Fanifiilistelyn yleistopic

[Vilna]

Mä nään Sherlockin tosi monipuolisena hahmona. Hmm. Mä en osaa oikein pukea sanoiksi näitä mun juttuja -- toivottavasti en oo liian epäselvä!

Sherlock todellakin on kusipää ja itsekäs, tästä ollaan yhtä mieltä. Se ei muuksi muutu, koska 3. kaudella se yhäkin aattelee paljon itseään, esim. The Empty Hearsessa, kuten sanottu. Mutta mä oon ajatellut, että Sherlock alkaa 3. kaudella kiinnittää toisiin hahmoihin ja näiden tunteisiin huomiota. Tai vähintäänkin Johnin tunteisiin. 1. & 2. kaudella se vaan tarkkaili ihmisiä, pahoitti niiden mielen ja ohitti sen olankohautuksella, koska ne oli vaan tuntemattomia, whatever, sitä ei kiinnosta. Sherlock musta kehittyy siinä mielessä, että se ei näe enää pelkästään itteään vaan muitakin. Enkä mä lähtökohtaisesti usko siihen, että Sherlock ajatteli vain itteään Reichebachissa. Se oli siinä mielessä ajattelematon, että se ei ajatellut yhtään niitä seurauksia, mitä sen nk. itsemurhasta seuraisi.

En tarkottanut, että tappaminen inhimillistää. Hui. Tarkotin lähinnä sitä, että se vaikutti Sherlockiin traumaattisena kokokemuksena ja se traumaattinen kokemus sai Sherlockin "inhimillistymään". Se sai Sherlockin ehkä ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä se aiheutti esim. just Johnille, koska se ehkä tajus sitä kautta, mitä John kävi läpi Reichenbachin (ja sodan) jälkeen.

Saatkohan yhtään mun ajatuksista kiinni? Mutta nää asiathan on aika subjektiivisia, eikä oo vaan yhtä mielipidettä. Yritän pysyä mahdollisuuksien mukaan objektiivisena tarkkailijana, koska Sherlock ei oo mulle se the hahmo.

[Funtion]

Tietkö, Sherlockin käyttäytyminen oli tosi ristiriitaista 3. kaudella. Ekassa jaksossa, TEH:issä, se on eniten kusipää ja sellanen joka ei osaa ottaa muita huomioon tai ymmärtää niitä. Yhdessä kohtauksessa Mary kysyy siltä ymmärtääkö se mitään ihmisluonnosta (en muista tarkkaa kysymystä, mut ainakin Sherlock vastaus sanoo ettei se ymmärrä). Tää kohtaus on kuin joku tl;dr koko jaksosta. Mut sit seuraavissa jaksoissa Sherlock vaikuttaa hieman erilaiselta? Se osas lukea ihmisiä paremmin ja pitää suunsa kiinni välillä. Esittääkö se välillä ettei se ymmärrä ihmisiä jotta se vois tehdä mitä sitä huvittaa? Sherlockin tuntien tää vois olla hyvinkin mahdollista plus mä nään siitä inhimillisenä puolen, en pidä sitä minään robottina. En vaan nää sitä, et Sherlock olis inhimillistynyt just 3. kaudella.

3. kaudella me ei saatu juurikaan rikoksia. Se on fakta. Ekalla ja tokalla kaudella jokainen jakso pyöri nimenomaan sen rikoksen ympärillä, joka sit ratkottiin jakson loppumetreillä. Kolmannella kaudella tätä ei tapahtunut ja mua ainakin kummastutti se, miten Sherlock ei valittanut tästä kertaakaan?? Me ei nähty sen ampuvan seinää tai mitään muutakaan. Ekassa jaksossa sillä oli kämänen terroristitapaus joka ratkes nappia painamalla, tokassa jaksossa oli se suihkutapaus jonka ei pitäis olla mahdollista -- miten muka ei voi tuntea kun pistetään piikki syvälle ihoon?? Miten se ei voinut huomata että sen jalkoja pitkin valuu verta kun se käveli alasti suihkuun? Vai poistiko se vaatteensa vasta just suihkukopin edessä ja sit huomas veren oven suljettuaan ja lyyhisty maahan? No miksei niitä vaatteita sit ollu siinä suihkukopin edessä?? -- ja kolmannessa jaksossa ällöttävä Magnussen joka ei tarjonnut aivopähkinää purtavaks vaan pelkästään kylmiä väreitä. En ymmärrä tätä. Sherlockin käyttäytyminen ei oo yhtään loogista. 1. ja 2. kaudella koko ajan saatiin kuulla jos sillä oli vähänkin tylsää ja nyt se vaan askartelee jotain paperilintuja vai mitä ihmettä se niistä tekikään. Tässä on iso muutos mut sanoisin et tää on pelkästään käsikirjoittajien välinpitämättömyyttä. Vai saiko Sherlock loppuiäkseen tarpeeksi rikoksista tuhottuaan Moriartyn verkon?? Oliko siinä liikaa haastetta sille??

Millä tapaa se ei ajatellut itseään Reichenbachissa? Se tietoisesti ja tahallaan laittoi Johnin näkemään itsemurhansa ja lähti Lontoosta kahdeks vuodeks antaen kaikkien ystäviensä luulla et se on kuollut. Sillä olis ollut vaihtoehtoja; se olis voinut vaan kävellä paloportaita pitkin alas katolta, kertoa kaikille lähtevänsä Eurooppaan tuhoamaan Moriartyn verkon ja sanoa sayonara. Tai jos ei edes kertoa niin se olis voinut kävellä pois sieltä katolta ja sentään välttää Johnin traumatisoituminen. Ollaan samaa mieltä näistä seurauksien ajattelemattomuudesta (sori, luen sun viestiä sitä mukaa eteenpäin kun kirjoitan omaani, en nähnyt aluks tota seuraamuspointtia ja nyt en halua deletoida tota rageani :D), mut missä kohtaa se sit ajatteli jotain muita ihmisiä? Niiku ton jakson aikana? Koko Reichenbach pyörii vaan Sherlockin ja Jimin ympärillä, luonnollisesti, ja siinä tutkitaan niitä rikoksia lähes koko ajan. John ja Sherlock ei kommunikoi paljoakaa toistensa kanssa. Sherlock menee Mollyn luokse, mutta vain saadakseen siltä apua (tosin uskon kyllä et Sherlock aidosti välittää Mollysta; tää oli se kohtaus jossa se ikään kuin tajus sen). Uhm, oonko mä unohtanut jotain? Musta on luonnollista et tässä vaiheessa Sherlock ajatteli vain itseään, koska se itsehän siinä oli ison haasteen edessä. Mut just niiden seurausten ajatteleminen on jotain mitä sen olis pitänyt tehdä.

Hmm, mielenkiintoinen ajatus toi ihmillistymispointti. Oon eri mieltä totta kai, jotta keskustelu olis hehkeempää ja nähtäs paremmin kummankin näkemyksen heikot kohdat, ja siks kysynkin: miks se sit palas sellasena kusipäänä jos se nimenomaan inhimillistyi tästä traumaattisesta kokemuksesta? Siis tykkään hirveesti tosta sun ajatuksesta, et Sherlock joutui ikään kuin Johnin kenkiin sen kahden vuoden aikana eliminoidessaan Moriartyn alaisia ja sit sitä kautta ymmärsi minkälaista on sotarintamalla. Mut Sherlockin kusipäisyys on just vahvinta siinä sen paluun alussa, TEH:ssä.

Palatakseni seurausten ajattelemattomuuteen; okei, sanotaan et Sherlock oli idiootti koska se ei ottanut muita huomioon tekonsa yhteydessä. Se oli niin syvällä siinä pelissä eikä se ehtinyt ajatella muuta kuin Jimiä. Okei. Sit ku Jim tappaa itsensä Sherlockin edessä (tbh tää on kamalin asia minkä Jim koskaan teki Sherlockille) Sherlock näyttää aidosti järkyttyneeltä. Se on mahdollisesti shokissa. Siltikin, siltikin se päättää tehdä tismalleen saman Johnille hyppäämällä alas. Miksi, jos Sherlock pystyy inhimillistymään asettumalla Johnin saappaisiin kahden vuoden aikana ja täten ymmärtämään Johnia paremmin, se ei sitten pysty soveltamaan samaa käytäntöä tässä kohtaa? Johtuuko se shokista? Sherlock hemmetti vie itkee siellä katolla ja ei, ennen kuin joku tulee sanomaan, se ei itke Johnin takia. John ei oo minkäänlaisessa vaarassa missään kohtaan ja Sherlockilla on vaihtoehtoja, kukaan ei pakota sitä lähtemään pois kahdeks vuodeks, mut siltikin se lähtee. Jos Sherlock olis todella niin surullinen Johnista eroamisen vuoks, miksei se sit vaan suosiolla jää Lontooseen tai pyydä Johnia mukaansa? Tiedän et tuun saamaan pahoja mulkaisuja tästä osakseni, mut sanon silti et Sherlock itki (...eikä mitenkään parkunut, siltähä valu kai vaa yks kyynelvana) Jimin kuoleman takia. En sano tätä mitenkään shipship-mielessä, vaan on ihan fakta et Sherlock ei nähnyt sitä kuolemantoivetta ja että sen suhde Moriartyyn oli sekä älyllinen että emotionaalinen. Piste.

Kuinka pahassa shokissa se sit todella oli, jos se kuitenkin itki tarkoittaen sitä että se pysty käsittelemään sen tiedon (shokki on nimenomaan suojareaktio sitä tietoa vastaan)? Näin ollen jos se ei ollut shokissa, se tiesi hemmetin hyvin mitä se tekee Johnille koska se kävi itse just saman asian läpi.

Sherlock ei oo mullekaan se The Hahmo, joten ollaan molemmat hyvässä asemassa keskustelun kannalta. :D Ja joo, kaikki mitä aina sanon on vaan mun mielipiteeni, se on niin itsestään selvää etten viitti mainita sitä erikseen. Sellaisina myös luen noi sun viestis. Lisäks mä vaan heittelen näitä ajatuksia aika tuoreeltaan, en oo aiemmin miettinyt Sherlockin hahmoa tältä kantilta! Tää keskustelu on tosi valaiseva. : )

[Vilna]

Joo, tbh musta Sherlockin hahmokehitystä ei oltu ajateltu loppuun asti. Koska 3. kaudella siinä hahmossa on paljon puutteita, joita mä en käsitä. Oon samaa mieltä, että se todellakin on ristiriitainen 3. kaudella. Jos tarkastelee Sherlockin hahmoa pintapuolisesti, eikä analysoi sen käytöstä juurikaan, niin silloin ehkä saattaa ajatella, että Sherlock pääsi eroon myös kusipäisyydestä, joka ei siis oo hävinnyt omasta mielestäni mihinkään niin kuin ollaan puhuttu. Sherlock on kasvanut joo, mutta siinä on yhä ne kaikki lapselliset dramaattisuudet ja ajattelemattomuus yms. Vois olla ehkä jopa kaks Sherlockia, tai ne voi jopa nähdä sellaisina, koska Sherlock on niin erilainen pintapuolisesti katsottuna 1. & 2. kaudella kuin 3. kaudella.

3. kaudella mua harmitti nimenomaan se, ettei rikoksia ollut juurikaan. Musta se oli Sherlockin idea, että ratkotaan rikoksia ja kaikki muu höskä sivutuote tuli siinä mukana. Siks 3. kausi oli mulle pettymys siinä suhteessa. Mutta siinä on sekin, että rikosten oli vähän pakko jäädä sivuasemaan sen takia, että Reichenbachia oli käsiteltävä tavalla tai toisella, kun ei sen nyt voi antaa vaan olla; se on niin iso juttu Sherlockin ja Johnin suhteessa. Lähinnä musta tuntuu, että ton kauden olis pitänyt olla huimasti pidempi kuin kolme puoltoista tuntista jaksoa justiinsa tän seikan vuoksi.

Mä ajattelen, että Sherlock tavallaan hillitsi ittensä rikoksien ja muiden kanssa, koska se tajus, että Johnin ystävyys on sille tärkeämpää. Toki se oli yhä sen lempiasia ikinä, mutta ajattelin, että se tajus, että on muutakin kuin pelkkä rikosten ratkaisu. Se oli ollut aika yksin varmasti koko ton kaks vuotta (lukuunottamatta Mycroftia), ja se halusi niin paljon, että John antaisi sille anteeksi, että se yritti muuttaa käytöstään, mutta yhä sen huonot puolet pukkaa pintaa, koska se on Sherlock ja liian kärsimätön.

Joo, no, Reichenbachista voidaan olla tosi montaa eri mieltä. Just toi pointti, että se ei miettinyt seurauksiaan on musta olennainen, kun puhutaan siitä. Toki, se olis voinut vaan mennä, mut nään sen sillä tavalla, ettei se tahtonut kuitenkaan riskeerata ystäviään. Mielenkiintosta ajatella Moriartya niin tärkeenä Sherlockille. Tajuan ajatuksen, koska Moriarty oli se, joka haastoi Sherlockin ja pisti sen oikeasti miettimään ja en kiellä, etteikö se olis järkyttynyt Moriartyn kuolemasta. Siltikin mä uskon, että se itki ehkä jo sitä valmiiks sitä koettelemustaan ja itsekkäistä syistä Johnin jättöä.

Joo, tykkään keskustella tästä aiheesta! Tuot esiin paljon mietiskeltäviä pointteja.

Tuntuu näin tbh, että kadotin jo alkuperäisen ajatuksen tässä viestissä.

[Funtion]

Puhun nyt ekana tästä Reichenbachista: rehellisesti sanottuna en usko hetkeäkään, että nää käsikirjoittajat suunnitteli kaudet 1-3 yhdessä niin kuin ne väittää. Kaudet 1 ja 2 ovat toistensa kaltaisia ja selvästi sidottuja toisiinsa (esim. se Stayin' Alive -soittoääni joka nähdään TGG:ssä tulee ottamaan ison roolin Reichenbachissa) kun taas 3. kausi on big mess. Uskooko kukaan muka oikeesti, et Benedictkään tiesi Reichenbachissa näytellessään et se kaikki olis vaan valetta? Et Mycroftilla ja Sherlockilla olis suunnitelma Moriartyn kaatamiseks ja et kukaan ei ollut oikeesti vaarassa? Pfffft. Kaikessa on niin paljon enemmän logiikkaa, jos ajattelee et Reichenbach on totta ja et Sherlock yritti yksin pysäyttää Moriartyn ja lankes sen ansaan ja joutui pakon edestä hyppäämään. Se tekee Sherlockista epäitsekkään ja ystävistään välittävän plus siten voidaan selittää, et se itkeminen johtui Johnista koska siinä tapauksessa se on aidosti vaihtoehdoitta, pattitilanteessa, joutuen hyvästelemään ystävänsä vasten tahtoaan. Se myös poistaa kaikki valtavat juoniaukot Holmesin veljesten suunnitelmissa: miten niiden 13 suunnitelmassa ei koskaan otettu huomioon sitä, et Moriarty vois kuolla? Mitä ne kuvitteli et tapahtuu, Jim seisoo katolla ja katsoo kun Sherlock hyppää ilmapatjalle ja onnittelee itseään job well done? Puhumattakaan siitä tarkka-ampujasta joka ei ampunut Johnia, vaikka näki miten ilmapatjaa raahataan kadulle ja miten Sherlock hyppäs sen päälle, lmao.

Moriarty on tärkeä Sherlockille ja kyllä, jopa niin tärkeä et se vois itkeä kun Moriarty kuolee. Nyt ei puhuta mistään väliaikaisista hyvästeistä, vaan lopullisista. Ascottia lainatakseni in a way, Sherlock and Moriarty love each other. Ne tarvitsee toisiaan. Ilman Moriartya Sherlockilla ei oo läheskään niin mielenkiintoisia tapauksia (kuten nähtiin 3. kaudella...) ja Moriarty on yks niistä harvoista, joihin Sherlock ei pysty tekemään vaikutusta päättelykyvyillään, mikä ofc tuo Sherlockille haasteen (koko Reichenbachin ajan Sherlock oli se, jonka piti todistaa Moriartylle olevansa samankaltainen, tasavertainen; Sherlock ei kertaakaan kyseenalaista sitä onko Moriarty tarpeeksi fiksu). Jim on myös joku joka hyväksyy Sherlockin sellaisenaan; asia jota esim. John ei tee. You machine! John yrittää muuttaa Sherlockia inhimillisemmäks, paremmaks ihmiseks. Tää on pointti jonka varmaan kaikki on huomannut? Jim ei tee tätä. Jim ei myöskään yritä tehdä Sherlockista mitenkään "pahempaa"; se vaan yksinkertaisesti antaa Sherlockin olla Sherlock, minkä uskoisin olevan helpottavaa Sherlockille, jota on haukuttu friikiks ja koneeks ja ties miksikä. Ymmärrys ja muuttumattomuus on tosi tärkeitä teemoja Sherlock-Moriarty-suhteessa, imo. Siis kyllähän nää hahmot muuttuu ja etenkin Jim on soooooo changeable, mutta se muutos ei tapahdu toisen ihmisen kautta, vaan sen oman itsensä.

Jim ei ollut suotta listattuna yhdeksi Sherlockin pressure pointiksi (Baskervillen, kokaiinin, Johnin ja Irenen ohella, toki). Eikä Sherlock mitenkään vahingossa mennyt sinne Jimin luokse kuolemaan -- alitajuisesti, kylläkin.

Kaks Sherlockia? Aika jännää. Oon samaa mieltä siitä, et Sherlock on monipuolinen hahmo. Oon liittänyt tosi vahvasti maskit aina Jimiin ja sitä kautta tullut ajatelleeksi myös Sherlockin naamioita; sillä Sherlockilla on naamioita. Esim. high-functioning sosiopath ja Reichenbach-sankari. Me katsojat tiedetään et Sherlock ei oo mikään sankari ja ollaan kuultu kun se sanoo TGG:ssä ettei sankareita oo olemassakaan (ja jos olisi, se ei olisi yksi niistä) mut tää on jotain, mitä Sherlockin maailman ihmiset ei tiedä. Reichenbachissa ne lukee lehdistä Sherlock Holmesista joka poseeraa valokuviin ja ratkaisee tapauksia ja menee todistajaks vuosisadan rikoksen oikeudenkäyntiin. Niille ihmisille Sherlock veti tätä Reichenbach-sankarin roolia, joskin kovin vastahakoisesti. High-functioning sosiopath -maskin Sherlock laittaa kasvoilleen, kun se haluaa ihmisten pelkäävän sitä ja täten pysyvän kaukana siitä. Se on laukonut tätä poliiseille sekä sit sille Marysta kiinnostuneelle tyypille (?? menikö oikein). Seurauksena ne tyypit ovat jättäneet Sherlockin rauhaan.

Mun mielestä Sherlockin perusta on pysynyt aika lailla samana, mut tän sarjan tyylin vaihtuminen (1 ja 2 kaudet oli vakavia ja synkähköjä, 3 kausi oli huumoria enimmäkseen) on vaikuttanut siihen minkälainen puoli me nähdään Sherlockista. Se on kuitenkin käyttänyt esim. tätä high-functioning sosiopath -maskiaan abt kaikilla kausilla. Samoin sen lapsellisuus on säilynyt (mistä oon kiitollinen haha). Mut en tiiä tuntuuko musta vain vai onko Sherlock todella muuttunut, uhm, tavallisemmaks? Vai johtuuko tää vaan siitä, et 3. kausi pyöri enemmän ihmissuhteiden parissa kuin rikosten? Koska niiden rikosten parissahan Sherlock on ollut kuin duracell-pupu.

Muakin harmitti rikosten puute ihan törkeesti 3. kaudella, sekä se että Reichenbach lakaistiin maton alle. :c Kaikki jäi niin keskeneräiseks, katsoja ei saanut tyydyttävää ratkaisua. Me kuultiin Johnin viiksistäki enemmän kuin Reichenbachista. En ymmärrä miks niiden piti tuhlata aikaa niihin teorioihin kun ne olis voinut käyttää sen ajan Reichenbachin tapahtumia puidessa. TEH oli muutenkin vähä sekasortoinen jakso, jonka koko pointti tuntu olevan katsojan naurattaminen niin ettei kukaan enää ees muistais sitä miten Sherlock lavasti kuolemansa. Idk.

Sherlockin yksinäisyys on muute tosi hyvä huomio. Muston vaan kummaa, et jos Sherlock todella asetti Johnin rikosten edelle (kuulostaa täysin absurdilta mun korvissa, mä oon sitä mieltä ettei Sherlock aseta mitään tai ketään rikosten edelle) niin miksei se sit pystynyt pyytämään siltä anteeks? Se kuitenkin oli yksin sen kaks vuotta, mikä oli varmasti hankalaa kun oli tottunut toisen ihmisen läsnäoloon. Lisäks jos se vielä traumatisoitui Moriartyn verkon tuhoutumisesta ja tätä kautta tajus tehneensä väärin Johnia kohtaan, niin eikö se pysty keräämään itsensä sen verran kokoon et se saa sanottua olevansa pahoillaan? Jos kerta siten se vois saada asiat takaisin normaaleiks. Loogisesti ajateltuna tän ei pitäis olla ylivoimaista (etenkin jos Sherlock pystyi jo hillitsemään rikosten tarpeensa) ja loogisestihan se Sherlockin ajattelee. Mua harmittaa se, ettei Sherlock ja John tavallaan saanu koskaan sovittua välejään. Mä olisin tahtonut nähdä vilpittömän anteeksipyynnön Sherlockin puolelta, enkä mitään "John laitan sut nyt kuolemanvaaraan jotta annat mulle anteeks ja sit nauran päin naamaas koska luulit et me kuollaan lolz" -kohtausta.

Älä huoli, et oo ainoa jonka ajatukset menee solmuun. :D

[Nolffe]

Mullakin ois ehkä hieman asiaa tosta Sherlockista, mut en nyt pysty tuottamaan kovin kyvykästä tekstiä muista feelseistä johtuen :D Sen vaan sanon, että oli tosi mahtavaa lukee näitä analyyseja, varsinkin sensaation tekstit oli mielenkiintosia. Herranjumala, kuin pitkälle oot tosiaan ajatuksias työnnelly joka suuntaan!

Mutta asia, josta tulin vaahtoamaan kuumeisesti on Criminal Minds, katsoin nimittäin tänään kahdeksannen kauden 12. jakson ja voi luoja en kestä apua apua apua D: SPOILER ALERT  Kaikessa kamaluudessaan tosi ihana jakso, kun Spencer oli tungettu siihen keskiöön (mmmh, kuinka Matthew Gray Gubler vaan voi olla niin hyvännäköinen D:), mutta ääh, tärisin sohvalla ja Maeven kuollessa multa tippu kaukosäädin kädestä koska yyh, itkuhan siinä pääs kun Spencerin ja muun tiimin naamoja katto. Kerkesin jo tykästyäkin Maeveen, herttainen ja kaunishan se oli D: itku Ja näin lievä spoilerini päättyy

Toi sarja (sekä monet muut) varmaan vielä tappaa mut, enkä oo ees nähny kaikkia kausia vielä. Kamalaa kun tajuaa, miten äärirajoille tv-sarjat, leffat ja kirjat vie mua ja mun tunteita, hah. :D Hukun varmaan omiin kyyneliini jossain vaiheessa.

[Larjus]

Muistinpa taas kerran, miksi Yumehito on ollut sen 8 vuotta mun päiväunien kohde.
Se on vieläkin ihan ylisöpö. Oikeesti, en oo ikinä ollut näin ihastunut kehenkään, varsinkaan näin pitkään ;___; Söpöyden lisäks se tekee edelleen mahtavaa musaa ja on niin symppis ja ääää! Mun idoli ja herra täydellisyys.

[tirsu]

Nyt on vahvistettu, että Benedict Cumberbatch ja Sophie Hunter on vihitty eilen. Aivan mahtava uutinen. Oon niin onnellinen kaksikon puolesta. ^ ^
En malta odottaa, että näen kuvan, jossa Cumberbatchilla on sormus sormessaan. Jostain syystä odotan sellaista kuvaa kuin kuuta nousevaa... 


// Benedict ja Sophie ovat saaneet pojan. Oon todella onnellinen heidän puolestaan! ^ ^

[Kosmik]

En tiedä, minne tämän asian tunkisin, niin laitan tänne. :'D

Löysin ihan sattumalta hautakiven, joka kuuluu jollekin edesmenneelle Severukselle. XD Silmät levis varmaan lautasen kokoisiksi, kun näin sen nimen siinä kivessä. Enpä ole kovin moneen suomalaiseen Severukseen törmännyt. Hautausmaalta voi muutenkin tehdä hassuja nimilöytöjä. XD Onkohan Potterit noin ylipäänsä innoittaneet vanhempia nimeämään lapsiaan kirjojen hahmojen mukaan? :'D

Ja sitten voisin vielä harmitella Christopher Leen poismenoa. En ole niin sanotusti hänen faninsa, mutta onhan se tällaiselle nuoruutensa TSH:n parissa viettäneelle aika kolaus. Hän teki huikean roolin Sarumanina ja monina muina pahiksina. Ja tulipa muuten yksi hassu muisto mieleen Sarumaniin liittyen. Vedettiin veljen kaa aikoinaan "pappataistelua", eli demonstroitiin Gandalfin ja Sarumanin taistelua Sormuksen ritareista. Ei hele. XD No joo, olihan Leellä jo ikää aika paljon ja ajatella, että vielä vanhoilla päivillään piipahti Hobitti-leffoissakin. Mutta onhan se yli 90 vuoden ikä aikamoinen saavutus. Moni ei elä niin vanhaksi ja kuitenkin teki ja saavutti paljon elämässään.

[Larjus]

OMG.

En malta odottaa. Tartten ton *-* TSOT oli kans niin hyvä, tonki on pakko olla <3

[Eririn]

Nightwishin keikka Ratinan stadionilla oli mun elämäni paras keikka! Tuli kyllä vähän kylmä, mutta itse keikka oli aivan mahtava! Settilista oli täydellinen (kolme suosikkibiisiäni, My Walden, Storytime ja Last Ride of the Day olivat mukana^^) ja oli hyvä yleistunnelma. Floorilla oli upea lavakarisma, ekaksi Nightwishin keikakseni tää oli aivan täydellinen. Eipä voi muuta sanoa kuin että hauskaa oli! Iskäkin (joka tuli kaveriksi) viihtyi^^

Keikan DVD-taltiointia odotellessa^^ (ne kertoi siellä, että tästä keikasta tulee sellainenkin sitten joskus, pakko hommata)

[tirsu]

Tota, tota. Tää saattaa vähän spoilata DW:ta, jotenka... SPOILER!

Mä itken. Jenna Coleman on myöntänty jättävänsä Doctor Whon ysi kauden jälkeen.  Clara on ollut mun ylivoimainen suosikki kaikista Tohtorin kumppaneista ja oon kauhulla odottanut tätä hetkeä, kun Coleman ilmoittaa jättävänsä sarjan. En yhtää tykkäisi. Haluaisin hänen jäävän ikuisiksi ajoiksi mukaan. *itkee nurkassa silmiään päästä* 

Mutta sitten taas toisaalta, odotan kyllä mielenkiinnolla uutta kumppania ja tämän seikkailuja Tohtorin kanssa. Itselläni on muutamia näyttelijöitä mielessä, joita olisi kiva nähdä Tohtorin uutena kumppanina.

[Silagul]

En tiedä, kuuluisiko tämä varsinaisesti tänne vai kenties iloisena avautumisena Avautumistopiciin. Ehkä sopii kumpaankin, mutta siirtäköön joku, jos näkee Avautumistopicin paremmaksi vaihtoehdoksi.

Tosiaan, minä olen iloinen. Tämä tunne ei ole pitkään aikaan - moneen kuukauteen - ollut näin vahva. Nykyään tunnen itseni lähinnä stressaantuneeksi, erakoituvaksi ja huonon itsetunnon omaavaksi. Tänään ja ehkä koko loppu kuukauden ja toivottavasti paljon pidempäänkin saan kuitenkin olla iloinen jostakin. Nimittäin niinkin pieneltä tuntuvasta asiasta kuin tästä kuvasta.
Kuvassa on Spyro-lohikäärme, mikä yksinään merkitsee minulle jo todella paljon (syy, miksi valitsin viestilleni tämän topicin). Sovin DeviantArtissa taiteenvaihdosta tuon kuvan piirtäneen sivuston käyttäjän kanssa, ja nyt tänään hän julkaisi sen. Oma käyttäjätunnukseni DA:ssa on siis Fellmuth. En osaa tarkalleen nimetä, mistä tämä mahdoton iloisuus kuvan näkemisestä johtuu. Ehkä osasyynä on aiheen lisäksi se, että rakastan piirtäjän tyyliä, ja hän itse vielä ehdotti tuota taiteenvaihtoa. En halua tunteen kuitenkaan laimenevan, koska on joskus mukava olla lapsenomaisesti iloinen jostakin melko yksinkertaisesta asiasta.

[Gil Galad]

Huomasin areenassa että Tom Felton oli tehnyt dokumenti Tom Felton: Superfani. Dokumentissa käydään läpi millaisia ihmisä superfanit ovat ja keskitytään lähinnä Harry Potter faneihin. Haastateltavina oli J.K.Rowling, Daniel Racdliffe ja Rubert Grintt.

Alla areenassa ollut kuvaus ohjelmasta:

Harry Potterin vihollista näytellyt Felton kasvoi aikuiseksi ihailijoiden piirittämänä. Nyt hän perehtyy faniuden syvimpään olemukseen. Mikä julkkiksissa kiinnostaa? Mukana myös mm. Daniel Radcliff ja J. K. Rowling.

[tirsu]

Mä en ala. Miks mä katon aina vääriä ohjelmia? Miks mun suosikkihahmoille tapahtuu aina jotain ikävää, miks ne aina kuolee? Miksei ne koskaan saa olla sekuntia pitempää onnellisia?

Spoil, spoil!
Ensteks Thomas yritti tappaa ittensä. Ja siit huolimatta, että se pelastettiin, se on ihan vitun onneton. (Plus Edithilläkään ei tunnu koskaan menevän hyvin. Aina ku se on ilone ja onnelline, nii se pitää pilata jollain tavalla kiva kiva).

Toiseksi Claran lähtö lähenee. Ja tietysti se kuolee (luultavastikin uhraamalla ittensä). Ja jos kuvittelette sen olevan kova paikka Tohtorille, niin ajatelkaapa sitä mitä se tekee mulle. Tuun elää ikuisesti kiellossa, Clara ei kuollut.

Ja kolmanneksi. Killian kuoli (taas vaihteeksi). Emma oli ihan lohduton ja (onneksi) pelasti Killianin. Sen seuraksena nyt molemmat ovat Dark Oneja (myönnetäköön, se on aikas mielenkiintoista), muttaa sen lisäksi molemmat ovat onnettomia. Koska ne voisivat saada onnellisen loppunsa? Vai onko se liikaa vaadittu?

Ihan oikeesti. Maailma on toisinaan niin kurja paikka, ett sen takia olis kiva, ett tv-sarjoissa, kirjoissa, elokuvissa ym. menis edes hyvin. Niiden kautta pystyis edes hetkeksi pakenemaan paskoja juttuja. Kyllä mä tiedän, miksei niin oo, mutta saanha mä valittaa.

[Violetu]

Tilasin itselleni synttäri/joululahjaksi sarjan Political animals (okei, Sebastian Stanilla oli hyvin paljon osuutta asiaan, tai myönnettäköön, että se oli koko syy tälle heräteostokselle).
En kadu yhtään!! Puolet sarjasta katottu ja guhhhh, sen hahmo on helvetin symppis, mutta muutkin hahmot on ihania ja kiinnostavia ja tää sarja suorastaan kuhisee upeita naishahmoja!!!
Katsokaa, jos ikinä saatte tilaisuuden, ja varsinkin, jos ette allekirjoittaneen tavoin malttaisi millään odottaa Captain America Civil Waria<33
Jostain se pakollinen Stan-annos on sitä ennen saatava x)

[Eririn]

Alan Rickman on kuollut 69-vuotiaana syöpään

Nyt masentaa ja kamalasti. Rickman oli ja on mun suosikkinäyttelijöitä, muutenkin kuin vain Kalkaroksena. Omasta puolesta suosikkirooli oli Colonel Brandon Järjessä ja tunteissa. Ihan epistä, ei 69 edes ole niin vanha. Syövät ovat perseestä ;^;

[tLiitu]

Alan Rickman on kuollut 69-vuotiaana syöpään

Nyt masentaa ja kamalasti. Rickman oli ja on mun suosikkinäyttelijöitä, muutenkin kuin vain Kalkaroksena. Omasta puolesta suosikkirooli oli Colonel Brandon Järjessä ja tunteissa. Ihan epistä, ei 69 edes ole niin vanha. Syövät ovat perseestä ;^;

Tämä. Tämä sattui ja lujaa, Melkein yhtä pahasti kuin Robin Williamsin kuolema. Ja molemmat tulivat vielä jotenkin niin puun takaa... Harvojen julkkisten kuolema kolahtaa mulla mitenkään. Toki harmi, että sellaista tapahtuu, mutta vain harva oikeasti koskettaa. Alan Rickman on yksi heistä, joka kosketti  <3

[neaemilia]

Rip Alan. 

[Sanderra]

Alan Rickman on kuollut 69-vuotiaana syöpään

Nyt masentaa ja kamalasti. Rickman oli ja on mun suosikkinäyttelijöitä, muutenkin kuin vain Kalkaroksena. Omasta puolesta suosikkirooli oli Colonel Brandon Järjessä ja tunteissa. Ihan epistä, ei 69 edes ole niin vanha. Syövät ovat perseestä ;^;

Tämä. Tämä sattui ja lujaa, Melkein yhtä pahasti kuin Robin Williamsin kuolema. Ja molemmat tulivat vielä jotenkin niin puun takaa... Harvojen julkkisten kuolema kolahtaa mulla mitenkään. Toki harmi, että sellaista tapahtuu, mutta vain harva oikeasti koskettaa. Alan Rickman on yksi heistä, joka kosketti  <3

En osaa sanoa enää mitään. Sattui. Ja lujaa, tosiaan.

[tirsu]

Aivan kamalaa. En voi uskoa, että se on totta.

Harvojen julkkisten kuolema kolahtaa mulla mitenkään. Toki harmi, että sellaista tapahtuu, mutta vain harva oikeasti koskettaa.

Sama homma täällä. Rickamanin kuolema on yksi niistä, joka koskettaa.

R.I.P. Alan Rickman.