Kirjoittaja Aihe: Menneisyys ei katoa koskaan (K-11, Neville Longbottom)  (Luettu 2759 kertaa)

Vanilje

  • haywiress
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 444
  • © Ingrid
Nimi: Menneisyys ei katoa koskaan
Kirjoittaja: YourAngel
Ikäraja: K-11
Genre: angst, one-shot
Pairing: Ei paritusta
Kaikki minkä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi on hänen.

A/N: Osallistuu sataseen sanalla Vanhemmat. Kommentteja edelleenkin arvostan. :)


3-vuotias Neville istui yläkerrassa huoneessaan leikkimässä  pari viikkoa sitten syntymäpäivälahjaksi saamallaan leluluudanvarrella. Hän juoksenteli ympäri huonetta luudanvarren selässä nauraen. Oli jo ilta, ulkona alkoi olla pimeää. Alice ja Frank Longbottom istuivat alakerrassa keittiön pöydän ääressä juoden kahvia ja jutellen, kunnes ovelta kuului kova rysähdys. Molemmat menivät katsomaan. Ovella seisoivat Bellatrix ja Rodolphus Lestrange, Barty Kyyry jr., sekä Rabastan Lestrange. Neville oli hiipinyt yläkerran porrastasanteelle ja kurkki kaiteen raosta mitä alakerrassa tapahtui.

”No mutta, hyvää iltaa arvon Herra ja Rouva Longbottom”, Bellatrix sanoi ivallisesti nauraen.

”Iltaa, mitä asiaa sinulla oikein on meille, Bellatrix?” Frank kysyi.

”Teidän on kerrottava meille, mitä te oikein juonitte. Tiedämme että aiotte hyökätä meitä, ja itse Lordi Voldemortia vastaan.” Bellatrix sanoi hyvin kireästi.

”Emme aio paljastaa teille yhtään mitään!” Frank huusi Bellatrixille.

”Ai ettekö? Siinä tapauksessa te joudutte valitettavasti kärsimään.” Bellatrix sanoi esittäen pilkallisesti säälivää. ”Kidutu!”

Frank huusi ja kaatui maahan kiemurrellen tuskasta. Samalla Rodolphus veti taikasauvansa kaavun alta, tähtäsi Alicea ja ennen kuin tämä ehti edes reagoida, huusi: ”Kidutu!” Alice kaatui miehensä viereen maahan. Neville katseli porrastasanteelta kauhuissaan tilannetta eikä uskaltanut liikahtaakkaan. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hänen kurkustaan ei kuulunut pihahdustakaan.

Rabastan Lestrange astui esiin. ”Oletteko edelleen samalla kannalla kuin äsken?” hän kysyi.

”Emme aio kertoa teille mitään!” Alice huusi raivoissaan.

Nyt vuorostaan Barty Kyyry jr. huusi osoittaen Alicea: ”Kidutu!” Neville vapisi ja oli niin peloissaan ettei kyennyt liikkumaan, hän vain istui kyyryssä porrastasanteella pitäen käsiä korvillaan. Hän ei kestänyt kuunnella kuinka hänen vanhempansa huusivat tuskasta. Kyyneleet virtasivat pojan pienille poskille.

Rabastan alkoi kiduttaa Frankia. Bellatrix nauroi pilkallisesti vieressä. Pian Frank alkoi olla niin huonossa kunnossa, että menetti tajuntansa. Bellatrix kidutti vielä Alicea, joka oli jo aivan veltto, ja pian tämäkin makasi tajuttomana maassa.
”Lähdetään”, Barty Kyyry jr. sanoi. Pian kaikki neljä olivat kadonneet yön pimeyteen jättäen tajuttomana makaavan Alicen ja Frankin lattialle. Neville odotti hetken ja hiipi varovasti portaat alas vanhempiensa luokse. Hän kyyristyi vanhempiensa väliin ja ravisteli ensin äitiään ja sitten isäänsä itkien.

”Äiti ja isä, herätkää”, poika nyyhkytti hiljaa ja käpertyi vanhempiensa väliin lattialle. Pian hän nukahti.

Hän heräsi vasta seuraavana aamuna isoäitinsä luota.

Taikaministeriön jäseniä oli hälytetty yöllä paikalle tapahtuman jälkeen, ja he olivat kiidättäneet Frankin ja Alicen Pyhän Mungon sairaalaan. Neville taas oli viety isoäitinsä luo hoitoon, sillä muuta mahdollista paikkaa ei ollut.

------------

Alice ja Frank Longbottom makasivat Pyhässä Mungossa sairaalavuoteissaan. Huoneeseen saapui 13-vuotias mustahiuksinen poika.

”Hei äiti ja isä”, poika sanoi ystävällisesti, laski kukkamaljakon pöydälle ja istui tuoliin joka oli sänkyjen välissä.

Neville kävi aina silloin tällöin katsomassa vanhempiaan, vaikka nämä eivät häntä tunnistaneetkaan pojakseen. Silti Neville rakasti vanhempiaan paljon. Nämä eivät juuri puhuneet, joskus mumisivat vain jotain. Vierailut eivät useinkaan kestäneet kauaa, sillä Alice ja Frank eivät jaksaneet kovin pitkiä vierailuja.

Jonkun aikaa istuskeltuaan Neville nousi tuoliltaan, kävi halaamassa ensin äitiään ja antoi suukon tämän otsalle. Samoin hän kävi myös isäänsä halaamassa ja antamassa suukon. Pienen pieni kyynel vierähti pojan poskelle, mutta hän pyyhki sen pois. Hän oli päättänyt olla vahva. Vahva isän ja äidin vuoksi. Hän ei voisi itkeä, varsinkaan heidän nähtensä.

”Hei sitten, äiti ja isä, minä tulen kyllä taas joskus käymään teidän luonanne. Ja lupaan yrittää parhaani koulussa”, Neville sanoi ja asteli huoneesta pois.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 17:45:16 kirjoittanut Vanilje »


i lost my heart / my home is the ocean