Naja, en tiedä onko lasten satu kovinkaan hyvä käsite kuvaamaan tätä tarinaa, koska olen kirjoittanut sen isolle ihmiselle. Ikärajana on sallittu, hahmot ovat omaa käsialaani, vaikka nimistä voisikin päätellä jotain muuta. Oikeasti Bill ja Tom ovat vain nimiä, käsitteet lähinnä omalle rakkaalleni ja minulle. Enjoy.
Suutari
Olipa kerran syksy, tai no syksyhän on tietenkin joka vuosi, mutta olipa kerran harvinaisen kaunis syksy. Sellaisia värejä ei koskaan ennen ollut nähty, niin kauniin punervaa, keltaista... Sekä sieni- että marjasato oli äärimmäisen runsasta, sienet olivat maukkaita, marjat olivat tavallistakin herkullisempia. Vaikka oli niin kaunista, Leipzigin prinsessa, Bill, ei ollut onnellinen. Hän ei ollut nauranut viikkokausiin, tuijotti vain ikkunastaan talvipuutarhaan, jossa sillä hetkellä ei tietenkään ollut mitään. Talvipuutarha oli Billin mielestä kauneinta mitä olemassa vain saattoi olla.
Syy Billin mielialaan oli niin helposti arvattavissa, hän oli rakastunut. Tarina oli tuttu ja tavallinen; prinssi joka ratsastaa uljaalla ratsullaan läpi Leipzigin linnan tilusten, huomaa kauniin tyttösen ikkunassa ja vilkuttaa. Niin oli käynyt jo useasti... epätavallista tarinassa oli se, että tämä kyseinen prinssi, ei oikeasti ollut prinssi, vaan tavallinen suutari, joka kävi korjaamassa Billin ja tämän sisarusten kenkiä. Surullisen tarinasta teki se, että Billin vanhempien mielestä Billin tuli avioitua Kitzenin prinssin kanssa. Prinssi oli Billiä melkein kaksikymmentä vuotta vanhempi, ruma ja röyhkeä mies, joka oli ollut naimisissa jo kahdesti.
Viimein syksy muuttui talveksi, puutarha heräsi eloon ja Bill vietti suurimman osan ajastaan istuen kukkiensa keskellä, jutellen ja laulaen niille. Kävipä eräänä, tavallistakin kauniimpana sunnuntai-aamuna, juuri kun aurinko olisi noussut ja helotti lempeästi taivaalta, niin että suutari, Tom, löysi Billin istumasta puutarhassaan.
Mies laskeutui polvilleen Billin vierelle, sipaisi tämän leukapieltä lempeästi ja painoi suudelman tämän huulille. Billin katse oli tulvillaan hämmennystä, mutta tyttö vastasi suudelmaan. "Ole kiltti ja tule vaimokseni", Tom sopersi Billille ja tarttui tämän käteen. "Lupaan tehdä sinut onnelliseksi." Bill tiesi, ettei se ollut mahdollista mutta nyökkäsi silti. Hän tahtoi sitä. Hän tahtoi vain ja ainoastaan oman Tominsa, Tomin joka nyt oli ilmestynyt hänen elämäänsä.
Billin isä, Leipzigin kuningas hämmästyi suutarin pyynnöstä, hän tiesi kyllä kuka suutari oli. Brandisin kreivi, mies joka oli hävinnyt koko omaisuutensa vaimonsa kuolinvuoteella yrittäessään pelastaa tätä, ja kaikessa surullisuudessaan, Tom oli epäonnistunut. Siitä asti mies oli tehnyt töitä suutarina, opetellut kaiken itse ja elänyt kädestä suuhun. Billin isä ei missään nimessä voinut kieltäytyä, vaikka mies olikin köyhä, hän tiesi että tuo suutari-raukka olisi valmis tekemään mitä tahansa Billin eteen, ja kuningas luotti siihen, että Tom pystyisi huolehtimaan Billistä, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Tom palasi puutarhassa istuvan Billinsä luo, ojensi tälle kätensä ja auttoi ylös. Sitten hän kumarsi syvään ja kuiskasi: "jos yhä tahdot osaksi köyhyyttäni, jos tahdot tehdä köyhyydestäni rikkautta rakkaudellasi, niin tässä minä olen." Ja Bill syöksyi Tominsa syliin, painoi suudelmia tämän kasvoille ja kuiskasi sitten: "tahdon."
