Title: Ajasta
Author: SnowBlind
Beta:
Penelope, KIITOS
Genre: Femme, oneshot
Pairing: Minerva McGarmiva/Sibylla Punurmio
Rating: S
//Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:Summary: Minerva saa yöllisen, ja varsin puheliaan, vieraan.
Disclaimer: Potterhahmot eivät ole minun, kunhan vaan käytän heitä hyväkseni.
A/N: Eräänä iltana tuli katottua sellanen leffa kuin
Arvottomat, ja sen upeasta, niukasta mutta paljonpuhuvasta dialogista rupesin väsäämään tämmöistä kummallista kaksinpuhelua, josta sitten tulikin koko oneshotin runko. Niin, tämähän on sitten osa tätä
femmekymppiä[/b].
Ajasta
Sinä istuit huoneessasi pöydän ääressä seurana vain ajatuksesi ja kuppi kahvia. Tiesit vallan hyvin, että sinun olisi pitänyt olla jo nukkumassa kollegoidesi tavoin, jotta jaksaisit herätä seuraavana päivänä aikaisin suunnittelemaan tunteja. Suunnittelu oli viime aikoina jäänyt sinulla aamuhetkiin, niin kuin oli kaikki muukin. Tiesit, että niin ei voisi jatkua, niin kuin ei valvominen ja ajatustenvatvominenkaan. Liika ajattelu oli pahasta, sanoit aina, vaikka myönsitkin sortuvasi siihen todella usein.
Huoneen oveen kolkutettiin ja nousit väsyneenä ylös. Silmissäsi sumeni hetkeksi ja otit tukea hyllyköstä, ettet kaatuisi. Koputus jatkui vain ja pian sinun oli pakko mennä avaamaan ovi. Viileän jäätävästi sinä tuijotit oven takana seisovaa, huojuvaa hahmoa, joka änkeytyi sisään välittämättä katseistasi. Ohittaessaan sinut haistoit häivähdyksen outoa parfyymiä ja vanhaa viinaa. Sinua kuvotti nähdä hänet tällaisena. Teillä oli joskus nuorena ollut jotain, jotain ihanaa ja ruusuista, joka oli silloin saanut teidät molemmat täyteen elämänintoa. Jotain, mikä oli kuitenkin aikojen saatossa pölyttynyt ja menettänyt hehkeytensä.
”Öitä, Sibylla. Mikä saa sinut tänne tähän aikaan?”
”Jano.”
”Kahvia?”
”Teetä.”
”Tietenkin. Haluatko ennustaa teemerkeistä?”
”Haluan katsoa näenkö siellä sinut.”
”Näet siellä vaan vihreitä lehtiä.”
”Laita sekaan vähän tuliviskiä.”
”Se tekeekin sinulle hyvää.”
”Olet oikeassa. Olen ollut selvänä liian pitkään.”
”Sitä on vaikea uskoa.”
Mistään ei voinut huomata yhteistä menneisyyttänne. Kumpikaan teistä, ei ystäväsikään, suonut pientä hymynkaretta huulilleen.
”Miksi tulit tänne?”
”Katsomaan sinua, Minerva.”
”Sinulla ei ole paikkaa minun maailmassani, Sibylla.”
”Voi kyllä, minulla on enemmän kuin uskotkaan.”
”Onko se kirjoitettu tähtiin?”
”Näen sen silmistäsi.”
”Runollista.”
”Olet oikeassa.”
”Lisää viskiä?”
”Kiitos.”
”Mitä ajattelet, Minerva?”
”Minä en ajattele mitään.”
”Luonnollisesti.”
”Mitä sinä oikein yrität?”
”Tulkita epäröivää katsettasi.”
”Minä en epäröi.”
”Todista se.”
”Minä en halua todistaa mitään, ennen kuin on pakko, Sibylla.”
”Ennen kuin on myöhäistä, korjaan.”
”Milloin sitten on myöhäistä, saanen kysyä?”
”Sitten kun minä en enää ole täällä. Lähden täältä pian. Jos minulta estetään oman oppiaineeni opettaminen, minun on turha oleskella täällä enää.”
”Sepä valitettavaa.”
”Eikös olekin kummallista, Minerva?”
”Mikä on kummallista?”
”Että meidän polkumme yhdistyivät taas.”
”Mitkä polut? Kuinka paljon oikein joitkaan ennen tänne tulemistasi, Sibylla?”
”Tapasimme ensimmäistä kertaa täällä koulussa, Minerva, muistathan? Vuosien päästä olemme täällä taas…Ihmeellistä, eikö olekin?”
”Ei minusta. Halusimme molemmat opettajaksi, eikö vain? Olin aina haaveillut opettajan urasta ja muodonmuutokset olivat alaani. Samoin sinä, Sibylla, jos muistan oikein. Sinähän olit jo nuorena kiinnostunut tästä… ennustamisesta.”
”Minä en valinnut ennustamisen jaloa taitoa, sain sen lahjaksi. Kohtalolla oli minua varten jotain muutakin, kuin lasi viskiä.”
”Viskiä saat minultakin.”
”Tiedän, sitä minä tarkoitinkin.”
”Tule tänne.”
”Miksi ihmeessä, Sibylla?”
”Haluan nähdä mitä mieltä olet minusta.”
”Minulla ei ole siihen aikaa.”
”Kyllä sinulla on aikaa. Sinä et vain tiedä sitä. Kukaan ei tajua kuinka kiinni on ajassa, ennen kuin se tapahtuu. Kun irtautuu sen paineista ja pääsee ikuiseen lepoon, Minerva.”
”Olen tietoinen omasta ajankäytöstäni varsin hyvin, Sibylla.”
”Niinhän sinä vain luulet. Luulet myös että aikaa on rajattomiin, mutta minä sanon: tulet yllättymään. Kun kaikki valuu pois silmiesi edestä ja huomaat itsekin soljuvasi hitaasti pimeyteen, tajuat vasta että se on myöhäistä. Aika on petollinen käsite, ystäväni.”
”Yhtä petollinen, kuin sinä?”
”Enpä menisi vannomaan.”
”Lisää teetä?”
”Kyllä kiitos.”
Et kuitenkaan antanut hänelle juotavaa, jäit vain katsomaan ystävääsi suoraan silmiin. Hänkin katsoi sinua, ja viimeinkin sinä sulit. Pieni hymynkaltainen eksyi ennen niin järkähtämättömille kasvoillesi ja sai ystäväsikin katseen pehmenemään. Hän nousi ylös tietäen mitä odottaa, kun sinä painoit huulesi hänen huulilleen. Hänestä maistui viski ja viina, mutta et valittanut. Hänestä paistoi katkeruus ja kaipaus, ja tiesit että läsnäolosi oli ystävällesi helpotusta jälkimmäiseen. Kielet kohtasivat toisensa ja aloittivat tanssin, jonka koreografia oli piirretty sydämiinne. Sinä tunsit hänen kätensä viittasi alla liikkumassa vasemmalla kyljelläsi samalla kuin pidit hänestä kiinni.
Kaikki tuntui pienen hetken verran täysin yhdentekevältä ja samalla niin kauniilta.
Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Irrottauduit hänestä ja menit hitaasti keittiöön hakemaan teepannua tulelta. Kaadoit mukin täyteen höyryävää juomaa ja annoit sen ystävällesi.
”Oliko sinulla muuta asiaa?”
”Tietenkään ei.”
”Sepä ilmeistä.”
”Mikäpäs ei olisi.”
A/N: Ja minähän elän kommenteilla ^^