Ficin nimi: Viimeisen kerran
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Mass Effect 3
Tyylilaji/Genre: Deathfic, songfic.
Paritus: Shepard/Squad Member
Vastuuvapaus: BioWarelle kuuluupi tämäkin fandomi, biisi puolestaan Mikael Gabrielille
Yhteenveto: Näenkö mä sua enää koskaan?Haaste: Inspiroidu musiikista, biisillä:
Mikael Gabriel ft. Diandra –Viimeisen kerranA/N: Täytyy sanoa, että tämä ”Viimeisen kerran” –biisi olisi toiminut muutamassa muussakin Mass Effect-pelin kohdassa, mutta kiitos Larjusille, joka päätti puolestani kohtauksen, tulin kirjoittaneeksi kolmannen pelin lopusta. Ehkä ihan noin ei tapahtunut pelissä, mutta pikkuvikoja
Viimeisen kerran”Menkää!”
Se oli käsky. Käsky, joka pakottaa heidät kummatkin liikkeelle, vaikka he halusivatkin tehdä toisin.
Käännyn katsomaan taas sitä kaaosta, joka oli vallannut Lontoon. Reaperit olivat valloittaneet taivaan, tulittivat Maan asukkaita minkä ehtivät, vieden mennessään monia hyviä sotilaita. Anderson joukkoineen juoksevat jo kauempana kohti porttia, joka – toivon mukaan – veisi suoraan Citadeliin. Jos vain pääsisimme sinne…
Seuraava säde on juuri iskemässä. Heittäydyn nopeasti lähimmän kivenlohkareen taakse suojaan kaikelta, mitä säde lennättää mennessään. Jossain kuuluu huutoja. Näen silmissäni, miten niin moni kaatui yrittäessään, jokainen vuorollaan…
Ja minä voin olla seuraava.
Vielä viimeisen kerran…
Katseeni hakeutuu takaisin Normandyn lastausovelle, takaisin sinuun, vaikka olinkin vain hetki sitten päättänyt jatkaa matkaa. Seuraan, miten ystävien avulla klonkkaat sisälle turvaan, valmiina lähtemään. Sisintäni viiltää nähdä, miten paljon olet jälleen kerran kärsinyt minun vuokseni. Miten paljon olet saanut uusia fyysisiä ruhjeita vain siksi, että halusin pitää sinut lähelläni, pitää sinut silmieni alla, etten joutuisi kaiken tämän jälkeen kuulemaan joltain muulta, miten olisit uhrautunut paremman huomisen puolesta. Olin halunnut sinut mukaani, että löytäisin ruumiisi, jos niin pahasti kävisi, jotta voisin viedä sen ja haudata, viedä se omaan lepoonsa. Tai jos meistä kumpikin kuolisi, kuolisimme yhdessä.
Mutta tiedän, etteivät nuo ruhjeet sinua lannista. Eivät ne ole ennenkään lannistaneet. Olet vahva. Olet aina ollut.
Olen valmis avaamaan suuni. Yllättävä halu huutaa jotakin perääsi pakottaa minut tekemään niin. En vain tiennyt, mitä olisin sanonut. Ihan mitä tahansa, jotta olisin saanut hetkeksi huomiosi, nähdä kasvosi, kuulla äänesi, ja kertoa, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Että minua pelottaa epäonnistuminen, vaikka olemmekin niin lähellä. Että tarvitsen sinua ja muita, että selviämme tästä – kuten aina ennenkin.
Voisin sanoa jotakin, mutta vaikenen. Ei ole enää mitään sanottavaa. Olen jo kertonut sinulle kaiken, mitä halusinkin. Tiedät kaiken, minkä haluankin sinun tietävän.
Vielä viimeisen kerran…
Katson, miten ovi alkaa hitaasti sulkeutua ja moottori hurista merkiksi, että Joker oli valmis lähtemään. Huomaan, miten vielä käännyt puoleeni. Katseemme kohtaa, ja tekee vain kipeää. Sinuun sattuu. Olet kärsinyt paljon, ja nyt laitan sinut kärsimään lisää. Silti seisot siinä, katsot odottaen.
Helvetti! En voi olla heikko, en nyt!
Yritän hymyillä sinulle kaiken tämän tuhon keskellä, muistuttaa kaikesta, mitä meillä on ollut, mitä meillä voisi tulla olemaan, jos saamme pelastettua Maan. Enkä jää katsomaan, miten katoat näkyvistä, miten te kaikki lähdette jonnekin turvaan, jotta voitte palata parempaan paikkaan. Puren hampaita yhteen ja lähden juoksemaan kohti porttia väistellen laukauksia, väistellen ruumiita ja kaikkia muita. En halua tunnistaa heistä ketään, en nyt… Minun on päästävä Citadeliin! Hitto, nyt ei olisi varaa mokata, ei ollut varaa olla heikko. Nyt ei saa luovuttaa!
Ja silti, kaiken sen epätoivon, tuhon ja kaaoksen keskellä päässäni pyörii vain yksi kysymys. Kysymys, jonka pelkään sinunkin ajatuksissasi pyörivän.
Näenkö mä sua enää koskaan?
