Innostuin kovasti, kun näin että Edvinin ja Joken tarina jatkuu, tällä kertaa spurttiraapaleiden muodossa.
Olen suurella ilolla lukenut kaikki nämä osat, vaikka olenkin jälleen näin kauhean myöhässä kommentoimassa. Se, että on kipeä ja rakastettu hoitaa, on jotain hyvin ihanaa, ja ainoa valituksen aiheeni onkin se, että tämä olisi saanut olla pidempi tarina, kun idea on näin mieltä lämmittävä.
Viime viikot ovat olleet niin tosi flunssaista aikaa sekä itsellä että muilla, että tähän Edvinin olotilaan oli helppo samaistua.
Tuo tunne, mitä tässä kuvattiin, kun tajuaa että on tulossa kipeäksi, eikä millään haluaisi, kun edessä on odotettu viikko kahden kesken Joken kanssa, oli hyvin sydämen sulattava. Varsinkin, kun Edvinillä oli niin hienot suunnitelmat yhteiselle ajalle. Eikä asiaa tietenkään muuta miksikään parhaatkaan päätökset, sillä kun tauti iskee, eihän sitä voi poiskaan kuvitella, vaikka Edvin yrittikin.
Joken suhtautuminen Edvinin tautiin oli aivan ihana sekoitus lämpöä ja huolenpitoa.
Tuntuikin siltä, että Edviniä harmitti hänen sairastumisensa paljon enemmän kuin Jokkea. Vaikka Edvinin suunnitelmat olivat todella kivoja nekin, minulle tuli tästä sellainen olo, ettei sillä oikeastaan ole niin väliä, mitä tehdään, pääasia että saa olla yhdessä rakastetun kanssa.
Tämä oli niin hauska ja samalla sydämellinen kohta, tykkäsin tästä tosi paljon:
Jokke kietoi vahvat käsivartensa hänen tärisevän vartalonsa ympärille. ”Hetkinen, mutta sähän oot ihan kuuma.”
”Kiva, jos oot sitä mieltä, rakas.”
”Tällä kertaa mä tarkoitin sen vähän eri lailla. Nyt on sellainen juttu, että me mitataan sulta kuume.”
Toisessa osassa tuli sellainen olo, etten kestä, kun Jokke on niin mielettömän ihana.
Vaikka pidän niin paljon siitä, että tunteista puhutaan, teot ovat yhtä lailla tärkeitä. Sitä suurempaa rakkauden osoitusta ei varmaan voi edes olla, että hoitaa kaiken toisen puolesta, lapset kouluun ja päiväkotiin, ja vielä ilmoittaa työpaikallekin, että Edvin sai tarvitsemansa levon kipeänä.
Sairastaminen on jo muutenkin tarpeeksi kurjaa, ja sitten kun ei perheellisenä oikein voi ikinä sairastaa, vaan tietyt jutut on pakko tehdä, tuo Joken kaikkien asioiden hoitaminen oli ihan mieletöntä luksusta. Sulin tähän niin täysin.
Eipä ihme, että Edvin liikuttui, niin minäkin, ja rakastin tätä:
Voi helvetti, Jokke. Ootko sä edes todellinen? Mitä mä tekisin ilman sua?
Edvin nousi jaloilleen uusin voimin, meni pikaiseen suihkuun ja käpertyi sen jälkeen sohvannurkkaan viltin alle. Jokke vastasi nopeasti.
Oikea kysymys on: mitä mä tekisin ilman sua? Soitat sit heti, jos sun olo menee tosi huonoksi. Oikeesti.
Edvin tiesi, ettei Joken ollut mitenkään helppo käyttää puhelintaan työvuorojen aikana. Häntä melkein itketti ajatella, että tämä oli silti varastanut pienen hetken kirjoittaakseen hänelle.
Hänen oli jo nyt niin ikävä Jokkea, että sattui.
Kolmannessa luvussa nämä Edvinin huolta täynnä olevat ajatukset, ja samalla epävarmuus siitä, mahtoiko Jokke haluta viettää aikaa hänen kanssaan, olivat niin suloisia. Vaikka samalla olisi tehnyt mieli sanoa Edvinille pari totuuden sanaa, että hei oikeasti, tuollaiset mietteet sen jälkeen mitä Jokke oli tehnyt yöllä ja aamulla. Joo, eihän se tietenkään välitä susta yhtään.
Samalla kuitenkin tuo tunne, kun toinen ei vastaa puhelimeen on juuri sitä, mitä itsekin on monta kertaa ajatellut. Että onko jotain sattunut, vai eikö se vaan välitä?
Ihan loistavaa, kun Jokke tuli ja alkoi vielä ensimmäisenä tehdä ruokaa, vaikka oli ollut koko päivän töissä, ja vielä huolehtinut lapsista heti ensimmäisenä aamulla. Vaikka Jokella ei ollut omia lapsia, tuntui että hänellä ei ollut mitään vaikeuksia ottaa vastuuta toisista, ja tykkäsin siitä todella paljon. Edvin taas oli ehkä joutunut viime vuosina ajattelemaan niin paljon muita, että ei ollut muistanut ajatella itseään ollenkaan, ja se näkyi tässäkin, että syöminen oli ollut tuuliajolla Joken poissa ollessa. Se on helppo unohtaa, kun ei kipeänä ole usein nälkäkään, mutta ei saisi, ja olin niin onnellinen, että Jokke oli pitämässä huolta Edvinistä.
Joken lapsuuden muisto kuumasta keitosta oli hyvin kaunis, ja minusta oli ihanaa, että hän kohteli Edviniä samalla rakkaudella, mitä oli saanut omalta äidiltään:
Puolta tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä sohvalla ja lusikoivat lämmintä keittoa. Jokke oli tuonut sen tarjottimella olohuoneeseen. Edvin ei kuulemma saisi nousta sohvannurkasta koko loppuiltana, paitsi äärimmäisessä hätätapauksessa.
Edvin ei ollut alun perin ollenkaan nälkäinen, mutta keitto tekikin kipeälle kurkulle yllättävän hyvää.
”Mutsilla oli tapana laittaa tätä mulle, kun mä olin pienenä kipeä”, Jokke selitti. ”Silloin mä aina ajattelin, että se taisi ihan tosissaan rakastaa mua.”
En voinut olla nauramatta, kun Edviniltä meni vielä ääni kaiken muun lisäksi, vaikka eihän se mikään vitsi ollut. Juuri silloinhan sitä tuntee, että haluaisi sanoa vaikka mitä, kun ei voi, ja se on niin harmittavaa.
Kuiskaamalla tehty rakkaudentunnustus varmasti merkitsi Jokellekin paljon, vaikka hänen ensisijainen huolensa olikin se, että toinen ei saisi puhua, kun silloin ääni häviää vielä pidemmäksi aikaa. Tässä tarinassa on kaiken ihanuuden lisäksi niin hyvää huumoria, että hymyilin jälleen kerran leveästi tässä kohtaa:
”Tiedäthän sä, että kuiskaaminen ei tee sulle yhtään hyvää just nyt?”
”Ihan sama. Mä rakastan sua.”
”Ei kun ihan oikeesti.”
”Niinnniin. Mä ihan oikeesti rakastan sua.”
”Millä me oikein saadaan sut hiljaiseksi?” Jokke loi häneen tutkivan katseen. ”Mä laitan sulle nyt teetä, ja sit me katotaan leffoja koko loppupäivä.”
Neljännen luvun loppu oli ihan maailman suloisin, kun Jokke lohdutti onnetonta Edviniä niin hyvin.
Voi kun Edvin uskoisi nyt viimeistään, että hänen sairastumisensa ei ole pilannut mitään, ja että heillä on niin hyvä yhdessä juuri tällä tavalla. Menin tässä kohdassa itsekin vähän sekaisin, kun tämä oli jotain niin ihanaa:
Jokke kietoi käsivartensa hänen ympärilleen tiukemmin.
”Sä et oo pilannu yhtään mitään”, hän kuiskasi. ”Mä oon aina halunnu pitää susta huolta, kun oot kipeä. Se ei vaan oo koskaan ennen ollu mahdollista. Mä rakastan sua, tiedätkö? Se tarkoittaa, että haluan sun kanssa ihan kaiken. Ne hyvät päivät, ja myös ne huonot.”
Edviniä alkoi itkettää vielä enemmän, mutta ei enää elokuvan takia, eikä huonolla tavalla.
Tuo viidennen luvun painajainen sai minut ajattelemaan, että Edviniä tuntuu vieläkin ahdistavan se, mitä nuoruudessa aikanaan tapahtui, vaikka he päätyivätkin Joken kanssa uudelleen yhteen.
Se tuntui kurjalta, kun he olivat kuitenkin saaneet selvitettyä asiat hyvin, ja Jokke ymmärsi, miksi kaikki oli mennyt niin kuin oli. Silti tuntui, että Edvin ei ollut antanut itselleen anteeksi, ja näin kipeänä se tuli jälleen esiin, kun silloin tyypillisesti näkee muutenkin vähän levottomia unia. Ja lisäksi Edvin taitaa pelätä koko ajan Joken menettämistä, vaikka ei tarvitsisikaan.
Oli niin ihanaa, kun Jokke rauhoitti Edviniä niin hyvin tämän herättyä. Ja ymmärsi, että juuri sillä hetkellä Edvin tarvitsi häntä enemmän kuin kuumelääkettä.
Rakastin tätä loppua, tämä oli jälleen niin mieltä lämmittävää luettavaa:
Edvin tarrautui Jokkeen tiukemmin. Hän pakotti suustaan ulos ne sanat, jotka ainakin oli pakko sanoa.
”Älä mee.”
Jokke asettui paremmin hänen viereensä. Edvin laittoi päänsä hänen rinnalleen, yritti hengittää rauhallisemmin ja kuunteli Joken sydämen tasaista sykettä.
”Onko siinä hyvä?” Jokke kuiskasi.
Edvin hieroi poskeaan Joken ihoa vasten. Se riitti vastaukseksi.
Suuri kiitos näistä tähänastisista raapaleista, olen nauttinut näiden lukemisesta todella paljon. Jään odottamaan kahta viimeistä osaa.