Twilight: Orpo pikku Renesmee K-11 10/? Uusin 4.1.2011

[raww!]

En muista olenko tätä kommentoinut, surkean muistin perinyt olen.. Mutta jonkun aikaa olen tätä kyllä seurannut.
Tämä on aivan ihana ficci, en ole koskaan itkenyt näin paljon ficin aikana x]
Sentään Jake ei kuollut Toivottavasti Bella ja Eddie olis elossa ja vaikka Voltureilla
Tuli heti tosta Nessien läheltä-piti-kuolema-näyltä mieleen et ne on Voltureilla... tai ainaski Bella.
Jatkoa äkkiä


~raww!

[Lauranood]

Tikunaattori Kiitos. Ihanaa kun ficcini herättää vahvoja tunteita
Anskunaattori Oi uusia lukijoita, ne ovat aian tervettulleita ^_^ Kiitosta <3
raww! Et muistaakseni, mutta ihanaa kun nyt kommentoit. En lupaa Edin ja Belluskan kohtalosta mitään, sillä minähän olen ainoa, joka siitä tiedän.

Jatkoa tulee mahdollisimman pian, mutta tässä on nyt vähän muutakin sähläystä ^^

[Jakepoo]

Oo, tänne olikin tullut kaksi uutta lukua huomaamattani! Mulla on sama niin kuin muillakin - en oo ikinä itkenyt näin paljon yhden ficin aikana. Sun kirjoitustyyli paranee koko ajan, ja tämä on tosi kaunis. Tuo hukkumiskohta oli tosi hyvin kuvailtu! Mulle tuli kanssa mieleen, että Bella oli kuin jokin Volturi - jos ne voisivatkin jollain keinolla olla elossa? Toivon sitä TODEEELLA. Ja kunpa Jake tekisi aloitteen, että tuo Nessie tajuaa, että tietysti Jacob on rakastunut siihen.

Jatkoa! <3

[green]

Kiiitoos uudesta luvusta hyvä oli (:
 Bella ja Ed on ihan varmasti voltureita, koska tuossa niillä oli päällä viitat.

JA JAKE EI KUOLLUT. IHANAA.
Jatkoaaa !

(anteeksi huiman pitkä kommentti)
-green

[Tyttökelmi]

Uusi lukija ilmoittautuu. Tää on tosi hyvä ihanan koskettava. Rakentava kipitti tekemään taas itsaria (vaikka on kuollut jo kolmesti mutta mitä väliä?).

[Candypop]

ken tässä ficissä melekin joka mina 8(. Tää on vaan yksinkertasesti ihana. Nyt en tarvitse mitään muuta kuin

Jatkoa-a-a- Jatko-a-a Jatkoa Jatkoa Jatkooa!

[Lauranood]

kiitos Candypop Ihanaa kun vaivauduit lukemaan ja kommentoimaan. Kommenttisi piristi surkeaa pikku iltaani ja joo jatkoa teen parhaillaan ja se on viivästynyt hieman, mutta kyllä e sieltä pian betalle lähtee, lupaan. Ennen tämän kuun loppua ^^

[kyyhky]

Oi jatkoa mahdollisimman nopeasti : D
Ihana koskettava tarina. Luen harvoin, koska en löydä hyviä kirjailijoita, mutta sinun kirjoituksiasi on todella ihana lukea. Kirjoitat todella aidosti. Kaiken pystyy kuvittelemaan mielessään täydellisesti ja eläytyminen ei ole vaikeaa. Niin ihana tarina  <3 <3

[Lauranood]

Punastun nyt täydellisesti kyyhky Kiitos noista kaikista kehuista ja sinä todella pokit minua persuksille ja päätin nyt jatkaa kirjoittamista (luku melkein valmis jo muutenkin )
Kiitos vielä kerran 

Lauranood kuittaa ja kumartaa kiitokseksi

[sananna]

rupesin lukemaan enkä oystynyt millään lopettamaan.. hyvin kuvailevasti oot kirjoittanut. onneksi jacob ei  kuollut vaikka näytti vähän aikaa siltä.. surullinen mutta hyvä tarina.. jatkoa

[Lauranood]

kiitosta sananna jatkoa on tulossa, betallani itseasiassa, mutta saas nähä milloin hän sen saa betattua

[Kika]

Ihana!
Luin kaikki osat putkeen kerralla, koukutettua sait täysin 
Jotkin kohdat olivat mielestäni ehkä hieman liian nopeatempoisia tai sekavia,
ja pilkkuja puuttui jonkin verran, mikä teki osan kohdista hieman hankaliksi.
Eipä se kuitenkaan menoa haitannut, jakoko fic on kyllä aivan järkyttävän
mahtava! Itkin hiljaa ekoissa osissa, ja että se suudelma oli suloinen<3
Kadehdin, että osaat kirjoittaa niin kauniisti!

Kiittäen, Kika

[Lauranood]

Kika Sylillinen kiitoksia sinulle ^^

A/N Tässsä luvussa ON virheitä, koska uusin luku ollut betallani jo todella kauna, mutta en saa häneen yhteyttä, en tiedä onko mennys edes perille...  Ja koska en ole siitä varma lähetän tämän nyt virheellisenä tänne ja saatte betatun, jos se minun haltuuni vielä päätyy :/


Seitsemäs luku
Matka kohti kuolemaa

Kertoja

Jacob istui  lattialla ja odotti. Hän oli kerännyt kamalasti rohkeutta illalla mennäkseen Nessien viereen. Hän halusi kertoa Nessielle, että rakasti tätä, oli aina rakastanut. Hän halusi sano, että jos Nessie ei rakastaisi häntä, se olisi aivan sama, sillä hän osasi olla tälle vain isoveli, vain isoveli. Sen ajatteleminen sai hänet huokaisemaan. Hän istui lattialla ja kuunteli. Nessie ei ollut enää kylpyhuoneessa.

Jacob nousi lattialta ja meni keittiöön. Nessie ei ollut siellä. Hän nuuhki ilmaa. Nessie oli jättänyt Charlielle kirjeen jossa kertoi Alicen hakeneen hänet. Se oli vale! Alice ei ollut käynytkään siellä. Jacob haistoi vahvana vain Nessien. Eteisessäkin oli vain Nessien hajua. Jacob ryntäsi ulos ja seurasi Nessien hajua. Nessie oli juossut Culleneiden talolle. Ehkä Nessie halusi vain kotiin?

Mitä hän olikaan sanonut herätettään? ‘Kiitos kun herätit’, miksi hän oli sanonut niin? Oliko Nessie halunnut lähteä ennen kun Charlie heräisi? Miksi? Jacob juoksi ihmisen hahmossa Culleneille ja haistoi Nessien. Hän käveli sisään ja automaattisesti Nessien huoneeseen. Tyttö oli ollut siellä, mutta ei ollut enää. Nessie ei ollut talossa, mutta hän oli jättänyt jäähyväiset Alicelle. Hän sanoi lähteneensä, mutta minne?

“Voltera”, Jacob henkäisi kauhusta, melkein parahti ja juoksi ulos. Hän juoksi takaisin sisään ja kirjoitti Nessien lappuun tämän allekirjoituksen alle oman viestinsä ja pinkaisi ulos. Hän seurasi Nessien jälkeä autotalliin. Alicen Porsche oli poissa. Nessie oli uskaltanut ottaa Alicen rakkaan auton. Jake pudisti päätään masentuneena. Hän ei ikinä löytäisi Nessietä, jos tämä oli autolla, haju olisi aivan liian heikko.

Jacob seurasi soratiellä olevia autonjälkiä niin pitkälle kuin ne kantoivat. Lopulta ne loppuivat valtatien kohdalla ja hän alistui kohtaloonsa. Hänen oli pakko mennä takaisin taloon ja varastaa Culleneiden rahaa. Hän palasi taloon ja löysi rahaa keittiön kaapista. Ne saatuaan hän otti Edwardin Volvon ja ajoi sillä lentokentälle. Ei kuollut voinut murehtia autonsa käytöstä. Hän ei viitsinyt ottaa Edwardin kallista Aston Martinia, koska hänen pitäisi jättää se kuitenkin lentokentälle.

NessiePov

Astuin juuri koneeseen tietäen, että seuraava kone lähtisi vasta huomenna. Hymyilin. Jake ei millään ehtisi seurata minua. Otin turistiluokasta paikan, koska en halunnut herättää liikaa huomiota. Jos seitsemäntoistavuotias olisi mennyt yksin ykkösluokassa ja kantanut mukanaan valtavaa määrää rahaa, hän olisi ollut helppo ryöstökohde. Tai niin vorot luulisivat ja sitten joutuisin paljastamaan, etten ollut ihan normaali. Se sai minut irvistämään. 

Istuin mukavasti ja rentoutin lihakseni. Kaikki menisi täydellisesti, kunnes Jake ryntäsi sisään ja hänen silmissään paistoi huoli. Vajosin syvemmälle tuoliini ja olin kuin en olisikaan. Hän nuuhki huomaamattomasti ilmaa ja käänsi pelokkaan katseensa minuun. Virnistin ja yritin vajota syvemmälle. Hän käveli luokseni. Hän katsoi minua silmät palaen ja minä vilkutin hänelle teennäisen iloisesti. “Heippa Jake”, kähisin kuivasta kurkustani. “Mitä helvettiä sinä ajattelit Renesmee! Lähtisit ilman minua?” hän oli vihainen ja istui viereeni.

“Öh, olin varma, ettet päästäisi”, mutisin. “En olisi päästänytkään”, hän mutisi. “Raahaisin sinut ulos koneesta, jos se ei olisi juuri ilmoittanut nousevansa”, hän marmatti. Irvistin. “Mene omalle paikallesi!” komensin. “Tämä on nyt paikkani, en jää mistään hinnasta pois näin jännästä seikkailusta”, hän ilmoitti murjottavasti. “Katsoin häneen kuin mielipuoleen. “Tämä on melkein itsemurha”, ilmoitin.

Jake huokaisi syvään ja loi palavien silmiensä katseen minuun. “Minä en päässyt viime kerralla Volteraan, haluan nyt”, hän ilmoitti ja kuulosti ihan pikkupojalta. “Viime kerralla?” mitä hittoa hän tarkoitti? “Öh, tuota. Sinun vanhempasi ja Alice matkasivat kerran italiaan tekemään omaa itsemurhaansa”, Jake ilmoitti. Hän yritti kuulostaa kuin se olisi pikku juttu, mutta minua se kiinnosti kamalasti.

“Kerro siitä Jake!” pyysin. “En minä tiedä siitä, minut jätettiin Forksiin”, hän ilmoitti. “Kerro mitä tiedät, miksi he menivät Volteraan?” silmissäni paloi taatusti uteliaisuuden liekki. Minun oli pakko tietää tästä matkasta. Minä halusin tietää kaiken vanhemmistani. Suorastaan imin tietoa heistä itseeni.

“No en halua järkyttää sinua. Kuulet jos selviämme tästä, okei?” Jake pyysi ja katsoi minuun. Kohautin olkiani melkein pettyneenä. Olisi ollut hauska kuulla tarina, ennen kuolemaani. Niin minä kuolisin aika varmasti, mutta pitäisi päästä eroon Jacobista, jotta hän ei joutuisi kärsimään takiani. Rakastin häntä liikaa. Hän eläisi paremman elämän, jos minua ei olisi. Se sai sydämeni hakkaamaan kovaa ja kipeään, mutta en välittänyt.

Illalla laskeuduimme Italiaan. Nousimme koneesta kohti tulevaa helvettiämme. Huokaisin syvään ja katsoin taivasta. Se oli tummenemassa. Minun pitäisi saada metsästää ennen lopullista hyökkäystäni. Minulla oli yhden hengen armeija. Mitä halusin? Tappaa Aron ennen kun hän ehtisi tapattaa minut? No suunnitelmassa oli vain muutama heikko kohta, mutta ne kohdat olivat valtavia. No okei, minulla ei ollut suunnitelmaa. Olin pulassa.

Jake otti kädestäni kiinni terminaalissa. “En halua, että häviät minnekään”, hän kuiskasi ja minä puristin tiukempaa hänen sormiaan. Minun tulisi hankkiutua hänestä eroon, mutta vielä ei ollut aika. Saisin pitää hänet vielä hetken lähelläni, vaikka syyni olivatkin itsekkäät. Huokaisin hiljaa ja lähdin johdattamaan meitä terminaalin läpi. Kuljimme ripein askelin kohti tuntematonta maata, joka kuului verenhimoisille vampyyreille.


***

Kertoja

Alice meni Charlien talolle. Jasper istui autossa. Alice soitti ovikelloa ja kuunteli Charlien askelia, jotka lähestyivät ovea. Outoa, Alice ajatteli. En kuule Nessien sydäntä. Charlie avasi oven ja katsoi Alicea ihmeissään. “Öh, Nessie unohti hammasharjansa”, Alice sanoi Charlien yllättyneestä ilmeestä johtuen. Charlie päästi Alien sisään ja tämä juoksi yläkertaan. Nessie ei ollut siellä.

Alice haistoi myös Jacobin hajun, he molemmat olivat lähteneet tunteja sitten. Alice tunsi hätääntyvänsä ja meni ulos ja he ajoivat nopeasti Culleneiden talolle. Alice seurasi jälkiä ja löysi lapun, jossa oli kahden eri henkilön allekirjoitukset.

Rakas Alice!
Tiedän, ettet pidä tästä, mutta minun on pakko lähteä. Te haluatte suojella minua, mutta en halua suojelua henkilöiltä, joille haluan kostaa. Pyydä anteeksi Charlielta, jos en itse siihen enää kykene. Hitsi, alkaa kuulostaa äitini viestiltä, melkein anelulta. No silti. Olen pahoillani. Ja jos ehdit käydä jo autotallissa, juu otin Porschesi, anna siitäkin anteeksi. Jasper, anteeksi, että sain sinut ja Alicen pulaan ja karkasinkin vielä. Älkää turhaan odottako minua lounaalle… Jacob, älä lähde perääni, anna minun mennä! Minä en halua, että tulet mukaan!

Renesmee


Hitot! Öö, Alice. Tiedän, että tämä saa sinut muistelemaan menneitä, mutta tällä kertaa minä leikin Bellaa, Renesmee olkoot Edward, joka yrittää tapattaa itsensä…  Anna anteeksi, ettei minusta ollut estämään hänen lähtöään. Jasper, pidä huolta Alicesta sillä välin kun minä yritän pelastaa Nessien. Alice, minä todella rakastan häntä ja yritän saada hänet jäämään kertomalla sen hänelle. Olen rakastanut häntä aina, tulen aina rakastamaan häntä. Miksi minä tätä vielä sinullekin selitän? Älkää tulko peräämme! Tämä on melkein itsemurha, meiltä molemmilta. Anteeksi vielä !

Jacob/rakki, joka esti sinua vahingossa näkemästä hänen suunnitelmaansa

Alice katsoi lappua lasisilla silmillään. Hän oli epäonnistunut. Renesmee olisi pian yhtä kuollut kuin äitinsä. Jacob menisi perässä, koska rakasti Renesmeetä. Jasper oli lukenut lapun Alicen olan takaa. Alice olisi halunnut lähteä perään, mutta hän ei halunnut Jasperille käyvän mitään, joten hän oli pulassa. ”Alice, rakkaani. Olet aivan sekaisin”, Jasper sanoi ja kietoi kätensä Alicen vartalolle. ”Tiedän, mutta, me emme voi mennä perään, koska…” 

”Alice, rakkaani. Kukaan ei estä meitä menemästä perään, he voivat kuolla. Ja vaikka minä menehtyisin, sinä voisit jatkaa elämääsi ajatellen, ettei ole sinun syytäsi, että Edwardin ja Bellan ainoa tytär on kuollut”, Jasper sanoi manipuloivasti Alicelle. Alice jähmettyi ajatellessaankin asiaa. ”Hän on ainoa, joka enää voisi muistuttaa meitä muista perheemme jäsenistä, ja Bellasta”, Alice kuiskasi kauhuissaan. ”Haluatko, että hän kuolee?” Jasper kysyi. Alice pudisti päätään. ”Noniin, otamme nyt Carlislen vanhan auton ja lähdemme lentokentälle, varaa liput”, Jasper pyysi.

Alice tarttui puhelimeen ja varasi liput heille. Jasper oli mennyt pihalle ja auto kävi jo valmiina. He ajoivat lentokentälle ja nousivat ensimmäiseen Italian koneeseen, mutta saattaisi olla jo liian myöhäistä.


RenesmeePov

Olimme jo melkein Volteran porteilla. Meillä oli yksi etu, joka oli aina meidän puolellamme. Alice ja Jasper eivät voisi kulkea näin avoimesti kuin me, puoli-ihmiset. ”Jacob kiltti, aja lujempaa”, rukoilin ja katsoin varastetun Mercedeskin nopeusmittareita. Jacob painoi kaasua, mutta vauhti lisääntyi vain hiukan. Ajoimme jo reippaasti yli sallitun rajan. Ajoimme porteista sisään ja jätimme auton sivukujalle. Olin jo lähdössä juoksuun, mutta Jake tarttui kädestäni. ”Tarvitsemme suunnitelman”, hän ilmoitti.

Minua alkoi raivostuttaa, en ollut enää varma halusinko häntä mukaani. ”Älä jaksa leikkiä aikuista. Hyökätään kunnes saan kostoni”, murisin ja yritin raapia Jacobin kädet irti käsistäni. Hän vain nauroi lapsellisille yrityksilleni. Näytin, todella aikuismaisesti, kieltä hänelle ja sain pilkallisen naurahduksen. Tuijotin harmaita, kivisiä seiniä, jotka eivät suodattaneet aurinkoa lävitseen ja jotka olivat ainakin kolme metriä korkeat. Huokaisin katsellen niitä, kuin vankila. Mukulakivikatu oli vanha ja seinät haisivat hieman ruosteelle. Mistäköhän syystä? Minua ei kyllä pahemmin jaksanut kiinnostaa, mutta en keksinyt muutakaan

Koska olin hieman ärtynyt Jacobille niin hän ai hioa tyhmän suunnitelmansa itse. En jaksanut kiinnostua. Tuijotin vain niitä tyhmiä ja homeisia tiiliä siinä homeisessa seinässä. Tuijotin ja laskelmoin, kauanko meillä oli aika, ennen kuin Alice ja Jasper sattuisivat tänne. Laskin itselleni ainakin melkein huomiseen, koska eiväthän he olleet välttämättä vielä edes kotona. Huokaisin ja kuulin Jacobin vatsan kurnivan. Irvistin. ”Kuuluuko nälkä sinun mahtavaan suunnitelmaasi?” kysyin häneltä aika nälvivään äänensävyyn. Jacob murahti nopeasti jotain, minun korviini se kuulosti vähän tältä; ”Josteolisilähtenytniinarvaamattomastiolisinvoinutttehdäparemmansuunnitelmanjohon-kuuluuruokakin”

Nauroin ja kaivoine repustani purkillisen hedelmäsalaattia ja kertakäyttö haarukan. Ojensin ne hänelle. Hän nyökkäsi, kiitti ja alkoi ahmia ruokaa. Hän oli repinyt purkin auki ennen kuin ehdin huomata, että jätin purkinavaajan kotiin. Huokaisin. On tämäkin aika eväsretkelle. Me kaksi, Italiassa, salaa, menossa kohti kuolemaa ja vanhempieni tappajat tuolla linnassa suunnittelemassa seuraavaa murhaiskua.  Vapisin pelkästä ajatuksesta.

”Hei, meillä ei ole aikaa tähän”, valitin Jaken evästelyä. Hän nyökkäsi ja nielaisi loput ruokansa. Me nousimme ylös ja kuulimme raskaita askelia. Vampyyrin askelia, jotka olivat vain minun korviini raskaita. Pudistelin kauhusta kankeana päätäni. Jake lamaantui kuullessaan saman. ”Nes, minä en halua, että sinuun sattuu. Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi. Kyynel vierähti poskilleni, hän kertoo sen nyt, kuin puolen kilometrin päässä on vampyyri, joka takuulla tietää, että me olemme täällä. Toisaalta olin odottanut sitä niin kauan. ”Minäkin rakastan sinua Jake, olen rakastanut jo kauan”, kuiskasin ja nojauduin suutelemaan hänen pelokkaita huuliaan. Ne vapisivat omiani vasten, mutta me yhdessä rauhoitimme toisiamme.

Erkanimme pian, mutta sitten pelko palasi. Nousimme kunnolla ylös ja hän otti minut syleilyynsä, kävi miten kävi. Ainakin minulla oli hänet. Volturien askeleet lähenivät, ne kuuluivat jo liian läheltä. Syvä huokaus. ”Renesmee.” Jähmetyin kylmäksi Jaken käsivarsille, tuo ääni.

[sananna]

  tälle on tullut jatkoa... voi toivottavasti alice ja jasper kerkiää apuun.. tää jäi niin jännään kohtaan että jatkoa

[kyyhky]

Oi ihanaa jatkoa! <3
Olen todella odottanut jatkoa ja nyt suunnilleen kiljuin innostuksesta Luku oli todella ihana ja tykkäsin, ku näkökulmat vaihteli. Luku jäi todella jännittävään kohtaan jää odottamaan innolla jatkoa <3
Olen niin rakastunut kirjoitustapaasi   Hallitset tavan kirjoittaa koskettavasti (ja on tullutkin itkettyä jo monesti tarinaa luettaessa) , mutta silti se ei mene "yli". Toivottavasti tajuat mitä yritän selittää (;


-Kyyhky

[Lauranood]

sananna No sehän nähään tässä ^^
kyyhky Kiitos ^^ Ja kyllä tajusin 

A/N; Betani kenties hukkunut jonnekin maailman virtaan, joten saatte luvun jo nyt, mutta betaamattomana, koska en edelleenkään saa häneen yhteyttä :| No nauttikaa ^^


Kahdeksas luku
Volturit

Volturien askeleet lähenivät, ne kuuluivat jo liian läheltä. Syvä nuuskaus ja huokaus. ”Renesmee.” Jähmetyin kylmäksi Jaken käsivarsille, tuo ääni.

Jake kietoi oitis kätensä tiukemmin ympärilleni ja nyt vasta tajusin mihin olin meidät saattanut, pahaan ongelmaan, josta ei olisi paluuta. ”Jake kiltti, mene”, kuiskasin. ”Turha luulo, en jätä sinua. En nyt kuin viimein sain sinut”, hän kuiskasi takaisin ja sulki minut syliinsä. Kyyneleet vierivät poskilleni suolaisina helminä. ”Ei Jake, sinun, sinun pitää jatkaa. Mennä isäsi luo. Hän murtuu jos kuolet, mutta minulla, minulla ei ole enää mitään menetettävään, vain sinut”, kuiskasin särkyneellä äänelläni.

”Ei, minullakaan ei ole ketään. Usko minua Nes. Ja sinulla on Jasper, Alice ja Charlie”, hän muistutti. ”Jake, kiltti. En halua, että kuolet!” sanoin ja silloin Aro, Marcus ja Caius tulivat esiin. Sydämeni teki pari volttia ja jähmetyin uudelleen. ”Hei pieni Renesmee”, Aro sanoi lipevällä äänellä. ”Taidan olla aika tärkeä kun saavutte itse hakemaan”, kuiskasin käheällä äänellä. ”Sinähän olet, kuten perheesi”, hän kuiskasi surumielisesti.

Jacob murahti takanani. Aro näytti vasta nyt huomaavan hänet. ”Susia, taas”, hän tokaisi ja siirsi jälleen katseensa minuun. ”Renesmee, tule mukaamme”, hän pyysi. ”Miten uskalsit puhua perheestäni, murhaaja!” huusin. Aro jäykistyi. ”Minä tein velvollisuuteni”, hän kuiskasi. ”Sinä ja sinun velvollisuutesi, he eivät syyllistyneet mihinkään!” huusin. Aro hymyili -ei ystävällisesti. ”Renesmee, tule mukaamme”, hän käski. Pudistin päätäni. Hän taas napsautti sormiaan ja nurkan takaa tulivat Felix ja joku uusi, jota en ollut koksaan nähnyt. He tarttuivat käsiini ja raahasivat minua eteenpäin. Jacob käveli perässäni.

Caius yritti estää, mutta Aro nosti kätensä pystyyn. ”Anna olla, tehdään poikkeus, Renesmeen vuoksi”, Aro sanoi. Minä ihmettelin sitä, koska miksi he tekisivät mitään, minun vuokseni. ”Saanko kävellä itse?” kysyin ärtyneenä, koska kaipasin Jakea rinnalleni. Volturit miettivät hetken, mutta lopulta pääsin taas omille jaloilleni. Jake kiiruhti viereeni ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Kaduilla ihmiset tarkkailivat meitä ja kuiskivat jotakin Italiaksi.

”Mistä he puhuvat?” kysyin uteliaana. ”Meistä, Bellasta ja Edwardista”, Aro vastasi. Käänsin katseeni salamana hänen. ”Miten niin?” kysyin. ”He muistelevat vanhempiesi läsnäoloa täällä, vain todetakseen, että tämä näyttää samalta. Me toisin olemme vain mukana”, Aro selitti minulle. Minä vain nyökytin päätäni aavistuksen. Vanhempanikin oli siis kuljetettu Volturien linnaan vangiksi joskus taannoin. Ehkä minullakin olisi vielä toivoa, tai edes Jakella.

Toivoin, etteivät Alice ja Jasper tulisi. Että he olisivat viisaita ja pysyisivät kotona. Kosketin Jakea kasvoista ja esitin hänelle kysymyksen, mitä hän oli sanonut näille. ”En mitään, jätin lapun”; hän ilmoitti. Huokaisin. Toivottavasti, he eivät olleet kotona, tai kuolleet. ”Felix! Mitä teitte Alicelle ja Jasperille?” kysyin. ”Pakenivat”, hän totesi. Matka jatkui ja me päädyimme Volturien linnan portaille. ”Pääsette oikein pääovista”, Felix naurahti, mutta minua ei kamalasti huvittanut.

Menimme sisään ja aloimme juosta jotain salia kohti, Volturit eivät pitäneet hitaasti liikkumisesta. Saavuimme valtaistuin saliin ja Volturit istuivat paikoilleen. Minä ja Jake seisoimme keskellä salia ja tuijotimme vihaisesti Voltureita. Jake piti minua vyötäröltä lujaa kiinni. Hän ei päästäisi irti, se olisi varmaa. Meitä ei voisi erottaa. ”On myöhä”, Aro sanoi. ”Renesmee pikkuinen, sinulle on sijattu vuode tornista”, hän ilmoitti. Katsoin häneen kuin vähäjärkinen. ”Vuode? Mitä sinä tarkoitat?” kysyin ihmeissäni.

Aro huokaisi. ”Olet vieraanamme, mutta rakkisi joutuu asumaan tyrmissä, koska emme odottanet häntä”, Aro kertoi. ”Hän voi nukkua kanssani!” huusin. ”Ei taida onnistua kultaseni. Hän pääsee tyrmiin”, Caius sihisi. Jake piti vyötäröstäni kiinni kun Felix siirtyi lähemmäs meitä. Hän riuhtaisi Jaken irti minusta, se tuntui inhottavalta, koska vyötäröäni repäistiin taaksepäin aika rajusti. Jake huomasi, että minuun sattui ja hän päästi irti. Tartuin hänen käteensä. ”JACOB!” kiljaisin. Jake tiukensi otettaan kädessäni.  ”Älä äästä irti”, kuiskasin kyyneleet silmissäni.

Aro tuli lähemmäs ja irrotti kätensä ja otti minut erilleen rakkaastani. ”EI, PÄÄSTÄ IRTI!” huusin. Aro vain piti käsistäni kiinni ja esti tappelemasta vatsaan. Jake raahattiin pois salista ja minä lankesin polvilleni. ”Kuinka vitusti te haluatte kiduttaa minua?!” kiljaisin kyyneleet silmissäni. ”Renesmee, emme voi muuta, ilman häntä et lähde minnekään, eikä meillä ole varaa menettää sinua”, hän sanoi ja lähti johdattamaan minua yhteen torniin.

Se oli valitettavasti totta, en lähtisi minnekään ilman Jacobia, he tiesivät sen ja käyttivät sitä törkeästi hyväkseen. Minulle laitettu huone oli itse asiassa aika hieno. Oli korkea pylvässänky, jossa oli verenpunaiset verhot ja valkeat lakanat. Oli kaappi, joka oli korkea ja hienot kuviot koristivat sen ruskeita ovia. Oli yöpöytä ja lamppu. Ihmeen hieno makkari olennoilla, jotka eivät koskaan nukkuneet. Minua se ei haitannut, koska heittäydyin vain suoraa sängylle ja suljin silmäni. Minua väsytti liikaa miettimiseen.


-Kertoja-

Jacobia raahattiin kellariin ja heitettiin tyrmiin, jossain oli kaksi ihan kunnollista vuodetta. ”Saat pikku ystävän seuraksesi”, Felix sanoi jollekin muulle kuin Jacobille, se oli selvää. Tyrmissä oli pimeää ja Jacob kapusi toiselle vuoteelle, sille, joka näytti siltä kuin siinä ei olisi koskaan nukuttu. Toinen taas, no siinä oli ainakin istuttu. Jacob ei nähnyt melkein mitään. Hän yritti tarkentaa katsettaan ja etsiä sitä toista.

”Huhuu?” Jacob kuiskasi pimeässä tyrmässä. ”Anna olla, täällä ei ole valoa. Enkä ole siinä kunnossa, että tulisin esittäytymään”, kuului käheäksi kulunut ääni, jota Jacob ei voinut tunnistaa. ”Kuka olet?” Jacob yritti. Kuului vain naurahdus, kukaan ei tullut esiin. ”Tämä on karmivaa!” Jacob sanoi. Oli vain kalteri-ikkuna, jonka edessä oli paksut verhot. ”Etkö pidä valosta?” Jacob kysyi. ”En halua nähdä itseäni, koska minä kärsin. En ole syönyt mitään moneen kuukauteen. Se saa minut voimaan pahoin ja näyttämään huonolta”, ääni kertoi.

”Eivätkö ne anna sinulle ruokaa?” Jacob kysyi ihmeissään. ”Antavat, mutta eivät usein. He eivät halua, että pakenen”, ääni kertoi. ”Olet vampyyri”, Jacob totesi. ”Niin, ja sinä muuttuja”, ääni totesi takaisin. ”Mistä tiedät?” Jacob alkoi olla epäluuloinen tästä pelottavasta olennosta, joka oli täällä hänen kanssaan. Oli mahdotonta nukkua kun ei tiennyt mikä lie peto häntä vaani. ”Mitä teet täällä?” käheä ääni kysyi. ”No, tuota. Minä seurasin erästä henkilöä, jota rakastan, jotta hän ei kuolisi. Ne ottivat hänet minulta ja heittivät tyrmään!” Jacob valitti.

”Kuka?” ääni kysyi lievästi peloissaan. ”Eräs Renesmee”, Jacob sanoi, mitä järkeä sitä oli salata. ”MITÄ?!” kuului korvia ulvova huuto. ”Ne siis saivat hänet?” käheä ääni kysyi vihaisena. ”Niin, mistä tiedät hänestä?” Jacob kysyi ja alkoi olla todella epäluuloinen. ”Olen kuullut kun he puhuvat hänestä. Tarvitsevat häntä johonkin”, ääni kertoi. ”HITTO! Miksen ollut tarkkaavaisempi!” Jacob kirosi. ”Minusta tuntuu, että hänen avullaan he houkuttelevat jonkun muun tänne”, ääni kuiskasi. ”Jonkun, jota he haluavat todella kovasti”, ääni selitteli.

”Alice”, Jacob kuiskasi. ”Hän seuraa meitä varmasti tänne!” Jacob kirosi lisää. ”Te ette voineet tehdä muuta, mutta miten jäitte kiinni? Miksi tulitte tänne?” käheä ääni tiedusteli. ”Renesmee, hän haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman”, Jacob selitti. ”MITÄ?” kuului jälleen vihainen karjaisu. ”Kostaa Voltureille? Onko hän typerä, hän kuolee!” käheä ääni vaahtosi. ”Niin, minä yritin estää. Äääh, jos hänen vanhempansa olisivat elossa, he tappaisivat minut!” Jacob uikutti hiljaa.

Sitten oli vain hiljaisuutta. Salaperäinen käheä ääninen olento pysyi hiljaa ja antoi Jacobin vaipua uneen. Uneen, jossa käheä ääni neuvoi häntä. Kertoi, missä Nessie voisi olla. Jacob halusi sen olevan totta, mutta se ei ollut. Käheä ääninen olento pysyi nurkassaan ja kirskautteli vihaisesti hampaitaan. Hän vihasi Voltureita.

-NessiePov-

Heräsin omituisesta huoneesta ja vilkuilin ympärilleni muistellen eilistä. Jacob oli vankina, minun piti löytää hänet. Nousin ylös ja kiiruhdin ovelle, mutta se oli lukossa. Parissa sekunnissa joku oli sen takana ja avasi sen. ”Renesmee, odotimmekin, että heräät. Joku haluaa tavata sinut”, Aro kertoi. ”Kuka?” kysyin. ”Näet sen pian”, Aro kuiskasi. Kävelin hänen perässään valtaistuinsaliin ja menin Aron käskystä seisomaan hänen vierelleen.

Felix tuli sisään mukanaan kaski minulle täysin tuttua henkilöä. ”ALICE, JASPER!” kiljaisin kauhusta. He olivat seuranneet minua. ”RENESMEE!” Alice kiljaisi. ”SENKIN HÖLMÖ! MIKSI TULIT TÄNNE!” hän huusi minulle. Näytin nololta, mutta en tehnyt mitään. ”Anna olla Alice”, Jasper sanoi ja katsoi minuun. ”Anteeksi Jasper, olette taas pulassa takiani”, kuiskasin. ”He huijasivat meitä kaikkia”; Jasper sanoi minulle. Nyökkäsin. Vihasin Voltureita.

”Missä Jacob on?” kysyin Arolta vihaisena. ”Hän on turvassa”, tämä vain vastasi. ”TUO HÄNET TÄNNE!” huusin. ”Renesmee, rauhoitu”, Aro vain tokaisi. Tartuin kiinni hänen kurkustaan. ”Missä. Jacob. On?” kysyin. Marcus tarttui minusta kiinni ja viskasi huoneen nurkkaan. Inahdin kivusta. ”LOPETTAKAA! Sanoitte, ettei häntä satuteta”, kuului ääni. Kaikki katsoivat huppupäisiä, punamekkoisia naisia. Joku heistä oli puhunut.

Kukaan ei vain tiennyt kuka. ”Niin lupasin, kultaseni, mutta en voi luvata, ettei häneen satu jos hän hyökkää kimppuumme”, Aro sanoi katsoen huppupäisiä naisia. ”Sinun piti pysyä hiljaa ja siellä”, Aro lisäsi. Kuului ynähdys ja Aro pudisti vihaisena päätään. ”Alice, jää luokseni”, Aro pyysi. Alice, joka oli auttamassa minua pystyyn, katsoi halveksien Aroa. ”Kuvittelet vain. En ikinä, ikinä jäisi luoksesi!” hän huusi.

”Alice, sinulla ei ole syytä vihoitella”, Aro huokaisi. ”AI EI VAI? Sinä ja typerä kaartisi tapoitte perheeni! Renesmeen vanhemmat, Bellan ja Edwardin! Veitte Jacobin ja heititte Renesmeen seinään! Vittu minulla on montakin syytä vihoitella!” Alice kiljui. Oli outoa kuulla hänen kiroilevan. ”Olen pahoillani siitä, mutta niin tapoin. Suurimman osan”, Aro sanoi silmissään omituinen pilke. Suurimman osan?... ”Ketä jäi eloon?” Alice kysyi unohtaen vihaisen sävynsä. ”Kultaseni?” Aro sanoi.

Yksi huppupäistä nosti katseensa ja laski huppunsa. Tuijotin mitäänsanomattomana punaisia silmiä ja mekkoa, joka ei sopinut tälle naiselle. Hiukset, jotka korostivat kalpeita kasvoja, saivat minut melkein itkemään. ”ÄITI!” ”BELLA!” ”BELLA!” kuului huutoja minun, Alicen ja Jasperin suusta. Äiti käänsi katseensa meihin ja näytti surulliselta. Hän ei ollut oma iloinen itsensä. Alice siirtyi muutaman askeleen häntä päin, mutta Felix meni eteen. ”Vain Renesmee”, Aro kuiskasi ja minä kiiruhdin äitini luo. Hän sulki minut syleilyynsä. Olin varma, että jos hän olisi voinut, hän olisi itkenyt. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa häntä.

Nuuhkin hänen ihanaa tuoksuaan, mutta kyyneleet estivät minua näkemästä häntä kunnolla. ”Hyss, kultapieni, hyss”, äiti kuiski korvaani suloisella äänellään, jossa oli liian surullinen vivahde. Nyyhkäisin ja painoin pääni hänen olkapäälleen. ”Minun oli niin ikävä”, kuiskasin. ”Niin minunkin, niin minunkin”, hän kuiski ja silitteli hiuksiani. Kurkussani oleva pala vain kasvoi ja aloin itkeä ääneen. Minun oli ollut häntä niin ikävä. Siinä hän oli. Niin erilaisena, mutta silti hän. ”Äiti”, nyyhkäisin ja kaikki pimeni…

[sananna]

kiva jatkoa on tullut tää parane mitä pidemmälle tää etenee jatkoa

[Kika]

Aivan ihana! <3
Ja näin jännään kohtaan sitten jätit 
Jatkoa pian tai saan vieroitusoireita 

Kiittäen
Kika

[Vaarallinen Komentoija]

Oi, ihana, käytin muutaman päivän lukiessani nämä luvut. JATKOA!!! :d :d

[Lauranood]

sananna Niin yleensä mun ficeille tappaa käydä niin, koska pääsen siihen tunnelmaan mukaan   kiitos ^^

Kika Oleppas hyvä vain ja tässä saat sitten jatkoa, kiitos 

Vaarallinen Kommentoija Kiitosta sinullekin ja tässä sitä jatkoa perään <3

A/N Noniin lopetin teidän kiduttamisen ja kirjoitin äsken loppuun, tosin sen takia kidutin itseäni ja kouluarvosanojani, koska en herää aamulla kuudelta kuten pitäisi, mutta no se on sivuseikka Nauttikaa yhdeksännestä luvusta ^^


Yhdeksäs luku
Kaikki mitä enää on

Minä ja äiti istuimme sängyllä, jossa nukuin. Tai oikeastaan minä makaan sängyllä pää äidin sylissä hänen silitellessä vallattomia kutrejani, jotka leijailevat kasvojeni ympärillä.
”Sinä puhuit minulle oikeasti, kävit huoneessani ja…”, kuiskasin uskomatta sitä itsekään.
”Kyllä, herätin sinussa ehkä turhaa toivoa, mutta minun oli pakko tavata sinut”, hän kuiskasi minulle. ”Miksi, mikset koskaan kertonut, että olet täällä, heidän kanssaan!” sanoin vihaisena, koska Volturit inhottivat minua.
”Renesmee, voisitko ymmärtää, että minä olen täällä vankina”, hän kysyi.

”Miten niin, voisit paeta helposti”, ilmoitin.
”En voi, olen lukittu tänne samoilla motiiveilla kuin sinäkin”, hän kuiskasi minulle.
”Isä, onko isäkin vankina?” henkäisin kauhusta. Äiti nyökkäsi ja näytti itkevän kuivaa itkua.
”He kiristävät”, kuiskasi.
”Kyllä, he eivät luovuta”, äiti nyyhki. Se kuulosti ihmeelliseltä, koska kyyneleitä ei ollut.

Istuimme siinä halaten toisiamme, olimme menettäneet elämämme rakkaudet ja minä vasta myönsin rakastavani Jacobia. Taakka sydämelläni kasvoi. Mitä jos hän oli loukkaantunut, minun takiani. Painoin raskaat silmäni kiinni ja nojasin äitiini.
”Mitä jos Jacob loukkaantuu?” kysyin kuiskaten.
”Se ei ole sinun syysi. Et varmaankaan pyytänyt häntä mukaasi”, äiti kuiskasi ja silitteli hiuksiani.
”En, kielsin häntä tulemasta”, sanoin pudistellen päätäni.
”Olet aivan kuten minäkin, mutta miehet eivät tottele, eivät koskaan”, hän huokaisi.

”Jacob mainitsi, että te tulitte kerran Italiaan, miksi?” kysyin, muistaen keskustelumme lentokoneessa. ”Vai sen se Jake meni kertomaan”, äiti naurahti huvittuneena.
”Se on pitkä tarina kultaseni”, äiti sanoi silitellen hiuksiani.
”Kerro”, pyysin.
”En tiedä kultaseni, mutta kai minä voisin jotain kertoa, meillä on aikaa”, hän kuiskasi.
”Niin, minä olen yhtä kuolematon kuin te”, kuiskasin.
”Se on hyvä kuulla, koska en ole enää valmis luopumaan sinusta ennen omaa kuolemaani”, hän totesi. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

-Kertoja-

Jacob nukkui rauhallisesti vuoteella, mutta välillä hän havahtui hetkeksi hereille ja vaipui takaisin uneen. Niin hän varmisti turvallisuutensa tuota outoa vampyyria vastaan. Hän ei luottanut kehenkään, joka ei näyttäytynyt tai ollut juonut verta pitkään aikaan. Ja toiseksi haju piti hänet väkisinkin vain puoliunessa.

Jacob oli jo tuhissut jonkin aikaa heräämättä kun tumma hahmo lähestyi häntä. Hiipi hänen viereensä ja katsoi häntä hetken aika hiljaa. Katseli kasvonpiirteitä ja polvistui sängyn viereen.
”Miten ystävällesi kävi, Renesmeelle?” hän kysyi toivoen, ettei poika heräisi. Jacob tuhisi ja hieroi nenäänsä, mutta avasi silti suunsa.
”Hän sai, krooh, jonkin, pyyh, huoneen”, poika tuhisi vuoteellaan ja hahmon suunpielet kääntyivät hymyyn.

Jacob aivasti ja avasi silmänsä hätääntyneenä, mutta hahmo oli palannut salamana nurkkaansa.
”Kuulin sinut!” Jacob ilmoitti.
”Niin kuulit, olin varomaton”, käheä ääni puhui huvittuneena.
”Mitä sanoit?” Jacob vaati tietää.
”Esitin sinulle yksinkertaisen kysymyksen, sain jo vastauksen”, olento ilmoitti.
”Minusta ei ole hauskaa jos joku kyselee kun nukun”, Jacob ilmoitti ärtyneenä.
”Älä viitsi olla naiivi, ajattelin, että jos tiedän mitä seuralaisellesi kävi, minun seuralaisellani saattaa olla sama kohtalo”, käheä ääni ilmoitti.

”Mitä sinulle tapahtui?” Jacob kysyi kiinnostuksen levitessä hänen unisille kasvoilleen.
”Hänet vietiin pois luotani, aivan kuten sinun, mutta me emme tulleet vapaaehtoisesti”, ääni selitti surullisesti.
”Olen pahoillani, kauanko olet ollut täällä?”
”Liian kauan, usko pois, liian kauan.”

Jacob jäi miettimään tuon olennon surkeaa kohtaloa. Olla vangittuna vasten tahtoaan, vailla tietoa rakkaimmastaan. Jacob oli sentään tullut Italiaan melkeinpä vapaaehtoisesti, vaikka hän ei ollut suunnitellut vankila reissua erossa Renesmeestä. Mieluummin hän olisi kuollut. Silloin hänen päähänsä pälkähti ajatus. Hän alkoi taas puhutella salaperäistä toveriaan;
”Sanoit olleesi täällä kauan. Tiedätkö mitään Bellasta ja Edwardista? Entä perheestä, jonka sukunimi on Cullen?”
Pitkä painostava hiljaisuus ja raskaita huokauksia, mutta ei vastausta.

-NessiePov-

Äidin tarinan loputtua olin vaipunut syvään uneen. Hän silitteli hiuksiani ja tunsin sen unenikin läpi, mutta lopulta vajosin vielä syvempään uneen ja lakkasin tuntemasta hänen hellän kosketuksensa. Päädyin mustaan tilaan ja sieltä ajelehdin uneen, joka ei ollutkaan lainkaan mieleiseni.

Seison keskellä ei mitään. Vain tyhjää mustaa, joka ympyröi minut joka suunnasta. Painostava hiljaisuus, joka saa veren kohisemaan korvissa. Painan kädet korvilleni, yrittäen estää hiljaisuuden ahdistavaa tunnetta. Yritän sulkea silmäni, mutta mikään ei auta. Etsin äitiä, etsin isää, etsin Jacobia, mutta kaikki ovat poissa. Jäljelle on jäänyt vain hiljaisuus, joka tekee minut hulluksi ja pimeys, joka sumentaa näköni ja tekee minut vainoharhaiseksi.

Jacob ilmestyy eteeni ja saa minut haukkomaan henkeä. Hän on yltä päältä haavoissa ja ruoska on selvästi nuollut ahnaasti hänen ihoaan ja palan lihaakin taatusti sieltä täältä. Hän on laihtunut ja lihakset ovat surkastuneet. Silmien alla on kaikki väsymyksen merkit. Kasvot ovat liian kalpeat ja luiset. Kylkiluut painautuvat nahkaa vasten

Ojennan kättäni, mutta hän ei tartu siihen pudistelee vain päätään. Yritän huutaa, yritän juosta ja syöksyä hänen syliinsä. Pääsen lähemmäs, mutta en kosketus etäisyydelle. Näen hänen kaulassaan olevat jäljet. Pienet pistot vierekkäin ja mitä enemmän tarkastelen huomaan, että koko hänen ruumiinsa on täynnä sellaisia. Häntä on purtu, monesti. Astun vieläkin lähemmäs, mutta en vieläkään voi koskea.

”Jacob”, ääneni kaikuu hiljaisuudessa. Hän vain pudistelee päätään ja näen jonkun lähestyvän häntä. Äitini. Silmissään hullunkiilto, joka saa hänet näyttämään verenhimoiselta vampyyriltä. Hän asettuu Jaken viereen ja katsoo minua anteeksipyytävästi painaessaan huulensa Jaken selkään, hän syö Jakea! ”ÄITI!” kiljaisen kauhusta, mutta en voi estää häntä.
”Äiti, hänessä ei ole enää mitään! Älä tapa häntä!” kyyneleet alkavat valua pitkin poskiani.

Äiti ei lopeta, hän jatkaa ja näen tuskan Jaken silmistä. Ne sumenevat ja sumenevat suu, joka oli tuskallisessa irvistyksessä alkaa mennä pienemmäksi ja se on pian kokonaan kiinni. Silmissä paistaa järkytys, joka katoaa pian. Jää vain mustaa, jotka painuvat kiinni. Veltto ruumis valahtaa äitini käsivarsille.

Äiti katsoo minuun säälien, pahoillaan. Sillä ei ole merkitystä kun näen Jacobin runnellun ruumiin velttona hänen käsivarsillaan. Äiti laskee Jaken maahan ja minua pitelevät siteet raukeavat pääsen liikkumaan Jaken luokse. Nostan kylmän ruumiin syliini ja itken sen päälle. Näen kaikki ne haavat, kaikki kärsityt sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, ehkä jopa viikot. Itken, mutta ääni ei pääse karkuun kurkustani. Jacob on kuollut, muulla ei ole merkitystä.

Havahdun huohottaen hereille. Olen yksin huoneessa. Äitini on poistunut ja unen kavalat muistot palaavat mieleeni. Nousen kauhuissani pystyyn, mutta silloin huoneen perällä oleva ovi aukeaa ja äiti saapuu huoneeseen hiukset valuen märkinä hänen harteilleen. Pyyhe käsissään hän astelee luokseni. Kietoen pyyhkeen tiukaksi turbaaniksi päälaelleen hän istuutuu viereeni sängylle ja katsoo minua huolestuneena.

”Näitkö painajaista?” hän kysyy. Nyökkään ja painan pääni hänen rintaansa vasten ja nyyhkäisen raskaasti.
”Haluatko kertoa siitä?” Pudistelen päätäni ja katson ylös äitini julman punaisiin silmiin.
”Äiti, miksi silmäsi ovat nykyään taas punaiset?” kysyn, vaikka pelkään tietäväni vastauksen.
”Volturit eivät hyväksy eläimiä, olin niin nuori. Niin käsittämättömän heikko. Kolme kuukautta ilman verta, se on helvetti kultaseni. Kolme kuukautta minä pystyin olemaan kajoamatta vereen, joka leijaili jatkuvasti sieraimiini, mutta lopulta itsehillintäni petti, nälkä pääsi voittamaan ja minä sorruin vereen. Ainoa keino pitää itseni ja isäsi elossa on juoda ihmisten verta”, hän selitti minulle.

Nyökkäsin, vaikka en halunnut ymmärtää. Äitini, niin lempeä, niin rakastava. Oli kajonnut ihmisen vereen, vereen, joka minulta oli kielletty syntymästäni lähtien. En koskaan saanut tappaa ihmisiä, olin saanut toki luovutusverta, mutta koskaan en tappanut tai vahingoittanut. Olin tyytynyt eläimiin, koska äitini oli opettanut minut niitä. Mitä nyt kun esikuvani oli sortunut. Mitä minä nyt tekisin?

Menin takaisin makaamaan vuoteelleni ja äitini katsoi minua myötätuntoisesti.
”Kultaseni, olen niin pahoillani, että jouduit tänne minun takiani”, hän nyyhkäisi.
”Äiti! En ole täällä sinun…”, aloitin, mutta se oli vale. Olin tullut tänne kostamaan äitini ja nyt myös Jacobin puolesta.
”Kaikki on minun syytäni. Ihan kaikki. Minä en ollut valmis luopumaan sinusta, halusin antaa sinulle toivonrippeitä, oli väärin tulla tapaamaan sinua”, hän kuiskasi.
”EI!” huusin ajatellen minkälaiseen epätoivoon olisin valunut ilman häntä.
”Sinä valoit minuun toivoa ja uskoa, koko ajan! Älä koskaan sano, että parempi jos et olisi tullut”, selittelin.

”Renesmee, et olisi tarvinnut toivoa, sinun olisi pitänyt luulla, että olen kuollut”, äiti huokaisi. Pudistelin päätäni ja avasin suuni sanoakseni hyviä vastaväitteitä, mutta ovi lensi selälleen ja Alice juoksi sisään.
”RENESMEE! Älä tee mitä näen sinun tekevän!” hän huusi minulle äkisti. Suljin silmäni nopeasti ja yritin etsiä hämmästynyttä katsetta. Avasin silmäni ja tuijotin Alicea muka ihmeissäni. Helvetin tulevaisuuden näkijä!

”Renesmee! Mitä ajattelit? Alice mitä hän ajatteli”, äiti katsoi ensin minuun, sitten Aliceen.
”En mitään, Alice kuvittelee”, kuiskasin. Ei mennyt läpi. Alice katsoi minuun vihaisesti.
”Suunnitelma oli monimutkainen, hiomaton ja vaarallinen”, Alice torui silmät minussa. Oliko hän nähnyt koko suunnitelmani? Eihän se ollut edes valmis, jos muuttaisin paria pientä kohtaa ja…

”Hän ajatteli mennä hakemaan koiran tyrmistä ja aiheuttaa mellakan, jonka turvin etsisi isänsä ja täten sinä voisit mennä. Renesmee ei ajatellut sitä, että he molemmat, te, me kaikki saattaisimme KUOLLA!” Alice vaahtosi. Tuijotin kattoa, en halunnut nähdä pettymystä äitini silmissä.
”Renesmee, tuo on hullua”, hän sanoi hiljaa.
”No painukaa kertomaan Arolle, niin, että hän voi seivästää minut!” kiljaisin.

Äiti katsoi minua järkyttyneenä, tiesin sen. En halunnut kuulla enempää, halusin vain pois. Loukaten mahdollisimman monta Volturia siinä samalla, koska he olivat tappaneet puolet perheestäni ja aikoivat tappaa minutkin. Siistiä, murhapeli, ajattelin katkerasti noustessani ylös.
”Renesmee, et voi lähteä”, äiti kuiskasi ilmaan. Käännyn häneen päin.
”Miksen muka? Senkus kävelen ulos”, ilmoitin. Halusin pois tästä huoneesta, pois koko linnasta. ”Määräyksen mukaan, sinun pitää pysyä täällä”, hän sanoi. Luin rivien välistä, että hän oli minun vartijani.

”Sinä voit palvella Voltureita niin vitusti kuin sinua huvittaa, mutta minä en ole ajatellut jäädä tänne!” kivahdin vihaisena, silmät leimuten äidilleni. Äiti vaipui lattialle kädet kasvoillaan, ääni murtuneena. ”Minä yritin pelastaa sinut tältä. Halusin Jacobin vievän sinut turvaan. Hänen piti pitää sinut turvassa. Et saanut osallistua taisteluun. Kaadoimme kaikki, jotka olisivat vaaraksi sinulle. Halusimme pitää sinut erossa tästä!” hän sinnitteli pitääkseen äänensä tasaisena.

Hetken aikaa häpesin, koska olin vasten hänen tahtoaan hankkiutunut pulaan ja kiertänyt kaikki mahdolliset suojat. Olin toivoton tytär, mutta nyt ei saanut luovuttaa, vaikka äiti olikin jo luovuttanut. Huokaisin ja katsoin häntä silmiin. Kävelin hänen luokseen ja painoin käteni hänen poskilleen.
”En voi lähteä ilman Jacobia”, kuiskasin.
”Enkä voi jäädä tänne. Tämä paikka, se saa minut hulluksi”, jatkoin.
Äiti huokaisi ja katsoi minua silmiin. Pitkään, etsin jotakin minulle tuntematonta.
”Anna minulle hetki aikaa. Vielä tämä päivä aikaa olla viimeisen kerran kanssasi, koska me emme enää näe kun lähdet. Minä en pääse pois, koska autan sinut pakoon”, hän kuiskasi minulle.

Näin sivusilmällä Alicen nyökkäävän. Äidillä oli suunnitelma. Se oli varmaa. Tavallaan minua alkoi itkettää, koska ajattelin juuri saaneeni äidin takaisin ja nyt hän aikoi saada minut pois täältä, ehjänä mielellään. Omasta hengestään riippumatta. Minun oli kestettävä se, mutta Jaken halusin takaisin.

Annoin äidilleni yhden mahdollisuuden. Nukuin hänen sylissään tämänkin yön, mutta kaipasin omaa lämmintä suttani vierelleni.

-kertoja-

Jacob odotti vieläkin vastausta, jota ei näyttänyt koskaan tulevan. Hän huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan seinää. Häntä raivostutti suunnattomasti, ettei hän tiennyt kuka häneltä uteli. Tai kuka tuo ihmeellinen ja karhea äänien vampyyri edes oli. Kylmä selli ja nälkä alkoivat tehdä Jacobinkin äänestä karhean ja hiomattoman kuuloisen. Välillä hän päästi pieniä sointuja, jotta kuulisi äänensä todellisen luonteen.
”Hah”, Jacob naurahti kerran herättäen vampyyrin huomion.
”Mikä on noin hauskaa”, hän kysyi nurkastaan.
”Täällä me kökötämme, kaksi rakastunutta käheä äänistä hölmöä”, Jacob vain totesi.
”Niin, kai se voisi olla hauskaa”, vampyyri totesi.

”Minusta on outoa, etten tiedä kuka olet”, Jacob myönsi.
”Minä tiedän kuka sinä olet ja minä olen kertonut sinulle miten jouduin tänne, joten tavallaan tunnet minut”, vampyyri selitti.
”Silti, minussa on outo tunne, että olemme tavanneet”, Jacob intti.
”Niin, kai me sitten olemme”, toinen myönsi.
”Anna jokin vihje”, Jacob vaati.

Hiljaisuus laskeutui taas heidän ylleen. Se oli Jacobista niin turhauttavaa, että hän kaivautui peittojen alle piiloon ja ajatteli pistää nukkumaan. Toinen naurahti nurkassa nähdessään Jacobin turhautuneen ilmeen. Sitten tämä kääntyi käytävälle, josta kantautui ääniä.
”Marcus”, hän tokaisi.
”Älä heittäydy heti sotaisaksi. Meillä on rakkaasi”
”Kiitos muistutuksesta.”
”Näytätte viihtyvän yhdessä, sinä ja tuo rakki.”
”Anna hänen olla!”
”Hmm. Olet aika julma, sinä näet hänet ja tiedät kuka hän on, mutta et kerro kuka sinä olet”
”Anna se kani jota olit tuomassa ja jätä minut rauhaan!”

”Huonot tavat”, Marcus tuhahti, mutta heitti silti kanin käheä ääniselle vampyyrille, joka nappasi sen ja joi veret.
”Eikö olekin kamalaa. Saat vähän, koska sinun on pakko, mutta sitten tekee vain mieli lisää”, Marcus naurahti julmasti ja poistui murinan saattelemana.
”Äänesi oli muuten upeampi ennen”, tämä naurahti vielä pilkallisesti ja poistui kosteista ja pimeistä tyrmistä.

-NessiePov-

Aamulla herätessäni olin edelleen äitini sylissä. Tunsin sen, mutta en avannut vielä silmiäni. En halunnut pilata sitä hyvää tunnetta, jonka aamut aina saivat aikaan. Se tunne, ettet muista mitään pahasta maailmasta, se kun kaikki muu on vielä hyvin. Sellaisiin tunnelmiin on mukava herätä. Juuri jonkun pitkän ja ihanan unen jälkeen, jossa molemmat vanhempasi ovat ja rakastavat. Oikeastaan osaan jo elää ilman heitä, mutta kaipaan silti sitä läheisyyttä, sitä onnea, joka minulla oli ollessani aivan nuori.

Kaipaan Rosalieta, joka harjaa hiuksen kerrallaan. Asettelee kaiken kauniisti. Niitä aamuja kun Alice ja Rose pukevat minut eri asuihin ja pistävät minut astelemaan Culleneiden olohuoneeseen näpsiäkseen kuvia siihen albumiin, jonka tiedän lepäävän kirjahyllyni korkeimmalla hyllyllä pölyn peitossa. Kuvissa on usein myös äiti, isä ja kaikki muut minulle niin rakkaat henkilöt. Henkilöt, joita en koskaan saa takaisin. Sain äitini, mutta tiedän menettäväni hänet taas pian.

Muistan sen pienen mökin, sen jossa asuin äidin ja isän kanssa. Sen lämmön ja kodin tunnun, jonka se toi tullessaan. Haluaisin olla siellä nyt, vanhempieni kanssa. Haluaisn, että istuisimme lämpimän takan edessä. He yhdessä sohvalla ja minä ja Jacob sylikkäin nojatuolilla. Keskustelisimme ja olisimme kuten tavalliset perheet. Jacob olisi erityinen poikaystävä, äidin paras ystävä ja isän ystävä. Tietenkin isä olisi ylisuojeleva, mutta luottaisi minuun osaksi äidin takia pysyisi tyynenä.

Äiti voisi olla oikea kodin hengetär. Niin äitimäinen. Voisin tuoda ystäviäni kotiin koulusta. Äiti olisi voinut laittaa välipalaa, koska hän olisi mainio kokki, vaikka ei koskaan itse söisikään. Minäkin söisin vain ystävieni nähden, koska muuten nauttisin pitkistä metsästysreissuista yhdessä perheeni kanssa. Carlisle olisi ihana isoisä ja Charlie myös. Carlisle vain hieman nuorempi, ikuisesti.

Se olisi elämää, jonka olisin voinut saada, mutta nyt minun täytyy avata silmäni karuun totuuteen. Voltureiden linnan torniin, jossa minut on lukittu ja jossa äitini minua vartioi suunnitellen pakoani. Nousen ylös ja äiti katsoo minua rakastavasti, kuten äidit yleensäkin. Painan käteni hänen poskelleen ja näytän hänelle kuvia elämästäni ilman häntä. Surullista, mutta minä todella yritin. Halusin elää, vaikka heitä ei ollut. Kuinka odotin heitä aina lapsena kotiin, kuinka he eivät koskaan tulleet, eivät koskaan tulisi.

Näytettyäni kaiken äiti näytti surulliselta.
”Pilasimme lapsuutesi”, hän totesi.
”Volturit sen pilasivat. Teidän muistonne auttoivat jaksamaan”, sanoin ja kaivoin medaljongin esiin, jonka äiti oli antanut minulle ensimmäisenä jouluna.
”Rakastan tätä, se on jotain, joka muistuttaa teistä, ikuisesti, vaikka olisittekin lopullisesti poissa”, kuiskasin.

Äiti hymyili hellää hymyään, joka oli kuitenkin niin särkyvää.
”Tänään toteutamme suunnitelmani pikkuinen”, hän kuiskasi.
Normaalisti minua olisi kiusannut jos joku olisi sanonut minua pikkuiseksi, mutta nyt se ei haitannut, koska sen sanoja oli äitini.