Nimi: En minä ketään kaipaa
Kirjoittaja: Luvvie
Genre: Pieni angst
Ikäraja: Sallittu (varoituksena vähäinen kiroilu)
A/N Tuli halu kirjoittaa ja sitten vain kirjoitin ja kirjoitin. Ideaa ei alunperin edes ollut, mutta sain sitten loppujen lopuksi tähän sen pienen punaisen langan, jota halusin seurata. Pyydän, jos löydätte kirjoitusvirheitä, niin kertokaa minulle. Kommentteja olisi miellyttävää lukea : )
"Mikä sinua satuttaa eniten?"
Kysymys on edessäni tietokoneen näytöllä. Joku turha testi jälleen Facebookissa, joka kuitenkin on pakko tehdä pelkästä uteliaisuudesta. Klikkaan vastaukset suhteellisen nopeaan tahtiin ja naputtelen sormiani pöydän reunaa vasten odottaessani koneen lataavan vastausta esille.
"Yksinoleminen"
Tuhahdan testin tuottamalle tulokselle. Eihän se nyt niin kamala asia ole. Ainakaan minun mielestäni. Yksinäisyys on kaunis asia, jota kannattaa tässä maailmassa arvostaa, kun pitäisi aina olla yhteydessä johon kuhun. Näin minä asian näen ja minusta niin on ihan hyväkin. Yksinäisyydessä pääsee ajattelemaan asioitaan rauhassa, eikä kukaan keskeytä, jos olet kokemassa juuri jotain hienoa tunnetta, jota ei voi saada muuta kuin yksin ollessa.
Mietin hetken jälleen. Mikä tämä hieno tunne oikeastaan on? Se ettei ole ketään huolehdittavana, se että saa tehdä juuri niinkuin haluaa, kukaan ei kumoa ajatuksiasi ja saat olla aivan oikeassa. Se tuo vallan tunteen. Tosin sitten ei ole ketään ketä hallita.
Puristan tuon ajatuksen pois päästäni. Enhän minä voi oikeasti kaivata ketään, mihin minä ihmisiä tarvitsen. Ihan hyvin olen ennenkin ilman läheisiä pärjännyt.
Nousen tietokoneen tuolilta pois klikattuani "älä julkaise" nappia. Enhän minä halua kenenkään tietävän tuosta tuloksesta mitään, kun se kuitenkaan ei ole totta.
Menen keittiöön, otan ruokapöydältä tupakka-askin ja nappaan sytkärin pöydän viereiseltä kirjahyllyltä. Kävelen pienen asuntoni poikki parvekkeelle ja sytytän tupakan. Nautin tupakan savuisesta mausta nojaten parvekkeen kaiteeseen ja katsellen alla näkyvää asfalttitietä, jolla kulkee ihmisiä. Asun kerrostalon kolmannessa kerroksessa, joten ihmiset eivät havaitse aivan heti, jos joku heitä tuijottaa ylhäältä käsin. Yleensä ovat keskittyneet omaan maailmaansa. Tosin pari kertaa muutama teinipoikajengi on herjannut, kun olen katsellut heidän pahantekoaan kerrostalojen seinille.
Tupakka on puolessavälissä, kun huomaan kadulle tulevan rivakkaa vauhtia kävelevän naisen. Ja pian hänen perässään juoksee mies, joka ottaa tätä olkapäästä kiinni ja hätäisenä huudahtaa naiselle ettei tarkoittanut sitä. Nainen kääntyy mieheen päin ja tiuskaisee niin, että varmasti koko korttelikin kuulee:
"Mikä sitten sai sanomaan sen, mikä hitto tekemään niin!?"
Mies näyttää vähän hätääntyneeltä ja vastaa tälle anelevasti:
"Kun ajattelin sen olevan meille molemmille parhaaksi ja en arvannut sun reagoivan ihan näin".
Korjaan asentoani paremmaks ja vähän näkymättömämmäksi, jotta saan kuulla koko riidan. Olen utelias luonteeltani, en voi sille mitään.
"Ei se silti oikeuta sua tekemään niin! Ajatella nyt jos mäkin olisin mennyt myymään sen asunnon jostain hiton pelivelasta!" nainen huutaa täysillä ja mies näyttää lyödyltä.
"no mutta jos en olisi tehnyt niin, niin asunto olisi joka tapauksessa mennyt alta ajan mittaan"
"No mene töihin senkin laiska paska, jos tahdot pelivelkas maksaa. Tosin et kyllä mun kanssani sitä iloa tule jakamaan, jos työn saat!"
"Älä nyt hei, henna, en mä nyt pahaa tahdo ja-"
"Ei mitään muttia, se on nyt ohi! Pääsee eroon susta ja sun peliaddiktiosta ja kaiken maailman paskoista illoista yksin, kun olet kavereiden kanssa pelaamassa!"
Mies avaa suunsa, mutta ei saa sieltä ulos mitään. Nainen kääntyy jälleen ja näen hänen itkevän. Nopealla tahdilla nainen kävelee korttelin päähän ja kääntyy pois. Mies on haudannut kasvonsa käsiinsä ja pienestä nykivästä liikkeestä tiedän hänen itkevän.
Raasu, ajattelen. Moni ohikulkija katsoo miestä, mutta ei tee mitään, vaan menee ohi. Mies tallustelee hiljalleen pois paikalta masentuneen näköisenä pyyhkien samalla kasvojaan. Olin varma, että mies potkaisisi vihreää roskapönttöä joka oli matkan varrella. Ilmeisesti tältä kuitenkin oli mennyt voimat kokonaan riidassa, eikä mies jaksanut edes ajatellakaan roskapöntön olemassa oloa.
Palaan sisälle ja istun takaisin koneelle mietteliäänä äsken näkemästäni riidasta. Rupesi säälittämään uudestaan juuri jätetty mies. Miltähän tästä mahtaa tuntua, nyt kun ei olekaan enää ketään odottamassa kotona. Jolleivat sitten nainen ja mies satu sopimaan riitaansa. Tosin mies oli kyllä tehnyt todella typerästi... Tuskin nainen palaisi tämän luokse. Jollei sitten nainen totea rakastavansa yhä miestä ja ei pysty jättämään tätä lopullisesti. En kuitenkaan usko tähän.
Miehelle tulee olemaan todella kamalat oltavat. Toivottavasti ei tee itselleen mitään epätoivoista...
Vilun väreet kulkevat selkäpiitäni myöten kun ajattelenkin tuon äskeisen miehen elottamana jossakin. En mielly tästä olosta yhtään ja aukaisen lempifoorumini sivun auki ja rupean selaamaan sitä lävitse katsoen onko tullut uusia viestejä. Mieltäni edelleen kaihertaa ajatus yksin jääneestä miehestä ja rupean väkisin ajattelemaan omaa tilannettani jälleen.
Olen elänyt yksin nyt viimeisen kolme vuotta. Muutin kotoa kun olin saanut lukio-opinnot päätökseen. En tiennyt minne mennä jatko-opiskelemaan, joten päätin hakea kahvilaan työhön ja miettiä mitä tekisin tulevaisuudessa. Kaverini lukiossa olivat tienneet mitä tahtovat seuraavaksi ja muuttivat eri paikkakunnille opiskelemaan. Olen pitänyt heihin välillä yhteyttä, mutta emme näe nykyään enää koskaan kun kenelläkään ei tunnu olevan aikaa - paitsi minulla.
Huokaisen kun ajattelen, kuinka ikävä minulla oikeastaan on lukioaikoja. Katsahdan tietokoneen näyttöä ja huomaan eksyneeni topiciin, jossa käyttäjät kertovat huolistaan. Selaan pari kommenttia läpi.
"Mun isoisäni kuoli juuri..."
"Oon ihan surun murtama kun mun poikakaveri jätti just mut ;__;"
"Äh, paras kaveri lähti lätkiin juuri täältä suutuksissaan..."
Joku sisälläni pistää ikävästi aivan yhtäkkiä. Siirryn äkkiä pois foorumilta ja menen facebookiin selaamaan mitä viimeisen vartin aikana kaverini ovat puuhanneet. Tavallista enemmän on tullut ilmoituksia.
"Äh, ei mitää tekemistä ja kotona yksin"
"Janne Partanen on nyt sinkku"
"kuka keksi yksinäisyyden!?"
Minua alkaa ahdistaa. Muistoja alkaa hiljalleen virtaamaan mieleeni noista pienistä kommenteista. Neljän vuoden takaiset tapahtumat alkavat pyöriä mielessni. Kaikki se tuska ja kipu ja kauhu.
Huokaan syvään, kuin saisin ahdistuksen pois puhaltamalla sen ulos. Ei se tietenkään auta vaan muistot palaavat hiljalleen mieleeni ja istun sohvalle käpertyen omaan pieneen kuoreeni. En tahdon enää muistella sitä kertaa, kun minut on hylätty, en tahdo enää ikinä kokea sitä samaa. En saa...
Nousen ylös sohvalta ja menen työpöytäni laatikon luokse. Kaivan sieltä kuvan esille. Siinä kuvassa hymyilen toisen tytön kanssa iloisena ja käteni alkaa täristä. En pysty vastustamaan kyyneleitä, jotka alkavat valua poskiani pitkin. Tämä ystävä tässä oli jättänyt minuun hyvin suuret arvet. Ja ne arvet tuntuivat avautuvan uudestaan nyt, vaikka yritin kovasti paikata niitä takaisin kiinni. Tämä ystävä oli kerran satuttanut, kerran lähtenyt ja eikä ikinä tullut takaisin. Olin ollut epätoivoinen, etsinyt ja kysellyt kaikilta missä hän on. Kukaan ei ollut tiennyt. Se sai minut masentumaan, sillä tämä ystävä oli ollut minulle todella tärkeä...
Rutistan kuvan rintaani vasten ja itken, kuin kaikki joskus patoutuneet tunteet purkautuisivat nyt kyynelinä. Pieninä pisaroina, jotka putoavat kasvojani pitkin punaiselle matolle.
Pistän kuvan takaisin laatikkoon hetken päästä. Silmäni ovat punaiset itkemisestä. En tiedä mitä tehdä, joten jälleen kerran menen tietokoneen ääreen ja ajatuksettomana alan vain selaamaan facebookia, tajuamatta edes mitä katson. Huomioni kiinnittää kuitenkin profiilistani löytyvä testin tulos "Mikä satuttaa sinua eniten? -Yksinoleminen".
Muistan ajatukseni tuloksesta. Muistan sen naurun sille, etten minä ketään tarvitse. Käperryn tietokonetuolille ja nauran itselleni uudelleen; olen vain pieni ihminen, yllättävän haavoittuvainen, yllättävän tyhmä ja täysin yksinäinen. Ja minä en muka tarvitse ketään...
