiesten lähteneen. Hänen tyttärensä oli soittanut, ja nämäkin olisivat näillä minuuteilla perillä. Istahdimme sohvalle odottelemaan, vaikka se oli vain näennäinen tapa. Seisominen oli aivan yhtä mukavaa. Carlisle ja Matthew juttelivat joutavia, heidän entisestä asuinpaikastaan, Alaskan ilmastosta sun muusta. Koulunkäynnistäkin; me olimme nyt vasta aloittamassa lukiota, joten uudet nuoret menisivät kouluun yhtäaikaa kanssamme. Lopulta, vaikka heillä olisi varmasti vielä juttua riittänyt, kuulimme auton kaartavan pihaan, ja Matthew päästi helpottuneen huokauksen. Pelkäsikö hän oikeasti, että vampyyrilapsilleen kävisi jotain?

Nousimme kaikki ylös, ja asetuimme pieneen ryhmään odottamaan neljää uutta "sisarustamme". Matthew meni ovelle heitä vastaan, ja halasi jokaista nopeasti.
"Tuliko jo tuossa vaiheessa ikävä", kuulin jonkun pojan kiusoittelevan.
"Ryan", Matthew mutisi. "Tulkaa peremmälle sieltä kuistilta."
Sitten sisään astui pitkä, hoikka, punapää, joka oli oudolla tavalla kaunis. Ei tietenkään yhtä kaunis kuin Bella Swan, mutta saatoin jo kuvitella Rosalien ajatukset. Alice sen sijaan ajatteli hyväksyvästi – naisen mustat farkut ja vihreä, röyhelöinen paita ilmeisesti läpäisivät hänen seulansa.
"Hei, olen Felicia", hän tokaisi hymyillen pienesti. Ryaniksi kutsuttu poika tarttui häntä kädestä, ja esitteli myöskin itsensä. Pariskunta.
Sen jälkeen he väistyivät ovensuulta, ja sisään astui kaksi muutakin. Sisään astui jotain täydellisen odottamatonta.

Voivatko vampyyrit mennä shokkiin? Minä olisin malliesimerkki teorian kumoamisesta. Vaikka meidän ei tarvinnut hengittää, en saanut henkeä. En käsittänyt, kuinka näky oli edes mahdollinen. Isabella, ensimmäinen ja ainoa rakkauteni Bella, seisoi ovensuussa silmät sulaa kultaa tihkuen. Ja hän oli muuttamassa meille. Koitin järjestää ajatuksiani, ja sitten kohtasin hänen kasvonsa. Hän tuijotti minua aivan yhtä järkyttyneesti, ja mietin - vaikka sehän olisi mahdotonta - saattoiko hän muistaa minut. Koitin lukea hänen ajatuksiaan, mutta ne olivat yhtä saavuttamattomissa kuin ennenkin.

Onnistuin jotenkin selkeyttämään mieleni hetkeksi, ja kuulin kuinka poika hänen vieressään esitteli itsensä. "Lucas", hän tokaisi. Ja hän vilkaisi Bellaan, joka ei saanut sanaa suustaan. "Tässä on kumppanini Bella", hän jatkoi vielä. Ja jos Bella olisi vain voinut, hän olisi varmasti punastunut. Mutta se ei enää ollut mahdollista, sillä Bellakin oli tuomittu ikuisuuteen, tai sen jälkeiseen kadotukseen. Ajatus melkein vihastutti minua, mutta olin pohjimmiltani niin itsekäs paskiainen, että tunsin enimmäkseen tyytyväisyyttä. Ja suunnatonta onnellisuutta.

Esme oli ollut oikeassa, yksi tytöistä miellytti minun silmääni, ja sisintä sitäkin enemmän. Mutta myös minä olin oikeassa; en saisi koskaan häntä. Hän kuului toiselle. En tiedä muuttuisiko elämäni vielä surkeammaksi, masentuisinko entisestään, jos joutuisin katselemaan päivittäin Bellaa toisen sylissä, toisen kainalossa. Bellan huulia toisen huulilla, Bellan kättä toisen kädessä. Ja nyt mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus. Bella kuuluisi minulle. Kuten jo sanoin, olen pohjimmiltani itsekäs paskiainen.

Edward, anteeksi mutta mitä hittoa? Tunteesi myrskyävät aivan hillittömästi.
Eikä hän edes ole ainoa tässä huoneessa, kuulin Jasperin ajattelevan. Miten niin en ollut ainoa? Onko Rosalie niin raivoissaan uusien tyttöjen kauneudesta?
Edward, kuulethan minut? Muistanko väärin, vai onko tämä tyttö se Bella?
Oi... outo näky. Mitä ihmettä suunnittelet, Edward?! Alice pohti. Minua huolestutti, mitä hän mahtoi nähdä.
Miksi Bella meni noin lukkoon? kuulen Lucasin ihmettelevän.
Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah. Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.

”Haluaisitte varmaan levätä ajomatkan jälkeen?” Carlisle ehdotti.
”Mielellämme”, Matthew mutisi, mutta hänen mielessään liikkui muita ajatuksia. Hän ihmetteli tyttärensä käytöstä.
”Näytän teille paikat. Meillä on kolme ylimääräistä tilaa. Riittääkö se?” Esme huolehti.
”Paremmin kuin hyvin. Tulkaa lapset.”
Sitten Felicia, Ryan, Lucas ja Bella keräsivät käsimatkatavaransa, ja lähtivät Esmen perässä kohti tyhjiä huoneita. Bella vilkaisi minua niin nopeasti, ettei sitä ihmissilmä olisi ehtinyt huomata. Mutta minä kyllä huomasin. Ja olisin antanut mitä vain hänen ajatuksistaan.
Kun he poistuivat, me katselimme vielä heidän jälkeensä. Sitten Alice liihotti luokseni kurtistaen kulmiaan.
”Edward. Meidän täytyy puhua. Tule, käydään metsässä.”
”Minäkin tulen mukaan, haluan tietää mikä nyt on niin salaista”, Emmett tokaisi.
”Jos se on salaista, ehkä sitä ei ole tarkoitettu muiden korville”, Alice tiuskahti.
”Höpsis.”

Me kolme; minä, Emmett ja Alice juoksimme pihalle, ja turhia hidastelematta kohti metsää, niin kauas etteivät muut kuulisi puhettamme. Tiesin varsin hyvin Alicen asian, mutta miksi Emmettinkin piti saada tietää? Nopeiden jalkojeni ansiosta olin jo noin puoli kilometriä muita edellä, ja pysähdyin odottelemaan.
Alice asteli paikalle kuin olisi leppoisalla kävelyretkellä, ja Emmett rymisti perästä katkoen oksia – ja puitakin – tullessaan.
”No niin, mistä helvetistä tässä on kysymys?”
Päätin kerrankin olla mukava ja avoin lempiveljelleni. ”Muistatko, miksi jouduimme silloin neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten muuttamaan Forksista?”
”Jep. Tapasit sen tytön, jonka veri tuoksui liian hyvältä.”
”Niin. Ihmettelen, ettet hoksannut yhtä asiaa.”
”Mitä?! Odotas... Ei hittolainen! Ei se ole mahdollista...”
”Jos tarkoitat, ettei ole mahdollista, että Bella on juuri muuttanut meille, niin ikävä rikkoa kuvitelmasi”, vastasin kuivasti hymyillen.
”Mitä sitten? Ei hänessä enää veri virtaa”, Emmett mutisi.
”Em! Et älyä näistä asioista tuon taivaallista. Mene jo”, Alice huokaisi kärsimättömänä.
”Enpäs.”
”Menetpäs.”
”Enpäs.”
Alice pyöritti kyllästyneenä silmiään, ja käänsi Emmettille selkänsä.

Edward. Minä näin... Minä näin ensimmäisen kerran Forksissa. Näin Bellan tulevaisuuden sinun päätökseen rinnastettuna. Näin sinun tunteesi, tai ainakin mitä tulisit tuntemaan. Ja äskeisestä päätellen, tunnet niin vieläkin.
Nyökkäsin vain liki huomaamattomasti.
”Reilua, että minut jätetään ulkopuolelle!” Emmett marisi. Alice näytti hänelle sievästi kieltä.
Mutta Edward, hän on naimisissa herranjestas!
”Ei virallisesti.”
”No meinaatko sinä sitten sotkea heidän välit?!” Alice kiljaisi kimmastuneena, liian rauhattomana kommunikoimaan vain ajatellen.
”En. Tarkoituksellisesti. Näetkö mitään tulevaisuutta? Tai siis, millaisen tulevaisuuden näet?”
Näen kaksi. Sinun valitsemasi. Että päätyisit Bellan kanssa yhteen. Ja anteeksi vain, mutta edellinen ajatus oli ivallinen. Näen myös Bellan tulevaisuuden. Hyvin epämääräisenä, aivan kuin hän ei olisi varma itsekään... Hän ei aio koskaan mennä naimisiin. Mutta hän uskoo elävänsä onnellisena Lucasin kanssa.
Ei naimisiin?
Toivo sisälläni alkoi kipinöidä, roihahtaen lopulta liekkeihin;
Bellan tulevaisuudessa häilyi myös kuvia sinusta.

[En-nu]

OUU JEE!! ihana luku <3

[NiNNNi]

Ihanaa, jatkoa jälleen ♥
Pakko oli heti lukea ja aa.. niin ihana luku.. vedit mut sanattomaksi.
Bellan ja Edwardin tapaaminen, jee.. Oli varmaankin hiukan omituinen ilmapiiri sillä hetkellä.
Tää oli jostain syystä sulonen luku. (: Ja kaikki hahmot oli hyvin toteutettu ja nuo uudet tyypit ovat myös kiinnostavan kuuloisia. (;

Muutama pikkujuttu;

"Voi, eihän teidän olisi tarvinnut!”, Matthew

Minun mielestäni huutomerkin jälkeen ei enää tule pilkkua. (:

Oi... outo näkö. Mitä ihmettä suunnittelet, Edward?!

näky?

Mutta toivottavasti tulee pian jälleen kirjotusinspistä ja laitat jatkoa. Tätä on vaan niin ihana lukea. Ja meidän kesken; Tää kiilaa mun top-3 listalle aika helposti (;;
Joten jatkoa toivottavasti tulossa pian kehiin. (;  

♥:lla ninnni~

[E_Bella]

Hihii, tulee omituinen tunne kun lukee Matthewsta.. Liian tottunut siihen nimeen..

Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah.[/i] Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.

Eipä ota koskaan mitään vakavasti, ei!
Mutta ihanaa kun kirjoitit jatkoa! Ja näin nopeastikin vielä! (:
Järkevää en saa puettua sanoiksi, tai siten että sitä edes olisi.. : D
Jatkoa taidan vain tyytyä toivomaan. _{ja mennä nyt lukemaan joihinkin matikan kokeisiin, jotka tajusin, että ne on huomenna...}

[minnamoi]

aivan ihana tää luku! tykkäsin niiin paljon tosta bellan ja edwardin kohtaamisesta varsinki se oli edwardin näkökulmasta! ♥ muuta en nyt osaa sanoo, ku et ihana oli ja odotan innolla et pääsen "kuulee" bellanki ajatukset nyt ku se on tavannu taas edwardin

minnamoi♥

[Deph]

Nam <3
Tykkäsin ihan hirveesti tästä luvusta, olit kirjoittanut tämän juuri sillä lailla, kuin kuvittelinkin.
Kirjoitat todella upeasti ja rakastan tapaasi <3 Virheitä en huomannut.
Bella ja Edward aloittavat salasuhteen Haluaisin niin (x
Todella ihana luku oli!
Jatkoa toivon.

♥ Deph

[PikkuJuulia]

Awws, uusi lukija ilmoittautuu Tosi hyvän idean keksit ja hyvin kirjotat. Jatkoa odotellessa          ~PikkuJuulia

[Tuhisija]

Tämä ficci alkoi kiinnostaa minua heti yhteenvedon tästä ficistä luettuani.  Ja toki prologin ja ensimmäiset luvut luettuani tämä kiinnostaa vielä enemmän!

Mielestäni olet keksinyt hyvin nämä OC-vampyyrihahmot ja pystyn näkemään heidät mielessäni selvästi.  Ja vampyyrikommuuni on hyvä idea mielestäni, mietinkin tuossa lukiessani, että miten oikein saamme Bellan perheen ja Cullenin perheen jotenkin "yhteen" tai siis niin Mutta löytyihän ratkaisu, oiva sellainen.
Houkutuksen omat hahmot ovat mielestäni kovin IC, Emmett on se ihana oma itsensä varsinkin Ja Edwardin PoVia oli mukava lukea, sitä tulee mitä luultavimmin lisää, eikös?  Aina vuoronperään Bellan PoVien kanssa?

Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah. Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.

Awws, Emmett on ihana

Aa, en saa mitään järkevää nyt, mutta odottelen jatkoa tähän

[Vanamo]

Ihana luku! <3
Nyt alkaa taistelu Bellasta..
Go Edward, go!
En ehdi nyt väsätä mitään pitkää kommenttia, pahoittelen.
Jatkoa kuitenkin toivoisin! (: