Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Mielen ja sydämen ylpeys, K11 | Johnlock, Jimlock, kuolemansyntihaaste (ylpeys)  (Luettu 1524 kertaa)

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 865
  • T'hy'la
Nimi: Mielen ja sydämen ylpeys
Kirjoittaja: Kuurankukka
Fandom: BBC!Sherlock
Tyylilaji: Pohdiskeleva angst
Ikäraja: K11
Paritus: Johnlock, Jimlock
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat BBC:lle, tekijöilleen ynnä muulle vastaavalle, eivät minulle.
A/N: Ficinhän siis piti olla puhelimella valmiiksi kirjoitettu jo hyvissä ajoin. Niin se olikin, kunnes avasin Wordin ja hups vain, kirjoitin melkein koko ficin uudelleen. Oleellista on, että teksti osallistuu 7 Kuolemansyntiä haasteeseen, ja minulle arpa heitti synniksi ylpeyden. Tästä kai piti tulla enemmän Jimlock, mutta pidän tästä versiosta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Synnin piti olla keskeinen osa ficciä, toivottavasti onnistuin edes jotenkin!  Ja hah, enpä muista pitkään aikaan kirjoittaneeni yhtä avointa loppuratkaisua.


Mielen ja sydämen ylpeys


Korpit olivat tulleet tekemään pesänsä hänen sieluunsa ja läheisten talojen katolle. John ei huomioinut niitä heti, ainakaan ääneen, eikä tiennyt niiden alkuperää. Hän tiesi heti kun näki niiden kiiluvat silmät, linnut olivat tulleet miehen mukana. Mies oli hänen sielussaan (muttei sydämessään), linnut kattolaatoilla ja lehdettömillä latvoilla. Korpit symboloivat paholaista, kuolemaa, pitkäikäisyyttä, viisautta, sitä samaa mieskin edusti. Hän hyväksyi faktan korpeista ja Jimistä nopeasti, koska niin oli pakko tehdä, vaikkei voinutkaan estää puistatuksen lainetta nähdessään ne ensimmäisenä kertana.

Joinakin päivinä hänen sydämensä kuului Johnille. Ei aina, mutta niin usein, että heidän välilleen ehti jossain vaiheessa tulla jotain. Ikkunoiden takana korpit raakkuivat, nauroivat hänelle: hän kuuli niiden siipien kahinan vetäessään Johnin aamuyöllä puoleensa. Menkää pois, mene sinäkin pois, hän tahtoi huutaa, tahtoi vihata niitä ja tahtoi valita jommankumman, sielun tai sydämen, muttei osannut. Häpeä sai hänet kääntämään selän Johnille, hän kuuli kuinka hampaat pureutuivat toisiaan vastaan turhautumisen pistoksesta, mutta antoi asian olla. Eniten hän kamppaili ylpeyttään vastaan tai ehkä sen kanssa – nerohan tarvitsi sielun, muttei sydäntä.

Oli mustavalkoista ja lapsellista ajatella, että ihminen omisti joko sielun, sydämen, tai ei kumpaakaan. Hän kuitenkin teki niin, jollain hyvin syvällä tasolla ainakin. Hän ei tiennyt, kumpaa ihmistyyppiä itse oli, hän luokitteli muut muttei itseään, ehkä sekin oli sielunylpeyttä, joka tahtoi päästä sydämestä eroon. Sieluun liittyi järki ja älykkyys, jota sydän ei kenenkään mielestä omistanut, jos hän aikoi pitää mielen temppelinsä ovet avoimina, sielun oli voitettava. Jimin oli voitettava. Vai oliko kenenkään voitettava?

Alkua ei tuntunut koskaan olleenkaan, Jim sieluineen oli harkittu, kiehtova vahinko ilman loppua, kunnes kävikin toisin. Heillä oli kymmenittäin äänettömiä sopimuksia, mutta yhtäkkiä Jimillä olikin tylsää (”Tahdoin saada sinut reagoimaan.”) ja koskemattomuuden raja oli ylitetty. John oli aina ollut hänen, kaikesta huolimatta – paitsi että yhtäkkiä sydän tuntuikin jaetulta. Hän oli tahtonut suojella Johnia, pitää miehen ennen kaikkea poissa heidän kahden väliltään.

Hän tuntee sen sykkeen elävämpänä kuin koskaan ennen. Se on kiihkein mahdollisin ja aivan liian nopea, vaara pisaroi sydämessä joka lyö liian tiheästi hänen turtuneita sormiaan vasten. Verta on joka paikassa, laukaus ei ollut siisti koska Jim ei tahtonut sitä, vaan kuvottavan punaisen näkymän. Se virtaa, valuu, tihkuu. Yhtäkkiä hänestä tulee amatööri kaikessa – hän ei saa paniikkia kuriin eikä osaa arvioida edes haavan vakavuutta. Sisällä ainakin on kaaos, juuri nyt hän ei osaa hahmottaa itseään ulkopuolisen silmin. Veri kastelee hänetkin, maa johon John on lyyhistynyt ei ehdi imeä kaikkea (vaikka janoinen onkin) ja hän näkee sen tuntienkin kuluttua. Hän reagoi kaikkeen lapsellisen voimakkaasti, siemaisee elämän katkerasta maljasta jota ei ole varsinaisesti vältellyt, ainoastaan kierrellyt lähellä. Kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, melkein samanlaisena sysäyksenä toimii kuolemaisillaan oleva John. Kohtauksen huippu on jo mennyt, Johnin syke hiipuu käsittämättömän nopeasti hänen käsiensä välissä.

Jälkeenpäin hän rankaisi itseään ankarasti, yritti saada Jiminkin käsiinsä siinä onnistumatta. Laukaus oli ollut äärimmäisen harkittu, kädet yhteydessä mieleen, joka tiesi täydellisesti, mitä teki. Eloonjäämiskerroin oli häviävän pieni, mutta olemassa kuitenkin, ja se riitti. Sydän oli mielipuolinen, ylpeys juurtunut kiinni ja korpit luovuttamattomia. Silti tähdet jatkoivat kulkuaan, avaruuskaan ei pysähtynyt, vaikka hänen mielen temppelinsä perustukset olivat jo horjahtaneet. Hän tarvitsi objektiivisuutta nähdäkseen mielen, sydämen ja oman ylpeytensäkin kunnolla, saamatta sitä mistään. Sulkeutuneisuus oli taannut haluttomuuden pyytää keneltäkään apua, sekin oli vain yksi hänen ylpeytensä ilmenemismuodoista.

Jos heille kolmelle oli määrätty tietty kohtalo, hän antoi sen lipua ohitse. Hän ei käynyt sairaalassa, ei Baker Streetillä, ei Jimin luona. Hän voisi kadota pysyvästi, mutta sitten joku kuitenkin tulisi, ja löytäisi siihen. Ainoa, mitä hän tarvitsi, oli aika – saada terävä, kylmä ajatusten virta takaisin, itsekuri myös. Itsensä kiduttaminen toimi niin huonosti, että hän sysäsi sen kauemmas ja keskittyi päiväksi tai pariksi musiikkiin. John oli pitkään sairaalassa, paljon kauemmin mitä hän oli luullut – Jimkin pysytteli maan alla lähestulkoon liian kauan. Tuskin se pelosta johtui, korkeintaan pienestä hätkähdyksestä. Mutta hän oli jo ehtinyt maistaa hedelmää, eikä hän osannut palata ajassa taaksepäin. Hän puntaroi sen painoa, maistoi sen aromit eikä tehnyt vieläkään muuta, kuin vain odotti.

Kasvojen väri oli tuhkaa ja silmät häilyvät, sairaat voimattomuudesta ja epävarmuudesta, kun John lopulta saapui nimettömään hotellihuoneeseen. Sotilas hänen yläpuolellaan, ylpeyttä korkeammalla. Käsi laskeutui leuan tasalle, kohotti sitä lempeästi – silmät oli nähtävä. Niissä oli totuus, jopa hänen kohdallaan. Sydän piti hänet hereillä, mutta mieli elossa, niin hän uskoi ja Johnkin näki sen. Kohtalo oli saavuttanut heidät: jos John nyt lähtisi, he joutuisivat kaikki eri suuntiin solmujen avautuessa, kaikki liukenisi pois. Sormet kulkivat kasvojen terävillä muodoilla hyvin kevyesti, pian koko paljaan kehon poikki. Intohimoa ei ollut, vaikka sormet sisäreittä raapaisivatkin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, hän oli laittanut pallon kiertämään Johnille, hän oli raukka joka alistui. Katsekontakti säilyi varjonkin saavuttua, hän ei kuunnellut siipien kahinaa tai äänetöntä raakuntaa.

Vaikka hän oli ottanut Johnin sisälle salaisuuteensa, antanut tälle mahdollisuuden, hän oli tehnyt valintansa heti miehen nähtyään (kuten Jim myös). Loppujen lopuksi kyse oli vain valinnoista ja kohtaloista, jotka ohjasivat mieltä, sydäntä ja ylpeyttä. Rajat tasoittuivat kesäyön varjojen vaalentuessa, hän taipui niitä vasten ja tiesi tehneensä oikein. Vain valintoja sieluttomuudesta ja sydämettömyydestä.
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 18:42:31 kirjoittanut Beyond »
Einmal ist keinmal


skylar

  • ***
  • Viestejä: 201
Mielenkiintoinen ja erikoinen teksti (mikä on tässä... hieman jämähtäneessä... fandomissa aina plussaa).

Olisin kaivannut ehkä tähän enemmän otsikossa mainittua ylpeyttä... Kuvittelin sen tarkoittavan, että Sherlock olisi ylpeä? Tässä hän kyllä kulutti paljon sanaa ylpeä, mutta varsinaisesti en nähnyt sitä hänessä. Hän oli häpeävä, alistuva.

Mutta, kuten sanoin, mielenkiintoinen teksti. Ihme, ettei tätä ole kommentoitu. Rakastan korppeja, joten ne toivat oman mausteensa sekoitukseen. Korpit ja Moriarty sopivat hyvin yhteen... miksiköhän en ole tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin.

Hyvin kirjoitettu.
When the sun has set, no candle can replace it.