Enkelinkiharat ja repaleinen katse
S slashhömppä, Oneshot10
Kiitos avusta Grenade!
❥ Hyvää syntymäpäivää Räntsäke!
Näin hänen usein kävelevän puiston lävitse, mutta harvoin onnistuin näkemään hänen silmiään. Katse oli usein painautunut soratiehen, se pysytteli tiiviisti kenkien siistissä nahassa. Vahvoja käsiään hän piteli usein tiukasti villakangastakkinsa taskuissa. Olemuksesta sai kuvan, että hän olisi ollut jokseenkin vihainen. Mutta sen kerran, kun hän vilkaisi minua tummien kiharoidensa takaa, olin varma, ettei se ollut totta.
Hänen askeleensa oli usein rivakka ja hän käveli puiston lävitse päivittäin tismalleen samaan aikaan. Kaiken kaikkiaan mies oli olemukseltaan kovin täsmällinen. Hänen solmionsa oli aina orjallisesti ruodussa ja vaatteet huolitellun siistejä. Sellainen klassinen bisnesmies, mutta silti kovin nykyaikainen ja ajan hermolla.
Olisin toisinaan halunnut kysyä tältä mieheltä, mihin hän oikein meni aina niin huolitellun näköisenä. Hänen ulkonäkönsä oli selvä, mutta se katse jonka olin häneltä saanut, herätti paljon kysymyksiä. Mielessäni olin kuvitellut hänelle kotipaikan, pienen suloisen perheen ja niin kiiltokuvamaisen elämän kuin ihmisellä olla saattaa. Resuinen katse kuitenkin kertoi minun olevan niin auttamattoman väärässä, etten kehdannut enää uhrata ajatustakaan moiselle typeryydelle.
Huomasin usein istuvani puistonpenkillä, kun mies saapui Itätietä pitkin ja kulki puiston läpi. Aluksi välttelin katsomasta häneen liiaksi, jottei hän huomaisi minua. Lopulta, kun lehdet olivat pudonneet puusta, ensilumi satanut maahan ja lopulta sulanut pois, uskaltauduin tutkailemaan miestä tarkemmin, koettaen löytää vastauksia hänestä. Jossain kohtaa minusta alkoi hiljalleen tuntua, että me jaoimme yhteisen hetken jokaisena aamuna ja iltana, kun katselin hänen pörröisiä hiuksiaan ja kiireisiä askeleitaan puiston lävitse kulkevalla hiekkatiellä. Aivan, kuin olisin kulkenut hänen vierellään, hiljaisuudessa joka oli täynnä ajatuksia ja vastaamattomia kysymyksiä.
Kului aikaa. Me olimme selvinneet yhdessä hyytävästä pakkastalvesta, kevään tulvavesistä. Villasukkien määrä keltaisissa kumisaappaissani oli ollut ensin huipussaan, mutta jo maaliskuussa saatoin pukea jalkaani pelkästään ohuet, palmikkokuvioiset sukat, joiden vasemmassa kantapäässä oli reikä.
Olimme jokseenkin lähentyneet, toisinaan hän vilkaisi minua kuin tervehdykseksi ja minäkin annoin hänen huomata katseeni. Rakastin aamuja, puiston hiljaisuutta, kaupungin ääniä jossain kaukaisuudessa. Ja rakastin sitä, kuinka läheisiä me olimme, emmekä olleet sanoneet vielä sanaakaan.
Eräänä aamuna hän ei tullutkaan. Odotin minuutin, odotin toisenkin. Huomasin hiljalleen hermostuvani, vilkuilevani rauhattomana edestakaisin. Hetket valuivat ohi kuin puistotietä pitkin kulkevat ihmisetkin. Katsellessani heitä, kuunnellessani soran rahinaa, ymmärsin kuinka tuntemattomia me todella olimmekaan. Kuinka minä en tiennyt mitään hänestä eikä hän minusta, kohtaamisemme olivat vain arkipäiväisiä häivähdyksiä inhimillisyydestä. Samanlaisia, kuin kohtaamiset bussikuskin tai farmaseutin kanssa. Oli pelottavaa huomata, kuinka monen monta hetkeä odotin tätä, yhtä ainoaa tuntematonta. Aivan hyvin hän saattoi olla pakkaamassa muuttokuormaa tai viettämässä aikaa perheensä kanssa. Ja hänen elämässään minä en ollut mitään, eikä hän ajattelisi minua ajaessaan pois täydellinen elämä mukanaan.
Oli ilta, enkä palannut enää puistonpenkille. Tuli aamu ja nukuin pitkään. Vasta aamupalapöydässä huomasin typerän katkeruuteni ja kostonhimoni. Lapsellista, huusi kaikki ympärilläni. Kahvi kaatui pitkin pöytää levottoman liikehdintäni seurauksena. Pisara kerrallaan se putosi lattian muovimatolle. Sitä katsoessani sain lopun turhaumalleni ja tiesin, että minun on palattava puistoon.
Päivä alkoi hiljalleen painua mailleen, kun palasin puistotietä pitkin paikalleni. Valonsäteet pilkistivät vain vaivoin kerrostalojen välistä ja kaupungin äänet vaimenivat yön hiljaiseen, vaanivaan tunnelmaan.
Hän oli myöhässä vain muutaman minuutin verran. Askel oli edelleen yhtä täsmällinen, takinkaulus yhtä huoliteltu. Hänen askeleensa vietti niin tutulla tapaa puistotietä, kaikki oli taas kuten ennenkin.
Vain hetkeä ennen kalseanvihreää penkkiäni hän pysähtyi. Katseemme kohtasivat, pysähtyivät toisiinsa, kirkkaansiniset silmät hohtivat illan hämärässä. Hänen silmissään näkyi edelleen se jokin, johon en ollut koskaan saanut tarttumapintaa. Se tuntui pelottavan kaukaiselta, teki eroa meidän välillemme.
Hän poikkesi tavanomaiselta reitiltään, istui minun penkilleni. Hetken me vain katsoimme hämmennyksen keskellä, hiljennyimme toistemme katseissa.
”Nyt on kesäkuu”, hän sanoi, kuulin ensi kertaa hänen äänensä. Se oli epävarma, se halusi olla enemmän kuin olikaan. Minä vain katsoin kysymyksiä katseessani, odotin hänen jatkavan tarinaamme. Hiljaisuus laskeutui painostavana harteillemme.
”Sinä olet ollut minun aamussani ja illassani melkein vuoden.” Hänen katseensa oli totinen ja hän hengitti raskasta ilmaa, kuin hakien voimaa puheeseensa. Hän jäi odottamaan, pysähtyi, katsoi vain minuun. Ne samat kysymykset, jotka olin nähnyt hänen katseessaan, olivat nyt meidän ympärillämme sakeassa ilmassa. Kesti monen monta minuuttia, kun hän vilkuili ympärilleen ja minä olin avuttomana hänen edessään. Tätä minä odotin kaikista vähiten.
”Niin”, vastasin lopulta, ”tämä on jotenkin vain... tullut tavaksi”. Ääneni takelteli kaikessa hermostuneisuudessani, en tiennyt mitä sanoa. Kurkkuani kuristi niin, etteivät lauseet vain muodostuneet. Kului aikaa, kun me vain tunnustelimme huojennusta ympärillämme.
”Tiedätkö”, hän aloitti, jo hieman varmemmin. Olin kuulevinani hänen äänessään jo häivähdyksen silkkaa rohkeutta. Mies puhui paremmin kuin minä, joka takerruin sanoihini enkä tiennyt mitä sanoa. En minä ollut sosiaalisesti lahjakas, vaan pääsin päästäni pökerryksiin tällaisissa tilanteissa.
”Ne talviset aamut, kun tarvoin loskan keskellä ja ainoa väri oli sinun keltaiset kumisaappaasi, ne pelastivat minut.” Hetkeksi minä vajosin hämmennykseen enkä kerta kaikkiaan kyennyt ymmärtämään hänen sanojaan. Hän tarttui käteeni, nosti hiukan katsettaan ja silloin minä näin sen. Se oli haalistunut, mutta edelleen koholla ja näkyvä. Ei se suuri ollut, noin arveksi, mutta sen merkitys oli suurempi kuin kykenin ajattelemaankaan.
”Tiesin, että minun täytyisi joskus kertoa sinulle. Yritinhän sitä eilen, mutta tarvitsin lisää rohkeutta ja kiersin sinut. Minä pelkäsin. Ja tiedäthän, kuinka säikähdin, kun et enää palannutkaan. Luulin sinun lähteneen.” Hänen katseensa painui jälleen alas ja minä jäin sekavin ajatuksin tuijottamaan hänen enkelinkiharoitaan. Hänen täydellisiä enkelinkiharoitaan, jotka kehystivät hänen täydellisen kauniita ja lempeitä kasvonpiirteitään. Minä surin, kun ymmärsin kuinka raadollinen elämä niin täydellisellä ihmisellä olikaan.
Siinä me lopulta istuimme kaikkien niiden aamujen ja iltojen jälkeen, kylmällä puistonpenkillä, pidellen käsissämme täydellisyyttä – toisiamme.
