T/N: Kiitos kommenteista.
Tässä tulee seuraava luku, joka on aika pitkä. Toivottavasti ette kyllästy, koska tämä on mielestäni aika hauska.
Kahdeskymmenesneljäs luku: AjomatkaBPOV:Minä kaaduin sängylleni. Koulu on loppu! Kevätloma! Tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Kaksi viikkoa vapautta olisi mahtavaa.
”Bella! Bella!” Talia huusi ja hyppäsi sängylleni. ”Oletko sinä sairas?”
Minä nauroin.
”En. Olen vain iloinen, kun koulu on vihdoin loppu”, vastasin. Hän laskeutui viereeni matkien asentoani.
”Niin… minä myös… Minun luokkani pojat ovat kamalia!” hän sanoi ja pyöräytti silmiään. Minä katsoin häntä.
”Mitä he tekevät?” kysyin.
”He yrittävät aina pussata minua!” hän sanoi ja minua nauratti.
”TALIA!” Edward kutsui.
”Olen täällä Edward!” Talia huudahti takaisin ennen kuin ehdin estää häntä. Edward ei edes avannut ovea.
”Öhm… Okei. Minä lähden ajelulle. Haluatko tulla kanssani syömään jäätelöä?” hän kysyi. Hän ei edes pyytänyt minua vaikka tiesi minun olevan samassa huoneessa. Talia katsoi minua kysyvästi. Minä nyökkäsin ja hymyilin hänelle. ”Mene”, muodostin huulillani.
”Öhm… en. Kiitoksia… Minä jään tänne Bellan kanssa”, Natalia vastasi.
”Okei… Nähdään myöhemmin Talia”, hän sanoi ja minä näytin kieltäni. Hän oli niin ääliö!
”Bella?”
”Talia?”
”Voinko kysyä sinulta jotain?”
”Tottakai!” sanoin ja nousin istumaan.
”Öhm... minä… Ehkä olen hiukan liian pieni, mutta miksi sinä et enää pidä Edwardista?” hän kysyi ja katsoi minua surullisesti. Minä vedin hänet syliini.
”Mitä tarkoitat?” kysyin takaisin, mutta tiesin aivan tarkalleen mitä hän tarkoitti.
”No… Te kaksi ette ole puhuneet toisillenne viikkoihin… Siitä lähtien, kun minä tulin lomalta Esme-tädin ja Carlisle-sedän kanssa”, hän sanoi ja katsoi alas sormiinsa. En tiennyt mitä sanoa. Se oli totta. Siitä yhdestä yöstä lähtien, kun hän tuli takaisin niin myöhään ja minä halasin häntä eikä hän halannut minua takaisin – siitä lähtien, kun hän meni hissiin – me emme olleet puhuneet enää. Se oli todella outoa, surullista, tuskaisaa, ja väsyttävää. Mehän sentään asuimme saman katon alla, hitsi vie!
Me emme puhuneet syödessämme, emme puhuneet limusiinissa, emme puhuneet, kun olimme pareja biologiassa, emmekä me varsinkaan puhuneet silloin, kun ajoimme jonnekin yhdessä – oikeastaan me kyllä matkustimme eri autoissa.
Yhtäkkiä tunsin jotain märkää kädelläni ja huomasin, että se oli kyynel – mutta ei minun kyyneleeni… Natalian.
”Hei… Talia! Älä itke!” sanoin ja halasin häntä.
”Onko se minun syyni?” hän kysyi ja katsoi minua kyyneleisin silmin.
”Ei kultaseni! Ei se ole sinun syytäsi… Ei ollenkaan”, sanoin ja silitin hänen hiuksiaan.
”Mutta miksi te ette voi vain kätellä ja sitten kaikki olisi hyvin?” hän sanoi ja painoi kasvonsa olkapäälleni.
”En tiedä Talia. En oikeasti tiedä… En edes tiedä, miksi hän on vihainen minulle”, kuiskasin.
”On niin vaikeaa, kun te kaksi vihaatte toisianne. Minusta tuntuu aina pahalta, kun en voi viettää aikaa teidän molempien kanssa samaan aikaan”, hän valitti. Olin vastaamassa, kun tunsin sydäntäni särkevän. Katsoin häntä ja tunsin kyyneleiden tulevan pian omista silmistänikin. Hän kuulosti aivan minulta, kun minä olin pieni ja vanhemmillani oli ongelmia juuri ennen eroa.
”Olen niin pahoillani Talia… Minä tiedän miltä se tuntuu”, sanoin ja aloin itkeä. Se ei vain ollut reilua tytölle, joka oli jo käynyt niin paljon läpi elämässään. Minä halusin hänen olevan onnellinen… En halunnut hänen olevan huolissaan!
…………………………
Sinä yönä minä makasin valveilla kauan. En vain saanut unta. Nousin ylös ja kävelin Edwardin huoneeseen. En voinut jatkaa tällaisena.
”Edward?” kuiskasin ja ravistin hiukan hänen olkapäätään.
”Mhm”, hän sanoi.
”Se olen minä… Bella… Herää”, sanoin ja yhtäkkiä hänen silmänsä revähtivät auki.
”Bella?” hän kysyi ja laittoi valot päälle. ”Mitä sinä täällä teet?”
Hän ei kuulostanut niin vihaiselta kuin olin luullut.
”Meidän täytyy puhua”, sanoin ja istuin hänen sängylleen – kauas hänestä. Hän nousi istumaan ja yritti selventää ajatuksensa.
”Joten sinä puhut taas minulle?” hän sanoi.
”Mitä? Sinä et ole puhunut minulle viiteen viikkoon!” sanoin.
”Niin no… Sinä aloitit!” hän sanoi ja laittoi kätensä puuskaan.
”Ei! Sinä kävelit pois sinä yönä! SINÄ jätit minut taaksesi!” sanoin ja tunsin vihan kurkussani.
”No, ketä edes kiinnostaa… Miksi sinä olet täällä… 3.14 aamulla?” hän sanoi ja hymyili tekohymyä. Minä hymyilin tehohymyä takaisin.
”Okei, tiedäthän, että vihaan sinua koko sydämestäni, etkö?” sanoin ja hän alkoi nauraa.
”No, minä vihaan sinua niin paljon enemmän!” hän sanoi ja hänellä oli vaikeuksia pitää malttiaan kurissa.
”En ole aivan varma siitä… Mutta sillä ei ole nyt väliä. Olen täällä Talian takia”, sanoin ja hänen silmänsä suurenivat.
”Talia? Onko hän kunnossa? Onko jokin vinossa?” hän kysyi huolestuneena. Minä pyöräytin silmiäni. No, ainakin hän huolehti jostakin!
”Kyllä… Ja ei. Hän ei ole sairas… Hän on vain huolesta sairas”, sanoin.
”Mistä? Onko hänellä koti-ikävä? Eikö hän pidä sinusta?” hän sanoi ja oli niin vakavissaan, että minä halusin lyödä häntä.
”EI! Hän on huolissaan, koska me emme puhu enää ja hän luulee, että se on hänen syytään ja no… Hänestä tuntuu pahalta, koska ei tiedä, kuinka kauan aikaa hän voi viettää meidän kummankin kanssa ilman, että loukkaa toista”, sanoin ja hän nyökkäsi hiljaa. Minä vedin syvään henkeä… Seuraava olisi vaikeaa.
”Ja siksi… Minä… Haluaisin, että me voisimme edes näytellä Natalian edessä, että tulemme toimeen”, sanoin nopeasti – koska ajattelin sen satuttavan vähemmän.
”No... Kuulostaa kohtuulliselta…” hän sanoi. Minä nousin ylös.
”Joten, sovittu?” kysyin.
”Niin… Talian vuoksi”, hän sanoi ja minä nyökkäsin.
”Talian vuoksi.”
Seuraava päivä meni paremmin. Natalia oli iloinen, että me puhuimme taas ja halusi lähteä jäätelölle. Joten me menimme ja ensimmäistä kertaa viikkoihin, minä ja Edward matkustimme samassa autossa.
…………………………
Kaikki oli paljon oudompaa kuin olin odottanut. Kun Natalia oli lähettyvillä, me näyttelimme iloisia ja sitten hän meni kylpyhuoneeseen ja me emme voineet edes katsoa toisiimme. Se sattui, kun meillä oli tämä – mikä se nyt sitten olikaan – välissämme. Minä en vain voinut sietää sitä.
Esme ja Carlisle olivat täysin yllättyneitä, kun he näkivät meidät juttelevan iloisesti päivällisellä.
”Voi, puhutteko te kaksi taas toisillenne?” Esme kysyi hymyillen leveästi.
”Öhm... Joo”, vastasin.
”Kuulitko sinä tuon Carlisle?” hän sanoi ja Carlisle nyökkäsi.
”Tämä on mahtavaa, sitten kaikki menee hyvin”, Carlisle sanoi ja Edward ja minä vilkaisimme toisiamme täysin hämmentyneinä.
”Mitä tarkoitat?” Edward kysyi ja katsoi Carlislea odottaen vastausta.
”No... Me ajattelimme lähteä huomenna Miamiin – perheenä… Minun täyttyy pitää kampanjani ensimmäinen puhe siellä ja kaikkea ja no, koska meidän yksityislentokoneessamme on vain kolme paikkaa ja Talia lentää meidän kanssamme niin me ajattelimme, että te kaksi voisitte mennä Edwardin autolla… Hän pitää pitkistä matkoista”, Carlisle sanoi ja suuni loksahti auki.
”MITÄ?” huudahdin ja Edward vilkaisi minua nopeasti.
”Miksi te ette kertoneet meille aiemmin, että me lähdemme huomenna lomalle?” Edward kysyi ja minä kuulin vihan hänen äänessään.
”Koska me emme ajatelleet ottaa teitä mukaan”, Carlisle sanoi hymyillen. Suuni loksahti auki.
”Kuten minä sanoin… Ei tarpeeksi paikkoja ja no… Me emme halunneet teidän tulevan sinne, jos te vain levitätte huonoa tuulta”, Carlisle selitti.
”Mutta nyt, kun kaikki on hyvin, teidän täytyy tulla. Teidän ystävänne ajavat kanssanne. Siitä tulee suuri ajomatka”, Esme selitti ja minä vain nyökkäsin. En edes kuunnellut enää. Minun täytyisi olla Edwardin kanssa kahdestaan samassa autossa yli 20 tuntia.
………………………
Päivällisen jälkeen minä aloin pakata. Tämä oli hullua. Yhtäkkiä puhelimeni pirahti soimaan.
”Haloo?”
”Hei! Alice täällä! AH! Te kaksi puhutte taas!” hän huusi.
”Mhm”, mumisin.
”Se tarkoittaa, että me lähdemme Miamiin kevätlomaksi! Ajomatka! Jes!” Hän oli niin innostunut – en vain voinut sanoa hänelle, että minun ja Edwardin välit eivät olleet oikeastaan hyvät.
”Niin. Siitä tulee hauskaa!” sanoin ja yritin kuulostaa innostuneelta.
”Voit sanoa sen uudestaan! Rose ja minä ostimme jo viidet uudet bikinit! Sinä et tiennyt, ethän?” hän sanoi ja minä pyöräytin silmiäni.
”Niin… Kuulostaa hauskalta… Alice, olen todella pahoillani, mutta minun täytyy lopettaa… Minun täytyy vielä pakata matkalaukkuni”, selitin.
”Ai… okei. Öh… Nähdään sitten huomenna yhdeksältä”, hän sanoi ja me katkaisimme puhelun.
Tästä tulisi kamalaa. Minä tiesin jo valmiiksi, että jompikumpi meistä – Edward tai minä – ei pääsisi Miamiin – koska jompikumpi meistä kuolisi matkalla… Me emme ikinä voisi selvitä niistä tunneista tappamatta toisiamme.
EPOV:”AJOMATKA!” huusin puhelimeen.
”Kamu. Rauhoitu! Minä luulin, että sinä pidät ajomatkoista!” Emmett sanoi.
”Niin… Silloin, kun seurana on mukava ihminen”, sanoin.
”Miksi? Minä luulin, että sinä ja Bella puhutte taas.”
”Emme me puhu!”
”Mutta…”
”Se on vain näytelmää… Talian vuoksi… Hän oli niin huolissaan, että Bella ja minä päätimme ainakin näytellä, että me pidämme toisistamme”, selitin ja kuulin Emmettin nauravan toisessa päässä.
”Voi luoja! Te kaksi olette niin lapsellisia!” hän sanoi.
”Miten niin? Tämä on oikea aikuisten päätös”, vastasin.
”Eipäs… Ette te kaksi vihaa toisianne… Se, että Talia ei muka kestäisi, on vain teidän keksimänne tekosyy!” hän sanoi.
”Eihän! Kun Talia ei ole paikalla, me emme puhu.”
Emmett nauroi.
”Niin… Siksi, että te olette jääräpäitä”, hän sanoi ja minä pyöräytin silmiäni.
”Näet sitten”, sanoin.
”No, minä sitten toivotan teille hauskaa matkaa!” Emmett sanoi ja me katkaisimme puhelun.
Typerä idiootti! Tietenkin me teimme sen vain Talian vuoksi!
BPOV:Oli aamu – oikeastaan 9.15 ja Edward ja minä istuimme hänen Mercedes SLK:saan ja odotimme muita. Auto tuntui kutistuvan hetki hetkeltä. Kumpikaan ei puhunut – ja sitä oli kestänyt 20 minuuttia. Minä puristin käteni nyrkkeihin. Tämä oli liikaa. En kestäisi tällaista 20 tuntia.
”Kuule”, Edward ja minä sanoimme samaan aikaan ja keskeytimme.
”Aloita sinä”, me sanoimme taas yhtä aikaa.
”Ei, sinä”, yhdessä taas. Suuni toista kulmaa alkoi kutittaa. En voinut kuin hymyillä. Uskalsin vilkaista vasemmalle ja näin Edwardinkin hymyilevän.
”Okei, minä aloitan”, Edward sanoi ja käänsi päänsä minua kohti. ”Minusta tämä on tyhmää”, hän sanoi ja minä nyökkäsin hiljaisena.
”Niin on”, sanoin.
”Joten… Puhutaan vain normaalisti… Tarkoitan, ei meidän tarvitse muhinoida, mutta tullaan toimeen… eikö?” Edward sanoi ja minä nauroin.
”Tuo on totta”, sanoin ja katsoin häntä. Meidän silmämme kohtasivat ja me molemmat purskahdimme nauruun.
”Voi… hitsi”, Edward sanoi ja nojasi päätään taaksepäin. ”Me olemme tyhmiä.”
Minä nauroin.
”Niin olemme… JA jääräpäitä”, myönsin ja Edward nauroi.
Juuri silloin tuli kaksi urheiluautoa. Toinen oli punainen BMW, jonka tiesin olevan Rosalien ja toinen oli musta Ferrari, joka näytti olevan Jasperin. Kaikki nousivat autoistaan ja niin teimme minä ja Edwardkin – vieläkin hymyillen.
Alice katsoi minua epäluuloisesti.
”No tepä olette myöhässä”, sanoin ja Edward tuli viereeni.
”Niin… Me olisimme voineet olla jo Miamissa!” Edward sanoi ja me molemmat aloimme nauraa. Kaikki katsoivat meitä kiusallisesti, mutta me emme välittäneet.
”No”, Rose sanoi ja laittoi kätensä puuskaan.
”Jos te olette mielestänne niin nopeita – miksi me emme kilpailisi ja ottaisimme selvää?” hän kysyi ja katsoi Edwardia ja Jasperia.
”Kilpailu?” Alice ja minä kysyimme samaan aikaan.
”Koko matka? Jotain tulee tapahtumaan”, sanoin, mutta Edward pudisti päätään.
”Me olemme mukana”, hän sanoi ja minä katsoin häntä yllättyneesti.
”Olemmeko?” kysyin kulmat koholla. Hän nyökkäsi minulle pikaisesti.
”Siitä tulee helppoa”, hän sanoi.
”No sitten. Lähdetään”, Jasper sanoi ja meni takaisin autoonsa.
”BELLA! EDWARD!” Talia huusi rappusilta ja me molemmat käännyimme ympäri. ”Minä haluan sanoa näkemiin ennen kuin te lähdette!”
Me kävelimme hänen luokseen ja halasimme häntä.
”Me näemme sinut kahden päivän päästä”, kuiskasin ja rutistin häntä hiukan.
”Mhm… Älkää kolaroiko tai mitään”, hän sanoi ja katsoi meitä huolestuneesti.
”Emme”, sanoin ja me käännyimme ympäri. ”Ja jos me kolaroimme, se on sinun syysi”, mumisin Edwardille, joka tönäisi minua kevyesti, jotta kävelisin hiukan hänen vasemmalla puolellaan.
”Lakkaa puhumasta ja nouse autoon, jotta voimme lähteä!” Edward sanoi ja minä näytin kieltäni.
Ensiksi me kaikki ajoimme yhdessä ja kiinnitimme huomiota nopeusrajoituksiin. Mutta heti, kun me pääsimme moottoritielle, Edward painoi kaasua ja me vain katosimme – oli hyvä juttu, että olin tottunut nopeaan ajoon, koska muuten olisin jo huutanut.
Katsoin taakse ja näin Rosen nousevan nopeasti. Jasper oli kauempana meistä. Ei kestänyt kauan, kun Rose ajoi vierellämme. Oli hyvä, että tie oli tyhjä. Hän vilkutti meille ja ajoi pois.
Niin kului koko matka. Me olimme edessä ja sitten oli taas Rose ja sitten taas me. Jasper näytti aina olevan meitä kauempana.
Puolentoista tunnin jälkeen minä menetin mielenkiintoni ja avasin kirjan, jonka otin käsilaukustani.
…………………………
”Ha! He tarvitsevat bensaa!” Edward sanoi ja minä näin Rosen ajavan seuraavasta ulosajosta. Minä hymyilin.
”No niin mekin, ennemmin tai myöhemmin”, sanoin ja katsoin kelloani. Me olimme ajaneet jo neljä tuntia ja minä olin vain lukenut kirjaa koko ajan.
”Olen pahoillani, olenko minä tylsä? Unohdin ajankulun kokonaan, kun luin”, sanoin ja suljin kirjan. Edward ajoi hiukan hiljempaa.
”Voi, ei se mitään. Tee vain sitä, mikä saa sinut onnelliseksi. Minä tässä vain kuuntelen tätä ainoaa radiokanavaa”, hän sanoi ja hymyili minulle tietävästi. Minä kutistuin penkilläni.
”Niin… Luulen, että luit yhden viestini?” kysyin.
”15 oikeastaan… Siitä tuli rutiini. Aina kun menin autoon, otin aina ensin viestisi”, hän sanoi ja minä katsoin häntä suurin silmin.
”Vaikka me emme puhuneet?” kysyin ja hän nyökkäsi.
”Niin… Useimmiten minä luin ne vain tehdäkseni pilaa sinusta!” hän sanoi ja minä olin sanomassa jotain, kun hän vaihtoi aihetta.
”Voi ei… Rose tuli takaisin”, hän sanoi ja nosti nopeutta. Minä huokaisin ja avasin taas kirjani.
…………………………
Minä totuin nopeaan ajoon ja hämmästyin, kun Edward hidasti yhtäkkiä.
”Mikä hätänä?” kysyin järkyttyneenä ja katsoin ylös iPhonestani. Ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka pimeää ulkona jo oli. Olin tarkistanut sähköpostini ja unohtanut ajankulun kokonaan.
”Minä tiedän oikotien”, hän sanoi ja ajoi pienelle ulosajolle. Olin juuri kääntämässä huomioni takaisin iPhoneeni, kun jokin tarttui silmääni. SUURI LIHAVA EI MIKÄÄN tarttui silmääni.
”Missä me olemme?” kysyin hämmentyneenä.
”Jossain lähellä itäistä Kentuckya luulen”, hän sanoi ja minä katsoin ikkunasta ulos ja näin epätasaisen tien ja tyhjiä peltoja joka paikassa.
”Öhm… Oletko varma, että tämä on oikea tie?” kysyin.
”Kyllä! Tottakai!” hän sanoi ja jatkoi ajamista.
Voisin sanoa, että minulla oli outo tunne tästä – ja minulla oli – mutta sen vuoksi, etten ollut koskaan käynyt Yhdysvalloissa. Tiesin, etten voisi missään tapauksessa sanoa hänelle, kuinka ajaa.
”Tuolla on huoltoasema… Haluatko sinä ottaa hiukan bensaa?” kysyin, mutta hän pudisti päätään.
”Ei. Ei tarvitse.”
………………………..
Me ajoimme tällä tavalla aika kauan ja minä katsoin, kuinka tie kapeni ja kapeni, kunnes se oli vain hiekkapolku.
”Minulla on outo tunne tästä”, mumisin ja näin kuolleen kauriin makaavan tien vieressä.
”Voi, kaikki on hyvin… Minä tiedän, missä me olemme”, Edward sanoi.
”No… Täällä on vain… niin hiljaista”, mumisin ja katsoin ikkunasta.
”No, on meillä radio”, Edward sanoi ja käänsi äänen lujemmalle. Olin juuri kysymässä, miten se liittyi yksinäiseen alueeseen, kun radio lakkasi toimimasta.
”Öh…” hän sanoi ja keskeytti.
”Mikä hätänä?” kysyin pelästyneenä.
”Ei mikään… Me emme vaan saa kenttää täällä… tiedäthän… puhelimiimme”, hän sanoi ja minä vilkaisin iPhoneani. Se oli sammunut.
”Voi luoja… voi luoja… voi luoja”, mumisin.
”Mikä hätänä?” Edward kysyi ja alkoi nauraa.
”Tämä ei ole hauskaa, Edward. Jos jotain tapahtuu nyt, me olemme aivan yksin! Me emme saa edes apua!” sanoin ja kuulin paniikin äänessäni.
”Mitä sitten? Kuinka suuri mahdollisuus edes on, että meille tapahtuu tällä matkalla jotain!” hän sanoi eikä voinut peittää hymyään.
”Älä kehtaakaan hymyillä Edward Masen. Tämä ei ole hauskaa!” sanoin ja olin kuoleman vakava.
”Rauhoitu Bella… Me olemme poissa täältä ennen kuin huomaatkaan”, hän sanoi jälleen nauraen.
Minä laitoin käteni puuskaan ja käännyin ikkunaan. Yhtäkkiä Edward hidasti ja minä pyöräytin silmiäni.
”Uh oh”, hän mumisi ja minä tunsin, kuinka aloin tulla vihaiseksi.
”Tosi hauskaa Edward! Ha ha! Tuo oli hyvä”, sanoin. Me hidastimme… vauhti oli nyt vain 30 mailia tunnissa.
”Öhm Bella… Minä en tee mitään”, hän sanoi ja kuulosti pelästyneeltä.
”EDWARD! Minä tajusin! Minä pelästyn helposti ja sinä olet mies ja tiedät kaiken! Joten voidaanko vain jatkaa matkaa?” kysyin.
”Öhm… Minä todella haluaisin tehdä niin… mutta… tuota…” hän keskeytti ja me ajoimme nyt vielä hiljempaa. Käännyin ympäri ja katsoin hänen kalpeita kasvojaan… Tämä ei ollut näytelmää… Meillä todella oli ongelma.
”M-m-m-mitä on tekeillä?” kysyin ja tunsin sormenpäideni turtuvan.
”Öhm…” hän katsoi minua pahoittelevasti. ”No – se on aika hassua…” Nyt me pysähdyimme tien viereen ruoholle.
”Bella?” hän kysyi hitaasti ja minulla oli aavistus, mikä oli vinossa.
”Niin Edward”, vastasin yhtä hitaasti kuin hänkin.
”Muistatko sen huoltoaseman kaksi tuntia sitten?” hän sanoi ja minä rypistin kulmiani.
”Joo”, sanoin täysin rauhallisesti. Hän huokaisi.
”Meidän olisi pitänyt ottaa sieltä bensaa”, hän sanoi ja minä nyökkäsin äänettömästi hetken päästä.
Hän katsoi minua stressaantuneesti.
”Bella?” hän kysyi vain halutakseen varmistua, että olin yhä paikalla.
”No… Se on okei… Minä vain soitan hinauspalveluun kännykälläni”, sanoin rauhallisesti ja esitin etsiväni kännykkääni. Sitten minä epäröin ja laitoin käsilaukkuni syliini.
”Voi, odota hetki”, sanoin ja hymyilin hänelle tekohymyä. ”Se ei ole mahdollista, koska sinun TÄYTYI AJAA TÄTÄ HELVETIN OIKOTIETÄ JA NYT ME OLEMME JOSSAIN HEMMETIN KUUSESSA EMMEKÄ TIEDÄ MINNE MENNÄ, SENKIN TYPERÄ IDIOOTTI!” huusin ja iskin häntä laukullani.
”Okei, okei… Minä ymmärrän, että olet vihainen”, hän sanoi.
”VIHAINEN? VIHAINEN?! En minä ole vihainen Edward… OLEN RAIVOISSANI!” huusin ja avasin oven. Edward nosti katseensa.
”Minne sinä olet menossa?” hän kysyi.
”EN TIEDÄ VIELÄ! MENEN MINNE TAHANSA MISSÄ ON PISTORASIA!” huusin ja kävelin samaan suuntaan, minne olimmekin menossa.
”Bella odota! Olen pahoillani!” hän sanoi ja lähti perääni.
”NIIN EDWARD JA MINÄ OLEN SAANUT TARPEEKSENI! EN KESTÄ TÄTÄ ENÄÄ! SINÄ PYYTELET ANTEEKSI KOKO AJAN! JA MINÄ OLEN SAANUT SIITÄ TARPEEKSENI!” huusin ja kävelin nopeampaa.
”Joten sinä haluat, etten tee mitään?” hän kysyi.
”MINÄ HALUAN SINUN KUUNTELEVEN MINUA! KUN MINÄ SANON ’HEI EDWARD, TÄSSÄ ON IDEA KOKO PÄIVÄN AJOMATKALLE – LUULETKO, ETTÄ ME TARVITSISIMME BENSAA?’ VOISIT VAIN TEHDÄ NIIN, ÄLÄKÄ EPÄRÖI VAIN, KOSKA MINÄ SANOIN SEN!” huusi ja poljin jalkaani.
”VOI OLEN PAHOILLANI, TÄYDELLINEN BELLA ANTOI MINULLE ELÄMÄNI TÄRKEIMMÄN NEUVON ENKÄ MINÄ KUUNNELLUT. OLE KILTTI JA ANNA ANTEEKSI!” hän huusi ja minä tunsin vesipisaran tipahtavan otsaani – ei kai taas!
”EN OLE KOSKAAN SANONUT OLEVANI TÄYDELLINEN… MUTTA JOS AJATTELET NIIN, NIIN TÄSSÄ ON TOINENKIN NEUVO: LOPETA PAKENEMINEN!” sanoin ja heitin häntä voidepurkillani, jonka olin ottanut laukustani. Oli niin pimeää, ettei hän nähnyt sitä, joten se iskeytyi suoraan hänen otsaansa.
”AU! OLETKO SINÄ HELVETTI SAIRAS? ET SINÄ VOI VAIN HEITELLÄ MINUA TAVAROILLA!” hän huusi.
”En minä heittänyt mitään”, vastasin.
”AI NIINKÖ JA VOITEITA KASVAA PUUSSA!” hän sanoi ja kuulin hänen heittävän purkin metsään.
”Kasvaako? En tiennytkään!” sanoin ja jatkoin kävelyä. Nyt satoi jo kovempaa ja vaatteeni kastuivat.
”SINÄ OLET HULLU! MILLAINEN TYTTÖ MUKA VOI HEITELLÄ MINUA TAVAROILLA?” hän kysyi ja minä käännyin ympäri.
”SELLAINEN, JOKA EI HARRASTA SEKSIÄ SINUN KANSSASI JA VIHAA SINUA SILTI!” huusin ja heitin hiusharjani olkani yli.
”AU! VOISITKO HELVETTI LOPETTAA?” hän huusi.
”VASTA SILLOIN, KUN SINÄ LAKKAAT HENGITTÄMÄSTÄ!” huusin ja tunsin, kuinka hiukseni alkoivat roikkua päästäni märkinä.
”JA NYT SITTEN MYÖS HELVETTI SATAA!” huusin taivaalle.
”JA SEKINKÖ ON MINUN SYYNI, NIINKÖ? HA? SANO SE! JA TIEDÄTKÖ MITÄ? OLET OIKEASSA! MINÄ PUHUIN JUURI EILEN SADEJUMALALLE JA KÄSKIN HÄNEN ANTAA SATAA ITÄISEEN KENTUCKYYN KESKIYÖLLÄ, KOSKA MINÄ KÄVELISIN SIELLÄ SILLOIN MIELISAIRAAN NAISEN KANSSA!” hän huusi.
”EN OLE IKINÄ SANONUT SITÄ SENKIN IDIOOTTI!” kiljuin ja heitin häntä lompakollani.
”HEI, SINÄ EHKÄ HALUAISIT PITÄÄ TUON!” hän huusi.
”MINÄ EN HELVETTI VÄLITÄ!” huusin takaisin ja käännyin häntä kohti. ”VOI, KYLLÄ TARVITSENKIN! KOSKA TÄÄLLÄ ON NIIIIN PALJON TILAISUUKSIA KÄYTTÄÄ SITÄ!”
Minä vedin iPhoneni laukustani ja heitin senkin häntä kohti. Hän sai sen kiinni.
”Etkö halua tätäkään?” hän kysyi huvittuneena ja minä käännyin ympäri ja jatkoin kävelyä.
”En. Jos minä en helvetti kuole tänä yönä, AION LENTÄÄ HUOMENNA KOTIIN!”
Kuulin hänen nauravan.
”JA KUKA SEN MAKSAISI, KUN LOMPAKKOSI ON POISSA?” hän kysyi ja tunsin vihan tulevan takaisin.
”AAAHHH! MINÄ VIHAAN SINUA EDWARD MASEN! SINÄ OLET LELLITTY RIKAS IDIOOTTI, JOKA EI VOISI ELÄÄ TÄSSÄ MAAILMASSA ILMAN ISIN RAHOJA!” huusin ja heitin häntä huulikiillollani.
”MITÄ SINÄ SITTEN HALUAISIT MINUN TEKEVÄN?” hän kysyi.
”EN TIEDÄ… TOIVOISIN, ETTÄ SE OLISI OLLUT LIIMAA, NIIN VOISIN KÄSKEÄ SINUN LIIMATA HUULESI YHTEEN!” huusin.
”No… Sinä kyllä ikävöisit huuliani… Minä tiedän, että sinä uneksit huulistani öisin”, hän mumisi ja minä kiljaisin.
”AH! EDWARD! DU BIST SO EIN VERFICKTES ARSCHLOCH! ICH HASSE DICH DU SELBSTVERLIEBTES SCHNORRERSCHWEIN!” huusin ja vasta sen jälkeen, kun olin valmis eikä Edward vastannut, tiesin mitä olin tehnyt ja laitoin kädet suulleni. (Suomeksi: AH! EDWARD! SENKIN HELVETIN KUSIPÄÄ! MINÄ VIHAAN SINUA – SENKIN ITSERAKAS LELLITTY SIKA!)
”Teitkö sinä… Kirositko sinä minua juuri saksaksi?” hän kysyi huvittuneena.
”En”, valehtelin.
”Kylläpäs.”
”Enpäs!”
”Kylläpäs!”
”Enpäs!”
Edward nauroi.
”Älä viitsi Bella! Sinun aksenttisi ei ole niin huono! Jos se olisi ollut englantia, olisin tiennyt.” Oli niin pimeää, etten nähnyt sitä, mutta pystyin kuitenkin kuulemaan hymyn hänen äänessään.
”ETHÄN, KOSKA SINÄ OLET LUOLAMIES JA SINÄ TIEDÄT VAIN KOLME SANAA: RUOKA, HUVI, JA PANO!” huusin takaisin. Tähän mennessä olin niin märkä, että tärisin. Vaikka Kentuckyssa oli vähän lämpimämpää kuin Washingtonissa – oli silti kylmää kävellä märissä vaatteissa ulkona ja huutaa miehelle, jota vihaa.
”Ha, ha, ha. Tosi hauskaa. Oletko edes kysynyt koskaan itseltäsi, miksi se vaivaa sinua niin kovasti, että minulla on ollut paljon tyttöjä jo valmiiksi?” hän kysyi.
”En, koska minä tiedän vastauksen. Minä olen vihainen kaikkien tyttöjen puolesta, joiden sydämen sinä särjit”, sanoin ja jatkoin matkaa.
”Ei. Ei se ole sinun syysi. Sinä olet mustasukkainen… Sen takia”, hän sanoi.
”MITÄ?! Mustasukkainen mistä? Siitä, että olisin yksi niistä tytöistä, joista sinä ET PIITANNUT PASKAAKAAN?” heitin takaisin.
”No! Sillä ei ole oikeastaan väliä… tarkoitan… Sinä olet jo nyt tyttö, josta en piitannut paskaakaan!” hän vastasi ja minä kirkaisin.
”IRGENDJEMAND RETTE MICH!” huusin ylös taivaalle. (Suomeksi: PELASTAKAA JOKU MINUT!)
”En tiedä mitä sanoit, mutta se ei ole totta!” hän sanoi enkä minä voinut kuin hymyillä. Hyvä, että oli niin pimeää, ettei hän voinut nähdä sitä.
”Katso!” hän sanoi yhtäkkiä ja minä käänsin pääni vasemmalle ja näin motellin.
”No… motelli… kiva…” sanoin ja kävelin motellin tielle.
”Tuota… En ole varma… Me varmaan haluaisimme etsiä jonkin muun”, hän mumisi.
”Senkin typerys. On helvetin kylmä ja sataa ja minä olen helvetin jäässä… Minä en aio mennä jonnekin muualle vain koska sinä pelkäät alle neljä tähden hotelleja”, sanoin ja kävelin kohti sisäänkäyntiä.
Edward seurasi minua ja me menimme sisään yhdessä ja seisahduimme tiskin eteen.
Kaikki näytti todella vanhalta ja likaiselta – mutta se oli ainut hotelli, josta voisimme saada huoneen. Vastaanottovirkailija näytti olevan yhtä vanha kuin tämä hotelli.
”Me haluaisimme käyttää puhelintanne”, Edward sanoi, mutta vanha mies pudisti päätään.
”En ymmärrä sinua… Voisitko puhua hieman kovempaa?” hän sanoi.
”ME HALUAISIMME KÄYTTÄÄ PUHELINTANNE!” Edward huusi ja minä tönäisin häntä hiukan. Se oli epäystävällistä.
”Teidän täytyy ensin ottaa huone”, vanha mies sanoi. Edward kääntyi ympäri ja katsoi minua.
”Minä maksan huoneesta ja käytän sitten puhelinta ja me voimme soittaa hinauspalveluun”, hän sanoi ja minä vain kohautin olkiani – olin vieläkin vihainen.
”Me otamme sitten huoneen”, Edward sanoi ja oli ottamassa lompakkoaan taskustaan, kun vanha mies tuli lähemmäs ja sanoi.
”HÄH?”
Minä nauroin. Edward pyöräytti silmiään.
”ME OTAMME HUONEEN!” hän huusi ja vanha mies nyökkäsi.
”Ai... tottakai… Miksi ette sanoneet sitä heti”, mies sanoi ja minä yritin peitellä hymyäni.
Edward maksoi huoneesta.
”VOINKO KÄYTTÄÄ NYT PUHELINTA?” Edward kysyi ja mies nyökkäsi.
Edward katsoi puhelinluetteloa ja valitsi sitten numeron.
”PUHELIN EI TOIMI!” hän huusi ja mies nyökkäsi.
”Tiedän! Tämä on minun hotellini! Minä tiedän, että puhelin ei toimi!” vanha mies sanoi enkä minä voinut pidätellä enää ja purskahdin nauruun.
”MUTTA SINÄ SANOIT, ETTÄ VOIN KÄYTTÄÄ PUHELINTA!” Edward huusi.
”Niin… Sitä teidän huoneenne puhelinta tietenkin!” mies sanoi ja antoi Edwardille avaimen.
”Huone 204. Te olette onnekkaita… Se on viimeinen huoneemme!” mies sanoi.
”KUINKA NIIN?” Edward kysyi.
”Kaikki nuoret, jotka menevät Miamiin, pysähtyvät käymään… He eksyvät tällä tiellä, koska luulevat sen olevan oikotie… Se on oikeasti pidempi!” mies sanoi ja minä melkein makasin lattialla. Olin niin iloinen, että tapasin tämän miehen. Edward kääntyi ympäri ja me kävelimme ylös huoneeseemme.
Hän avasi oven ja me näimme, millainen se oli: parisänky, TV, sohva ja kahvipöytä sekä kylpyhuone. Ja tietenkin siellä oli vanhalla, rikkoontuneella pöydällä puhelin.
”No, ainakin koko huone on sisustettu samaan tyyliin…” Edward sanoi. ”…vanhaan.”
Minä hymyilin ja kävelin sängylle. Se näytti niin iljettävältä, etten edes koittanut sitä.
”Älä ota mitään pois… Me emme jää tänne!” Edward mumisi ja meni puhelimen luo.
”Älä huoli, en minä aikonut stripata ja hangata vartaloani sinuun!” sanoin ja pyöräytin silmiäni.
Edward irvisti ja istui sängylle yöpöydän viereen, kun sänky yhtäkkiä meni rikki rysähtäen. Minä katsoin häntä järkyttyneenä ja nyt Edward istui neljä jalkaa alempana patjalla.
Laitoin käteni suuni eteen peittääkseni hymyni, mutta sitten näin Edwardin pidättelevän nauruaan ja minä purskahdin nauruun, kuten Edwardkin. Me istuimme huoneessa monta minuuttia nauraen.
Edward huokaisi ja laskeutui sängylle makuulleen.
”Edward… yäk… Älä tee tuota!” sanoin, mutta hän vain kohautti olkiaan.
”Unohdetaan hinauspalvelu… En halua ajaa tänä yönä enää kuitenkaan. Pysytään vain täällä ja soitetaan huomenna."
”Sopii minulle. Mutta minä menen sitten suihkuun”, sanoin ja katosin kylpyhuoneeseen.
…………………………
”Edward?” huusin toiseen huoneeseen.
”Niin?” hän huusi takaisin.
”Missä minun vaatteeni ovat?” kysyin.
”Täällä… Odota sekunti… Minä kuivasin ne sinulle”, hän huusi ja minä avasin oven raolleen ja ojensin käteni.
”Kuinka sinä kuivasit ne?” kysyin hämmentyneenä, kun tunsin kuivat, lämpimät vaatteet kädessäni.
”Hiustenkuivaajalla”, hän vastasi.
”MITÄ?” kysyin yllättyneenä.
”Niin… Se kesti jonkin aikaa”, hän mumisi.
Minä pukeuduin ja kävelin toiseen huoneeseen.
”Sinä voisit kuivata nyt minun vaatteeni, kun minä menen suihkuun?” Se kuulosti enemmän kysymykseltä. Minä hymyilin.
”Tottakai”, sanoin ja istuin patjalle.
”Mitä sängylle tapahtui?” kysyin.
”Minä rikoin sen… Kyllä sinä sen tiedät”, Edward vastasi.
"Ei, minä tarkoitin, mitä sängyllä on”, sanoin.
”Ai... se… Löysin huovan kaapista”, hän sanoi ja katosi.
Minuuttia myöhemmin hän heitti vaatteensa kylpyhuoneesta ja minä aloin kuivata niitä.
……………………….
”Hitsi!” Edward huokaisi ja laskeutui makaamaan sängylle. Hän oli taas pukeutunut – vain hänen hiuksensa olivat märät. Hän käänsi päänsä ja katsoi minuun. Minäkin käänsin pääni häntä kohti.
”Kiitos siitä, että laitoit huovan sängylle”, sanoin hymyillen.
”Ole hyvä”, hän hymyili ja katsoi kattoa. Me olimme hiljaa vähän aikaa ja minua alkoi väsyttää. Luulen, että melkein nukuin, kun Edward sanoi jotain.
”Bella, minä olen pahoillani”, hän kuiskasi ja minä kohautin olkiani.
”Voi, ei tämä ole niin paha. Olen nukkunut pahemmissakin motelleissa… Tai en oikeastaan… En ole koskaan ennen nukkunut motellissa!” sanoin nauraen.
”En minä puhunut motellista… Tai puhuin, mutta en kokonaan… Olen pahoillani kaikesta”, hän mumisi ja minä nousin istumaan.
”Siis kaikesta kaikesta?” kysyin ja Edward nyökkäsi katsomatta minuun.
”Vau… Se on aika suurta. Öhm… Minäkin olen pahoillani”, sanoin enkä voinut uskoa tämän tapahtuvan. ”Minun täytyy myöntää, etten pitänyt sinusta alussa… Sinä olit aina niin… epäystävällinen ja koppava.”
Edward nauroi.
”Ai ja sinäkö olit sitten parempi? Sinä löit minua, kun makasin päälläsi hississä!” hän sanoi.
”No, minä löin sinua, mutta sinä yritit iskeä minua!” sanoin ja hymyilin hänelle ilkeästi. Hän katsoi minua ja nousi istumaan. Hän nojautui seinää vasten.
”Olen pahoillani, jos tämä on liian suoraa tai jos et halua kertoa minulle… Se on okei… Mutta miksi sinä olit niin – ilkeä minulle?” hän kysyi ja katsoi minua uteliaasti. Minä katsoin käsiäni.
”Minä… tuota…” huokaisin. ”Okei… Minä en vain luota sinun kaltaisiisi poikiin… tiedäthän?”
”Mitä tarkoitat minun kaltaisillani pojilla?” hän kysyi.
”No.. Poikia, jotka leikkivät tytöillä ja makaavat heidän kanssaan ja heittävät heidät sitten pois kuin roskan”, kuiskasin ja Edward alkoi nauraa.
”Niinpä niin… Ja nyt sinä kerrot minulle, että sinulla on ex-poikaystävä, joka oli juuri sellainen ja nyt sinä pelkäät sellaisia!” hän sanoi nauraen. Minä yritin hymyillä, mutta tuijotin vain käsiäni.
”Bingo”, kuiskasin ja Edward lopetti äkkiä nauramisen.
”Mitä sanoit?” hän kysyi.
”Olet oikeassa! Yksi yritys ja sinä sait sen selville!” sanoin ja naurahdin katkerasti.
”Ei… Olen pahoillani… En halunnut…” hän aloitti.
”Voi ei! Älä pyytele anteeksi! Sinä näytät olevan tosi hyvä tässä!” sanoin.
”Bella… Olen pahoillani…” hän sanoi vakavasti ja minä kohautin olkiani.
”Hänen nimensä oli Jacob ja me olimme yhdessä – katsotaanpa – kolme vuotta. Kolme elämäni onnellisinta vuotta. Me suunnittelimme lähtevämme yliopistoon yhdessä ja hankkivamme lapsia ennemmin tai myöhemmin”, sanoin ja epäröin. Pidätin henkeäni ja katsoin Edwardia. ”Me emme ikinä harrastaneet seksiä… Eikö olekin outoa? Mutta minulla oli silti kaikki ne tunteet, mutten ollut valmis rakastamaan häntä sillä tavalla!” kuiskasin.
”Bella”, Edward sanoi, mutta minä pudistin päätäni.
”Luulen, että olin aina tiennyt jossain olevan enemmän… Jotain enemmän tässä maailmassa, tiedäthän?” sanoin ja hän nyökkäsi. ”Joten eräänä päivänä… Oikeastaan silloin oli syntymäpäiväni! Odotin kotona hänen tulevan juhliini… Mutta ei hän tullut ikinä. Joten, kun kaikki kaverini olivat lähteneet, minä menin hänen kotiinsa ja no, minun olisi pitänyt tietää jonkin olevan vinossa, kun etuovi oli auki, mutta kukaan ei vastannut, kun huusin. Mutta en tiennyt. En ikinä uskonut hänen voivan… No, minä menin yläkertaan ja kuulin hänen äänensä… Se kuulosti oudolta… Hiukan kuin hän olisi juuri noussut ylös… Joten minä avasin oven ja no… Löysin kolmevuotisen poikaystäväni harrastamassa seksiä vihaamani tytön kanssa syntymäpäivänäni”, sanoin ja pudistin päätäni epäuskoisena.
”Bella”, Edward sanoi taas, mutta minä pudistin päätäni ja nostin katseeni. Naurahdin katkerasti.
”Tiedätkö, mikä siinä oli kaikkein pahinta?” sanoin ja yritin hymyillä. Hän pudisti päätään hiljaisena.
”Se, mitä hän sanoi minulle. Hän huomasi minut seisomassa ovella suu ammollani ja kaikki mitä hän sanoi samalla, kun jatkoi… No, sinä tiedät, mitä hän teki… Hän sanoi: ’Hei Bella! Yllätys! Ota vaatteesi pois ja liity seuraan, olen juuri tulossa!” Pudistin päätäni epäuskoisena ja Edwardin silmät olivat laajentuneet.
”Hän oikeasti sanoi noin?” hän kysyi ja minä aloin nauraa.
”Joo. Sanoi hän”, nauroin ja peitin kasvoni käsilläni.
”Siksi sinä pyörryit, kun sinä näit minut ja…” hän keskeytti ja minä nyökkäsin.
”Luulen, että siksi”, sanoin ja hän nojasi päätään seinään.
”Voi luoja! Sinä säikäytit minut niin kovasti sinä yönä! Olin niin huolissani… Miksi sinä menit sinne kallioille?” hän kysyi ja minä panoin taas katseeni.
”En tiedä… Sinua oli aina niin vaikea käsittää, tiedäthän? Aina, kun me tulimme ihan hyvin juttuun, sinä muutuit ja satutit minua tai jätit minut huomiotta. Kun sain tietää, että… Emily… katosi, toivoin vain löytäväni sieltä vastauksia”, kuiskasin.
”Joten löysitkö?” hän kysyi ja minä pudistin päätäni.
”En, luulen, että aivoni lakkasivat toimimasta sinä yönä. Luulen, että yritin sulkea mieleni… joiltain… kuvilta”, mumisin viimeisen osan.
”Voinko kysyä sinulta jotain?” hän kysyi ja minä nyökkäsin nostamatta katsettani.
”Miksi minä löysin sinut vain… alusvaatteissasi ja rintsikoissasi?” hän kysyi hiljaa. Naurahdin jälleen katkerasti.
”Minä otin vaatteeni pois heti, kun tulin kallioille ja taksi oli poissa. En oikeastaan ajatellutkaan sitä. Minä vain kävelin reunalle ja riisuuduin.”
”Ja miksi?” Edward kysyi. Minä huokaisin.
”Koska… No, sinähän laitoit minut sängyllesi, etkö? Joten, minä vain tunsin itseni… likaiseksi… Minulla oli vain se ajatus – että sinä ja Tanya muhinoitte niissä lakanoissa – mielessäni. Enkä minä vain voinut sietää ajatusta, että vaatteeni koskettivat… no jotain… no… Minun vain täytyi ottaa ne pois”, kuiskasin eikä Edward sanonut mitään.
Me istuimme tällä tavalla pitkän aikaa. En vieläkään kehdannut nostaa katsettani. Yhtäkkiä kuulin Edwardin huokaisevan.
”Bella…” hän sanoi niin oudolla äänellä, että minun oli pakko nostaa katseeni. Hän oli kalpea, kun hän nielaisi ja sanoi lauseen, jota en olisi ikinä uskonut kuulevani Edwardin suusta: ”Minä tapoin jonkun.”
