Hetalia: Syysyö k-11 Osa 4/4 Valmis

[Vyra]

Ficin nimi: Syysyö
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: Draama, seikkailu, pieni kauhu ja fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Pohjoismaat. SuFin ja DenNor
Summary: Varomattoman toiveen seurauksena Tanska, Islanti, Suomi ja Ruotsi kirotaan uneen. Norjalla on vain yksi yö aikaa pelastaa heidät
Vastuunvapaus: Ei minun

A/N: Tämä on "halloween" -fikki. Vaikka ei tässä edes puhuta Halloweenista eikä tämä edes ole kovin pelottava eikä edes ilmesty täsmälleen halloweenin aikaan. Voi pahus.
Mut hei, lisää Pohjoismaita, SuFiniä ja DenNoria! Mitä muuta voisitte pyytää (paitsi laadukasta juonta ja jotain missä on oikeasti järkeä...)
Tämä on neliosainen ja osat ilmestyvät tässä muutaman päivän välein. Tämä lähti oikeastaan ihan vain sellaisesta ideasta, että olisi kiva kirjoittaa jotain kekriperinteistä... Ja sitten muutaman tunnin suunnittelun jälkeen tajusin että ne perinteet vähän niin ku unohtui ja syntyi tällainen juttu. Jospa tää olisi kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan nautittava : D


Osa 1.

Norja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa saapuessaan viimein kotiinsa pitkän päivän jälkeen ja nähtyään tuhon, jonka hänen pohjoismaalaiset naapurinsa olivat saaneet aikaan. Koska hän ei tiennyt, kumpi reaktio olisi ollut sopivampi, hän päätyi pitämään normaalin ilmeettömyytensä joka ei paljastanut mitään hänen todellisista ajatuksista.

Hän myönsi itselleen, että oli kiireidensä keskellä unohtanut täysin että muut aikoivat juuri tänään tulla hänen luokseen. Oli heidän perinteisen kokoontumisen aika ja asiasta oli sovittu jo kauan sitten, joten norjalaisen oli ollut helppo unohtaa. Ilmeisesti muut eivät olleet kuitenkaan edes huomanneet isäntänsä erehdystä tai eivät välittäneet, sillä he olivat sujuvasti asettuneet taloksi aivan itsekseen. Ilmassa leijuvasta hajusta päätelleen joku tai jotkut olivat kokeilleet päivällisen valmistusta, mutta Norja ei ollut ihan varma, oliko siinä onnistuttu. Hän painoi mieleensä, ettei menisi keittiöön enää tänä iltana. Hänen päätään särki valmiiksi jo ihan tarpeeksi.

Neljä Pohjoismaata olivat asettuneet olohuoneeseen ja siirtäneet huonekaluja niin että pystyivät helpommin keskustelemaan keskenään, tai heidän tapauksessaan väittelemään. Järjestelyn aikana kaikki sohvilla lojuneet viltit ja tyynyt olivat päätyneet lattialle ja pöydällä ollut kirjapino oli samoin kaatunut eikä kukaan ollut viitsinyt järjestellä niitä takaisin paikalleen. Kaikkein eniten Norjan päänsärky kasvoi kuitenkin äänistä.

Tanska ja Islanti olivat jostain tuntemattomasta syystä ajautuneet väittelyyn eikä kumpikaan osannut olla hiljaa tai pysyä yhdessä kielessä. Islanti vaihteli sujuvasti tanskan ja oman kielensä välillä samalla kun Tanska luultavasti täysin tietämättään käytti välistä sanoja jotka eivät tosiaankaan kuuluneet hänen omaan kieleensä, vaikka norja ja tanska olivatkin hyvin samankaltaisia kieliä. Suomi ja Ruotsi olivat samoin yllättävän äänekkäitä huolimatta siitä, että ruotsalainen puhui harvoin ja suomalainen yleensä tyytyi rooliinsa sovittelijana. Muutamat asiat kuitenkin saivat heidätkin innostumaan ja yksi niistä oli ihan mitä vain missä he olisivat voineet kilpailla toisiaan vastaan. Finnkampeniksi sitä kai kutsuttiin, Norja ajatteli väsyneenä kuunnellessaan kuinka Suomi selitti nopealla tahdilla ja innokkuudella Ruotsille jotain, mistä varmasti oli suomalaisen mielestä koko kansallisylpeys kiinni. Yleensä Suomi osasi puhua puhdasta ruotsia satoja vuosia kestäneen ruotsalaisuuden vuoksi, mutta ollessaan vihainen tai innostunut hänen puheensa alkoi murtaa yhä enemmän suomalaiseksi kunnes Norja ei enää edes ymmärtänyt miten Ruotsi vielä sai siitä selvää. Ilmeisesti sai kuitenkin, koska hän vastasi suomalaiselle aivan yhtä suurella innolla.

Kaiken sen äänten, kielien ja sekasotkun keskellä Norja seisoi hiljaa ja hieroi ohimojaan siinä toivossa, että ehkä tällä kertaa päänsärky menisi ohi vain sillä.

”Oh, hei Nore”, Islanti tervehti huomattuaan veljensä seisovan ovella. Suomi ja Ruotsi malttoivat lopettaa kisansa vain hetkeksi suodakseen kumpikin nopean nyökkäyksen norjalaiselle merkiksi siitä, että olivat huomanneet hänen olevan paikalla. Tanska sen sijaan unohti heti kaiken muun, kun hänen elämänsä tarkoitus saapui. Norja tuhahti hiljaa, tanskalaisella oli mennyt ihmeen kauan huomata hänet vaikka hän niin kovasti väitti norjalaisen olevan hänelle tärkeintä maailmassa. Hän nousi ylös ja levitti käsivartensa halaukseen kävellessään norjalaisen luo. Norja huomasi surukseen, että päänsärky ei hellittänyt vaan alkoi vain voimistua. Hän todellakin toivoi, että se ei ollut mitään valtiojuttuihin liittyvää vaan pelkästään hänen kehonsa protestoimassa kireätä työtahtia ja kofeiinilla korvattua ravintoa vastaan.

Hän antoi tanskalaisen halata itseään, muttei vastannut siihen mitenkään. Joko Tanska huomasi hänen haluttomuutensa tai sitten vastaväitteiden puute huolestutti häntä, koska hän vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi häntä huolestuneena.

”Hei, kaikki hyvin, Nor?” hän kysyi ja Norja nyökkäsi väsyneesti, ”tarvitsetko jotain? Keittiössä on varmasti vielä kahvia. Haenko sinulle?”

”Ei kiitos. Olen vain väsynyt, Dan”, hän vastasi ja katsoi olohuonettaan, jonka asuttajilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa, ”taidan vain mennä nukkumaan.”

”Okei”, Tanska vastasi nyökäten ja painoi nopean suudelman norjalaisen poskelle ennen kuin palasi sohvalle. Islanti katsoi heitä kysyvästi, mutta nyökkäsi kun tanskalainen ilmoitti että Norja haluaisi vain levätä. Hieman kiitollisena mahdollisuudestaan paeta paikalta ilman sen suurempaa draamaa, Norja käveli nopeasti yläkertaan ja suoraan makuuhuoneeseensa. Hän ei tuhlannut aikaansa vaan heitti nopeasti työvaatteensa päältään ja pukeutui pehmeään yöpukuun, joka oikeastaan oli vain pitkä ja hänelle liian iso t-paita. Hänen päänsärkynsä oli muuttunut tasaiseksi jyskytykseksi ja hän kuuli kuinka muut valtiot olivat alakerrassa aloittaneet seuraavan väittelyn. Asettuessaan sängylleen peittojen alle hän myös kuuli jonkin särkyvän ja kiroilua tanskaksi. Hän huokaisi hiljaa ja päätti, ettei edes yrittäisi arvata mitä mies oli tällä kertaa hajottanut.

”Joskus toivoisin, että he olisivat hiljaisempia ja rauhallisempia”, hän mutisi vaipuessaan uneen.

Hänen olisi pitänyt tietää, että toiveiden esittämisessä täytyi olla varovainen. Hyvin varovainen.

*****

Norja heräsi siihen, että auringon ensimmäiset säteet osuivat lämmittäen hänen iholleen, ja hän venytteli raukeasti nauttien siitä että hänen päänsärkynsä oli poissa ja olo kaikin puolin mainio. Silti vielä puoliunessa hän haparoi sängyn vasenta laitaa etsien toista lämmönlähdettä, mutta löytäen vain tyhjän paikan. Hieman kulmiaan kurtistaen hän avasi silmänsä ja totesi, että hänen sänkynsä oikeasti oli oudon tyhjä. Koskaan ennen Tanska ei ollut jättänyt tulematta hänen vierelleen ja jopa silloin, kun Norja oli vihainen miehelle, hän varovasti hiipisi paikalle ja käpertyisi hänen vierelleen toivoen että norjalainen olisi leppynyt aamuun mennessä. Norja tunsi olonsa hieman pettyneeksi, mutta totesi vain itselleen että ehkä hänen typeryksensä oli vain nukahtanut olohuoneeseen vahingossa kesken jonkin väsyneen keskustelun.

Silti venytellen ja haukotellen norjalainen nousi ylös ja kiskoi kevyet housut jalkaansa. Hän ei vaivautunut vilkaisemaan kelloa pöydällä sillä valon määrästä hän oli päätellyt että oli jo myöhäinen aamu ja sinä päivänä ajalla ei ollut oikeastaan väliä. Hän kuitenkin ihmetteli hieman talon hiljaisuutta kävellessään alakertaan. Ollessaan yksin hän ei olisi ollut hämmentynyt, mutta nyt kun talossa oli neljä muutakin valtiota, ääntäkin olisi pitänyt olla paljon enemmän. Heistä Tanska ja Suomi olivat kumpikin aamuvirkkuja ja yleensä jompikumpi oli ylhäällä ennen muita keittääkseen kahvia kaikille. Jos ensimmäinen herääjä oli Suomi, Ruotsikin yleensä nousi ylös aikaisemmin ja heidät usein löysi keittiöstä keskustelemassa kuiskatuilla äänillä. Jos Tanska sen sijaan ehti ensin ylös, keittiö olisi ollut täynnä astioiden kilinää ja Tanskan ääntä, kun hän lauloi mitä ikinä hänen mieleensä oli sattunut tulemaan. Nyt Norjaa kuitenkin tervehti vain hiljaisuus.

Vaiti hän laittoi kahvinkeittimen päälle ja työnsi muutaman leipäsiivun paahtimeen. Hänen paljaat jalkansa eivät pitäneet juurikaan ääntä lattiaa vasten, kun hän hiipi etsimään muita valtioita. Se ei ollut kovin vaikea tehtävä sillä hän löysi heidät kaikki olohuoneesta, minne oli heidät jättänytkin edellisenä iltana. Hän ei voinut olla hymähtämättä nähdessään heidät. Tanska ja Islanti olivat nukahtaneet sohvalle kumpikin omalle puolelleen ja Tanska oli valunut puoliksi lattialle. Ruotsi ja Suomi nukkuivat sylikkäin nojatuolissa ja näyttivät niin rauhallisilta pidellessään toisiaan kädestä ja hengittäen samaan tahtiin. Norja kumartui sohvan selkänojan ylitse ja silitti tanskalaisen hiuksia ennen kuin painoi huulensa hetkeksi hänen otsalleen. Hän myös siirsi yhden vilteistä Islannin ylle ja hymyili veljelleen hellästi. He olivat ilmeisesti olleet myöhään ylhäällä, koska jokainen nukkui niin sikeästi. 

Hän päätti antaa heidän nukkua vielä hetken uskoen siihen, että tuoreen kahvin haju saisi heidät pian heräämään.  Mahdollisimman hiljaa hän asetteli lautaset ja kupit pöydälle ja järjesteli kaiken valmiiksi aamupalaa varten. Kahvinkeitin lopetti porinansa merkiksi siitä, että oli tehnyt työnsä loppuun, ja norjalainen kaatoi itselleen reilun kupillisen. Hän käveli takaisin olohuoneeseen se kädessään ja katosi kysyvästi nukkuvia valtioita.

”Oikeasti?” hän kysyi, ”yleensä te olette tässä vaiheessa jo ryömineet ylös. Jopa Is.” Kukaan ei vastannut. Kukaan ei edes liikahtanut. Hetki piteni ja Norjan huvittunut ilme vaihtui pelästyneeseen.

”Dan?” hän kysyi ääneen, ”Fin? Is? Sve?” Kukaan ei vastannut tai reagoinut nimeensä. Norja laski kuppinsa pöydälle ja kumartui lähimmän valtion viereen. Se sattui olemaan Islanti ja kevyesti norjalainen ravisteli häntä.

”Island, herää”, hän pyysi, mutta ainoa liike oli vain se minkä ravistelu sai aikaan. Islanti kuitenkin hengitti, hänen ihonsa oli lämmin ja syke tuntui tasaisena. Hän ei vain herännyt, vaikka Norja yritti sinnikkäästi saada hänet virkoamaan. ilme kireänä norjalainen yritti herättää myös Suomen ja Ruotsin huutamalla heille ja ravistelemalla heitä olkapäistä. Hän meni jopa niin pitkälle, että läimäytti Tanskaa voimalla poskelle, mutta ainoa seuraus oli vain se että tanskalaisen kasvoilla näkyi hetken punertava kädenjälki.

Siinä vaiheessa Norja oli huolestuneen lisäksi myös vihainen sekä unohtanut aamukahvinsa täysin.

”Kaikki tänne!” hän huusi, mutta ei tarkoittanut nukkuvia valtioita. Hänen kutsumansa olennot tiesivät hänen kutsuvan juuri heitä ja pian talo alkoi täyttyä mitä eriskummallisista hahmoista, joita niin harvat enää näkivät tai muistivat. Veden- ja metsänhenget ilmestyivät piiloistaan, menninkäiset maan alta sekä keijut niityiltä ja jopa näkki nousi lampensa syvyyksistä, kun valtio kutsui heitä. Hetkeksi olohuone täyttyi äänistä, mutta Norjan ilme oli kireä ja raivostunut.

”Mitä tämä on?” hän kysyi niin vihaisella äänellä, että osa olennoista kavahti, ”miksi he eivät herää?” Olennot supisivat hetken, mutta ne eivät ajatelleet kuin ihmiset tai valtiot. Niille maalliset asiat olivat outoja ja tarpeettomia, joten niiden mielestä nukkuvissa valtioissa ei ollut mitään vikaa. Oikeastaan ne olisivat lähteneet paikalta välittömästi, jos syvä rakkaus ja kunnioitus norjalaista valtiota kohtaan ei olisi pitänyt heitä aloillaan.

Viimein yksi metsänhengistä puhui hauraalla ja vaiteliaalla äänellä, joka oli kuin kuiskaus lehtimetsässä ja jäänyt täysin muiden äänten alle jos Norjan viha ei olisi saanut muita vaikenemaan.

”Me laitoimme heidät uneen”, henki vastasi tyynesti.

”Onko rakkaamme tyytymätön?” yksi keijuista sanoi ilmeettömällä äänellä, ”teimme vain niin kuin rakkaamme pyysi.”

”Minä en ole pyytänyt teitä…”, Norja aloitti äkäisesti, mutta keskeytti kun edellisen illan tapahtumat palasivat hänen mieleensä. Hän oli toivonut jotain. Ei se ollut ollut oikea toive, mutta se oli sisältänyt sanan ”toivoa” ja yksin jo se sana oli pelottavan voimakas. Hän oli toivonut, että he olisivat hiljaisempia.

Joten aina valppaat olennot olivat toteuttaneet hänen toiveensa.

”Tämä ei ollut sitä, mitä tarkoitin”, norjalainen voihkaisi ja hieroi kasvojaan käsillään. Olennot katsoivat häntä hämmentyneinä ja ymmärtämättä, miten niin selkeän toiveen toteutus oli mennyt pieleen. Valtiot olivat nyt hiljaisempia ja rauhallisempia joten eikö kaiken olisi pitänyt olla juuri oikein.

”Teimmekö… väärin?” olennot kysyivät, ”oletko onneton, rakkaamme?”

”Hyvin väärin”, Norja sanoi tiukasti vihaisella äänellä, mutta yritti pitää itsensä kurissa. Hän tiesi nämä olennot ja tiesi, että tarvitsi heidän apuaan korjatakseen tilanteen, ”voitteko nyt herättää heidät?” Kysymystä seurannut hiljaisuus oli tarpeeksi selkeä vastaus eikä Norja pitänyt siitä.

”Emme”, olennot vastasivat ja liikahtelivat hermostuneena valtion katseen alla, ”he uneksivat. Uneksivat syvästi!”

”Minä haluan heidän heräävän”, Norja sanoi vihaisesti, ”etsikää ratkaisu!” Olennon olivat hetken hämillään, mutta nopeasti ne päättivät totella valtion tahtoa. Ne eivät olleet kiinnostuneita ihmisistä tai valtioista, mutta norjalaisen voima oli paljon mahtavampi kuin heidän voimansa ja he pitivät häntä tärkeänä. Siksi ne suostuivat.

Olentojen mentyä Norja ei tuhlannut enää aikaa. Nopeasti hän marssi kirjastoonsa ja nosti syliinsä kaikki taikuutta ja unia käsittelevät teoksensa sekä muutaman saagoista ihan vain kaiken varalta. Hän kantoi sen kaiken olohuoneeseen ja asettui lattialle tekemään tutkimustyötään. Hän tiesi, että lattialla kumarassa istuminen alkaisi ennen pitkään tuntua kipuna hänen selässään ja harteissaan, mutta hän ei halunnut jättää lumottua unta nukkuvia valtioita yksin. Joten hän puri huultaan, tutki kirjojaan ja aina välillä hänen sormensa hipaisivat nukkuvan tanskalaisen kättä. Hän unohti aamupalansa ja kahvinsa keskittyessään vain siihen, miten korjaisi tilanteen ja saisi muut heräämään.

Ehti kulua monta hiljaista ja aivan liian pitkää tuntia ennen kuin näkymätön väki viimein lähetti viestintuojansa äkäisen ja turhautuneen valtion luokse. Norjan ärtymys oli vain kasvanut jokaisen hyödyttömäksi todetun ratkaisun jälkeen eikä hänen kirjansa osanneet neuvoa häntä, joten vedenhengen saapuessa valtio antoi hänelle tervehdykseksi vain kylmän katseen.

”Rakkaamme”, mieshahmoinen olento sanoi kunnioittavasti, ”me löysimme ratkaisun.” Norja sulki lukemansa kirjan niin kovaa, että vanhan opuksen selkämys rasahti hieman. Hän kuitenkin piti ilmeensä kurissa sillä hän tiesi että näkymättömän väen ratkaisut eivät olleet aina edullisia tai lainkaan sopivia ratkaisuja.

”Ja se on?” hän kysyi.

”Sinun täytyy uneksia heidän kanssaan”, olento vastasi niin totisella äänellä, että se kuulosti jo tunteettomalta. Norja kohotti kulmiaan kuullessaan vastauksen.

”Uneksia? Kuinka se auttaisi, jos minä olen saman taikuuden vallassa?” hän kysyi ja henki pudisti päätään hieman ennen kuin selitti.

”Et uneksi”, se sanoi, ”uneksit heidän kanssaan.” Norja mietti sanoja hetken, mutta viimein hän ymmärsi mitä olento tarkoitti. Norjan ei pitäisi uneksia itse vaan hänen täytyisi astua sisälle muiden uniin. Ajatus sai hänet värähtämään hieman sillä vaikka hän tiesi omaavansa tarpeeksi voimia siihen, toisten mieliin tunkeutuminen oli yksi niistä asioista joita hän ei olisi koskaan halunnut joutua tekemään. Mutta hän ei epäröisi tehdä sitä nyt. Hän voisi pelastaa heidät.

”Hyvä on”, Norja sanoi siirtäessään kirjojaan ja muita tavaroista poistieltä, ”vahditko ovea sillä välin, kun olen poissa? Kukaan ei saa tulla sisään.” Se tästä olisikin enää puuttunut että joku ymmärtämätön valtio olisi törmännyt keskelle tätä kaikkea ja luultavasti pilannut asiat vieläkin pahemmin.

”Kyllä, rakkaamme”, olento vastasi kuulostaen jopa aavistuksen häpeilevältä siksi että norjalainen joutui nyt korjaamaan heidän virheensä, ”sinun täytyy tietää vielä jotain.” Norja oli jo asettunut paikoilleen sohvalle veljensä ja Tanskan väliin, ja hän piteli kiinni islantilaisen kädestä valmistautuessaan. Hän oli nopeasti päättänyt aloittaa Islannista sillä hän toivoi, että nuoren valtion uni olisi hänelle kaikkein helpoin. Ei hän tietenkään voinut olla varma, mikä häntä olisi vastassa, mutta hän toivoi parasta.

”Mitä?” Norja kysy aavistuksen kärsimättömänä, mutta henki ei tuntunut huomaavan sitä, koska se jatkoi rauhallisella äänellä.

”Jos he uneksivat vielä seuraavan auringon noustessa, he eivät tule heräämään koskaan”, olento sanoi sen kaiken lähes välinpitämättömästi, mutta viha ja huoli kuohahtivat jälleen norjalaisen sisällä. Hän käänsi katseensa poispäin ja yritti koota itsensä jottei ilmaisisi suuttumustaan liian räikeästi ja onnistuisi riitaantumaan näkymättömän väen kanssa. Se ei olisi auttanut enää yhtään.

”Minun on siis pidettävä kiirettä”, hän totesi ja vilkaisi ikkunaa. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja aurinko alkanut laskea metsän puiden taakse. Hän toivoi, että aika riittäisi, ja alkoi vaimeasti mumisten lukea loitsua.

Vedenhenki katsoi ilmeettömästi kuinka viideskin valtio vaipui unenkaltaiseen tilaan. Norja oli pidellyt Islantia niin tiukasti kädestä, ettei ote löystynyt edes vaikka hänen ryhtinsä muutoin lysähti. Talo oli jälleen täysin hiljainen ja olento käveli vaimein askelin ovelle. Se ei tuntenut katumusta siitä mitä se ja sen toverit olivat tehneet. Heidän mielestään rauhallisuus oli vain hyvästä ja varsinkin sen villin ja äänekkään miehen hiljentäminen oli ollut heidän mielestään enemmän kuin hyvä teko. He olivat vain seuranneet rakkaan valtionsa toiveita, mutta jos Norja niin tahtoi, hän sai perua heidän lahjansa.

Näkymättömän väen vahtiessa taloa, Norja teki kaikkensa pelastaakseen perheensä.


A/N: Seuraavassa osassa ensimmäinen uni eli Islanti!

[krizzey]

Hei jeee halloween-fikki!

Siisti idea tää unihomma, jännä nähä mistä noi kaikki uneksii. Pohjoismaista on aina ihanaa lukee, ne vaan on nii <3 Ja vielä sun kirjottamana, mullahan on joku onnenpäivä Toivottavasti Nor nyt vaan ehtii ajoissa pelastaa ne kaikki :O

Alku oli ihanan tollanen kevyt ja elämämakunen (siis oikeesti, mistä näit outoja sanoja tulee?) Onnellista ja vähän-vähemmän-onnellista yhdessäoloa ja noiden tollasta perussähläystä.

Neljä Pohjoismaata olivat asettuneet olohuoneeseen ja siirtäneet huonekaluja niin että pystyivät helpommin keskustelemaan keskenään, tai heidän tapauksessaan väittelemään. Järjestelyn aikana kaikki sohvilla lojuneet viltit ja tyynyt olivat päätyneet lattialle ja pöydällä ollut kirjapino oli samoin kaatunut eikä kukaan ollut viitsinyt järjestellä niitä takaisin paikalleen.

Ainahan sitä kavereille mentäessä vähän vaihdetaan järjestystä. Ihme tyyppi toi Norja, ku ei yhtään arvosta toisten sisustusnäkemyksiä XD Ja kyllä, kansallisylpeys on kiinni finnkampenista (ja jääkiekosta)

Lukiessa olin niin uppoutunut tohon tunnelmaan, että ehin kokonaan unohtaa an:n ja summaryn sanoman ja pelästyin kamalasti ku yhtäkkiä lähes koko porukka onki lumotussa unessa ja vaarassa kuolla D:

”Joskus toivoisin, että he olisivat hiljaisempia ja rauhallisempia”, hän mutisi vaipuessaan uneen.

Hänen olisi pitänyt tietää, että toiveiden esittämisessä täytyi olla varovainen. Hyvin varovainen.

Norja, eeeeei! Jostain syystä mä en tajunnut edes tässä vaiheessa, että joku saattaa mennä vähän pieleen :'D

”Oikeasti?” hän kysyi, ”yleensä te olette tässä vaiheessa jo ryömineet ylös. Jopa Is.” Kukaan ei vastannut. Kukaan ei edes liikahtanut.

Tässä vaiheessa alko pelottaa.

”Minä en ole pyytänyt teitä…”, Norja aloitti äkäisesti, mutta keskeytti kun edellisen illan tapahtumat palasivat hänen mieleensä. Hän oli toivonut jotain. Ei se ollut ollut oikea toive, mutta se oli sisältänyt sanan ”toivoa” ja yksin jo se sana oli pelottavan voimakas. Hän oli toivonut, että he olisivat hiljaisempia.

Joten aina valppaat olennot olivat toteuttaneet hänen toiveensa.

Ja tässä vaiheessa mä huomasin että mulla mahollisesti meni jotain (...koko fikin idea) ohi ku luin summaryn... Vuorossa oli sellanen facepalm luokkaa voi elämä, koska olin oikeesti ihan hädissäni tääl noiden puolesta :DDd Oonkoha mä ollu vähä turhan pitkään yksin kotona?

Maininta Norjan yöpaidasta oli hauska, mä olinki kuvitellu aina ett just se (ja Suomi) käyttää yöpukuna jotain vähän liian suurta T-paitaa, ku taas Tanskalla ja Ruotsilla on enemmänkin jotkut housut eikä välttämättä paitaa ollenkaa (tosin Tanska nyt saattais nukkuu pelkissä boksereissaki vaan siks ettei se muistais laittaa mitään muuta päälle) ja Islannilla sellanen söpö pyjama :')

Noi Norjan olennot on muuten aika huikeita. Niistä ei muualla kerrota kauheesti, mutta sun fikeissäs niitä onneks näkyy. Oon tykästyny niihin nyt viimeaikoina aika paljon ja ne vaan on jotenki niin siistei. Tos tuli sellanen jännä fiilis, ku mainitsit että ne ei oikeen ymmärrä tätä ihmisten järjenjuoksua, niin että toi oli niiden mielestä ihan järkevä ja hyvä vaihtoehto pitää joku hiljasena.

Ylipäänsä näin tää oli oikeen mielenkiintonen ja jotenki sulonen alotus, jään innolla seurailemaan! Norjalle nyt tsemppiä vaativan tehtävän edessä, ja sulle uuden hienon fikin kanssa

Noni, sait sitten toisenki erittäin sekavan kommentin tänään... XD
- Krizzey

[Vyra]

Krizzey: Kiitos ihanasta kommasta! Voi ei, nyt tuli paha mieli että menin sut säikäyttämään : D Siellä sä oot lukenut silleen että ihana slice of life tyylinen juttu ja sit PAM! Sorry about that (sitä sattuu...)

Maininta Norjan yöpaidasta oli hauska, mä olinki kuvitellu aina ett just se (ja Suomi) käyttää yöpukuna jotain vähän liian suurta T-paitaa, ku taas Tanskalla ja Ruotsilla on enemmänkin jotkut housut eikä välttämättä paitaa ollenkaa (tosin Tanska nyt saattais nukkuu pelkissä boksereissaki vaan siks ettei se muistais laittaa mitään muuta päälle) ja Islannilla sellanen söpö pyjama :')

Ihan ku mun headcanoni!

Musta on niin kiva kirjottaa Norjan keijuista ja muista olennoista, kun ne kiehtoo mua näin niin kuin muutenkin ja nyt voin ihan huoletta tunkea kaikkialle mitä ikinä oon oppinut skandinaavi / suomalaisesta mytologiasta. Unohtu muuten sanoa, että toi ekan osan mieshahmoinen vedenhenki on se joka norjalaisissa tarinoissa soittaa viulua (ja houkuttelee ihmisiä / voi joskus opettaa ihmisiä soittamaan viulua jos pyydetään) ja tässä tarinassa vilisee myös muutamia muita tarusto -viittauksia.

Ja Pohjoismaista mä kirjotan varmaan niin pitkään kunnes joku käskee lopettamaan ja sen jälkeen kirjotan varmaan kahta kauheemmin.


Osa 2. Islanti

Kun Norja avasi silmänsä, hän löysi itsensä rantakalliolta. Meri iski kiviä vasten ja taivas hänen yllään oli oudon tumma, mutta muutoin kaikki näytti hyvin rauhalliselta ja luonnolliselta. Merilinnut kirkuivat jossain kauempana ja tuuli puhalsi kevyesti sekoittaen valtion hiuksia. Uneksi tilanne oli hyvin aidontuntoinen, mutta norjalainen ei ollut varma johtuiko se taikuuden osuudesta vai siitä, että ehkä hänen veljensä näki hyvin aitoja unia. Siitä hän kuitenkin oli varma, että hän tunnisti tämän paikan. Se oli myös hyvin loogista, sillä mistäpä muustakaan valtio olisi uneksinut kuin omasta maastaan.

Ensin oli löydettävä Islanti, Norja ajatteli kävellessään sisämaata kohti ja muistutti itseään siitä, että tämä kaikki oli unta. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua eikä järjellä tai logiikalla ollut sijaa täällä, vaikka toistaiseksi kaikki näytti hyvin paljon oikealta maailmalta. Hän ei myöskään tiennyt, miten täsmälleen saisi Islannin herätettyä. Hän ei ollut tehnyt tätä koskaan ennen, mutta se ainakin oli varmaa että hänen täytyisi oppia nopeasti. Unessa hänellä ei ollut mitään käsitystä ajankulusta, joten hän vain toivoi että se ei loppuisi liian nopeasti.

Norja ehti vaeltaa ympäriinsä hyvän tovin ennen kuin viimein löysi Islannin. Sen jälkeen häneltä kului hyvä tovi tajuta, että Islanti ihan oikeasti uneksi itsensä lapseksi.

”Mitä sinä tuijotat?” hopeahiuksinen lapsi kysyi äkäisesti, mutta samalla kuulostaen niin lapsekkaalta että Norja huomasi herkistyvänsä jo pelkästään nostalgian vuoksi. Hän ei ollut aikoihin nähnyt Islantia lapsena.

”Island, hyvä että löysin sinut”, norjalainen kuitenkin vain sanoi nopeasti ja tarttui kiinni lapsen käteen, ”meidän on nyt nopeasti herättävä, jotta…”

”Päästä irti!”

”Is?” islantilainen riuhtaisi kätensä irti miehen otteesta ja perääntyi nopeasti. Hän näytti sekä pelästyneeltä että uhmakkaalta, mutta eniten Norja hämmästyi siitä, ettei hänen katseessaan näkynyt lainkaan tunnistamista.

”Mene pois, tyhmä setä!” Islanti huusi kimeällä äänellä, ”isoveli sanoo, että ei saa lähteä tyhmien setien mukaan!” Isoveli? Mutta Islannilla ei ollut kuin…

”Helvetti”, Norja sanoi ääneen. Lapsi-Islanti ei tunnistanut häntä.

”Sinä sanoit pahan sanan, tyhmä setä!”

”Anteeksi”, Norja mutisi, ”hei, minä olen sinun veljesi, joten…”

”Et ole!” Islanti huusi ja katsoi häntä epäilevästi, ”näytät häneltä ehkä vähän, mutta isoveli on paljon vahvempi kuin sinä! Eikä pukeudu noin oudosti.”  Norja joutui myöntämään, että islantilainen oli oikeassa. Ilmeisesti Islanti ei vaan uneksinut itseään lapsena vaan oli palannut mielessään vuosisatojen taakse siihen hetkeen kun he kaikki olivat vielä paljon nuorempia. Norja muisti olleensa viikinki silloin, hän oli kantanut asettaan, pukeutunut erilailla ja hänen hiuksensa olivat olleet paljon pidemmät. Hänellä oli myös ollut parta, jos hän oikein muisti, joten lapsen mielestä hän ja hänen viikinki-minänsä voisivat helposti olla kaksi eri henkilöä.

Norja vilkaisi itseään ja huomasi nopeasti, että ilmeisesti jokin unessa ei aivan yltänyt häneen. Hän oli silti pukeutunut samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut päällä koko ajan. Se tarkoitti sitä, että hänellä oli vain olohousut ja yli iso t-paita, jonka hän nyt tajusi kuuluvan itse asiassa Tanskalle, ja hän oli avojaloin. Hän ei ollut ehtinyt vaihtaa mitään muuta, koska kiire ja huoli muista olivat vieneet hänen aikansa ja ajatuksensa.

”Island, sinun täytyy herätä”, hän sanoi päättäen kokeilla kaikkein helpointa keinoa aluksi, ”tämä kaikki on unta.”

”Sinä olet todella tyhmä setä”, Islanti totesi tiukasti ja nyökkäsi itselleen. Norja huokaisi hiljaa ja mietti miksei kaikkein helpoin ratkaisu koskaan voinut olla se oikea. Islanti ei ilmeisesti välittänyt jäädä murehtimaan Norjan ongelmia, sillä hän kääntyi ja lähti kävelemää reippaasti toiseen suuntaan. Tai ainakin niin reippaasti kuin vain pystyi lyhyillä jaloillaan. Vauhti ei ollut kovin nopeaa ja hän onnistui kaatumaan kahdesti sadan metrin matkalla. Toisen kaatumisen jälkeen Norja käveli hänen luokseen.

”Hei, minne sinä olet menossa?” mies kysyi ja lapsi loi häneen tuiman katseen.

”En kerro!” hän julisti ja kömpi takaisin ylös, ”isoveli sanoi, ettei tyhmille sedille saa puhua! Siksi me emme puhu Danmörkille ikinä!” Norja huokaisi hiljaa ja mietti, miksi hän oli koskaan asettanut Islannille niin paljon kieltoja. Yhtäkkiä vapaakasvatus kuulosti paljon paremmalta suuntautumiselta.

”Mutta en minä ole tyhmä setä”, Norja totesi, ”minä olen ihan oikeasti sinun veljesi. Vaihdoin vain vaatteet ja jätin aseet pois ja ajoin parran ja…”

”Minun veljeni ei ole noin rääpäle!” Islanti huudahti loukkaantuneena, ”eikä lyhyt!”

”Mitä…”, Norja ehti sanoa ennen kuin löi suunsa kiinni. Hän oli aika varma, että ei ollut rääpäle eikä lyhyt. Itse asiassa hän oli pidempi nykyään kuin oli ollut viikinkiaikoina. Niinä aikoina ei tosin ollut ollut kovin tarkkoja mittauskeinoja, mutta hän, Tanska ja Ruotsi olivat verranneet kasvuaan pitkän kepin avulla. Tosin sekään ei ollut varmaa, koska Tanska oli alkanut vääristellä tuloksia siinä vaiheessa kun oli tajunnut ruotsalaisen kasvavan pitemmäksi kuin hän. Norja vilkaisi itseään jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä ja ihmetteli mielessään, näyttikö hän rääpäleeltä. Hän oli aika varma, että ei näyttänyt. Ei hän tietenkään ollut enää taistelukunnossa niin kuin oli ollut viikinkiaikoina, mutta hän harrasti edelleen paljon liikuntaa toimistotyön ohella ja Tanska ei ollut maininnut mitään siitä että hän…

”Ei”, Norja sanoi keskeyttäen ajatuksensa ennen kuin ne karkasivat liian kauas, ”Island, minä en ole tyhmä setä. Ihan oikeasti.”

”En usko”

”Usko vain”

”En usko”

”Entä jos annan sinulle lakritsia?” Norja kysyi ja Islannin epäilevä ilme vaihtui hetkeksi innostuneeksi.

”Lakritsia!” hän huudahti ennen kuin muisti taas, että tämä oli yksi niistä tempuista joista hänen isoveljensä oli varoittanut, ”tyhmä setä! Olet melkein yhtä tyhmä kuin Danmörk!”

”Hei, et voi verrata minua häneen”, Norja sanoi, ”siitä mies on täysi idiootti.”

”Niin isovelikin sanoo”, Islanti totesi nyt hieman uteliaalla sävyllä, ”tunnetko sinä Danmörkin, tyhmä setä?”

”Ikävä kyllä”, norjalainen tuhahti, ”hän ei jätä minua rauhaan, vaikka yritän parhaani mukaan selittää hänelle että hän on äänekäs, häiritsevä ja uskomattoman iha… Inhottava.” Islanti katsoi häntä yhä epäillen, mutta katse ei ollut enää aivan niin varautunut. Hän näytti lähinnä pohtivan jotain keskittyneesti ja se jokin liittyi Norjaan. Hetken päästä hän nyökkäsi ja osoitti miestä sormellaan.

”Sinä saat auttaa minua!” hän julisti.

”Etkö sinä juuri sanonut, että et aio kuunnella minua koska olen tyhmä setä?” Norja kysyi kohauttaen hieman toista kulmaansa.

”Joo”, Islanti vastasi, ”mutta minulla on… Minulla on ongelma! Ja isoveli aina sanoo, että ongelmiin pitää hakea apua ja, koska sinä tiedät Danmörkin, sinä olet ehkä ihan okei tyhmä setä.”

”Sehän kiva”, Norja mutisi. Hän alkoi pikkuhiljaa nähdä, missä kohtaa hänen kasvatuksensa oli mennyt pieleen. Islanti ei näyttänyt kuitenkaan murehtivat mahdollisia puutteita koulutuksessaan vaan alkoi touhukkaaseen tahtiin kävellä taas tietä pitkin. Norja seurasi pari askelta jäljessä ja tarttui kiinni lapsen olkapäästä aina kuin näytti siltä että hän oli kiireessään horjahtamassa maahan. Norjalainen teki sen niin vaistonvaraisesti, että itsekin ihmetteli miten helppoa oli jälleen palata siihen aikaan kun Islanti oli vielä hyvin pieni ja hän itse viikinki.

”Mikä se sinun ongelmasi on?” norjalainen kysyi, kun he olivat hetken kulkeneet suuntaan, josta mies ei tiennyt minne se oli viemässä.

”Minun on löydettävä isoveli”, pieni valtio vastasi.

”Minä olen…”, Norja aloitti, mutta korjasi sitten itseään, ”missä hän sitten on ja miksi sinun on löydettävä hänet?” Norja ei ollut nähnyt ketään muita kuin heidät kaksi koko aikana, mutta se ei huolettanut häntä. Loppujen lopuksi, tämä oli vain unta.

”Minä… En tiedä”, Islanti vastasi vaimealla äänellä ja hänen alahuulensa värisi hieman, ”isoveli lähti eikä ole vielä tullut takaisin.”

”Is”, Norja sanoi ja aikoi nostaa lapsen syliinsä, mutta Islanti väisti hänen käsiään.

”Mutta minä etsin hänet!” lapsi julisti, ”pahat miehet ovat tulossa ja vain isoveli voi ajaa ne pois!”

”Pahat miehet?” Norja kysyi, koska hän ei ollut nähnyt tai kuullut ketään muuta tässä unimaailmassa. Islanti ei kuitenkaan vastannut hänelle vaan jatkoi päättäväisesti matkaa, joten Norja ohitti asian olankohautuksella. Islanti oli kuitenkin vain pieni lapsi. Pahat miehet saattoivat aivan hyvin olla vain kuvitelmaa tai aivan harmittomia tuntemattomia. Ehkä tämä uni olikin toisintoa jostain niistä kerroista, kun Islanti oli lapsena jäänyt hetkeksi yksin. Jos asia oli niin, Norja tunsi olonsa todella huonoksi. Hän oli ollut todella paha isoveli jättäessään pienen valtion yksin, vaikka hänen ottaminen mukaan retkille olisi ollut varmasti vielä huonompi idea.

”Mistä sinä aiot etsiä min… häntä?” Norja kysyi seuratessaan lasta. Hän ei tiennyt, miten saisi unen rikottua ja Islannin heräämään eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä kuinka pitkä aika oli jo kulunut, mutta sillä hetkellä tuntui parhaalta vaihtoehdolta vain mennä unen mukana ja katsoa mihin se johtaisi. Ehkä ratkaisu oli vain elää se kaikki läpi. Norja toivoi, että tämä uni ei olisi kovin pitkä.

”Menninkäiskummulta tietenkin”, Islanti vastasi, ”etkö sinä tiedä yhtään mitään, tyhmä setä? Isoveli juttelee näkymättömien kanssa, hän on niin viisas, joten hän on varmasti menninkäiskummulla!” Norja ei muistanut koskaan kuulleensa mistään menninkäiskummusta, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”Onko sinun pakko kutsua minua tyhmäksi?” hän sen sijaan kysyi ja Islanti nyökkäsi päättäväisesti.

”Isoveli sanoo, että Danmörk on tyhmä”, hän selitti hyvin tärkeällä äänellä ollakseen mitaltaan vain Norjaa lantioon asti, ”ja sinä tiedät Danmörkin, joten sinäkin olet tyhmä!”

”Eikö se tarkoita sitä, että sinäkin olet tyhmä sitten?” Norja kysyi, ”sinä tunnet hänet myös.” Islanti ei hätkähtänyt hänen järkeilyään vaan vain pudisti päätään niin pontevasti että hopeiset hiukset heiluivat.

”Minä olen erityinen”, hän selitti, ”isoveli sanoo niin. Minä olen hyvin erityinen ja rakas. Kaikki muut ovat typeriä. Paitsi isoveli. Isoveli on vahva ja kaikkein paras.”

”Isoveljesi kuulostaa idiootilta”, Norja totesi ennen kuin ehti estää itseään. Hän oli vain Tanskan kanssa eläessä alkanut automaattisesti luokitella kaikki ”mahtavat” ja ”kaikkein parhaat” idiooteiksi.

”Eikä!” Islanti huudahti vihaisena, ja loi häneen niin pahan katseen kuin puolituisen mittainen lapsi nyt pystyi luomaan, ”isoveli on… on… on Isoveli!” Norja oli hieman liian hämmentynyt siitä, että oli juuri haukkunut itseään ja sen jälkeen kuullut Islannin puolustavan itseään itseään vastaan, joten hän vain mumisi nopean anteeksipyynnön ja lupasi pitää asian mielessä jatkossa. He eivät onneksi kävelleet enää pitkään, koska viimein Islanti pysähtyi keskelle peltoa, jolle oli poikennut tieltä, ja katsoi matalaa kumpua joka erottui räikeän selkeästi maisemasta. Siinä missä maa sen ympärillä oli tasainen ja selvästi viljelty, kummun päällä kasvoi vain paksu nurmi ja näytti siltä kuin kukaan ei olisi koskaan rohjennut koskea siihen. Islanti näytti epäröivän sen edessä.

”Isoveli Nore?” hän kutsui katsoessaan kumpua, ”oletko siellä? Isoveli Nore!” Kukaan ei vastannut ja kumpu oli niin matala, että he näkivät helposti sen yli ja tiesivät, ettei kukaan piileskellyt sen takana. Hetken oli hyvin hiljaista, mutta sitten Islanti nyyhkäisi. Norja ehti juuri kääntää katseensa häneen, kun islantilainen lapsi tömähti maahan ja alkoi itkeä.

”Isoveli Nore!” hän parkui selvästi hätääntyneenä, ”missä on isoveli Nore?”

”Hei, älä itke. Ole kiltti”, Norja pyysi ja kumartui alas, ”kaikki on ihan hyvin, okei. Minä olen täällä.”

”Haluan isoveljen!” Norja yritti rauhoitella häntä ja vielä kerran hän pyysi itkevää lasta uskomaan, että hän tosiaan oli Norja ja Islannilla ei ollut mitään hätää. Islanti alkoi kuitenkin olla nyt jo niin hätääntynyt, ettei enää edes vastannut kunnolla.

Sitten Norja kuuli takaansa metallista kalahdusta. Hän jähmettyi ja hänen ilmeensä vakavoitui vielä lisää. Siitä oli jo ikuisuus, kun hän oli kuullut sen ääneen ennen mutta hän ei koskaan unohtaisi sitä. Se oli ääni, jota piti haarniskoitu mies ja huotrasta vedettävä miekka.

Ehkä pahat sedät eivät sittenkään olleet vain lapsen mielen liioittelua.

Norja nousi nopeasti ylös ja kääntyi katsomaan miehiä. Heitä oli kolme ja he kaikki näyttivät toinen toistaan julmimmilta. Ei ollut vaikea arvata, että he eivät tahtoneet hyvää, eikä Norja pitänyt tavasta jolla he katsoivat itkevää lasta.

”Mitä te haluatte?” hän kysyi tiukalla äänellä ja miehet nauroivat.

”Anna se lapsi tänne!” he huusivat ja Islanti alkoi itkeä kovempaa sekä aneli veljeään tulemaan paikalle. Unta tai ei, Norja ajatteli asettuen valmiusasentoon, hänen veljeään nämä miehet eivät veisi. Miehet huomasivat samoin hänen päätöksensä ja virnistäen he kävelivät lähemmäs.

Norja ei ollut taistellut aikoihin. Viime kerrasta oli jo lähes sata vuotta ja pitkä rauhanaika oli tehnyt hänestä levollisemman, mutta hänen ruumiinsa ei ollut unohtanut. Se ei ollut unohtanut, että kerran hän oli ollut kaikista viikingeistä hurjin ja juuri hän oli johtanut ryöstöretkiä ja selvinnyt niistä kaikista hengissä. Kolmen miehen päihittäminen oli hänelle lastenleikkiä.

Hän onnistui riistämään ensimmäiseltä mieheltä miekan käsistä ja sen jälkeen kahden muun riisuminen aseista oli hyvin helppoa. Hänen tuskin tarvitsi edes miettiä sitä ja lyhyen taistelun jälkeen hän silti seisoi vakaana miesten ja lapsivaltion välissä. Erona oli vain se, että nyt hyökkääjät näyttivät epäröiviltä ja pelokkailta.

”Menkää”, Norja käski kylmällä äänellä ja nopeasti miehet tottelivat. He eivät halunneet olla missään tekemisissä niin ylivoimaisen soturin kanssa, joten he pakenivat mielellään. Norja katsoi heidän peräänsä jäänsiniset silmät kovina ja iski sitten pitelemänsä miekan maahan.

”Isoveli Nore?” hieman arka ääni kysyi ja Norja kääntyi katsomaan ilme pehmeten valtiota takanaan. Islanti ei itkenyt enää ja näytti paljon rauhallisemmalta, vaikka hänen kehonsa yhä tärisi pelon ja järkytyksen vuoksi.

”Niin, Island?” hän kysyi, ”pahat miehet ovat menneet. Ei ole mitään hätää.” Islanti hymyili varovasti ja nousi sitten ylös. Heidän välillään oli vain muutaman askeleen matka, joten nopeasti Norja löysi lapsivaltion halaamasta jalkojaan.

”Sinä oikeasti olet isoveli Nore”, Islanti sanoi ilahtuneena kun Norja nosti hänet syliinsä, ”anteeksi, että en tunnistanut sinua.”

”Hys, ei se mitään”, Norja sanoi pehmeällä äänellä, jonka hän oli aina säästänyt erityistapauksia varten, ”enkä minä ole sanonut sinulle, että outoihin asioihin pitää suhtautua epäilevästi? Teit ihan oikein.” Islanti nyökkäsi ja rutisti hänen paitaansa pienillä sormillaan. Norja hymähti ja silitti hänen hiuksiaan kuten oli tehnyt usein ennenkin. Se tuntui rauhoittavan lasta, ja hyökkäyksen aiheuttama jännitys ja hätäännys haihtuivat pian pois.

”Ja nyt Island”, Norja sanoi hiljaa ja hieraisi poskeaan lapsen hiuksia vasten, ”on aika herätä.”

Uni särkyi.

Norja ja Islanti kumpikin hätkähtivät ja puristivat toistensa käsiä hetken lujempaa.


A/N: Seuraavaksi Ruotsi ja Suomi (ku ei niitä eroonkaan toisistaan saa)
Minä mietin, että millaisen unen Islanti näkisi ja sitten se idea tuli. Tässä on aivan ilmiömäinen tilaisuus kirjottaa hänet lapseksi ja siitä se sitten lähti.
Menninkäiskummut (niillä on varmaan joku parempikin nimi) ovat ihan oikea juttu Islannissa. Niiden sanotaan olevan näkymättömän väen koteja ja niihin ei sitten muuten kosketa tai alkaa tapahtua outoja asioita.

[Kuolotar]

Oi oi Halloween ficci!

Tämä idea oli aivan mahtava pidin varsinkin siitä että tässä tulee unet esiin sillä unet ja unimaailma on aina mielenkiintoista. Olen todella utelias lukemaan pohjoismaiden unista ja päästiinkin jo kurkistamaan islannin uniin. Voi Norja joutui huomaan että sanonta Varo mitä toivot pitää paikkansa varsinkin jos sattuu olemaan läheinen olentojen kanssa jotka haluavat auttaa eivätkä aina ymmärrä ihmisten ja valtioiden maailmaa. Voin vain kuvitella Norjan päänsärkyä kun huoneessa puhutaan lujaa ja monta erikieltä ja sitten kun itse vielä ymmärtää hyvin pitkälle kaikkia niin onko ihme että päätä särkee.
Pidin tuosta kuinka Tanska tulee aina nukkumaan Norjan kanssa jopa silloin kun heillä on pieni tilanne menossa. Osasit hienosti rakentaa tuon kuinka pikkuhiljaa norja heräsi siihen että kaikki ei ole nyt niin kuin pitäisi.

Tämä uni taika on myös äärimmäisen mielenkiintoinen siitä syystä että Jatkotapaamisessa esiintyi Uni jonka oli valtion itsensä omaava puolustus mekaniikka niin tätä on mielenkiintoista lukea ja verrata. Se että Islanti kutsui Norjaa sedäksi nosti hymyn heti huulilleni ja tuli heti mieleen tämä miten pienille lapsille opetetaan että kaikki vieraat miehet ovat setiä ja vieraat naiset tätiä. Norja sai huomata että totuuden saa kuulla usein lapsen suusta koska he eivät sensuroi vaan laukovat mielipiteensä avoimina.

Jatkoa jään odottelemaan jännityksellä!

Jos Tanska sen sijaan ehti ensin ylös, keittiö olisi ollut täynnä astioiden kilinää ja Tanskan ääntä, kun hän lauloi mitä ikinä hänen mieleensä oli sattunut tulemaan.

Kuvaa jotenkin hienosti Tanskan iloista persoonaa ja lauluista jotka lauletaan tuolla lailla tule aina kovin persoonallisia ja hauskoja.

Ajatus sai hänet värähtämään hieman sillä vaikka hän tiesi omaavansa tarpeeksi voimia siihen, toisten mieliin tunkeutuminen oli yksi niistä asioista joita hän ei olisi koskaan halunnut joutua tekemään.

tämä oli minusta jotenkin hyvä lause ja varsinkin norjalta joka omaa taikakeinoja. Unet ja ajatukset ovat tosiaankin yksityisiä sillä ne kertovat ihmisen persoonasta mutta samalla niihin saattaa sekoittua muistoja ja ne eivät ole aina sellaisia että niitä haluaisi nähdä tai jakaa.

Yhtäkkiä vapaakasvatus kuulosti paljon paremmalta suuntautumiselta.

Oi tämä oli vain niin hyvä että oli pakko lainata, jos islanti ei ole vaapaan kasvatuksen tulosta niin kyllä herää kysymys että kuka valtioista sitten on?

Tosin sekään ei ollut varmaa, koska Tanska oli alkanut vääristellä tuloksia siinä vaiheessa kun oli tajunnut ruotsalaisen kasvavan pitemmäksi kuin hän.

Voi Tanskaa, kilpailuhenkisyys on kyllä ehdottomasti hänen voimakkaimpia piirteitään. Hän ei selvästikään voi jäädä toiselle sijalle.

Hän alkoi pikkuhiljaa nähdä, missä kohtaa hänen kasvatuksensa oli mennyt pieleen.

Tämä kohta kohotti hymyn huulilleni. Niinpä niin niillä Valtioilla jotka ovat kasvattaneet nuorempiaan on ollut suuri vastuu siinä minkälaisiksi he heidät oikein kasvattavat ja Islantihan taitaa eniten muistuttaa kasvattajaansa muiden välillä on oikein suuriakin eroja.

[MyrsyliuutE_96]

Hei rakas ystävä, tulinkin lukemaan tekstin iltasaduksi, enkä todellakaan pettynyt! Idea on ollut erittäin kiinnostava ja taustatyösi on tehty hyvin esimerkiksi koskien satu-olentoja. Mytologia sopii näiden herrojen sekaan kuin nenä päähän

Minusta tekstin satumaisuus on vallan mainio asia. Tämän tyylistä tekstiä on helppo lukea, ja tällainen "aivot narikkaan"- tyyppinen seikkailu on ihan virkistävää, helppoa mutta kuitenkin kiinnostavaa. Ei mitään valittamista kerrontaan tai ideaan, pidän niistä paljon.
Olen myös hyvin iloinen esimerkiksi pikku-Islannista. Tyhmät sedät ovat vaaraksi ja pikkupojan uho voi vaihtua itkuksi sekunneissa. Realistista, mutta maukasta I would say. Ehkä pieni r-vika olisi tehnyt tuosta pienestä hurmuripojasta niin suloisen, että voisi vahingossa vaikka syödä.^^'
Pidän tästä kovin, kiitos että kirjoitit tämän :3 Seuraavaa välipalaa odotellessa!
<3llä
~Myrsis~ #mobiilissakommentointi #firsttimeevee

[Helene]

Tämä on tosi kiva ficci. Hienoa, kun keksit tämän unijutun juuri Norjalle ja tässä oli vielä enemmänkin niitä taikaolentoja. Tykkäsin erityisesti Norjan ja Pikku-Islannin keskusteluista. Se oli myös hauska kohta, kun Norja pohti onko hän ruipelo ja jos on niin miksei Tanska ole sanonut siitä. Odotan innolla jatkoa ja uusia unia!
Minun on pitänyt jo aiemminkin kommentoida ficceihisi, mutten vain ole koskaan saanut tehtyä sitä, vaikka olen lukenut melkein kaikki ficcisi. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

[Vyra]

Kiitos teille kaikille ihanista kommenteista <3 Ja uusi lukija! Hei Helene! Kiva, että liityit porukkaan. On aina aivan upeeta tietää että näitäkin luetaan

Tää fikki on vähän tällainen tässä-ei-nyt-oo-logiikkaa-mut-väitän-sitä-uneks-ja-se-on-ok -tyylinen.



Osa 3. Ruotsi ja Suomi

”Meidät on siis lumottu?” Islanti varmisti, kun Norja oli kertonut hänelle nopeasti koko tarinan. Norja nyökkäsi vakavana ja vilkaisi pikaisesti kelloa nähdäkseen paljonko aikaa oli kulunut. Kuten hän oli arvellut, unessa aika näytti kulkevan eritavalla ja vaikka hän olisi voinut vannoa viettäneensä Islannin unessa vain enintään tunnin, oikeassa maailmassa oli ehtinyt kulua useampi. Ulkona oli jo täysin pimeää ja kellon mukaan keskiyöhön oli vain pari tuntia. Norja olisi halunnut jatkaa pelastustehtäväänsä välittömästi, mutta hän ei voinut jättää Islantia yksin ihmettelemään, mitä oli tapahtumassa. Joten hän oli käyttänyt kallisarvoisesta ajasta kymmenen minuuttia selittämiseen.

”Minun täytyy mennä heidän uniinsa ja herättää heidät”, Norja sanoi nyökäten kohti vielä nukkuvia valtioita.

”Se uni, jonka näin oli siis totta”, Islanti sanoi ja kurtisti hieman kulmiaan, ”sen muisto haipuu koko ajan, mutta muistan sinut ja…” hän vaikeni hetkeksi ja loi norjalaiseen hieman pahoittelevan katseen, ”anteeksi, että vertasin sinua Daniin.”

”Hyväksyn anteeksipyynnön”, Norja lupasi armeliaasti, ”mutta älä tee sitä enää koskaan. Olin hyvin loukkaantunut.” Hetken heidän välillään vallitsi hiljaisuus, kun veljekset katsoivat toisiaan lähes identtiset ilmeet kasvoillaan.

”Nore”, Islanti hetken päästä sanoi, ”kiitos, että pelastit minut.”

”En olisi voinut jättää sitä tekemättä”, Norja vastasi ja hänen huulensa taipuivat harvinaiseen hymyyn. He eivät olleet herättyään muistaneet päästää otetta toisistaan, joten nyt Norja puristi veljensä kättä lujemmin hetken ja päästi sitten irti. Hän oli jo päättänyt, että seuraavaksi astuisi Ruotsin uneen. Ruotsalainen valtio oli niin johdonmukainen ja yleensä tyyni, että norjalainen päätteli hänen uniensakin olevan samanlaisia. Se helpottaisi hänen tehtäväänsä ja hän toivoi, että ruotsalainen voisi auttaa häntä Suomen kanssa koska Norja ei ollut varma, mitä suomalaisen ylivilkas mielikuvitus oli keksinyt. Norja siis ryömi lähemmäs Ruotsia. Hän joutui hetken miettimään, miten asettuisi jotta ei päästäisi vahingossa otettaan miehen kädestä nukahtaessaan. Nojatuolissa ei ollut enää tilaa istua, koska Suomi ja Ruotsi olivat kumpikin sillä, joten lopulta Norja päätti että oli helpointa vain nojata ruotsalaisen reiteen ja ottaa siitä tukea. Tanska oli onneksi vielä aivan täysin unten mailla, joten hän ei keksisi alkaa mustasukkaiseksi siitä, että Norja oli liian lähellä Ruotsia.

Islanti oli seurannut vaiti kuinka Norja valmistautui, mutta nyt hän ryömi lähemmäs ja tarttui norjalaisen olkapäähän ennen kuin hän ehti aloittaa.

”Nore, minä tulen mukaan”, hän sanoi ja Norja katsoi häntä hetken. Hän olisi halunnut kieltäytyä. Hän ei voisi koskaan viedä veljeään niin vaaralliseen tilanteeseen ja hänen tehtävänsä oli pitää Islannista huolta, mutta hän myös tiesi että islantilainen ei ollut enää lapsi. Hän oli kasvanut, joten Norja nyökkäsi.

”Asetu makaamaan lattialle ja pidä kädestäni kiinni”, hän sanoi lyhyesti. Hän uskoi jo ymmärtäneensä, miten unet toimivat ja jos tilanne näyttäisi pahalta, hän voisi pakottaa Islannin heräämään. Sitä hän ei kuitenkaan islantilaiselle sanonut koska hän tiesi millaisen vastauksen olisi saanut. Hän vain keskittyi ja mumisi loitsun.

Mitään ei tapahtunut.

”Nore?” Islanti kysyi, kun norjalainen avasi jälleen silmänsä ja näytti hämmentyneeltä. Norja ei kuitenkaan vastannut heti, sillä hänen ajatuksensa olivat jo keskittyneet ongelman ratkaisemiseen. Hänen näkymättömät seuralaisensa olivat sanoneet, että tämä toimisi, mutta miksi hän ei nyt päässyt Ruotsin uneen? Hän tiesi sanoneensa loitsun oikein eikä Islannin läsnäolon pitäisi vaikuttaa millään tavalla. Oikeastaan hänestä tuntui sitä kuin loitsu olisi vain jättänyt toimimatta, koska ei ollut mitään mihin toimia, mutta Ruotsi oli selvästi unessa.

Hän katsoi nukkuvia valtioita ja sitä kuinka lähekkäin he olivat. Suomi oli pienempi kuin Ruotsi, joten hän istui puoliksi miehen sylissä ja hänen päänsä nojasi hänen rintaansa vasten. Ruotsin kasvot olivat suomalaisen hiuksilla ja he pitelivät toisiaan tiukasti käsistä.

He pitelivät toisiaan käsistä. Norjan silmät laajenivat aavistuksen, mutta muuten hän ei näyttänyt hämmennystään ulospäin. Tietenkään he eivät voineet päästä Ruotsin uneen sillä Ruotsi ei uneksinut yksin. Sen olisi pitänyt olla mahdotonta, mutta ehkä loitsitussa unessa jaettu uni olikin aivan mahdollista ja sitä paitsi valtion henkilöitymänä Norjan ei juuri auttanut mennä sanomaan mikä oli mahdotonta ja mikä ei.

”He ovat samassa unessa”, Norja sanoi nopeasti ja siirsi kätensä Suomen ja Ruotsin yhteen liitettyjen käsien päälle. Hän ei tuhlannut aikaansa selittääkseen Islannille tarkemmin vaan sanoi vain nopeasti loitsun ja toivoi, että oli ollut oikeassa.

He avasivat silmänsä aivan erilaisessa paikassa. Tällä kertaa ympärillä oli metsää ja pienet virvatulet tanssivat vähän matkan päässä tuoden muutoin pimeään metsään aavemaista kajoa. Ympäristö näytti muuten normaalilta, mutta tuntui väärältä. Aivan kuin joku olisi pelkän muistinsa varassa maalannut jotain minkä oli nähnyt vain kerran elämässään. Värit olivat hieman liian kirkkaat, varjot hieman liian terävät ja muodot hieman liian rajatut. Virheet olivat kuitenkin niin pieniä, että jos niitä ei ajatellut tai keskittynyt niihin, oli helppo kuvitella että uni oli totta.

”Tämä on siis uni”, Islanti sanoi ihmetellen ja Norja nyökkäsi, ”mitä meidän täytyy tehdä nyt?”

”En ole varma, mutta paras tapa on aloittaa löytämällä heidät”, Norja vastasi katsoessaan tutkivasti ympärilleen.

”Miten me sen teemme?”

”Seuraamalla noita”, Norja totesi ja nyökkäsi virvatulia kohti.

”Nore, sinä aina kiellät seuraamasta niitä”, Islanti sanoi vaikka seurasikin miehen perässä epäröimättä.

”Niin, ja teen sen syystä”, Norja vastasi tietäen hyvin kuinka vaarallista oli lähteä leikkimään näkymättömän väen kanssa, ”mutta minä olen minä ja sitä paitsi nuo valot ovat vain merkkejä haudatuista aarteista.”

”Jos kerta sanot niin”, Islanti totesi olkiaan kohauttaen, ”joskus sinun asenteesi on aivan kuin Dan..”

”Island, sinä lupasit että et vertaa minua enää häneen.”

”Itse asiassa en koskaan luvannut”, Islanti sanoi, ”totuudesta on vaikea vaieta.” Norja jatkoi kävelyä väistellen matalalla roikkuvia oksia, mutta ehti kuitenkin luoda veljeensä pitkän katseen vain todetakseen että Islannin hymy oli aavistuksen vahingoniloinen.

”Minä tiesin, että olisi pitänyt kokeilla vapaata kasvatusta sinun kanssasi”, hän totesi kuivalla äänellä.

”Jaa, silloin minusta olisi tullut kuin Danmörk”, islantilainen vastasi sujuvasti, ”ajattele. Kaksi Danmörkiä.”

”Perun äskeisen”, Norja sanoi nopeasti.

”Totta kai”, Islanti totesi. Metsä heidän ympärillään oli synkkä, mutta virvatulet ja kuu toivat tarpeeksi valoa, jotta heidän ei tarvinnut kompastella puiden juuriin. Minkäänlaista polkua tai tietä ei oikeastaan  ollut sillä maata peittävä sammal oli koskematon ja pehmeä heidän jalkojensa olla. Se oli todella onni, sillä he kumpikin olivat avojaloin. Islanti siksi, että hän ei ollut ajatellut tarvitsevansa kenkiä matkallaan uneen ja Norja siksi, että hän ei ollut muistanut koko asiaa taaskaan.

”Hei!” yllättävä ääni sai kummankin valtioista hätkähtämään, mutta eniten säikähti Islanti. Häntä ei kuitenkaan voinut siitä syyttää. Kuka vaan olisi hätkähtänyt, jos yhtäkkiä kuuli selkeän tervehdyksen keskellä metsää. Sitä paitsi olento ilmestyi aivan Islannin viereen ja oli sarvineen ja paksuineen viittoineen hyvin kammottavan näköinen. Pelkät peuransarvet olisivat jo tuoneet hahmolle tarpeeksi vaikuttavuutta, mutta sarvet olivat silti kiinni kallossa, joka suojasi kantajansa kasvoja. Kuolleen peuran luinen irvistys ja tyhjät, mustat silmäaukot eivät olleet kaikkein mukavimpia asioita nähdä pimeässä metsässä.

”Hehe he, säikähditte”, sarvipäinen hahmo sanoi tyytyväisenä ja nauroi hyvin tuttua naurua.

”Finland?” Islanti kysyi ja hahmo työnsi naamiotaan hieman taaksepäin paljastaen tutut kasvot ja mustikansiniset silmät, jotka katsoivat heitä iloisena.

”Finland? Mitä se on?” suomalainen kysyi uteliaana, ”ja keitä te muuten olette?”

”Mikä on Finland suomeksi?” Islanti kuiskasi Norjalle näyttäen hieman hämmentyneeltä.

”Suomi”, Norja vastasi ääneen, mutta suomalainen ei siltikään näyttänyt tunnistavan nimeään. Hän vain kallisti päätään ja kohautti olkiaan aivan kuin asialla ei olisi väliä.

”No jaa, jos te olette liian ujoja esittäytymään, niin minä voin aloittaa”, hän sanoi, ”minä olen Kekripukki! Hauska tavata.” Norja ja Islanti vilkaisivat toisiaan.

”Hän ei tiedä, kuka on?” Islanti kysyi ja Norja kohautti olkiaan.

”Sinä olit lapsi omassa unessasi”, hän totesi ja vilkaisi sitten taas suomalaista joka katsoi heitä uteliaana, ”minun nimeni on Norge ja tässä on veljeni Island.” Suomi kallisti päätään taas ja mutristi hieman huuliaan.

”Aivan liian oudot nimet”, hän totesi, ”mutta ei hätää, minä voin antaa teille paremmat!”

”Voi ei”, Islanti sanoi muistaen pari viimeisintä kertaa, kun suomalaisen oli annettu nimetä mitään. Hänellä ei ollut kovin hyviä ajatuksia tulevasta uudesta nimestään, mutta Suomi ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän vain naputti sormellaan leukaansa miettiessään.

”Oh, nyt tiedän!” hän julisti ja osoitti Norjaa, ”sinä olet Kampurajalka!” Norja katsoi häntä totisena ja ihmetteli montako kertaa hän joutuisi sen yön aikana miettimään ulkonäköään. Ensin Islanti oli haukkunut hänet lyhyeksi rääpäleeksi ja nyt Suomi vihjaili, että hänellä oli kampurajalat. Onneksi Tanska tuntui silti pitävän lyhyistä, kampurajalkaisista norjalaisrääpäleistä, Norja ajatteli hieman happamana mutta ei todellakaan aikonut sanoa sitä ääneen.

”Ja sinä”, Suomi sanoi mietittyään jälleen hetken ja hän hyppäsi aivan Islannin eteen tuijottaen hänen hopeisia hiuksiaan hieman lumoutuneen näköisenä, ”sinä loistat kuin tähdet! Tähtipää sinä olet!” Islannin ilme oli hyvin totinen.

”Millainen lääkitys sinulla on?” hän kysyi hyvin vakavalla äänellä. Suomi ei vastannut siihen kysymykseen. hän vain hymyili ja työnsi peurankallon takaisin kasvojensa suojaksi. Hänen paksu viittansa oli karkeaa hirventurkkia, joten hän todellakin näytti pelottavalta otukselta vaikka valtiot nyt tiesivät, että kyseessä oli vain Suomi.

”Nyt kun teidät on nimetty, voitte liittyä ilonpitoon”, Suomi julisti iloisesti, ”tulkaa perässä! Kaisa odottaa jo.” Hän lähti kiirehtimään hieman hyppelehtivään tahtiin metsää pitkin ja kaksi muuta valtiota seurasivat hänen perässään miten taisivat.

”Kuka on Kaisa?” Islanti kysyi, kun he kiirehtivät suomalaisen perässä. Norja kohautti olkiaan.

”Tämä on hänen unensa, joten se voi olla kuka vain”, hän totesi, ”meidän on paras vain tehdä mitä ikinä hän sanoo ja yrittää keksiä miten saamme hänet heräämään.”

”Mikset vain käskenyt häntä heräämään?”

”Se ei toiminut sinunkaan kohdalla kovin hyvin”, Norja totesi. He kuulivat metsän kätköistä musiikkia ja naurua, mutta se ei kuulostanut pelottavalta vaan enemmänkin riemukkaalta ja iloitsevalta. Suomi ei kuitenkaan pysähtynyt vaan johti heitä yhä syvemmälle metsään kunnes he lopulta saapuivat aukealle, jonka keskelle oli pystytetty olkinen pukki.

”Kaisa! Kaisa!” Suomi huusi innokkaasti ja he näkivät pitkän hahmon astuvan esiin olkipukin takaa. Hän oli pukeutunut asuun, joka muistutti hämmentävän paljon mekkoa tai ainakin jonkinlaista pitkää kaapumaista asua, ja hän näytti hyvin tutulta.

”Sví!” Islanti huudahti ja katsoi sitten vasta miehen asua tarkemmin, ”tämä uni on todella outo.”

”Mitä muuta olisit voinut odottaa Finlandialta?” Norja kysyi.

”Luulin, että Sví tasoittaisi vähän menoa.”

”Ei hän se toimi niin edes oikeassa maailmassa”, norjalainen totesi ja hetken miettimisen jälkeen islantilainen nyökkäsi merkiksi siitä että oikeastaan hän oli samaa mieltä. Veljesten lyhyen sananvaihdon aikana Suomi oli loikkinut ruotsalaisen luokse ja nopeasti selitti hänelle jotain osoittaen aina välillä muita valtiota. Ruotsi oli näyttänyt hieman huolestuneelta aiemmin, mutta nyt hänen totinen ilmeensä näytti lähes helpottuneelta. Ilmeen muutokset olivat kuitenkin niin pieniä, että ei ollut varmaa olivatko ne oikeasti merkkejä tunteista ja ajatuksista vai pelkästään valon ja varjon leikkiä.

”…Joten Kampurajalka ja Tähtipää voivat auttaa meitä”, suomalainen sanoi, kun Norja ja Islanti kävelivät lähemmäs.

”Hei, Sve”, Norja totesi ja nyökkäsi miehelle, joka katsoi häntä vaiti. Suomi sen sijaan naurahti.

”Sve? Kylläpä te lauotte outoja nimiä”, hän sanoi, ”tämä tässä on Kaisa!”

”Kaisa? Mutta hän on… Mies”, Islanti sanoi hieman yllättyneenä, kun Kaisa paljastui hyvin pitkäksi ja hyvin totiseksi ruotsalaiseksi, jota ei olisi erehtynyt luulemaan naiseksi missään tapauksessa.

”No totta kai!” suomalainen huudahti ja taputti Ruotsin käsivartta, ”Kaisa on aina kylän pisin ja komein mies! Tekin olette ihan nättejä, mutta pituudesta jäätte vähän.” Hän iski heille silmää, mutta kaksikko jätti koko asian huomiotta. He huomasivat alkavansa pikkuhiljaa tottua sen unen omalaatuisuuteen.

”Niin, sinä siis tarvitset apua jossain?” Norja kysyi vaihtaen aihetta. Suomi nyökkäsi nopeasti.

”Kyllä!” hän julisti, ”katsos, Kekripukkina minun tehtäväni on etsiä ja syödä kaikki ilkeät… Ei. Se taisi olla sitä mitä teen jouluna. No, siis tehtäväni on vierailla ihmisten kodeissa rikkomassa uuneja ja juomassa kaiken alkoholin, minkä jälkeen poltamme tämän pukin tässä!”

”Sinä siis haluat meidän menevän toisten koteihin häiriköimään?” Islanti kysyi varmistusta.

”Ei, ei, en suinkaan”, suomalainen vastasi kättään heilauttaen, ”minä tein sen jo. Nyt pitää vain tuikata tämä tuleen.” Jälleen kerran Norja ja Islanti vilkaisivat toisiaan ja sitten taas Suomea, joka näytti hyvin innostuneelta, sekä Ruotsia, joka ei näyttänyt miltään muulta kuin ilmeettömältä.

”Ole hyvä vaan”, Islanti viimein totesi, mutta sen sijaan että Suomi olisi alkanut virittää tulta, hänen hymynsä vain hiipui.

”Minulla ei ole tulitikkua”, hän sanoi, ”eikä edes tuluksia. Tarvitsemme tulta jostain.” Norja ja Islanti nyökkäsivät olettaen kumpikin mielessään, että uni luultavasti päättyisi, kunhan Suomi olisi saanut tehtyä tehtävänsä. Kaikkein tärkein kysymys sillä hetkellä siis oli, kuinka he saisivat Ruotsin heräämään samalla.

”No, me autamme sinua, joten lähdetään etsimään”, Norja totesi. Hänellä ei ollut hajuakaan, mistä he löytäisivät tulta, mutta unessa kaikki oli mahdollista ja sitä paitsi he olivat aiemmin kuulleet juhlinnan ääni. Ehkä jostain löytyisi kokko tai jotain, josta he voisivat saada tulta pukin polttoa varten. Suomi ei aikaillut vaan lähti innokkaasti johtamaan joukkoa takaisin metsän kätköihin kolmen muun valtion jäädessä hieman hänen jälkeensä. Norja mukautti oman tahtinsa Ruotsin vauhtiin.

”Sve… Tai siis Kaisa, mikä sinun tehtäväsi on?” hän kysyi suoraan, mutta vastaamisen sijaan Ruotsi vain vilkaisi häntä ilmeettömästi ennen kuin kääntyi taas katsomaan edellä kulkevaa suomalaista. Norja oli juuri aikeissa toistaa kysymyksen, kun Suomen ääni keskeytti hänet.

”Kaisa ei puhu”, hän sanoi, ”hän on mykkä, raukka parka.”

”Mitä?”

”Hän tekee vain näin”, Suomi sanoi ja onnistui jotenkin imitoimaan Ruotsin ilmettä täydellisesti samalla kun käveli takaperin ja ihme kyllä ei kaatunut nurin poluttomassa metsässä, ”hm.”

”Hm”, ruotsalainen murahti ja Suomi osoitti häntä.

”No niin, siinäs näitte!” hän sanoi ja kiepsahti ympäri jatkaakseen matkaa taas normaalilla kävelytyylillä. Norja huokaisi hiljaa ja Islanti siirtyi kävelemään hänen vierelleen.

”Nore, mitä meidän pitäisi tarkalleen tehdä?” hän kysyi, mutta Norja vain kohautti olkiaan.

”Löytää tulta jostain”, hän sanoi, ”ehkä jossain on ihmisiä tai taloja tai ehkä saamme napattua yhden noista virvatulista.”

”Kokeiltu jo.”

”Sinä se sitten osaat aina masentaa, Sve”, Islanti ehti todeta ennen kuin he tajusivat että mies oli juuri puhunut, vaikka hänen oli tarkoitus olla mykkä, ”sinä puhut!”

”Hm, olen aina osannut puhua, Island”, Ruotsi vastasi tyynesti. Seuraavan viiden sekunnin hiljaisuuden aikana kaksi valtiota tuijottivat kolmatta, joka ei oikeastaan tuijottanut yhtään mitään. Kunhan vain käveli.

”Sinä et siis olekaan Kaisa”, Norja totesi, ”Sverige, miten sinä tunnistat meidät, mutta Finland ei?”

”Tämä on hänen unensa”, Ruotsi selitti, ”minä olen vain mukana.” Norja kohotti hieman kulmiaan.

”Tarkoitatko sinä todella, että olet vain mukana Finlandian unessa?” hän kysyi, ”mutta et voi olla hänen mielensä tuotosta, jos kerta tunnistat meidät.”

”Olen oikea itseni”, Ruotsi vastasi.

”Miten se on mahdollista?”

”Hm, tämä on lumottu uni”, ruotsalainen totesi tyynesti.

”Miten sinä tiedät siitä?”

”Arvasin”, mies sanoi, ”ja tulin tähän uneen.” Norja nosti sormensa ylös merkiksi siitä, että halusi kaikkien olevan hetken aivan hiljaa, jotta hän voisi miettiä. Muutaman minuutin kuluttua hän laski sormensa.

”Sverige, näetkö selkounia usein?” hän kysyi ja Ruotsi nyökkäsi.

”Aina.”

”Se on muuten todella harvinaista.”

”Hm.”

”Joten”, Norja sanoi hitaasti, ”sen kyvyn vuoksi sinä huomasit, että tämä ei ole normaalia unta ja päätit tulla Finin uneen. Jotenkin myös onnistuit siinä ja nyt te kaksi olette samassa unessa, mutta Finland on se joka määrää täällä. Olenko oikeassa?”

”Ja.”

”Jostain syystä et voi ilmeisesti puhua Finille”, Norja jatkoi, ”se ilmeisesti johtuu unesta?”

”Ja”, Ruotsi sanoi ja näytti hetken aavistuksen nololta, ”hämmennyin ja hän ehti päättää, että olen mykkä.”

”Selvä. Sitten vielä viimeinen kysymys”, norjalainen sanoi ja katsoi Ruotsia tiukasti, ”miksi et vain herättänyt itseäsi?” Ruotsi ei vastannut, mutta hänen katseensa siirtyi kohti kaukana edellä kulkevaa suomalaista, joka ei ollut kuullut sanaakaan heidän keskustelustaan ja näytti olevan innostunut tehtävästään. Ruotsalaisen katseessa vilahti hetken jotain muutakin kuin ilmeettömyyttä ja Norja nyökkäsi ymmärtäen vastauksen. Ruotsi ei jättäisi Suomea.

He kolme kävelivät hetken vaiti katsoen edellä menevää Suomea. Heidän täytyi liikkua todella ripeästi pysyäkseen miehen vauhdissa ja silti suomalainen onnistui välillä katoamaan näköpiiristä vain ilmestyäkseen yllättäen uudelleen juuri kun he alkoivat ihmetellä asiaa. Lopulta Islanti huokaisi turhautuneena.

”Mitä ihmettä hän edes tekee?” hän kysyi ja Norja kohautti olkiaan, mutta Ruotsi hymähti hiljaa.

”Hän oli tätä ennen kuin vaihtoi uskontoa”, ruotsalainen totesi.

”Mitä? Hän oli metsiä pitkin hiippaileva hullu?” islantilainen kysyi ja Ruotsi katsoi häntä hetken ennen kuin nyökkäsi lyhyesti. Hän itse olisi ehkä valinnut toiset sanat, mutta myönnettävä oli että suomalainen valtio oli ollut hieman erikoislaatuinen jo vuosisatoja aiemminkin.

”Hei!” Suomi huudahti ja oli yhtäkkiä heidän edessään. Ruotsi ja Norja onnistuivat pysähtymään ajoissa, mutta Islanti ehti törmätä ruotsalaisen selkään ennen kuin reagoi äkilliseen pysähtymiseen.

”Minä keksin, mistä saamme tulta!” suomalainen ilmoitti tyytyväisenä ja huomaamatta Islantia, joka hieroi otsaansa. Hän osoitti kohti puiden välistä pilkottavaa yötaivasta, ”revontulet!”

”Hm”, Ruotsi murahti myöntymykseksi. Suomi käännähti taas ja lähti raskas viitta maata viistäen juoksemaan eteenpäin. Kolmikko vilkaisi toisiaan, mutta vain nopeasti sillä heidänkin oli juostava pysyäkseen suomalaisen perässä. Sammal tuntui pehmeältä heidän jalkojensa alla, vaikka siellä täällä kävyt ja oksat ikävästi pistivät avojaloin olevia valtioita ja puiden oksat löivät heidän kasvojaan. He eivät kuitenkaan pysähtyneet ennen kuin metsä loppui yllättäen ja edessä avautui aava maisema, joka oli kuin äärettömiin yltävä taivas. Miljoonat tähdet loistivat kirkkaammin kuin olivat ikinä loistaneet eikä mikään keinotekoinen valo kilpaillut niiden kanssa. Ainoastaan ne tähdet ja revontulet hallitsivat sitä taivasta.

”Eikö olekin kaunista!” Suomi huudahti ja nauroi. Revontulet olivat niin vahvoja, että niiden valo heijastui heidän kasvoilleen ja väritti kaiken vihreän, sinisen ja punaisen sävyillä, ”kuolleet lapset leikkivät tuolla.”

”Minä luulin, että revontulet syntyivät kun kettu juoksi hangen yli”, Islanti mutisi, mutta Suomi pudisti päätään.

”Ei. Ne ovat kuolleita, leikkiviä lapsia”, hän totesi aivan kuin asiassa ei olisi mitään kammottavaa, mutta sitten hänen ilmeensä kurjistui jälleen, ”voi hemmetti, ne ovat liian korkealla. En yletä tuonne. Kaisa, yletätkö sinä?” Suomi kurotti käsiään kohti taivasta ja yritti parhaansa, mutta ei ylettänyt revontuliin asti. Hänen mielikseen Ruotsikin kokeili, mutta laski kätensä pian ja pudisti päätään. Suomi mutristi huuliaan pettyneenä ja istahti alas mumisten jotain ja luoden kaipaavia katseita taivaalla tanssivia valoja kohti. Hetken harkittuaan Ruotsi istui alas hänen seuraansa ja hieroi lohduttavasti peurankalloa kantavan miehen selkää.

”Tämä ei ole kovin hyvä”, Norja mutisi katsoen hänkin taivaalle, ”miten muka saisimme tulta revontulilta?” Islanti kohautti olkiaan tietämättä vastausta. Hän huomasi veljensä olevan hieman levoton, mutta ei kysynyt syytä siihen. Hän vain kaivoi maata varpaillaan onnellisena siitä, että unissa avojaloin metsässä juokseminen oli huomattavasti mukavampaa kuin oikeassa maailmassa. Asiaa ajatellessaan hän työnsi kätensä taskuihinsa ja pyöritteli löytämiään tavaroita sormissaan. Ei siellä paljoa ollut. Vain pari kolikkoa, bussilippu ja sytytin.

Sytytin.

”Minä olen idiootti”, Islanti sanoi ääneen ja Norja vilkaisi häntä kysyvästi.

”Yleensä Danmark hoitaa sen roolin, mutta selvennä toki”, hän sanoi ja katsoi, kun islantilainen esitteli hänelle löytönsä, ”sinulla oli tuo koko ajan taskussasi?”

”Jep”, Islanti sanoi.

”Miksi sinulla on sytytin taskussasi?”

”Se on itse asiassa sinun”, valtio vastasi ja painoi kokeeksi sytytintä. Sen päähän syttyi pieni liekki, ”Dan halusi sytyttää kynttilöitä illalla, joten piilotin tämän taskuuni jotta hän ei sytyttäisi koko taloa palamaan.”

”Erinomaista toimintaa, veli”, Norja sanoi tyytyväisenä ja otti sytyttimen käteensä, ”nyt meidän on vain esitettävä tämä hänelle jotenkin niin että hänen alitajuntansa hyväksyy sen mutkattomasti.”

”Sano, että se on taikuutta”, Islanti ehdotti ja Norja nyökkäsi hetken mietinnän jälkeen.

”Hei, Fin… Kekripukki, löysimme jotain mielenkiintoista”, hän sanoi kävellessään kahden muun valtion luo. Hän esitteli sytyttimen suomalaiselle ihmeellisenä taikakaluna ja mies hyväksyi tarjotun idean täysin sekä innostuen uudelleen. He joutuivat jälleen juoksemaan hieman metsässä ja kuuntelemaan Suomen höpinöitä aivan ihmeellisestä tulta tekevästä taikakalusta sillä suomalainen oli hyvin, hyvin innostunut siitä. Lähes pelottavan innostunut.

”Luuletko, että tämä toimii ja pääsemme pois tästä unesta?” Islanti kysyi, kun he katselivat Suomea joka innoissaan viritteli tulta olkipukin ympärille.

”Toivon kovasti”, Norja totesi. Hänen ilmeensä oli huolestunut ja hyvin pienet hermostuneet eleet kertoivat Islannille, että hän oli levoton. Kukaan muu ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, joten Suomi sai työnsä loppuun aivan rauhassa ja perääntyi heidän luokseen, kun liekit nousivat ahnaasti pitkin kuivia olkia.

”Eikö olekin kaunista?” suomalainen kysyi lämpimän hehkun valaistessa kasvojaan ja silmien loistaessa. Hän oli jälleen siirtänyt naamionsa pois kasvoiltaan, joten he kaikki huomasivat kuinka hän yllättäen haukotteli ja sitten hänen silmänsä pyörähtivät ympäri. Ruotsi ehti juuri napata hänet kiinni, kun metsä sekä kaikki muu yllättäen katosi heidän ympäriltään ja he putosivat.


A/N: Seuraava osa on sit viimenen! Pari päivää menee ennen ku suan sen valmiiksi. Tääkin näytti siltä että ei ehi tänään, mut kun menin lupaamaan niin oli sit pakko... Uhraan ehkä iltalenkkini jo, koska pitäis noita koulujuttuja kans vähän ehkä.
Tässä oli myös paljon suomalaisia kekriperinteitä ja muita vanhoja juttuja
Kekripukki = kekrin "henki". tavallaan kuin nuuttipukki (eli joulupukin pelottava serkku) mutta kekriversiona. Yksi kekripukin hommista oli kiertää taloissa ja uhata rikkoa ihmisten uunit kunnes saisi ryyppyjä. Jostain syystä vanhoissa suomalaisperinteissä on aina nuo ryypyt mukana
Kylän Kaisa = on myös yksi kekrihahmoista. Savolaisten mukaan Kaisa on aina kylän komein ja pisin mies (missään ei tosin sanottu että sillä pitäis olla mekko... mut varmaan oli). Ruotsi sai kunnian.
Olkipukin poltto = taas yksi vanhoista perinteistä, jotka on aika hyvin kitketty pois kristinuskon saavuttua
Revontulien synty = mie oon kuullut kaksi tarinaa 1. kettu juoksi hangen poikki ja iski hännällään kipinät taivaalle 2. kuolleiden lasten sielut leikkivät taivaankannella
Islannin ja Norjan nimet onvaan randomeja nimiä vailla mitään ajatusta.

Tässä nää lyhyesti. Seuraava osa on sit viimeinen!

[krizzey]

Oijj jatkoa! Vihdoinki ehdin taas pikasesti tänne finiin ja täällähän oli vaikka mitä. Nyt tulee kyllä vaan ihan nopee kommentinpätkä ku on vaan puhelin ja koulujutut kolkuttelee mullaki, mutta laitan kyllä pidemmänki version kunhan saan koneen ja vähän lisää aikaa :'D

Mutta tosiaan molemmat pätkät oli ihania <3 Islanti on vaan niin sulonen ja Suomelta nyt ei paljo muuta vois odottaakaa... XD Kylän pisin ja komein Kaisaruotsi ja itseään haukkuva Norja (ja mitä, parrakas Norja ?? D:) aiheutti pientä hysteriaa :'D Kaikenlaista söpöä löyty kyllä kans nii että kävelin tässä pari päivää aina välillä sellanen typerä hymy naamalla. Olis kamalasti kaikkee lainattavaa ja _turhaa asiaa, mut ehkä mä säästän ne siihen hetkeen ku oikeesti näen mitä kirjotan XD

Tanskan unia ootellessa; mua ehkä vähän pelottaa nähdä mitä se on keksiny...
~Krizzey

[Slytherin cat]

Pakkohan tännekin on jotain kommentoida, vaikka tällainen laiskimus olenkin.
Koska
Tämä on ehkä kuule nyt päässyt top 3 lempificcieni joukkoon : D
oon sanonut tän liian usein, mutta rakastan sinun tyyliä kirjoittaa Norjalla. Miten erilainen mun elämä oisikaan ilman näitä tekstejä...

Hah, lyhyt rääpäle ja... kampurajalka? Sekö se oli? Norja saa varmaan kohta jonkinlaisen ulkonäkökriisin. (Onko se edes sana)

Muutkin hahmot toki yhä sujuu sulta hyvin. Ja DenNor on aina todella jees ja tota... hetken ajan musta tuntui siltä (siis joskus köpin piiitkän tauon jälkeen) että sun kirjoituksistasi olisi kadonnut jotain tärkeää, ehkä hahmojen persoonallisuuteen ja tunnelmaan liittyen, mutta tämän myötä voisin sanoa, että ihan yhtä mahtavaa tekstiä saat yhä aikaan ♡


Seuraavaa osaa innolla odotellessa ~~

(Nauran noille Suomen sanomisille varmaan vielä seuraavalla vuosituhannellakin)

[Vyra]

Krizzey: Kiitos!

Slytherin cat: Kiitos! Oi, mikä kunnia olla top kolomosessa, mitä muita siellä on? :3
Joo, itekin huomasin silloin Köpin jälkeen että jotain puuttuu, mutta ehkä se oli sitten vain sitä hahmojen hakemista ja harjottelun puutetta. Siinä kuitenkin oli se kahen vuoden tauko jonka aikana en ees vilkaissut Hetaliaa tai kirjottanut mitään muuta ku koulutöitä. Ihan hyvä, jos on kehitystä tapahtunut! (ja oon päässyt vaikuttamaan elämään... toivottavasti vain positiivisesti.)

Meni tässä vähän kauemmin ku pari päivää, mutta täällä tämä nyt sitten on!


Osa 4. Tanska

Islanti hätkähti avatessaan silmänsä ja hänen sydämensä hakkasi lujempaa. Putoaminen oli tuntunut niin aidolta, että häneltä meni hetki ymmärtää, että hän oli jälleen oikeassa maailmassa ja makasi selällään Norjan olohuoneen lattialla. Muilla oli ilmeisesti sama ongelma sillä hän tunsi Norjan nopean sykkeen sormiensa alla ja kuuli muiden hengittävän aavistuksen raskaammin.

”Se taisi toimia”, Islanti sanoi ääneen ja käänsi päätään muita kohti. Hän näki kaikkien kolmen olevan hereillä, vaikka Suomi venyttelikin raukeasti ja piti silmiään kiinni aivan kuin haluaisi mieluummin nukkua vielä lisää samalla kun hieroi poskeaan ruotsalaisen valtion olkapäätä vasten. Ruotsi ei kuitenkaan antanut hänen tehdä niin vaan silitti hänen hiuksiaan ja puhui hänelle puoliääneen niin kauan, että mies viimein avasi silmänsä.

”Hmm, huomenta”, Suomi sanoi unisesti tajuamatta että itse asiassa oli yö, ”minä näin todella eriskummallista unta ja… Miksi me kaikki olemme olohuoneessa?”

”Se on pitkä tarina”, Norja sanoi ja nousi ylös lattialta, ”Sve ja Is, kertokaa te hänelle. Minun on…”

”Minä tulen mukaan”, Islanti sanoi nopeasti ja nousi itsekin ylös. Heistä viidestä Tanska nukkui vielä täysi liikkumattomana sohvalla ja hänen rintakehänsä nousi ja laski kevyesti hengityksen tahtiin. Norjan katse käväisi kellossa ja huoli häivähti hetken hänen kasvoillaan. Suomen ja Ruotsin uni oli vienyt kauemmin kuin hän oli toivonut ja kello näytti jo aamu neljää. Milloin aurinko nousisi? Norja ei muistanut, mutta ehkä hänellä olisi vielä pari tuntia aikaa. Hänen olisi pakko ehtiä tai muutoin Tanska ei heräisi enää koskaan.

”Ei”, Norja sanoi tiukasti ja Islanti pysähtyi kesken liikkeensä. Hetken veljekset tuijottivat toisiaan, mutta viimein Islanti joutui antamaan periksi norjalaisen järkähtämättömän katseen edessä.

”Miksi, Nore?” Islanti kysyi, ”haluan auttaa.”

”Ei nyt”, norjalainen sanoi vältellen, ”minun on parempi mennä yksin.” Islannin ilme oli epäilevä.

”Sinä salaat jotain”, islantilainen sanoi, ”näytit huolestuneelta, kun Sve puhui ajankulusta ja nyt olet hermostunut. Mitä sinä olet jättänyt kertomatta?” Norja ei olisi halunnut huolestuttaa häntä, mutta hänellä oli kiire eikä aikaa ollut selitysten keksimiseen.

”Jos hän ei herää ennen auringon nousua, hän ei enää herää ikinä”, hän sanoi nopeasti ja kolmen muun valtion ilmeet muuttuivat järkyttyneiksi, ”siksi minulla on kiire.”

”Minä tulen mukaan”, Islanti sanoi toisen kerran ja Suomi nousi ylös ruotsalaisen sylistä.

”Me kaikki tulemme!” hän julisti vaikka hänellä ei vieläkään ollut oikein mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtumassa tai tapahtunut. Hän vain oli sellainen henkilö, joka ei jäänyt miettimään jos joku oli pulassa.

”Ei!” Norja huudahti, ”minä menen yksin. Jos epäonnistun, on parempi että vain kaksi meistä katoaa, ei kaikki.”

”Noregur…”

”Älä”, Norja sanoi, ”ei ole aikaa. Jos epäonnistun, pitäkää huolta kansastamme.” Ruotsi oli ensimmäinen, joka antoi periksi.

”Hän on oikeassa”, ruotsalainen sanoi, ”hänellä yksi on suurin todennäköisyys onnistua.” Suomi epäröi, mutta hän luotti Ruotsiin niin paljon, että uskoi häntä. Islanti oli viimeinen, joka päätti totella norjalaista, ja hän istui hitaasti takaisin alas lattialle.

”Jos näyttää siltä, että et onnistu”, islantilainen sanoi, ”tule takaisin ilman häntä, bror.” Norja katsoi häntä, mutta ei vastannut. Hän ei edes nyökännyt tai pudistanut päätään. Hän vain kääntyi ja käveli nukkuvan tanskalaisen luo. Ääneti hän asettui sohvalle ja nojautui miehen vierelle laskien päänsä hänen rinnalleen. Toisen kätensä hän laittoi miehen poskelle sillä loitsuaan varten hän tarvitsi ihokontaktin. Vielä viimeinen vilkaisu muita kohti ja sitten hän nukahti.

Hänen paljaat jalkansa osuivat kylmään marmorilattiaan ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli se, että miten ihmeessä hän oli taas onnistunut unohtamaan kengät. Tällä kertaa hänellä oli todella kylmä ja hän näki hengityksensä höyrystyvän vaaleaksi usvaksi, vaikka hän oli selvästi sisällä. Ehkä kylmyys kuitenkin johtui täydellisestä pimeydestä ja rikotuista ikkunoista. Uteliaana hän katsoi ympärilleen, vaikka pimeys oli niin vahvaa että hän ei nähnyt montaa metriä eteensä. Aivan kuin yö olisi ollut täysin valoton eikä kuutakaan näkynyt. Norja ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, että hänen silmänsä tottuivat pimeään, vaan hän lähti heti etsimään tanskalaista. Parin askeleen jälkeen hän tunsi viiltävää kipua jalassaan ja hän pysähtyi nopeasti, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja lattialla lojuvat lasinsirpaleet olivat viiltäneet hänen jalkaansa.

Lähes täydellisessä pimeydessä hän yritti nähdä ja tunnustella, miten vakava tilanne oli, mutta hän helpottui hieman saatuaan selville, että haavat olivat pelkkiä pintahaavoja. Hän ei onneksi ollut ehtinyt astua lasin päälle koko painollaan, mutta hän päätti jatkaa kuitenkin varovaisemmin. Astuen vain varpaillaan hän etsi askelilleen turvallista paikkaa ja onneksi hänen silmänsä alkoivat jo tottua hämärään ja hän erotti lasinsirpaleet kiiltelevinä kohtina marmorin pinnalla.

”Danmark, missä sinä olet?” hän kysyi ääneen ja yritti kuulostella merkkejä miehestä. Ympäristö oli kuitenkin aavemaisen hiljainen ja hän tunsi kylmän koskettavan ihoaan. Hän ihmetteli, miksi Tanska näkisi unta niin lohduttomasta ja hylätystä paikasta. Tämä ei tosiaankaan ollut sitä, mitä hän oli olettanut. Hän oli kuvitellut tanskalaisen uneksivan jostain mukavasta ja hassusta kuten vaikkapa legoista tai tanssimisesta, mutta jostain syystä tanskalaisen alitajunta oli ajanut hänet tänne pimeään taloon. Vasta nähtyään poltettujen lippujen riekaleet hän tajusi ettei se hylätty talo ollut mikä tahansa rakennus. Se oli hänen kotinsa. Tai Tanskan koti oikeastaan, mutta Norja oli viettänyt siellä niin paljon aikaa pitkästä elämästään että oli oikeutettua kutsua sitä myös hänen kodikseen. Tanskan talo oli hyvin iso, tarpeeksi iso jotta heillä kaikilla viidellä oli aikoinaan ollut hyvin tilaa asua siellä ja silloin tällöin myös eksyä loputtomiin käytäviin ja huoneisiin. Norja tunnisti nyt käytävän, jossa hän seisoi. Vain kaksi viikkoa aiemmin hän oli kävellyt siellä ja yrittänyt selittää Tanskalle että pilapuheluiden soittaminen Ruotsille keskellä yötä oli äärimmäisen typerä idea, koska siinä piili hyvin suuri riski siitä että erittäin vihainen suomalainen vastaisi. Unessa kaikki näytti muutoin samalta paitsi että todellisuudessa ikkunat eivät olleet rikki, käytävä niin pimeä ja kylmä ja nyt poltettuina lattialla lojuvat liput olivat ehjiä ja oikeilla paikoillaan seinällä. Norja muisti jokaisen kerran, kun Tanska oli ripustanut niitä sinne. Ensin vain oman lippunsa, sitten Unionin ja yksi toisensa jälkeen heidän muiden liput sitä mukaan kun he olivat saaneet ne. Tanska oli ollut niin ylpeä heistä jokaisesta, vaikka oli väittänyt muuta pitääkseen kovan vaikutelmansa norjalaisen edessä.

Tämä oivallus toi Norjan mieleen toisen. Tämä ei ollut unta, ei sellaista seikkailua jota Islannin mieli oli kehitellyt tai muistojen sekoittamaa sekopäisyyttä johon Suomi oli heidät vienyt, tämä oli painajainen.

”Danmark!” hän huusi lujempaa ja entistä hätäisemmin. Ties kuinka kauan tanskalainen oli kärsinyt tästä painajaisesta kykenemättä heräämään. Norja kirosi itseään siitä, ettei ollut ensimmäisenä pelastanut häntä. Hänen olisi pitänyt tajuta, että Tanskalle voisi käydä näin, mutta hän oli ollut niin varma että juuri hän näkisi rauhallista unta josta Norja voisi helposti poimia hänet ylös. Hän oli ollut typerys.

”Danmark!” hän huusi aina välillä, mutta mies ei vastannut. Norja kuitenkin arvasi jo, mistä löytäisi hänet. Nyt kun hän tiesi, missä oli, hän oli aika varma Tanskan olinpaikasta joten hän juoksi sisemmäs taloon välittämättä enää lasinsirpaleista tai pimeästä. Hänen oli pelastettava tanskalainen eikä muulla ollut väliä.

Hän löysi Tanskan heidän huoneestaan. Sielläkin oli pimeää ja kylmää, mutta hän erotti kuitenkin maahan lyyhistyneen hahmon, jonka hartiat vavahtelivat. Kaikki huoneesta oli tuhottu ja seinällä norjalainen näki puuhun viiletyt sanat.

Pohjola on kuollut.

Kirjaimet olivat kulmikkaita aivan kuin ne olisi hakattu veitsellä ja erottuivat vaaleina tummasta seinästä. Norja pudisti päätään ja käveli Tanskan luokse.

”Danmark, kuuntele, sinun on pakko herätä”, hän sanoi, mutta mies ei huomannut häntä. Hän kuuli nyyhkäisyt ja haistoi veren vaikka ei nähnytkään oliko Tanska se joka oli loukkaantunut vai oliko hän itse viiltänyt itsensä pahemmin juostessaan miehen luokse. Huoneen varjoista hän erotti epäilyttäviä tummia läiskiä, mutta hän yritti olla ajattelematta niitä. Hän huusi miehelle ja yritti saada hänet havahtumaan ihan millä keinolla vain.

”Herää, ole kiltti”, hän pyysi, vaikka ei hän koskaan pyytänyt tai anellut. Tällä kertaa hän ei vain voinut muuta, mutta Tanska ei siltikään huomannut tai näyttänyt kuulevan häntä. Hänen kirveensä oli lattialla hylättynä hänen vierellään ja hän oli pukeutunut vaatteisiin jotka Norja oli viimeksi nähnyt hänen yllään satoja vuosia sitten.

”Danmark”, hän sanoi ja tunsi lämpötilan vain laskevan niin paljon että hänen sormensa alkoivat kohmettua. Hän laskeutui polvilleen itkevän miehen eteen ja hänen vyössään roikkuvat soljet kilahtivat epänormaalin voimakkaasti lattiaa vasten. Ääni sai hänet hämmentymään sillä hän oli vielä hetki sitten pitänyt yllään sitä samaa asua, joka päällä oli ollut kaikissa muissakin unissa ja todellisessa maailmassa. Tanskan vanha t-paita päällään ja jalassaan löysät olohousut sekä paljain jaloin, mutta nyt kun hän vilkaisi itseään hän huomasi olevansa puettu vanhaan asuunsa samalta vuosisadalta kuin se mitä Tanska piti päällään. Hän jähmettyi hetkeksi tajuttuaan, mitä se tarkoitti.

Aika oli lähes lopussa ja hän oli muuttumassa osaksi unta. Hänen ilmeensä kiristyi ja hän ravisteli tanskalaisen olkapäätä, vaikka se ei saanut miestä edes nostamaan katsettaan. Hänen jalkojensa haavoja kirveli ja hän tiesi että hänen pitäisi vain herätä, mutta hän ei voinut.

”Ole kiltti”, hän pyysi melkein kuiskaten, mutta ainoa vastaus oli nyyhkäisy ja tanskalaisen suusta purkautuva tuskainen valitus, ”herää, Dan.” Hänen pitäisi mennä, mutta halusiko hän elää ilman Tanskaa. Tietäen joka ikinen päivä, että se oli hänen vikansa että tanskalainen ei koskaan enää heräisi. Hän oli esittänyt varomattoman toiveen ja hän oli epäonnistunut miehen pelastamisessa, kestäisikö hän todellakin sen? Kestäisikö hän pitkän elämänsä joka ikisen päivän ilman hymyä ja ärsyttävän pirteän miehen tyhmiä ideoita.

Sillä hetkellä hän ymmärsi, miksi Ruotsi ei ollut herättänyt itseään vaan siirtynyt Suomen uneen. Hän ymmärsi ja toivoi, että muut antaisivat hänelle anteeksi sillä hän ei voinut lähteä. Aika oli jo lopussa ja hän tiesi ettei voinut tehdä enää mitään.

”Anteeksi, Danmark. Minä olen tässä”, hän sanoi ja kietoi käsivartensa miehen ympärillä. Hän sulki silmänsä tuntiessaan ensimmäisten kyynelien virtaavan alas hänen poskilleen.

Norja itki eikä hän yrittänyt pidätellä tai piilotella sitä, vaikka joskus muulloin hän olisi vain piiloutunut kylmän kuorensa taakse ja pitänyt kaiken itsellään. Nyt hän ei vain enää välittänyt, joten hän itki avoimesti puristaessaan Tanskaa lujemmin itseään vasten.

”Norge, miksi sinä itket?” hämmentynyt ääni kysyi ja tanskalaisen sormet pyyhkivät hänen kyyneleensä pois, ”näitkö sinä pahaa unta? Ei hätää, Nor, minä olen tässä.”

”Anteeksi, Dan, minä epäonnistuin”, norjalainen sanoi ja hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten. Käsi siirtyi silittämään hänen selkäänsä.

”Hysh, kære”, tanskalainen sanoi, ”kaikki hyvin, se oli vain unta. Katso, aurinko nousee jo.”

Aurinko nousee?

Norja nosti katseensa ja huomasi tanskalaisen puhuvan totta. Ikkunasta hän näki auringon ensimmäisten säteiden kirjovan taivasta eikä hän ollut aikoihin nähnyt mitään sen kauniimpaa. Samalla hän myös huomasi etteivät enää olleet painajaisessa. Hän näki oman tutun olohuoneeseensa ja kolmen muun Pohjoismaan huolestuneet, mutta myös helpottuneet, kasvot. Norja katsoi heitä ja enää hänellä ei ollut syytä itkeä. Kaikki oli hyvin.

Hän kurottautui suutelemaan Tanskaa ja mies hymyili huomatessaan, että norjalainen oli kunnossa.

****

”Tahdon vain tehdä yhden asian selväksi”, Islanti julisti, kun he olivat käyneet läpi kaikki viimeisen vuorokauden tapahtumat, ”sinä et saa enää ikinä toivoa yhtään mitään, Nore.”

”Ja”, Norja mutisi. Hän aikoi pitää näkymättömille seuralaisilleen vielä toisen puhuttelun asiasta ja tarkemmin huolta siitä ettei tekisi enää tällaisia vahinkoja.

”Minä olen niin iloinen, että minun Norge kære pelasti minut”, Tanska sanoi hymyillen. Hän ei onneksi muistanut unestaan yhtään mitään samoin kuin Suomi, jonka mieleen oli jäänyt vain rippeitä ja jostain syystä tarve kutsua Ruotsia Kaisaksi. Islanti, Norja ja Ruotsi olivat ainoat, jotka muistivat unensa täysin ja elävästi. Ruotsi oli käyttänyt hyvin kymmenminuuttisen siihen että oli selittänyt suomalaiselle ettei mitään noloa ollut tapahtunut. Islanti oli pilannut koko yrityksen vain pari minuuttia myöhemmin kertomalla että hänen mielestään Suomi oli todella outo hiippari.

”Se oli vain velvollisuus”, norjalainen totesi välttelevästi, mutta he kaikki tiesivät totuuden.

”Hyvä vain, että olemme nyt kaikki kunnossa”, Suomi totesi ja Ruotsi nyökkäsi hänen vierellään, ”vaikka minusta olisi silti kiva tietää, millaista unta täsmälleen näin. Muistan vain hämärästi teidät kolme, ison olkipukin ja jonkinlaisen taikalaitteen, joka teki tulta.”

”Sinä sentään muistat jotain”, Tanska totesi, ”minulla on vain tunne siitä, että olin hyvin surullinen. Hyvin, hyvin surullinen.” Hänen ilmeensä muuttui pohtivaksi ja Norja katsoi häntä hetken ennen kuin laski kätensä hänen kädelleen hiljaisena eleenä. Heti tanskalaisen katse siirtyi häneen ja hän hymyili.

”Selvä, kuka haluaa lisää kahvia?” Suomi kysyi noustessaan ylös, ”hei, Kaisa… Eiku, Ruotsi, anteeksi. Haluatko jotain?”

”Heh he, Kaisa”

”Turpa kiinni, Dan.”

Norja katsoi, kuinka elämä palasi normaaliksi. Suomi toi heille kahvia hymyillen, mutta katsoen muita kuitenkin tavalla joka selvästi kertoi että jos kukaan edes uskaltaisi häiritä hänen aamiaisaikaansa, hän potkisi sen jonkun ulos heti. Ruotsi luki sanomalehteä ja Islanti oli varastanut siitä ristikkosivun ja ratkoi sitä nyt miettien ääneen sopivia sanoja. Tanska oli kaikista äänekkäin väitellen vuorotellen vähän jokaisen kanssa ja pian Suomi ja Ruotsi liittyivät meteliin mukaan, kunhan olivat keksineet uuden aiheen mistä kiistellä leikkimielisesti. Sen aamun teema tuntui olevan, lypsivätkö ruotsalaiset lehmät parempaa kahvimaitoa kuin suomalaiset. Norjan olisi ehkä pitänyt huomauttaa, että he kumpikin käyttivät juuri sillä hetkellä norjalaisten lehmien maitoa, mutta hän pysyi hiljaa ja vain siemaili kahviaan osoitelleen veljelleen välillä ristikosta kohtia, jotka hän oli jo ratkonut.

Se oli normaali ja juuri sopivan äänekäs aamu, joka sai hänet tuntemaan olonsa niin hyväksi. Pöydän alla hänen kätensä puristi tanskalaisen kättä hieman lujempaa. Jos Tanska ihmetteli norjalaisen herkistynyttä käytöstä, hän ei kysynyt mitään, hän vain vastasi pitämällä itsekin kiinni lujempaa ja hymyilemällä hänelle.


A/N: Itkevä Norja on niin ooc, mut tota... joo.
Se oli sitten siinä tämän vuoden "halloween/kekri-fikki" komeasti myöhässä. Nyt kohti uusia haasteita!

[Slytherin cat]

Hei taas. Niin. Siis. Tämä oli kiva.

Oli mielenkiintoista, miten erityyppisiä unia eri valtiot näkivät... Tanska-parka painajaista. Vaikutti aika ahdistavalta unelta. Hyyh, olisi kyllä aika ikävä jäädä ikuisiksi ajoiksi sellaiseen vangiksi... *kylmiä väreitä*
Ymmärrän Norjaa. Olisin varmaan lyönyt sitä, jos se olisi aikonut jättää Tanskan sinne yksin x'/

Vähän jäi kyllä hämmentämään tuo, miten Tanska oikeastaan sai siitä unestaan herättyä...
*käy lukemassa lopun uusiksi*
umm.... ihan kuin Norja olisi yksin nähnyt painajaista tuosta tilanteesta.

Ja kai nyt Norjakin saa joskus itkeä, etenkin tuollaisessa tilanteessa :d

Niin ja öh, se top kolme
1. Köpi (hei, se sen jatko-juttu jonka nimeä en muista, on yhä kesken..)
2. Vaihtelee mielialan mukaan (yleensä joku sieppelin teksteistä)
3. Tämä, tai no oikeastaan, se sun kaunotar ja hirviö crossover yltää ehkä samalle linjalle :d (köhköh, eikös kissanpäivä jäänyt kesken myös, tuli tuosta vaan mieleen)

//lisäänpä vielä, että tää ficci käännytti minua tehokkaasti sufiniin päin. Usein en edes jaksa noista kahdesta lukea mitään, mutta tässä suomen uni oli ehkä suosikkikohtani.

[Kuolotar]

Onnellinen loppu on aina ihana!

Nyt on jäänyt kommentointi vähän vähiin mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa asian.

Ensinnäkin tämä on ollut aivan älyttömän mielenkiintoista luettavaa sillä unet kiehtovat minua aina missä muodossa tahansa, sitten kun tässä oli neljä osaa niin ehdotonta plussaa oli se että kaikki unet olivat aivan erilaisia siis muisto menneisyydestä, erikoinen ja mielikuvituksellinen uni kuin myös painajainen ja se että Ruotsi kykenee päättämään mitä unessaan tekee ja mitä unta näkee luultavasti liittyy suurimmaksi osaksi jollain lailla Suomeen.

Totta kai kaikki itkevät joskus ja unet ovat usein niin todellisia että onko ihme että Norja itki(suloista ja surullista samaan aikaan). Suomen unesta pidin aivan erityisesti siinä oli vain jotain niin hellyttävää ja hauskaa, mielenkiintoisia kansanperinteitä on kyllä maailma täynnä ja nautin tässä esiintyneistä pienistä tiedonmuruista. Tämä oli opettavainen tarina sillä kannattaa todella varoa mitä toivoo. Tässä oli siis lyhyesti sanottuna mukavasti monia asioita jotka rakensivat nautittavan kokonaisuuden! =3 Tunnelma pysyi myös kohdallaan koko ficin ajan!

Kiitos tästä ihanasta halloween ficistä!

Kuolotar