Story: Postia rajan takaa
Author: Nemethys
Pairing: DM/HG, mutta oikeastaan, paritukseen käyvät oikeastaan ketkä tahansa. Mutta dramionella kirjoitettu.
Genre: Draama, ehkäpä angst?
Rating: K-11
A/N: Osallistuu Puheenvuoro kuolleille -haasteeseen, FF100 sanalla Kuolema, kirjehaasteeseen sekä aakkoshaasteeseen kirjaimella P.
Lisäksi tämä ficceröinen on omistettu ihanaiselle Dinalle. Kiitoksia siitä kun olet niin ihana <3.
Postia rajan takaa
2.2.2001Hei sinä.
Kirjoitin tämän kirjeen, vaikka tiedän, ettei tätä kukaan koskaan pääse lukemaan. En tiedä kenelle kirjoitin tämän, tiesin vain, että tämä on tehtävä. Aloitan helpoimmasta aiheesta; minun kuolemastani.
Minä muistan hyvin sen päivän kuin kuolin.
Oli hyvin aurinkoinen syyspäivä, juuri sellainen, jolloin olisin normaalisti lähtenyt ulos, ellen olisi sairas. Sairauteni rajoitti niin paljon minulta asioita, en saanut nauttia auringosta, sateesta, kävelyistä, tai
hänestä. Se teki minusta katkeran toisinaan; miksi juuri minä?
Minä olin luvannut itselleni jo, ennen tämän kirjeen aloittamista, että en ajattelisi tai mainitsisi
häntä, mutta olkoon. Hän oli sentään elämäni valo, se ainoa asia, mikä piti minut joskus järjissäni.
Hän rakasti minua, tiedän sen. Ja minä rakastin häntä, enemmän kuin sanat tai teot voivat koskaan kertoa. Hän oli loppuun asti minun kanssani, ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Kuiskailin loppuvaiheessa hänen nimeään useasti, tarkistaakseni, että oliko hän oikeasti siinä. Niin lämmin käsi kietoutui aina omani ylle, tuoden minulle turvallisuuden tunteen. En koskaan olisi yksin, vaan hän olisi vierelläni.
Muistan viimeisistä päivistäni hänen tuskaisen ilmeensä, kun hän katsoi minua. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut hänelle, että ei olisi syytä huoleen. Kuolema koittaisi ennemmin tai myöhemmin meille kaikille, eikä ollut järkeä pelätä. Mutta en jaksanut, sillä pienikin liike tuotti minulle tuskaa. Minun oli säästettävä viimeiset voimani niihin kahteen sanaan, joiden toivoin tuottavan hänelle lohtua, kun minä olisin poissa.
En osannut pelätä kuolemaa, ennen kuin se lopulta osui kohdalleni. Olin monta kuukautta ollut vuoteenoma, niin kipeä, että en uskonut sen olevan edes mahdollista. Ajatukset olivat kaikki kaikonneet päästäni, jättäen vain yhden kauniin lauseen jäljelle.
Tämä on se päivä, kun minä kuolen.Se ajatus oli oikeastaan aika lohdullinen, minun ei enää koskaan tarvitsisi osallistua kuolettavan tylsille sukupäivällisille, tai kuunnella ystävien valittavan tyttö/poikaystävistään. Eikä tiskata. Se olisi ehkäpä se huippujuttu, minä nimittäin vihasin tiskaamista. Sormenpäät muuttuvat rusinoiksi, kun niitä pitää tarpeeksi kauan vedessä. Minulla muuttui aina, ja inhosin niitä. Ne näyttivät niin rumiltakin.
Mutta samalla ajattelin kuitenkin niitä asioita, mitä jäisin ehdottomasti kaipaamaan; naurua, ystäviäni, työtäni, elämää itsessään, ja tietenkin häntä.
Puhun koko ajan hänestä, tiedän sen. Mutta on vaikea yrittää syrjäyttää hänet, varsinkin kun elämäni vasta alkoi tutustuttuani häneen kunnolla. Hän vei minulta jalat alta suudelmillaan, sydämeni löi kiivaasti aina hänet nähdessäni. Hän kuunteli kaikki suruni ja iloni, sieti minua pahoilla päivilläni, ja rakasti minua ehdoitta koko elämäni. Kuinka moni muu voi sanoa samaa?
Joskus mietin, olinko koskaan tarpeeksi hänelle. Emme ikinä puhuneet siitä asiasta, pelkäsin hänen katoavan jos kertoisin huolistani. Patosin nämä ajatukset syvälle sisimpääni, en koskaan paljastanut hänelle niitä. Välillämme oli joitain salaisuuksia, mutta se ei yhteiseloamme ikinä haitannut. Tai en minä hänestä tiedä; minua se ei ainakaan.
Hän oli monella tapaa mysteerinen, katosi joskus päiväkausiksi sanomatta sanaakaan. Aluksi se häiritsi minua suunnattomasti, mutta lopulta totuin siihen. Pyysin häntä vain ilmoittamaan, ennen kuin hän lähtisi, ja se sopi hänelle.Tiesin, että hän olisi minulle ehdottomasti uskollinen, vaikka moni epäilikin sitä. Mutta muut eivät tienneet välisestämme yhteydestä, mitä ei kyennyt pukemaan sanoiksi. Minä luotin häneen, ja hän luotti minuun. Miksi en antaisi hänen mennä, jos se teki hänet onnelliseksi?
Totta kai hän lakkasi katoamasta, kun saimme tietää minun olevan parantumattomasti sairas. Hän yritti ostaa sairaalan, ja pakottaa heidät leikkaamaan minut, mutta minun hyväkseni tehtiin jo kaikki mahdollinen. Sain neljä kuukautta elinaikaa, minkä venytin sitkeydelläni seitsemään. Tiesin hänen elättelevän toiveita, että diagnoosi olisi ollut virheellinen ja olisin parantunut, mutta hän oli väärässä.
En tiedä kumpi on pahempaa, tehdä itse kuolemaa, vai katsoa vierestä kun toinen kuolee. Ennen olisin vastannut automaattisesti ”katsoa vierestä”, mutta kun jouduin itse kuolevan asemaan, se pisti minut miettimään.
Syyllisyys oli päivittäin läsnä. Minä ihan totta tunsin syyllisyyttä omasta kuolemastani, ja muiden surusta. Oli kamalaa nähdä heidän säälivän minua, vihasin sitä. Hän taisi olla ainoa, kuka yritti edes piilottaa sitä, mutta joskus näin sen häivähtävän hänen silmissään.
Hänen kohdallaan, se ei tuntunut niin ärsyttävältä kuin muiden.
Ajatukseni harhailee, anteeksi. Minun piti kertoa kuolemastani, eikä vain hänestä.
Muistan sen kylmyyden, mikä tunkeutui luihin ja ytimiin. Se alkoi jo heti aamulla, vaikka minä kuolin iltapäivällä. Se oli petollinen, viiltävä ja pelottava. Sillä hetkellä, minä pelkäsin. En kipua tai mitään sellaista, pelkästään itsessään kuolemaa.
Minne minä joutuisin? Oliko taivas olemassa? En ollut koskaan uskonut varsinaisesti Jumalaan, oma taikuuteni oli romahduttanut sen vähäisenkin uskonrippeen, mitä minulla oli jäljellä lapsuuteni jälkeen. Lakkaisinko minä vain olemasta?
Turhaa kai sanoa, että lakkasin olemasta, sillä minä olen yhä olemassa, mutta eri ajassa ja paikassa kuin te muut. Minä en ole vain yhdessä paikassa, minä olen kaikkialla, ja samalla täysin yksin.
Tiedän hänen liittyvän joskus seuraani, mutta en toivo sen olevan pian. Hän ansaitsee elää, jatkaa sitä, minkä on aloittanutkin. Ehkä hän menee uusiin naimisiin, en tiedä. En kyllä pidä kovinkaan siitä ajatuksesta. Hän on minun maailmassani vain minulle tarkoitettu.
Mieleeni on piirtynyt hänen viimeiset kyyneleensä, joita hän ei ollut koskaan minun nähteni vuodattanut. Hän piteli paperinohutta kättäni niin hellästi, että en lähes tuntenut sitä. Hän ei tiennyt minun kuulevan häntä, muuten hän ei olisi ikinä itkenyt edessäni. En tiedä, missä hän kuvitteli minun olevan, mutta minä olisin hänen kanssaan loppuun asti, ja kuoleman jälkeenkin.
Nykyään on hassua nähdä hänet, kun hän ei näe minua. Hän vierailee haudallani usein, ja pitää sen siistinä. Olen oikeastaan aika ylpeä hänestä, hän kun ei koskaan ole ollut kovin pikkutarkka ihminen.
Sydäntäni särkisi, jos tuntisin vielä kipua. Hän sijoittelee tuoreet kukat niin siististi, olen varma, että hänellä on viivoitin mukaan. Kunpa hän ei stressaisi siitä, minä olen paikassa, missä siisteys on pikkujuttu. Haluaisin hänen olevan rentona haudallani, jotta näkisin hänet sellaisena, kun yhä muistan; nauravaisena ja kauniina, niin kuin aina.
Ehkä joskus sitten.
Oli kummallista huomata, että elämä jatkuu ilman minuakin. Se pysähtyi joidenkin kohdalla hetkeksi, sen huomasin, mutta vähitellen, he jatkoivat elämäänsä. Paitsi hän. Mutta hän taitaa tarvita vielä enemmän aikaakin.
Se oli kuitenkin hänelle vaikeaa, olla loppuun asti vierelläni. En tarkoita sitä, etteikö hän olisi halunnut, mutta tiedän, että näytin kamalalta. En ollut kyennyt syömään päiväkausiin, tai nukkumaan kunnolla, silmäpussini mahtoivat olla isot. Olin kuihtunut lähes olemattomiin, ja tavallaan se olikin helpotus, kun kaikki oli ohitse.
Hän ei tulisi koskaan unohtamaan kuolemaani, - kuulostaa toki itserakkaalta sanoa näin -, mutta hän ei unohtaisi. Hänen kyyneleensä polttelivat kättäni, minkä hän oli painanut huuliaan vasten.
Enää hetki, huomasin ajattelevani silloin. Hetki vain, niin minua ei enää ole.
Silloin tiesin, että oli aika jättää jäähyväiset, ne, mihin olin säästänyt voimiani päiviä. Jättänyt tärkeitä asioita sanomatta, mutta säästänyt tärkeimmän. Raotin silmiäni, se teki tavattoman kipeää, ja olin niin väsynyt, mutta en jättäisi mistään hinnasta tätä väliin. Hän huomasi, että olin hereillä, ja katsoi minuun kyynelsilmin, yrittämättä peitellä niitä.
”Rakastan sinua”, sanoin äänellä, joka oli lähinnä henkäys, mutta tiesin, että hän kuulisi ne. Siinä. Hän tietäisi, etten koskaan lakkaisi rakastamasta häntä, vaikka en olisikaan hänen vierellään joka päivä.
Hän purskahti itkuun, enkä voinut syyttää häntä. Hän tiesi, että kaikki päätyisi tähän.
”Älä jätä minua”, hän kuiskasi niin surullisena, että suunnittelin jo jättäväni tämän kuolemisen väliin, kunnes muistin, ettei se ollut minun käsissäni.
”En ikinä”, sain sanottua omaksi hämmästyksekseni, kunnes suljin silmäni. Tunsin kylmyyden lisääntyvän, aivan kuin myrsky. Se riuhtoi sieluani irti ruumiistani, ja lakkasin hengittämästä varmuuden vuoksi, jospa se olisi nopeuttanut vähän sitä.
”Minäkin rakastan sinua”, kuulin vielä jonkun sanovan, ja sitten näin sen; valon, joka oli niin kaunis ja kirkas, että olisin sulkenut silmäni, elleivät ne olisi olleet jo kiinni.
Ja niin minä kuolin. Se ei tehnyt ollenkaan kipeää, se oli hyvin rauhallista. Juuri niin kuin minä olin sen halunnutkin olevan.
Minulla on kaikki hyvin. Sehän on sitä, mitä kaikki haluavat kuoleman jälkeiseltä elämältä. Voin kertoa, että se pitää paikkansa.
Tähän minä päätän kirjeeni. Toivon, että sinä kohtaat kuolemasi joskus rauhallisemmin, nyt kun tiedät millaista se oikeasti on.
-
Hermione Malfoy
Kommenteista elän ja hengitän. :>
