Kirjoittaja Aihe: Peikkotyttö, tuulenlapsi, angst, songfic, S  (Luettu 1547 kertaa)

Haruka

  • Taskukokoinen
  • ***
  • Viestejä: 1 111
  • Ava by mustapisara
    • Mietteitä musiikista
Peikkotyttö, tuulenlapsi, angst, songfic, S
« : 25.05.2012 21:22:53 »
Tekijä: Haruka
Otsikko: Peikkotyttö, tuulenlapsi
Päähenkilöt: Viivi ja hänen äitinsä
Genre: Angst, songfic, ficlet
Ikäraja: S
Varoitukset: Synkkää tekstiä
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat minulle, samoin pieni kehtolaulu, jonka lyriikat tässä mainitaan.

A/N: Pohjana tässä käytän vuonna 2008 kirjoittamaani tekstiä. Jatkaa Viivin elämästä kertovaa sarjaa, kerron tässä Viivin varhaisnuoruudesta.
Osallistuu ficlet300 – haasteeseen sanalla 89. Äiti.


Makuuhuoneemme ovi on raollaan, joten voin kuulla seinän takana olevasta huoneesta surkean äänen, joka huutaa äitiä. Nousen istumaan sängyssämme ja huokaan syvään. Puolisoni kääntyy kyljelleen ja raottaa silmiään.

- Taas? hän kysyy minulta unisena ja hieman ärtyneenäkin.
- Taas, myönnän murheellisena. Nousen ylös vuoteesta luvaten tulla mahdollisimman pian takaisin. Vielä ennen poistumistani sängystä kuuluu kärsimätön huokaus:
- Mä en ymmärrä edelleenkään, mikä sillä on.

En vastaa, vaikka mieleni tekisi sanoa, etten minäkään ymmärrä, miksi meillä on käynyt vanhemman tyttäremme suhteen niin huono tuuri. Onneksi hänen huutonsa ei ole herättänyt nuorimmaistamme, joka nukkuu kanssamme. En tosin tiedä, onko hänen veljensä kuullut äänemme ja liikkeemme, mutta en välitä. Huoli kuristaa kurkkuani, vie minulta välillä voimat nukkua ja jos nukahdan, näen painajaisia, joissa keskimmäinen lapsemme otetaan minulta pois.

Olen saanut Viivin syntymästä lähtien elää hänen oikuttelujensa, laskevan ja nousevan kuumeen, lihasheikkouksien ja huonon tasapainon kanssa. Nyt hän makaa taas kerran kuumeessa. Olemme juoksuttaneet puolisoni kanssa häntä useilla lääkäreillä, yrittäneet tarjota mahdollisimman paljon apuamme, sillä sitä Viivi nimenomaan tarvitsee.

Viivin huoneessa on hämärää, ikkunasta kajastaa hieman hopeista valoa. Viivi makaa sängyssään ja nähdessään minut parkaisee heikolla äänellään:

- Äiti!
- Näitkö sä taas pahaa unta? kysyn häneltä melkein kuiskaten.

Viivi nyökkää ja sanoo palelevansa. Etsin hänen kirjoituspöytänsä viereen jäävästä nurkasta oranssin huovan ja asettelen sen hänen peittonsa päälle varovasti. Kosketan hänen tulikuumaa otsaansa viileällä kädelläni kehottaen tytärtäni juomaan hieman vettä.

Laskiessaan lasin takaisin sängyn vieressä olevalle yöpöydälle Viivi kysyy minulta:

- Paranenko mä, äiti? Voinko mä enää koskaan laulaa, olla taas se sama tyttö?
- Mä uskon, että sä paranet, kunhan nukut. Mutta se, voitko sä laulaa, riippuu ihan sun omasta halustasi, vastaan hänelle.

Viivi on toiminut aiemmin laulajana koulunsa ulkopuolella vaikuttavassa bändissä, johon kuuluu myös erään tuttuni poika, Jarno. Nyt Viivi on jo pidemmän aikaa sairastellut ja kieltäytynyt menemästä harjoituksiin. Istun hetkeksi hänen sänkynsä laidalle, jotta hän rauhoittuisi taas nukkumaan. Viivi tarttuu pienellä, kylmällä kädellään omaani ja kysyy:

- Kerro äiti, onko ulkona kuutamo. Ja onko kukaan käynyt kyselemässä mua?
- Jarno käy päivittäin kyselemässä sua täällä ja toivoo, että sä paranisit ennen seuraavaa keikkaa, kerron hänelle. Huokaan uudemman kerran muistaessani surullisena, miten olen saanut lähettää Jarnon joka kerta kotiinsa takaisin kerrottuani, ettei Viivin tilassa ole tapahtunut muutosta.
- Onko ulkona kuutamo? Viivi kysyy minulta kuulostaen hieman kärsimättömältä.

Kerron kuun paistavan hopeisena ja sen valo kajastaa ikkunasta suoraan tyttäreni huoneeseen, hänen kalpeille kasvoilleen, poskille, joilla kuume hehkuu punaisena. Kysyn, saako kuun valo hänet levottomaksi. Viivi kertoo pelkäävänsä uniaan, mutta lohdutan häntä sanomalla, ettei hänellä ole mitään pelättävää. Vielä ennen lähtöäni laulan hänelle pienen kehtolaulun, jota olen laulanut hänelle aina:

Tuu, tuu, tuulen lasta,
pienen pientä tyttölasta.
Silmät jo kiinni painuu,
kun valo sammuu.

Yhdessä me katsellaan,
kuu kun kulkee taivaallaan.
Tuu, tuu, tuulen lapsi,
pieni, takkutukkainen.

Tuu, tuu, tuulen lasta,
pienen pientä tyttölasta.
Nuku oksalla puun,
loisteessa kultaisen kuun.

Laulu uneen tuudittaa,
kehto pientä keinuttaa.
Tuu, tuu, tuulen lapsi.
Huomenna on paremmin.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 21:12:26 kirjoittanut flawless »

FractaAnima

  • Francesca R. Anima
  • ***
  • Viestejä: 4 096
  • Like Molly Weasley, but Slytherin
Vs: Peikkotyttö, tuulenlapsi, angst, songfic, S
« Vastaus #1 : 18.08.2016 21:16:04 »
Tämä on mielenkiintoinen, slice of life -tyyppinen teksti, joka herättää mielenkiinnon. Teksti on samaan aikaan raskas, mutta kuitenkin erityisellä tavalla herkkäkin. Alussa tartutaan paljon sisaruksiin, joilla ei tämän tekstin kannalta ehkä ole niinkään merkitystä, mutta antaa selkeän kuvan siitä, että tämä on tosiaan oman itsensä lisäksi osa suurempaa kokonaisuutta, suurempaa tarinaa.

Lopussa oleva kehtolaulu on erityisen kaunis, ja jouduin ihan useampaan kertaan tarkistamaan alkutiedoista, että oliko tosiaan niin, että se on omasi, ja niinhän se oli. Kaunis ja taianomainen, toivottavasti laulat tai olet laulanut tätä jollekin joskus. Se vaatii saada elää.

Kiitos tästä ja anteeksi, jos et pidä siitä, että vanhempia tekstejä nostellaan esiin. :P

- Frac


I'm into Herbology now u_u