Väli ja kohtaus
fandom: Gensomaden Saiyuki
paritus: varsin tulkinnanvarainen Gonou/Gojyo
ikäraja: K-11 väkivaltakuvaston vuoksi
sanamäärä: 500
yhteenveto: He eivät kuulu toistensa elämiin tai kuolemiin; mitä päästetään yhdeltä sydämeltä, ei oteta toiseen.
A/N: Tässä on jo (ihan tarkoituksella) niin prkleen monta omaa asennevammaa samassa paketissa, että parempi pitää turpansa supussa
sanon vain sen, että aikoinaan kesken jääneen nostalgisen wanhan suosikin pariin palaaminen on kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa. Osallistuu ficlet-pakkaan.
“Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun otan kundin sänkyyni.”Gonou ei koskaan herätessään muista, missä on, ei aluksi. Aina silmät avattuaan hän hetken verran luulee olevansa Helvetissä, johon itsensä niin vahvasti ehti jo kuvitella. Sitten hän kuulee jonkun hengittävän — jonkun elävän — ja tajuaa olevansa vielä tutussa maailmassa. Toistaiseksi. Ei väliä, miten monta kertaa yössä hän hätkähtää valveille hurmeisista unistaan, hämmennys ei koskaan unohda saapua, ne kauhut kulkevat liian tiiviisti hänen kintereillään.
Maatessaan pimeässä, sitä toisen elävän olennon hengitystä kuunnellen, Gonou yrittää pitää mielensä tyhjänä, ja joskus hän onnistuukin. Silloin on melkein hyvä olla. Melkein.
Sitten hän räpäyttää silmiään ja tyyni hetki on ohitse.
Gonou juo kitkerää pikakahvia laskien mielessään jäljellä olevia annoksia — arvioitua toipumisaikaa kaksi viikkoa, kahvia siis neljätoista kupillista. Jokainen maistuu aina edellistä paremmalta, eikä Gojyo lakkaa häkeltymästä vilpittömistä kiitoksista, vaikka hyvin hän sen yleensä kätkeekin.
He pelaavat korttia ja vastaavat kysymyksiin, joita kumpikaan ei esitä, näin määräajalla on kai helpointa vain päästää kaikki langat käsistään. He eivät kuulu toistensa elämiin tai kuolemiin, pinnan alla piilevän paljastaminen ei lopulta kerro mitään. Sillä ei ole merkitystä; mitä päästetään yhdeltä sydämeltä, ei oteta toiseen, silloin omista aaveistaankin saattaa puhua kevyesti.
Joskus sataa, muttei lainkaan samalla tavalla kuin heidän tavatessaan. Silloin sade piiskasi maan mutaisen pehmeäksi ja Gonoun kasvot kylmiksi, kuin vastapainoksi tuskaisen kuumana sykkivälle suurelle haavalle. Hän tietää kuvittelevansa, mutta silti pisaroiden ropistessa vasten ikkunoita tuntuu siltä kuin arpeutuvaa kudosta kivistäisi aivan uudella tavalla. Kuin valtavan viillon ei kuuluisikaan umpeutua, kuin hänen sisuksensa kaipaisivat kehon suojien tuolle puolen, takaisin sateiseen yöhön, märkään multaan, merkitsemättömään hautaan.
Siten se kaikki tulee vielä päättymään tästä välikohtauksesta — välissä kohtaamisesta — huolimatta.
Sitä Gonou ei koskaan sano. Se olisi epäkiitollista.
Gonou hätkähtää hereille, mutta edes muistettuaan, ettei ole vielä tuonpuolisen tuomionsa keskellä, unessa hänen käsilleen levinnyt veri ei katoa mihinkään. Tummat norot valuvat sormien väliin, peittävät kohtalosta kertovat viivat kämmenellä, siinä pimeässä se ihoa ja tyynyä tahraava punainen näyttää jo miltei mustalta. Sitten Gonou puristaa kätensä nyrkkiin ja tajuaa, ettei se ole verta; se on paljon liukkaampaa ja sileämpää, silkkistä ja suorastaan lempeää sen sulkeutuessa hänen otteeseensa.
Hän ei tajua, miksi Gojyo on tullut hänen viereensä kapealle vuoteelle.
On hänen viimeinen yönsä siinä tyvenessä, huomenna on lähdettävä, väliaika on täyttynyt ja haavan reunat kuroutuneet kiinni toisiinsa sen verran, että hän voi saattaa loppuun sen, mitä varten enää elää. Sitäkään Gonou ei ole sanonut, mutta he molemmat kyllä tietävät. Hän avaa kätensä, muttei karista pitkiä suortuvia pois, uskaltautuu lopulta kiertämään niitä sormiensa ympärille, aivan kuten hän silloin —
Ei, hän ei halua ajatella sitä. Ei jaksa. Ei voi.
Hän päästää irti ja yrittää pitää mielensä tyhjänä. Se ei onnistu, mutta hetken verran olo on silti melkein hyvä. Melkein.
Gonou ei ymmärrä, mikä saa Gojyon viimein kysymään hänen nimeään. Eikä hän ymmärrä omaa, entisestään kasvanutta syyllisyyttään, tajuaa ainoastaan sen kipuavan vääjäämättömästi kohti uutta tasoa.
Ehkä hän on ollut väärässä kaiken aikaa, ehkä tämä sittenkin on Helvetti; arkipäiväinen, mukavuudellaan hämännyt tupakantuoksuinen Helvetti, jonka syvimmästä olemuksesta hän ei ole vielä saanut kunnolla kiinni, mutta joka vielä saisi hänet murtamaan itsensä entistä pienempiin palasiin.
