Metsän rauha ja hiljaisuus
Ikäraja: S
Genre: drama/general, ehkä vähän angstia? Ja pohdiskelua myös
Hahmot: Heidi
Summary/quote: Silti joku vielä valvoi, makasi puiden keskellä katse kohti taivasta. Se joku oli Heidi, pienikokoinen 14-vuotias tyttö, joka oli tullut taas metsään kuuntelemaan sen hiljaisuutta ja nauttimaan luonnon kauneudesta
A/N: Idea oli valmiina jo eilen, mutta hahmo puuttui. Kysyin parilta kaverilta, että keksinkö uuden vai otanko jo olemassa olevan. No kavereiden vastauksista huolimatta loin taas uuden hahmon tätä tarinaa varten vaikka tiesin, että mulla on originaalihahmoja miljoona, vaikkei kaikista vielä finissä tekstiä olekaan. No, Heidi vain ilmestyi tähän tekstiin kaikkine eläinystävineen ja siskon kuolemineen, vaikka tän tarinan piti alunperin olla vain pohdiskelua elämästä, maailmasta ja muusta syvällisestä kuorrutettuna talvella, luonnolla ja pakkasella. No, tässä on tulos.
-------------------------
Oli aivan hiljaista, talvinen ja luminen metsä oli aivan äänetön lukuun ottamatta myrskytuulen huminaa, heiluttaen puita ja niiden oksia. Kevyt pakkaslumi pöllysi tuulen mukana ja sitä satoi lisää hiljalleen, tehden puiden oksista kauniin valkeita, vaikkei niitä pimeässä nähnyt.
Metsässä oli pimeää, ilta jo. Metsän linnut olivat menneet jo yöpuulle, ja eläimetkin olivat vetäytyneet koloihinsa nukkumaan.
Silti joku vielä valvoi, makasi puiden keskellä katse kohti taivasta. Se joku oli Heidi, pienikokoinen 14-vuotias tyttö, joka oli tullut taas metsään kuuntelemaan sen hiljaisuutta ja nauttimaan luonnon kauneudesta, vaikka pimeällä ei sitä kunnolla nähnyt. Hän nautti luonnosta muilla aisteilla: hän kuunteli metsän hiljaisuutta ja humisevaa tuulta, haisteli talvipakkasen kirpeyttä ja metsää. Heidi kutsui itseään luonnonlapseksi, sillä hän rakasti luontoa. Luonnon kauneus ja eläimet olivat kuin yhtä hänen kanssaan, ja niistä hän sai aina tukea ja turvaa, kun sitä halusi.
Heidi makasi kahden suuren kuusen keskellä pukeutuneena sinisiin ulkovaatteisiin, sillä se oli hänen lempivärinsä. Pipokin oli tummaa sinistä, mutta hanskoja hänellä ei ollut. Hän halusi tuntea talven pakkasen myös sormillaan, vaikka sormenpäät myöhemmin kylmästä valkoiset olisivatkin.
Heidi tuli iltaisin luonnon keskelle hakemaan lohtua, turvaa ja aikaa ajatuksilleen. Niin nytkin, sillä hänen pikkusiskonsa oli kuollut. Hänen ainoa, 7-vuotias pikkusiskonsa oli kuollut, eikä Heidi tiennyt mitään yhtä surullista. Heidi rakasti pikkusiskoaan yli kaiken eikä voinut ymmärtää, ettei näkisi tätä enää koskaan. Hautajaiset olisivat huomenna, ja Heidi olikin tullut metsään jo eräällä tavalla valmistautuakseen huomisiin hautajaisiin.
Juuri nyt Heidi mietti, miksi joidenkin ihmisten täytyi lähteä liian aikaisin. Miksi hänen pikkusiskonsakin täytyi kuolla ja vieläpä niin lohduttomalla tavalla? Henna oli kuollut vain 7 vuoden iässä sairauteen, jota ei oltu tunnettu eikä siis osattu antaa oikeaa lääkitystä. Heidi mietti, oliko äiti kertonut hänelle rehellistä ja oikeaa vastausta, mutta ehkä se oli äidillekin niin raskasta, ettei hän kertonut oikeaa syytä. Heidin mielestä nykyajan Suomessa pitäisi jo osata tunnistaa lähes kaikki sairaudet, tai edes osata antaa jonkinlaisia vaihtoehtoisia apukeinoja. Mutta mistäpä Heidi loppujen lopuksi olisi voinut tietää, vaikka hänen pikkusiskollaan olisikin ollut joku täysin uusi tauti, jota ei ole koskaan ennen maailmassa ollut.
Sitten Heidi mietti niitäkin lapsia, jotka kuolivat kehitysmaissa. Miksi heidänkin täytyi kuolla? Miksei kaikkialla maailmassa voinut olla kaikki hyvin ja ihmisillä tarpeeksi ravintoa, puhdasta vettä ja hyvä terveydenhoito? Miksi tuolla jossain kaukana oli tuhansia ihmisiä, jotka menettivät lapsensa ravinnonpuutteen tai sairauksien vuoksi? Heidistä se olisi hirveän surullista katsoa, kun oma lapsi kuivuisi hiljalleen vähään ruokaan ja lopulta kuolisi. Ja se lapsityövoiman määrä! Heidi ei pystynyt mitenkään kuvittelemaan esimerkiksi edesmennyttä Hennaa jonnekin kaivokselle raatamaan. Se oli vain niin julmaa hänen mielestään.
Heidin mietteet keskeytyivät, kun tuulenviri heitti lunta hänen naamalleen. Hän huomasi sormiensa olevan tunnottomat ja ryhtyi hieromaan käsiään. Sentään hänellä oli hyvät talvivaatteet, mutta muualla maailmassa joillain lapsilla ei ollut senkään vertaa. Heidi kävi yläastetta, kun jossain päin maailmaa lapsilla oli vaikeuksia päästä edes kouluun. Heidi sai keskittyä rauhassa luonnon kauneuteen ja eläimiin, kun jossain lapset raatoivat päivästä toiseen hoitaen perhettään ja tehden rankkoja töitä, eikä vapaa-aikaa ollut nimeksikään. Heidin silmiin kihosivat hiljalleen kyynelet, jotka jäätyivät hänen punakoille poskilleen pakkasen takia.
Luonnon hiljaisuuden keskeytti Heidille tuttu ääni. Jokin eläin siellä kulki metsän siimeksessä ja tuli häntä kohti. Heidi pyyhki jäätyneet kyynelensä pois poskiltaan ja jäi odottamaan eläimen saapumista. Hän ei pelännyt sillä tiesi, että eläimet eivät tekisi hänelle pahaa. Hän oli jo useamman vuoden käynyt tässä samaisessa metsässä ja eläimet olivat oppineet rakastamaan häntä, ja hän välittämään niistä.
Kun eläin oli aivan hänen vierellään, se pökkäsi Heidiä kuonollaan poskeen. Heidi alkoi hymyillä tunnistaessaan punaruskean ketun, joka varmasti katsoi häntä lempeillä silmillään, vaikkei hän sitä kunnolla metsässä erottanutkaan. Heidi ojensi kätensä ja alkoi rapsuttaa kettuystäväänsä korvien takaa, ja silitti toisella kädellä tämän selkää.
”No moi”, Heidi sanoi hiljaa, jottei rikkoisi luonnon harmoniaa. ”Ihanaa, että tulit. Mun pikkusisko on kuollut”, hän kertoi nieleskellen. Hänestä tuntui, että kurkkuun takertui pala. Jotenkin kummasti kettu silti taisi ymmärtää häntä, sillä se tuli lähemmäs Heidiä ja pukkasi häntä olkapäähän lempeästi. ”Huomenna on hautajaiset. Mä en tiedä miten mä selviän tästä”, hän selitti ystävälleen kyynelten alkaessa jälleen virrata. ”Henna oli mulle tosi rakas, ja nyt tuntuu että sydän vois murtua.”
Jos Heidi olisi nähnyt kunnolla ketun katseen, se olisi varmasti ollut surumielinen. Heidi uskoi eläinten ymmärtävän hänen puhettaan, joten kettukin varmasti tajusi hänen kärsimyksensä. Heidi halasi ystäväänsä kietoen molemmat kätensä tämän ympärille ja itki sen pehmeää turkkia vasten. Kettu ei liikahtanutkaan, se ymmärsi tyttöä ja tämän tuskia hyvin. Ja siinä he kaksi ystävystä olivat pienen ikuisuuden ajan, kunnes Heidi sai itkunsa itkettyä. Hän pyyhki kyynelensä taas pois poskiltaan ja irrottautui halauksesta.
”Kiitos, oot niin ihana kun annoit mun vaan itkeä. Täällä jos missä mä voin olla rauhassa ja purkaa mun tunteita”, Heidi sanoi ja kettu haukahti pienesti. Heidi tulkitsi sen ”ole hyvä”-ilmaukseksi, vaikkei tosiasiassa voinut tietää sen merkitystä.
”Mun täytyy varmaan mennä kotiin, ettei äiti huolestu”, Heidi totesi hetken kuluttua, kun oli ensin istunut kuusen juurella kettua rapsutellen. ”Mutta mä lupaan tulla huomenna taas uudestaan. Oothan säkin täällä silloin, oothan?”
Kettu pukkasi Heidiä käsivarteen. ”Mun on varmaan tulkittava toi myönteiseks vastaukseks”, Heidi sanoi hymähtäen. ”Hän nousi puistellen ylimääräiset lumet vaatteistaan, rapsutti kettuystäväänsä vielä kerran ja lähti kävelemään metsäpolkua pitkin kohti kotiaan. Huomenna hän olisi taas täällä tuntemassa metsän rauhan ja hiljaisuuden.
