Nimi: Kapinan jälkeen
Kirjoittaja: fan4ever
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Nälkäpeli
Genre: Draama
Paritus: Katniss/Peeta
Varoitus:Spoilaa 3. kirjaa.
A/N: Tämä on ensimmäinen Nälkäpeli ficcini ja ensimmäinen ficci jonka olen koskaan laittanut julkisuuteen. Haasteeseen ficlet300. Hahmot kuuluvat Suzanne Collinssille
Kaikki oli niin kaunista, mutten osannut nauttia siitä. Nälkäpeli, Capitol ja presidentti Snow olivat vieneet minulta sen kaiken.
Ulkona on lämmin ilma, mutta minua silti kylmäsi. Oli kylmännyt aina siitä asti, kun Peeta oli pitänyt minua mutanttina.
Olin kaivannut häntä niin paljon ja kun lopulta sain hänet itselleni, kaikki oli muuttunut. Välillä kaikki näytti hyvältä mutta Primin kuolema tuhosi senkin.
Nyt nälkäpeli ja Snow ovat poissa ja minä olen kotonani vyöhykkeellä 12, joka oltiin kunnostettu asuinkelpoiseksi. Peeta oli edelleen vyöhykkeellä 13, Gale oli saanut töitä vyöhykkeltä 2, ja Haymitch on vain kotonaan – tai sitten jossain muualla. En ole nähnyt häntä moneen viikkoon, vaikka olen käynyt hänen ovellaan.
Kyynel oli vierähtää silmistäni. Milloin minusta tuli näin heikko? Ainut mahtipointinen asia minkä tein kapinän jälkeen, oli Presidentti Coin ampuminen.
Oveen koputettiin ja pyyhin silmäni mennen samalla ovelle.
En saa sanaa suustani. En voi kuin tuijottaa oveni takana olevaan poikaa, joka näyttää hyvin vaivaantuneelta mutta samalla yrittää hymyillä nostaen kättään.
”Hei” Peeta saa sanottua ennen kuin menetän itsehillintäni ja halaan häntä, painautuen häntä vasten unohtaen vaaran joka siitä saattaa syntyä. Sen muistettuani irrottaudun nopeasti.
”Anteeksi”, sanon ja katson maahan nostaen katseeni sitten takaisin Peetaan.
Seisoimme siinä hetken hiljaa vain tuijottaen toisiamme. Siitä on jo niin pitkä aika kun viimeksi näimme toisemme emmekä nyt meinaa löytää sanoja joita sanoisimme.
”Näytät voivan jo hyvin. Hoito taisi toimia”, sanon yrittäen rikkoa hiljaisuuden.
”Juu. He sanoivat että enää ei pitäisi olla mitään vaaraa... Miten olet voinut?” Peeta vastaa yrittäen jatkaa keskustelua.
”Minä...Hyvin....” vastaan. En halua sanoa hänelle kuinka huonosti minulla on mennyt. Kuinka olen vain istunut päivät pitkät olohuoneessa ja ajatellut lakkaamatta Primiä ja ikävoinyt häntä, tai kuinka olen edelleen herännyt keskellä yötä huutaen ja syleillyt itseäni toivoen että voisin ottaa painajaiset pois kuten hän teki. Tai sanoa kuinka paljon olen kaivannut häntä.
Peeta nyökkää, mutta näyttää hieman surullisemmalta. Kuin haluaisi sanoa, tai tehdä jotain mitä ei voi. Kuin hän tietäisi että jätän jotain kertomatta.
”Tuletko sisälle?” kysyn viittoen oveen jolloin menemme sisälle ja alan ensimmäisen kerran pitkään aikaan tehdä jotain talossani. Valmistan meille lämmintä minttuteetä Peetan istuutuessa tuolille katson samalla minua työni touhussa.
”Millaista vyöhykkeellä 13 on ollut? Miten äiti? Johanna? Miten sinä voit?” kysyin kunhan olen kaatanut meille juomat teemukeihin.
”Samaa vanhaa aikalailla. Äitisi on työn touhussa ja Johanna on parantumassa, luulen. Ainakin hän uskaltautuu veteen.” Peeta vastaa maistaen sitten teetään.
”Ja minä.... minulla on ollut sinua ikävä Katniss...” Peeta sanoo katsomatta minuun. Kun en vastaa hän lopulta jatkaa. ”Olen ajatellut sinua todella paljon kapinan jälkeen ja hoidon aikana. Mietin, näetkö edelleen painajaisia ja miten olet voinut Primin kuoleman jälkeen...”
”Sinulla on... ollut ikävä?” kysyn uskomatta korviani. Kun lähdin, pidettiin hyvin todennäköisenä, ettei Peeta tule koskaan takaisin entiselleen. Ei ainakaan täysin. Varsinkaan minun kohdallani. Ettei hän ikinä tuntisi samoin minun kohdallani mutta tässä hän oli edessäni sanoen kaipaavansa minua ja toivo alkoi nousta sisälläni.
Peeta katsoo minua ja nyökkää. Tunnen kuinka suupieleni kääntyvät hymyyn. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.”
