Ficin nimi: Tulenliekkien irvokas tanssi
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: k-11
Mukana: Serpico & Farnese
Genre: Draama, pieni angst
Summary:
Kysymys koettelee hänen lojaaliuttaan, ja sitä Farnese ehkä tavoitteleekin. Haluaa testata jälleen kerran.A/N: Tämän ficin miljöö on muutamine repliikkeineen yksi yhteen tämän vuoden animen toisesta jaksosta. Osallistuu
Fobiahaasteeseen aiheella
pyrofobia (tuli).
***
Pehmeästi putoileva lumisade ei osoita laantumisen merkkejä muutaman tunninkaan jälkeen. Pureva yötuuli tuntuu luissa ytimiä myöten ja saa hänet värähtämään. Se ei jää Farneselta huomaamatta, ja tämä luo häneen vuosien varrella erittäin tutuksi tulleen katseen, joka on puoliksi moittiva ja puoliksi kysyvä. Ikään kuin hän ei olisi tietoinen pirteästi ritisevän nuotion tarjoamasta lämmöstä.
”Mikset tulisi vähän lähemmäs?”
Pelkkä ajatuskin saa hänen kurkkunsa tuntumaan ahtaammalta kuin tavallisesti.
”Ei kiitos”, hän vastaa kätensä kepeällä heilautuksella ja kääntyy selin valtiattareensa. ”Minunhan on tarkoitus olla tähystäjä.”
Kylmyys saa hengityksen höyryämään, mutta hämärän horisontin silmäily rauhoittaa enemmän kuin tulenliekkien leikkisä tanssi. Hänelle se näyttäytyy irvokkaana ilakointina, joka saavuttaa huipennuksensa nuolemalla vaatteet kasaksi tuhkaa, ihon tuskaisille rakkuloille ja hiukset käryäviksi haituviksi.
Nuotiota katsoessaan hänen nenänsä täyttää palavan lihan haju, joka kääntää vatsan ympäri. Liekkien rätinässä hän on kuulevinaan kirkumista, mutta ääneti käskee sen vaieta. Hän ei halua kuunnella muuta kuin talvituulen ujellusta.
”Serpico?”
Hän kääntyy kuullessaan nimensä. Farnese näyttää mietteliäältä katsoessaan nuotioon kuin olisi uskonut sen sanovan jotain takaisin.
”Jos käskisin sinun tulla tänne, kieltäytyisitkö?”
Tulen ääreen, siitä kai on kyse. Kysymys koettelee hänen lojaaliuttaan, ja sitä Farnese ehkä tavoitteleekin. Haluaa testata jälleen kerran.
Hänen kasvonsa säilyttävät kohteliaan välinpitämättömyytensä. ”Jos se olisi käskynne?”
”Niin.”
”En kieltäytyisi.”
Se on täyttä totta.
Farnese kallistaa vienosti päätään. ”Entä jos pyytäisin?”
Se kysymys taas on järjenvastainen, sillä Farnese ei koskaan pyydä mitään. Ei ainakaan häneltä.
”Minä...” Serpico haluaisi kääntää katseensa pois, mutta näkymätön jännite estää sen.
”No?”
Herrattaren kärsimättömyys saa hänet rauhattomaksi. Ehkä esitettyyn kysymykseen on vain yksi oikea vastaus, yksi hyvin yksinkertainen, jonka tämä haluaa kuulla hänen sanomanaan. Hänen mielensä huutaa kuitenkin tyystin päinvastaista, eikä suora rehellisyys luultavasti ole sitä, mitä Farnese kaipaa.
Pyynnöllä ja käskyllä on silti olemassa keskinäinen eroavaisuutensa.
”Siinä tapauksessa en”, hän puristaa esiin ja painaa päänsä silmäillen ohueksi kinokseksi laskeutuvaa lunta. Hänen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin hävyttömältä.
”Vai niin.”
Äänen laskelmoiva sävy muistuttaa häntä lukuisista aiemmista kerroista, joina valtiatar on saanut jotain päähänsä ja hän päätynyt ideaan osalliseksi. Lapsena se oli tarkoittanut tavallisesti jotain sellaista, josta olisi mielellään kieltäytynyt, mikäli olisi osannut varautua ajoissa. Usein hän ei ollut osannut. Farnese oli aina ollut oikuissaan ainutlaatuinen.
Arvaamattomuudessaan Farnesen mieltä on miltei mahdotonta lukea, mutta nyt Serpico toivoisi sitä taitoa enemmän kuin milloinkaan.
Hiljaisuus heidän välillään on kuurouttava. Silmien tuike pysähtyy hitaasti vuoroin nuotiotuleen, vuoroin häneen, eikä hän saata katsoa. Hän laskee vaihtoehtojaan kasvojensa tyynen naamion takana sydän pamppaillen niin kiivaasti, että se voisi muljauttaa tiensä ongelmitta kurkkuun.
”Serpico”, häntä kutsutaan jälleen, tällä kertaa aavistuksen painokkaammin.
”Niin?”
Neidon kasvoilla käy viekas hymy. ”Ota se sitten käskynä.”
”Lady Farnese...”
”Tule tänne, nyt.”
Lähemmäs tulta, lähemmäs liekkien raivoa. Raskas askel kerrallaan hän tottelee ja istuu kovalle maankamaralle nuotion ääreen. Sen lämpö säteilee kasvoille ja saa tuntemaan itsensä kovin voimattomaksi.
”Tuli on niin turmeltumatonta. Eikö sinustakin?” valtiatar virkkoo hänen vierellään. ”Viime kädessä sillä on voima puhdistaa synneistään kenet tahansa...”
Serpico vavahtaa Farnesen työntäessä kätensä liekkien syleiltäväksi. Ilmaan kohoava tuskankirkaisu jähmettää hänet aloilleen, estää hengittämästä. Hän näkee käden valkean ihon korventuvan silmiensä edessä. Liekeistä nouseva haju tuo oksennuksen hänen suuhunsa.
”Auta minua, Serpico!” Farnese rääkäisee kyyneleiden virratessa kivusta vääntyneille kasvoille. ”Se sattuu! Auta minua, KUULITKO!”Hän räpäyttää silmiään kerran, sitten toisen.
Farnese pyyhkäisee haarniskansa hartioilta sille putoillutta lunta ja nousee ylös. Hieman kauempaakin katsottuna tämän päättäväisyys tekee vaikutuksen.
”On aika jatkaa matkaa.”
Serpicon sydän lyö kevyemmin, eikä hän voi estää kevyttä huokausta pakenemasta talvi-ilmaan. Se kuulostaa ennen kaikkea myöntyvältä, sellaiselta kuin pitääkin, mutta hän yllättää siitä selittämättömän helpotuksen, joka on vähällä jäädä havaitsematta häneltä itseltäänkin.
