S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.Osallistuin
Shuffle VI - tarinoita satunnaistoistolla -haasteeseen, jossa ideana on panna musiikki satunnaistoistolle ja kirjoittaa yksi "raapale" yhden kappaleen aikana. Se on varmaan ahdistavimpia haasteita, joita tiedän, koska olen tavallisesti keskittymiskyvytön, jahkaileva ja hidas kirjoittaja enkä pärjää aikarajojen kanssa. Toisaalta se on taas mitä mainioin haaste minulle, koska se pakottaa ottamaan vähän iisimmin ja vain kirjoittamaan. Sain jopa tekstin aikaiseksi, huhhuh! Pari tuumaustaukoa tuli kyllä pidettyä välissä, mutta sallin sen itelleni, koska muuten tästä ei olisi varmaan tullut yhtikäs mitään.
Hiomaton ja hölmö tämä silti on, haha, mutta otan kirjoitusharjoituksen kannalta!
Remus on nuori mutta vanha. Huoliryppy on piirtynyt hänen kulmiensa väliin niin monta kertaa, että se on uurtunut pysyväksi; se siliää vain Remuksen nauraessa, ja silloinkin vain hetkeksi. Sirius yrittää silittää sitä pois, kun he kietoutuvat salaisiin lakanoihin yön pimeimpinä hetkinä, mutta se on ja pysyy. On aivan kuin Remus tietäisi maailmanlopun tulevan ja aivan kuin se tieto häälyisi läsnä koko ajan, läpikuultavana mutta havaittavissa, harmaana tietoisuuden takamailla.
Remus pysähtelee matkan varrella, ei ottamaan valokuvia innokkaan turistin tavoin vaan ajattelemaan, silloinkin kun Siriuksen mielestä ei ole mitään valokuvattavaa tai ajateltavaa. Remuksen sormet seisahtuvat kesken sivelyn, katse harhautuu ylös, taivaan loputon sini kiiltelee silmissä. Siriuksen vatsassa painaa jokin epämiellyttävä, levoton. Hän ei saa kiinni Remuksen maailmanlopusta eikä siihen johtavista matkoista.
Joskus paino Siriuksen vatsassa valtaa jäsenetkin ja pakottaa hänet liikkumaan, nopeammin, rajummin. Se saa hänet syytämään sanoja, joita hän ei osaa harkita. Hän yrittää epätoivoisesti tarttua siihen, mitä hän ei
koskaan saa kiinni, ja se saa sen vain vajoamaan kauemmas, kohti pohjaa, aivan kuin ihmisen juoksuhiekassa –
ole aloillasi tai kuole. Remus vetäytyy, ja ylös harhautuvat katseet ovat entistä pidempiä ja saavuttamattomampia.
Taivas on avoinna, kun tähdet pirskahtelevat ja pakkanen korventaa keuhkoja. Siriuskin avautuu: ”Mitä sinä haluat elämältä?”
Remuksen hymy ei riitä silottamaan huolta kasvoilta, mutta se on kuitenkin hymy, ja sitä seuraa jopa naurahdus ja epätavallisen lyhyt hiljaisuus. ”Hetkiä”, Remus vastaa. ”Niin kai.”
Sitten Remus taikoo sinistä tulta lasipurkkiin.
Niin kai.Ne yksinkertaiset, keveät mutta painavat sanat palaavat Siriuksen mieleen yhtenään, ja hänkin alkaa ajatella. Tarvitsevatko he vakaata varmuutta? Eikö helpompaa – ja elämän tyrskyissä tarkoituksenmukaisempaa – olisi vain olla?
Lopulta kaikki kulminoituu sinisiin hetkiin lasipurkeissa.
Remuksen katse harhailee yhä, mutta Sirius lakkaa yrittämästä seurata sitä, ja silloin hän saakin Remuksen käden käteensä. Sormien varma puristus kertoo hetkistä,
tässä juuri yksi, ja Sirius alkaa ymmärtää, ettei maailmanloppua kannata ennustaa.