Nimi: Hyvää joulua, Sherlock Holmes
Kirjoittaja: Vlad
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Paritus: Johnlock, John/Mary
A/N: Mun Sherlock-ficcailuni on todella pahasti ruosteessa. Saatan kirjottaa yhtä ficciä viikkotolkulla ennen kun edes saan sen valmiiksi ja sitten alkaa seuraava viikkojen urakka, jotta saan tekstistä sellasen, että olen siihen itse edes etäisesti tyytyväinen. Tämä ficci on juuri sellainen. Tätä tuli tuskailtua marraskuun puolesta välistä asti ja kirjotin tän paristi uudelleen, enkä vieläkään ole ihan täysin tyytyväinen tähän tekeleeseen, mutta nyt kun oon tän pari kertaa lukenut läpi niin en enää keksi, mitä kirjoittaisin toisin. Tässä on paljon, mihin en ole tyytyväinen (mm. otsikko, yhhhh). Näin kolmoskautta odotellessa post-Reichenbachia on varmasti taas enemmän kuin tarpeeksi, mutta olkoon. Tässä ficissä ei periaatteessa suoraan ole paritusta, mutta koska pariinkin mahdollisuuteen viitataan, niin laitoinpa ylös. Kommentteja saa aina antaa!
Virheistä saa tökkiä.
John käveli hiljaisen hautausmaan poikki kohta yhtä yksinäistä hautaa, jonka luona hän ei ollut käynyt aikoihin, ei enää sen päivän jälkeen, kun hän oli rouva Hudsonin kanssa käynyt jättämässä viimeiset jäähyväiset. Nyt John oli kuitenkin huomannut hänen askeltensa kantavan hänet juuri tätä nimenomaista hautaa kohden melkein huomaamatta. Hän oli ostanut yhdestä hautausmaan lähellä olevasta kukkapuodista yhden ruusun, tummanpunaisen, vaikka myyjänä ollut tyttö oli kovasti yrittänyt vihjailla, että tummanpunaisia ruusuja annettiin rakkaille eikä ystäville ja yrittänyt varsin selvin sanoin viestittää, että hän olisi ollut enemmän kuin halukas lähtemään työpäivänsä jälkeen Johnin kanssa johonkin baariin.
Baari-ilta ventovieraan naisen kanssa on parasta lääkettä alakuloon. Hautausmaalla alakuloa on enemmän kuin missään, myyjätyttö oli selittänyt, vaikka John ei ollut oikeastaan kuunnellut tämän sanoja ollenkaan. Mies oli vain hymyillyt mekaanisesti ja ajatukset jo jonnekin muualle kiertyneinä, kiittänyt kukasta ja karannut paikalta ennen kuin tarjous kävi liian houkuttelevaksi.
John käänsi katseensa kohti harmaata taivasta, joka näytti siltä kuin sekin olisi surrut – joulu näytti olevan jouluaatosta huolimatta kaukana eikä John ollut Sherlockin kuoleman jälkeen kokenut, että joulussa olisi hänelle jotain juhlittavaa. Hän ei pitänyt siitä, että vietti joulunsa yksin totuttuaan viettämään ne aina mitä parhaimman ystävän seurassa, jonka seurassa hänen ei tarvinnut koskaan ajatella, että hänellä oli tylsää. Joulun tunnelma oli täysin tiessään, eikä John tiennyt, millä hän olisi voinut saada iskostettua aivoihinsa sen ajatuksen, että jopa ilman Sherlockia oli mahdollista olla onnellinen ja nauttia joulusta ja viettää edes yksi päivä nauraen ja aidosti iloisena.
John ei kuitenkaan huomannut, että hautausmaata kiertävän metsän rajojen sisällä, hädin tuskin näkyvissä ja hyvin piilossa kulki yhtä jalkaa hänen kanssaan mies, jonka poskipäitä tummat kiharat varjostivat ja jonka pitkän, mustan takin korkea kaulus oli nostettu pystyyn vasten tuulen repiviä puuskia. Varjoissa kulkevan miehen huulia koristi hymy, joka ei ollut ehdottoman iloinen, mutta ei se ollut myöskään surullinen. Mies kietoi sinisen huivin paremmin kaulaansa ja kaivoi takkinsa taskusta älypuhelimen, jota hän alkoi näpytellä ennen kuin kohotti katseensa varsin itsetyytyväinen hymy huulillaan ja jatkoi Johnin tarkkailua.
John polvistui vaatimattoman harmaan hautakiven eteen ja asetteli melkein pakkomielteisen tarkasti punaisen ruusun pienelle multakummulle, joka ei ollut vieläkään halunnut saada nurmipeitettä ylleen. Johnin silmät olivat kiinnittyneet ensin mullalla lepäävään ruusuun ja sitten hautakiven marmoriin kaiverrettuun tekstiin.
Sherlock Holmesse sanoi, John olisi voinut vannoa, että hautakivikin pilkkasi häntä jouluna, kun se ei vastannut hänelle. Ei se koskaan vastannut, mutta näin jouluna John olisi toivonut voivansa saada edes yhden pienen viestin ystävältään, jota hänellä oli niin kova ikävä, että se sattui. Mies kuitenkin tiesi, että hautakivi ei osannut puhua eikä koskaan oppisikaan, vaan olisi ikuisesti yhtä hiljaa kuin aina tähänkin asti – ja miehen itsensä olisi opittava jatkamaan elämäänsä yksin.
”Hyvää joulua, Sherlock”, John kuiskasi ennen kuin naurahti katkerasti ja pysähtyi pyyhkimään kyynelen silmäkulmastaan. ”Toivoisin, että tietäisit kuinka minulla on sinua ikävä tällä hetkellä. Joulu ei tunnu joululta silloin, kun et ole sitä täällä meidän kanssamme viettämässä. Olin ostanut sinulle joululahjankin ennen kuin muistin, että et sitä koskaan saa. Minulla on se edelleen. Ehkä minä toivon edelleen, että tulisit joskus takaisin, ehkä minä säilytän lahjaasi kunnes keksin, mitä teen sille. Mary muuten pyysi minut tänään luokseen viettämään joulua. Mary Morstan, sinä et koskaan ehtinyt tuntea häntä. Jollain omituisella tasolla olen siitä iloinen, olisit vain sekoittanut hänenkin nimensä jonkun toisen kanssa ja saanut minut näyttämään naurettavalta. Se ei kuitenkaan poista sitä, että minulla on yhä ikävä sinua – että minulla tulee aina olemaan ikävä sinua.”
John huokaisi, siveli kylmän pisteliään sään turruttamilla sormillaan marmorista hautakiveä ennen kuin päästi hiljaisen puuskahduksen ja nousi seisomaan pudistaen sitten tomut housunahkeistaan.
”Jäisin mielelläni pidemmäksikin aikaa, mutta Mary sanoi selvin sanoin, että odottaa minua tänään juhlimaan joulua. Hyvää joulua kuitenkin, Sherlock.”
John käänsi selkänsä hautakivelle ja lähti kävelemään kohti hautausmaan takorautaisia portteja ja onnellisempaa elämää. Metsän varjoissa tarkkaileva hahmo ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Tämä vain seisoi hiljaa hautakiveä katsellen ja päästi lopulta hiljaisen huokauksen. Mies lähti astelemaan kohti hautakiveä astuen pois turvanaan toimineista varjoista ja kiersi hautakiven etupuolelle. Mies kumartui ja poimi haudalle jätetyn ruusun näppärien viulistin sormiensa väliin ja pyöritteli sitä hetken ennen kuin laski sen hautakiven päälle.
”Anteeksi, John, että tämän pitää olla niin vaikeaa. Tämä oli kuitenkin ainoa tapa saada Jim pois kimpustani, vaikka olisi ollut mielenkiintoista jatkaa ainaista nuoralla tanssimistamme, kunnes voittaja olisi selvillä. Se ei kuitenkaan olisi koskaan tullut toimimaan, joten minun piti tehdä siitä loppu – ja ainoa tapa saada se toimimaan ja näyttämään uskottavalta oli pakottaa sinut katselemaan. En ole siitä ylpeä, en ole iloinen siitä, mitä tein sinulle, mutta haluaisin vain sanoa joskus sinulle suoraan, että tein vain, mitä oli pakko tehdä.”
Sherlock poimi ruusun uudelleen sormiinsa ja työnsi sen rintapielensä taskuun. Vielä viimeinen katse hautakiveen, joka näytti siltä kuin se ei olisi koskaan jouluaattoa nähnytkään.
”Hyvää joulua John. Olen pahoillani, että en voi vielä sanoa sitä kasvotusten.”
Sherlock käänsi selkänsä omalle haudalleen ja lähti kävelemään aivan toiseen suuntaan kuin hetkeä aikaisemmin John oli lähtenyt kulkemaan. Kävellessään etsivä onki puhelimen takkinsa taskusta ja kirjoitti nopean tekstiviestin ja painoi lähetä-nappia.
Kuka on Mary Morstan? John viettää joulun hänen luonaan, mene sinne ja varmista, että hän on edes suhteellisen onnellinen. Älä kuitenkaan kerro minusta mitään, parempi että et edes mainitse nimeäni. SH
