Kirjoittaja Aihe: Kohtalon matka Australiaan [D/Hrm, K-11,romance, het-VALMIS!  (Luettu 3333 kertaa)

Invisiblegirl

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Forever yours
Nimi: Kohtalon matka Australiaan
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Genre: Romance ja hieman angst
Paritukset: Hrm/Draco
Ikäraja: K-11
Beta: niiina

A/N: Minua heitettiin haasteella, ja haastaja oli niiina. Tässä haaste:

Lainaus
Paritus: Draco/Hermione
Ikärja: K-13, lievä R
Tyylilajit: Mielummin moniosainen, Romance, ehkä vähän angst saa päättää siitä.
Haluaisin Draco/Hermione ficin siksi, koska niitä ei nyt niin kamalasti ole ja jos onkin vain harva oikeasti kirjoittaa luettavan arvoista tekstiä. Hyviä tietty on, mutta haluan vain tätä paritusta lisää.

Juoni: Hermione haluaa rentoitua ja matkustaa Australiaan, mutta Dracolla on päässään vähän samat aatteet. Hän on täynnä isänsä komentelua ja perheensä nipottamista ja haluaa vaihtaa maisemaa. Nämä nuorukaiset tajuavat toisensa lentokoneessa saadessaan viereikkäiset paikat ja lopulta joutuvat samaan hotelliinkin. Aluksi molemmat ovat hyvin näreissään asiasta, mutta lopulta lomalla saattaa tunteet lämmetä.
(Peruskamaa)

Pakolliset sanat/lauseet:

Rakkaus
"Olet ääliö, tiesitkös?"
Meri
Ranta
"Lähdetkö rannalle kanssani?"
Hymy
"Onko sinun pakko lähteä?"



Prologi on kirjoitettu Hermionen ja Dracon kannalta, mutta itse tarina kirjoitetaan sitten kaikkitietävänä kertojana.

Prologi:


~Hermione~

Lentokentän kuhina oli kuin taivas minulle. Se ei ollut mitään aurorivirastoon verrattuna, ja sitä minä juuri en halunnut ajatella. Olin lähtenyt tälle lomalle vain rentoutumaan, enkä halunnut ajatella yhtään arkea. Raahasin kahta suurta matkalaukkua perässäni, ja jouduin pysähtymään, että saisin kaivettua lippuni taskustani. Nyt minun siis piti mennä lähtöselvitykseen. Tähyilin ympäriinsä, kunnes näin sen. Nostin laukkuni maasta ja lähdin kävelemään kohti lähtöselvitystä. Jonoa ei onneksi ollut kertynyt vielä paljoa, joten en joutunut odottamaan kauaa. Ystävällisen näköinen nainen auttoi minua nostamaan laukkuni hihnalle ja toivotti minulle hyvää matkaa. Hän kertoi minulle minne piti mennä ja lähdin kävelemään sinne. Kello ei ollut vielä tarpeeksi, joten en päässyt nousemaan koneeseen. Istahdin pienelle siniselle tuolille ja nostin käsilaukkuni viereiselle paikalle. Tarkistin kellosta, mitä se oli. Vartti vielä, ja sitten olisin koneessa.

Hätkähdin todellisuuteen, kun huomasin ihmisten ympärilläni alkaneen liikkua. Koneeseen sai siis jo nousta, enkä minä ollut huomannut mitään. Jono jatkoi kasvamistaan, ja jouduin melkein viimeiseksi. Onneksi jono liikkui kohtuullisen nopeasti.

"Passi ja matkalippu, kiitos", henkilökuntaan kuuluva nainen pyysi. Kaivoin ne nopeasti laukustani ja näytin ne hänelle. Nainen repäisi toisen puolikkaan lipustani, ojensi passini takaisin ja toivotti minulle hyvää matkaa. Nyökkäsin hymyillen hänelle.

Katsoin lipun puolikkaastani, mikä olisi minun paikkani. Lipussa komeili numero 32B. Toivottavasti en saanut paikkaa kenenkään höpöttävän vanhan naisen tai viinalta haisevan miehen vierestä, se olisi kamalaa.

"Mikä on paikkanne numero, neiti?" yksi lentoemännista kysyi minulta.
"32B", vastasin. Neiti viittasi koneen keskiosaan, mutta en nähnyt kovin kauas, koska käytävällä oli niin kova tungos.
'28, 29, 30,31,32. Tässä", ajattelin mielessäni samalla kun kävelin käytävää pitkin. Nopeasti nostin laukkuni ylös tavarasäilöön ja katsoin kanssamatkustajaani. Vaaleat hiukset ja jäänharmaat silmät omistava nuorukainen tuntui kovasti tutulta, eikä hyvässä mielessä.

"SINÄ! Mitä sinä täällä teet?!" huudahdin. Nuorukainen todellakin oli Draco Malfoy, tylypahka-ajan painajaiseni. Mies oli muuttunut sitten niiden aikojen. Hän oli venähtänyt pituutta, ja mies näytti paljon komeammalta nyt, vaikka hän muuten saikin pahoinvoinnin tunteen iskemään minuun. Lentoemäntä nousi nopeasti paikaltaan kuullessaan huudon ja ripeästi sipsutti meidän luoksemme.

"Onko jokin hätänä, neiti?" hän kysyi minulta. Suu hämmästyksestä auki selitin hänelle, että minä en missään nimessä halunnut istua Draco Malfoyn, DRACO MALFOYN, vieressä koko pitkää lentoa.

"Mutta neiti, kone on täynnä, kyllä teidän nyt täytyy vain istua siihen, tai jäätte koneesta", hän sanoi minulle pahoittelevasti. Myrskyisin silmin tuijotin häntä ja ryntäsin paikalleni.

"Ei sanaakaan. En halua kuulla yhtään sanaa sinulta, sillä tiedän, että mikään niistä ei ole hyvää. Kiitos", puuskahdin miehelle. Poissaolevasti hän kohautti olkapäitään ja jatkoi lehden lukemista.

~Draco~

En voinut uskoa "tuuriani". Juuri minä, Draco Malfoy, satuin menemään juuri siihen koneeseen mihin Hermione Grangerkin, samaan aikaan ja vielä viereiselle penkille! Se tuntui ihan joltain tökeröltä pilalta. Katsoin häntä epäilevänä, kyllä se oli Granger, vaikka hän olikin muuttunut sitten tylypahka-aikojen. Ruskeat hiukset eivät olleet niin tuuheat kuin ennen, ne olivat oikeastaan ihan kauniin näköiset, eikä Granger ollut muutenkaan mitenkään pahan näköinen. Vaikka mitä minä siitä piittasin, hän oli kuraverinen, ja minä Draco Malfoy.

"Onko tämä joku pila?" minä kysyin häneltä vakavana. Yllättyneisyys kohosi hänen silmiinsä.
"Pila? PILA? Luuletko, että minä suostuisin menemään sinun kanssasi samaan lentokoneeseen ja vielä viereiselle paikalle ihan omasta tahdostani? Pitäisikö minun tässä vaiheessa sanoa "Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle", vai?" tuohtuneen näköinen nainen vastasi.
"Aprillia?". Sanat pääsivät suustani tahtomattani. Granger näytti turhautuneelta.
"Se on sellainen jästijuttu, ei sinua kiinnosta". Sitten hän sulki silmänsä, otti pienen elektronisen laitteen taskustaan ja työnsi napit korviinsa. Luulisin, että tuota laitetta kutsuttiin MP-soittimeksi, tai joksikin sellaiseksi. Hidas melodia kuului minun korviini, ei mitään huonoa musiikkia.

Lento tuntui kestävän ikuisuuksia. Olisi sittenkin pitänyt vain lähteä sinne Rhodokselle, miksi annoin Blaisen suostutella minut lähtemään Australiaan? Zabini oli itse kertonut käyneensä siellä, ja että siellä en varmasti törmäisi kehenkään tuttuun. "Eihän yhtään pahemmin vikaan voinut mennä", ajattelin tuohtuneena. Jippijai jee, pääsisin tuijottamaan kenguruita ja koalia kaksi viikkoa. Ja Grangeria, jos hän olisi vielä samassa hotellissa kanssani. Rukoilen, että ei olisi.

Yön ensimmäiset tunnit alkoivat vaikuttaa silmäluomiini. Ne alkoivat liukua alaspäin kuin huomaamatta. Huomasin, että Grangerin pää alkoi notkahdella, mutta en jaksanut sanoa hänelle siitä. Lopulta suljin silmäni ja laskin pääni johonkin pehmeään.


Lentoemäntä katsoi kauempaa, kuinka nuorukaisen silmät sulkeutuivat, ja kuinka tämä nukahti nojaten naisen olkapäähän. Tummahiuksinen nainen itsekin näytti nukahtavan aivan pian, pää notkahti nojaten nuoren miehen päähän. Siihen he nukahtivat, rauhallisesti hengittäen, nojaten toisiinsa.
« Viimeksi muokattu: 30.11.2014 00:58:23 kirjoittanut Unohtumaton »

Invisiblegirl

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Forever yours
1. luku

"Hyvät matkustajat, saavumme Australiaan. Kiinnittäkää turvavyönne, kapteeninanne toivotan hyvää lomaa", kuului särisevä ääni. Hermione hätkähti nopeasti hereille. Silmät aukaistuaan hän ei nähnyt mitään muuta kuin vaaleat hiukset.
"Mitä...", Hermione aloitti, mutta tajusi sitten. Hän tökkäsi Malfoyta selkään, mutta mies vain murahti.
"Minä nukun vielä", hän ilmoitti. Ärtyneenä Hermione pudisti päätään.
"Malfoy, herää! Me olemme lentokoneessa nyt, sinun täytyy kiinnittää turvavyösi!" Hermione ärähti vihaisena ja työnsi Malfoyn kauemmas. Yllättyneen näköinen mies katsoi ympärilleen ja näytti tajuavan tilanteen. Nuorukainen sekoitti hiuksiaan hieman ja siristeli silmiään etsiessään turvavyötä.

Vihdoin koneen vauhti hidastui ja lopulta se pysähtyi kokonaan. Hermione napsautti turvavyönsä pois ja venytteli käsiään, jotka olivat aivan puutuneet. Lentoemäntä aukaisi oven ja ihmiset alkoivat liikkua pois koneesta. Hermione nappasi laukkunsa tavarahyllystä ja liittyi jonoon, joka vei hänet ulko-ovelle.

Kuuma, kostea ilma otti hänet vastaan ja hän haukkoi henkeä nähdessään maisemat. Aivan erilaista kuin hänen kotonaan, ja hän piti siitä. Maankamaralla heitä odotti neljä pientä bussia, johon kaikki muut olivat menossa. Hermione istahti vanhan miehen viereen, joka hymyili hänelle hampaatonta hymyään.

Bussin jarrut kirskuivat kun se pysähtyi. Ihmiset nousivat penkeiltään ja tungos oli suuri. Hermione manasi mielessään että oli laittanut villatakin päälleen, ilma oli todella kuuma. Terminaalissa hän näki, että heidän laukkunsa olivat tulossa hihnalle kolme. Laukkuja jouduttiin odottamaan hiukan aikaa, mutta lopulta kolahdus hihnan alkupäästä paljasti, että laukut olivat tulossa. Ensimmäisenä oli kirkuvanpunainen matkalaukku, ja sen jälkeen laukkujono oli rikkumaton. Viimein tummansininen laukku lipui hitaasti hihnaa pitkin, ja Hermione sieppasi sen nopeasti. Hän tarkisti, että siinä varmasti luki hänen nimensä ja tähyili toista laukkuaan. Se oli tulossa ihan pian, ja hän kurkotti ottamaan sitä, mutta laukku oli liian kaukana ja hänen kätensä eivät millään ylettyneet siihen. Yhtäkkiä tungoksesta erottui käsi, joka tarttui hänen laukkuunsa. Hermione katsoi ylöspäin salaperäistä auttajaansa. Malfoy!

"Tämä taitaa olla sinun", hän sanoi ja kurkotti ottamaan oman, tummanvihreän matkalaukkunsa hihnalta.
"Kiitos", Hermione mutisi. Sitten hän alkoi tähyilemään ympäriinsä, mihin hänen seuraavaksi pitäisi mennä. Väkijoukosta hän bongasi naisen, jolla oli suuri plakaatti, jossa luki hänen matkanjärjestäjiensä nimi. Nainen hymyili Hermionelle ja osoitti keltaista bussia, joka oli pysäköity pienen matkan päähän ulos.

Hetkeksi aikaa Hermione jäi ihailemaan avautuvaa maisemaa. Se oli kaunis ja eksoottinen. Kivulias tönäisy palautti hänet maanpinnalle. Tummahiuksinen poika mutisi anteeksipyynnön ja jatkoi juoksemistaan kahden suuren matkalaukun kanssa. Hermione käveli bussin rinnalle ja ojensi matkalaukkunsa bussinkuljettajalle, joka nosti ne matkatavaratilaan. Mies näytti paikalliselta ja erittäin ruskettuneelta. Hän oli laiha, ja hänellä oli suuret, tummat silmät. Hermione kiitti häntä ja nousi bussiin.

Bussi kiisi valtatietä pitkin, ja opas kertoili faktoja ja muita asioita heidän lomakohteestaan. Hermione ihaili näkymää joka avautui bussin ikkunasta. Maisema oli samaan aikaan sekä karu että kaunis. Pari kenguruakin oli uskaltautunut näytille, ja matkustajat olivat katselleet niitä ihastuneesti.

"No niin, me jäämme tässä. Hotelli on toisella puolella katua, ottakaa laukkunne ja kokoonnumme aulaan", opas kertoi.

Hermione hyppäsi viimeisen portaan yli ja lähti hakemaan laukkujaan. Suuri joukko turisteja yritti tunkea samaan aikaan matkatavaratilan luo etsimään laukkuaan. Pieni, hemmotellun näköinen tyttö alkoi melkein itkeä ja polki tasajalkaa, kun hänen isänsä ei onnistunut löytämään tytön laukkua. Lopulta bussinkuljettaja nosti pienen, vaaleanpunaisen laukun ja antoi sen tytölle. Hetkessä tytön itkunkyyneleet olivat poissa ja hän hymyili autuaasti. Sitten tyttö nopeasti liukeni paikalta ilman kiitos-sanaa, ja isä seurasi perässä. Hermione katseli tapahtumaa otsa rypyssä, mutta päätti unohtaa sen. Hän oli sentään täällä lomalla, eikä hän silloin halunnut leikkiä mitään perheneuvojaa. Eikä milloin muulloinkaan, hän lisäsi mielessään.

Väkijoukon keskellä hän näki vaalean hiuspehkon, joten Malfoy oli näköjään samassa hotellissa kuin hänkin. Hermione irvisti ajatukselle, vaikka hän samaan aikaan tajusikin, että Malfoy ei ollut sanonut hänelle yhtään pahaa sanaa koneessa, eikä missään muuallakaan. Ja mies oli vielä nostanut hänen laukkunsakin, mikähän tähän oli iskenyt? Sen enempää Hermione ei ehtinyt ajatella, kun hän huomasi että väkijoukko oli jo melkein kokonaan lähtenyt hotellille päin, ja hän oli jäänyt yksin laukkujensa kanssa. Ripeästi hän nosti ne ja ylitti tien.

Aulassa opas höpötti kaikkea heidän hotellistaan ja hymyili pepsodent-hymyään vanhoille naisille, jotka kasvoivat häntä ihastuneesti. Hermione ei jaksanut kuunnella, koska häntä väsytti kamalasti. "Se johtuu varmaan aikaerosta", hän mietti. "Toivottavasti opas antaa meille huoneiden avaimet pian, minä pyörryn tähän paikkaan pian, väsyttää niin kamalasti."

Onneksi opas lopetti puhumisen pian, toivotti heille mahtavaa lomaa ja kertoi mistä hänet tavoittaa, sekä lopuksi jakoi huoneiden avaimet. Hermionen huone oli numero 17, se sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Hissejä hotellissa oli vain kaksi, joten jonoa kertyi runsaasti. Nainen istahti lähimmälle tuolille istumaan ja odotti, kunnes jono olisi pienempi. Muutkin matkustajat näyttivät väsyneiltä pitkän lennon jälkeen. Outo mielenkiinto valtasi Hermionen ja hän kurkki ympärilleen nähdäkseen Malfoyn, mutta miestä ei näkynyt missään. Itsekseen hän kohautti olkapäitään ja uppoutui ajatuksiinsa.

"Herää, Granger!" kuului tuttu ääni jostain kaukaa.
"Granger!" ääni jatkoi. Väsyneesti Hermione avasi silmänsä ja näki edessään Malfoyn. "Olinko minä nukahtanut tähän? Voi ei..." Hermione ajatteli mielessään. Muita ihmisiä aulassa ei ollut, joten hän oli varmasti nukkunut jo pienen tovin. Malfoy kokosi laukkujaan ja lähti hissille päin. Hermione nousi ripeästi ylös ja tarttui laukkuihinsa. Vain vähän Malfoyn jälkeen hän astui hissiin. Mies painoi kolmosta ja hissi lähti matkaan ylöspäin. Hermione vältteli Malfoyhin katsomista, mutta välillä kun Hermione vilkaisi, hän huomasi, että Malfoy teki myös niin.

Sitten kuului merkkiääni, ja hissi pysähtyi. Kun herrasmies-Malfoy antoi hänen mennä ensin, ja nainen käveli käytävää pitkin ripeästi.
"15,16,17, tässä!" Hermione ajatteli mielessään. Hän avasi oven ja astui sisälle. Heti ensi näkemältä Hermione piti huoneesta. Sen seinät oli maalattu taivaansinisellä värillä ja siellä oli suuri, puinen pöytä, jonka päällä oli kauniita kukkia, joita Hermione ei tunnistanut. Suuresta ikkunasta avautui upea maisema rannalle, ja aurinko paistoi suoraan sisälle.

Hymyillen Hermione meni tutustumaan muihin huoneisiin. Heti vasemmalla olevan oven kautta pääsi pieneen makuuhuoneeseen, missä oli iso sänky ja pieni kirjoituspöytä, jonka päällä oli kaunis peili. Hermione huomasi nurkassa olevan oven, joka johti pieneen kylpyhuoneeseen.

Väsymyksestä uupuneena nainen kaatui sängylleen, veti peiton päälleen ja alkoi nukkua. Hotellihuoneen muu tutkiminen ja laukkujen purkaminen saisi jäädä myöhemmäksi, nyt hän vain nukkuisi.

Invisiblegirl

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Forever yours
Toinen luku

Hermione heräsi virkeänä, venytteli ja katsoi ympärilleen. Ensin hän ei tunnistanut paikkoja, mutta sitten hän huomasi olevansa hotellihuoneessaan. Hän jäi siihen vähäksi aikaa lepäämään ja nauttimaan auringon lämmöstä. Pieni tuulenvire osui hänen varpaisiinsa, koska ikkuna näytti olevan hieman raollaan. Hitaasti hän nousi istumaan ja katsoi kelloaan, joka näytti jo neljää iltapäivällä. Hermione päätti purkaa laukkunsa nyt ja mennä sen jälkeen tutustumaan paikalliseen uimarantaan.

Vahvalla otteella hän tarttui laukkuunsa ja avasi sen. Vaatteita ja muuta tavaraa tursui ulos laukusta, ja Hermione katseli kuormaa otsa rypyssä. Tarvitsiko hän tosiaan kaikkea tätä tavaraa?
"No, nyt se on ainakin myöhäistä. Olisi pitänyt karsia tavaroita kotona." Hermione ajatteli. Ripein käsin hän lajitteli vaatteet vaatekaappiin ja jäi vähäksi aikaa istumaan keittiön pöydän viereen. Jääkaappi huusi tyhjyyttään, joten siihenkin pitäisi löytää täytettä. Kuumuus oli jo läpitunkematonta, joten Hermione halusi lähteä uimaan. Hän pakkasi tavaransa pieneen koriin ja puki bikinit vaatteiden alle. Hän otti avaimet pöydältä ja sulki huoneen oven perässään.

Ranta ei ollut kovin kaukana ja nainen käveli sinne nopeasti. Hiekka oli kuumaa ja Hermione yritti olla koskematta siihen. Nopeasti hän levitti suuren pyyhkeen hiekalle ja riisui päällysvaatteensa. Meri oli kaunis, nainen piti siitä heti ensi näkemältä. Suuret vaahtopäät rantautuivat rantaan ja kauempana näkyi surffareita. Innokkaana Hermione lähti kävelemään kohti vettä.

Nopeasti hän kosketti varpaallaan vettä. Se ei ollut kovinkaan kylmää, joten nainen upotti jalkansa kokonaan veteen. Pian vettä oli jo hänen hartioihinsa asti ja hän pidätti hengitystään sukeltaakseen. Pikaisesti hän upotti päänsä veden alle ja nosti sen ylös. Aurinko paistoi niin kovasti, että Hermione päätti mennä ottamaan aurinkoa.

Kauempana rannalla hän näki Malfoyn. Tummanvihreä peite oli asetettu rypyttömästi hiekkaan ja mies makasi siinä suurten, tummien aurinkolasien kanssa. Hermione huomasi, että useiden rannalla olevien naisten katseet oli kohdistettu mieheen. Malfoy itse ei huomannut mitään, hän näytti jopa nukkuvan. Tai sitten hän huomasi, mutta ei välittänyt.

Hieman kiukustuneen tuntuisesti Hermione keräsi tavaransa ja lähti. Itsekseen hän mietti, miksi hän oli näin ärtynyt. Oliko hän mustasukkainen Malfoysta? Se ei voinut ollut mahdollista. Hermione päätti, että häntä ärsytti vain se, että Malfoy oli samassa paikassa hänen kanssaan, ja melkein seurasi häntä joka paikkaan.

~Myöhemmin illalla~

Hermione kuljeksi ympäri kaupunkia. Hän näki monia sieviä kauppoja ja tuliaisia, mutta mikään niistä ei oikein kiinnostanut häntä. Nainen ei halunnut täyttää laukkuansa enää yhtään enemmällä krääsällä, vaan päätti ostaa vain järkeviä tuliaisia ja tavaroita. Hänen jalkansa alkoivat jo hieman uupua ja hän halusi palata takaisin hotellille, joten hän vaihtoi suuntansa ja lähti kävelemään hotellille päin. Ihan hotellin vieressä näkyi houkutteleva kuppila ja Hermione päätti poiketa sinne. Hän tilasi pienen drinkin ja istui nautiskelemaan illasta.


~Malfoy~

Draco oli jo vähän aikaa kierrellyt kaupunkia ja loikoillut rannalla, joten hän päätti lähteä johonkin kahvilaan ja tilata itselleen juotavaa. Rannalla oleminen oli ollut epämiellyttävää, sillä melkein jokainen kaupungin sinkkunainen oli tuijottanut häntä. Miestä itseään ei liiemmin kiinnostanut, niillä naisilla oli aivojen tilalla vain sahanpurua eikä heillä ollut mitään muuta tekemistä kuin istua rannalla ja tuijotella häntä. Ja ihan hävyttömästi vielä, ihan kuin hän ei näkisi. Grangerkin oli ollut silloin rannalla, mutta hän oli jättänyt tuijottamisen sikseen. Nainen oli kyllä näyttänyt todella kauniilta, se Dracon täytyi myöntää. Vaikka hänen ei pitäisikään, mutta silti. Draco oli kyllä nähnyt, kuinka nainen oli paheksuvasti tuijottanut niitä naisia, jotka tuijottivat häntä ja lähtenyt sitten. Hänen mieleensä tunki kysymys miksi. Eihän Granger voinut siitä niin kovasti pahastua, mutta Draco ei viitsinyt pohtia sitä enää. Naisia oli niin vaikea ymmärtää.

Hotellin vieressä hän näki mukavan näköisen kuppilan. Mies huomasi Grangerin kulmapöydässä, mutta ei viitsinyt katsoa enempää. Nainen näytti olevan ihan ajatuksissaan. Draco asteli tiskin luokse ja tilasi drinkin. Sitten hän istahti varjoisaan pöytään, josta oli näköetäisyys koko kahvilaan. Se ei näyttänyt olevan kovin suosittu paikka, sillä vain pari ihmistä oli viettämässä aikaansa siellä. Dracon silmät pomppasivat kuin ajattelematta Grangerin suuntaan. Nainen pyöritteli pientä sateenvarjoa juomassa uppoutuneena omiin ajatuksiinsa ja katseli ulospäin.

Draco tilasi vielä pari drinkkiä, joi ne, ja hänen mieleensä kohosi ehdotus mennä juttelemaan Grangerille. Jos hän vain sanoisi naiselle, että oli kyllästynyt isänsä pomottamiseen ja muihinkin kuolonsyöjä asioihin, nainen voisi lämmetä hänelle. Eikä se oikeastaan ollut valhettakaan, Draco halusi välillä ajatella omilla aivoillaan. Ja niin hän yleensä tekikin, mutta ei vain näyttänyt sitä muille. Isän ajatukset eivät kiinnostaneet häntä, ne olivat hänen mielestään täysin vääriä ja ilkeitä.

Drinkkien rohkaisemana Draco lähti pöydästään ja asteli Grangerin pöytää kohti. Draco napautti pöytää ja sai naisen heräämään ajatuksistaan. Kysyvästi hän tuijotti Dracoa, ja Draco virnisti hieman.
"Saanko liittyä seuraan?" mies kysyi. Hämmentyneen näköisenä nainen nyökkäsi.

Luku 3

Miljoonat ajatukset risteilivät Dracon päässä.
"Mitä minun nyt pitäisi sanoa?", hän ajatteli. Nainen joka istui vastapäätä häntä, oli yhtä hämmentyneen näköinen kuin hänkin. Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen mies päätti hieman selittää, ja pyytää anteeksi nuoruuden sanomisiaan. Draco kyllä tiesi, kuinka kamala oli silloin ollut, ja muisti, kuinka monta kertaa hän oli saanut naisen itkemään. Vaikka hän ei tänäkään päivänä ollut ulkoisesti muuttunut paljoa, ja kotonakin hän oli samanlainen kuin ennen, jotain muutosta oli silti tapahtunut. Draco oli kyllästynyt isänsä ja muiden kuolonsyöjien puheisiin, ja päättänyt siksi lähteä tälle lomalle. Hän tarvitsi hieman aikaa ajatella itseään, omaa tulevaisuuttaan ja maailmankuvaansa. Draco tiesi, että jälkimmäisessä oli jotain pahasti vikana, sillä maailma ei todellakaan ollut sellainen, kun hän oli sen kuvitellut. Eikä hänen isänsä ollutkaan aina oikeassa, vaikka hän oli joskus sen uskonut. Pienempänä hän oli pitänyt isää sankarinaan, mutta vanhempana Draco oli joutunut toteamaan, että isä oli kaukana siitä. Jos nykypäivän ihmisiltä kysyttäisiin, kuka heidän mielestään oli sankari, vastaus olisi varmasti Harry Potter, eikä Lucius Malfoy.

"Minä... Tuota... ", Draco aloitti, mutta sanat eivät tulleet hänen suustaan. Hermionen ruskeat silmät tuijottivat häntä intensiivisesti, eikä mies pystynyt ajattelemaan selvästi. Hän pudisti päätään pienesti ja katsoi taas naisen silmiin.


" Minä... Haluaisin pyytää anteeksi ", mies sanoi pienellä äänellä. Hermionen silmät laajenivat yllätyksestä, ja Draco jäi odottamaan iskua. Nainen voisi käskeä häntä painumaan alimpaan hornaan, tai sitten hän antaisi anteeksi. Draco epäili suuresti jälkimmäistä, eikä uskaltanut katsoa naista kunnolla silmiin. Katse harhaili seinissä ja lattialla, mutta ei hänen silmissään. Draco pelkäsi, että jos hän katsoisi noihin ruskeisiin silmiin vielä hiukan kauemmin, hän paljastaisi koko sielunsa tuolle naiselle, ja sitä hän ei halunnut.

"Anteeksi?", nainen kysyi epävarmana. Ajatukset pyörivät hänenkin päässään. Draco Malfoy halusi pyytää anteeksi häneltä, kuraveriseltä! Se oli Hermionen mielestä jo aika paksua, mutta miehen silmät paljastivat kaiken. Jäänharmaan keskellä pyörähteli hämmennystä, toivoa ja hieman katkeruutta.
"Itselleenkö, vai jollekin toiselle mies oli katkeroitunut?", Hermione ajatteli.

"Minä... Minä voin antaa anteeksi."
Vaikka Hermione tiesikin, että mies oli satuttanut häntä pahasti, ja että hänen koulunkäyntinsä olisi ollut paljon onnellisempaa ilman miestä, hän silti antoi tälle anteeksi. Nainen oli tarpeeksi viisas tajuamaan, että hän ei saanut jäädä katkeroitumaan vaan hänen pitäisi jatkaa elämäänsä. Ja niin hän oli tehnyt, antanut anteeksi vaikka mies ei anteeksiantoa pyytänytkään.

Mies nosti katseensa lattiasta.
"Sinä... Sinä voit antaa anteeksi?" hämmästyneisyys ja iloisuus hyökyivät hänen mieleensä. Draco ei ollut ikimaailmassa uskaltanut toivoa, että nainen voisi antaa hänelle anteeksi. Nainen nyökkäsi vielä uudestaan ja näytti olevan varma päätöksestään. Epävarmasti Draco virnisti. Nainen hymyili takaisin, eikä Draco uskonut, että olisi ollut onnellisempi koskaan. Vaikka muille saavutus ei varmasti ollut kovin suuri, Dracolle se oli. Mies uskoi, että oli saanut elämänsä ensimmäisen ystävän, kunnon ystävän, jolla ei tarkoitettu Pansy Parkinsonia tai Crabbea tai Goyleä, sillä he eivät olleet Dracon oikeita ystäviä. He olivat seuranneet Dracoa vain sen takia, koska tämän isä oli vaikutusvaltainen taikamaailmassa.

Nainen tyrskähti itsekseen. Kummastuneena Draco katsoi häntä.
"Mikäs nyt noin hauskaa on?", mies kysyi uteliaana. Hermione katsoi häntä silmiin ja kysyi:
"Muistatko sen iltapäivän, vähän ennen Hiinokan teloitusta? Vaikka sitä ei kyllä teloitettukaan, mutta silti.”
Itsekseen Draco muisteli hiukan aikaa. Sitten muisto iskeytyi häneen. Vaistomaisesti mies kosketti nenäänsä ja nainen purskahti taas nauramaan. Mies kyllä muisti tapahtuman, vähän liiankin hyvin.

"Minun nenäni oli kipeä vielä viikon sen jälkeen", mies sanoi ja virnisti. Vaikka Hermione ei sitä tiennytkään, nainen oli vaikuttanut kovasti hänen elämäänsä. Hermionen lyönti oli kuin tuuppaus vähän avoimempaan ajatteluun, ja sen jälkeen Draco oli alkanut miettiä, olisiko joku hänen niin sanotuista ystävistään tehnyt samoin hänelle. Olisiko joku heistä puolustanut häntä niin kovasti? Vastaus oli mitä ilmeisimmin ei, ja Draco tiesi sen liiankin hyvin.

"Olisit nähnyt ne juhlat Rohkelikkotornissa. Vain sen takia, että minä suutuin ja löin sinua."
Sen näyn Draco osasi kuvitella. Rohkelikot juhlahumussa, seinällä iso plakaatti missä lukee: "Draco Malfoy sai köniinsä, nyt juhlitaan!"

***

Vielä myöhään illalla, kun Hermione jo makasi sängyssään väsyneenä, hän kelasi taaksepäin kaikkia asioita, mistä he olivat puhuneet. Miehen kanssa oli niin helppo puhua, ja vaikka heillä oli jotain mielipide-eroja, he selvittivät ne nopeasti. Draco ei ollut kovin innostunut hänen kotitonttu- puheestaan, mutta hetken mietittyään hän kohautti olkapäitään ja sanoi: "Tuossa voi olla perää." Sen jälkeen he jatkoivat puhumista jostain toisesta aiheesta. Hermione odotti jo innolla seuraavaa päivää, kun hän menisi miehen kanssa rannalle.

Hermionen oli kummallista ajatella, että miehestä oli tullut niin nopeasti hänen ystävänsä. Menneet oli jätetty kokonaan pois, ja tilalle olivat tulleet vain mielenkiinto toista kohtaan. Hermionesta tuntui, että mies oli joku arvoitus, joka hänen pitäisi ratkaista. Dracossa oli niin paljon salaperäisyyttä, hän ei ollut yhtä helposti luettava kuin Harry tai Ron. Ja se naista viehättikin.

Lopulta Hermione liukui uneen, ruusunpunaiseen unelmaan, jossa hän tanssi punaisessa tanssisalissa kaunis, jäänsininen iltapuku päällään. Kuu valaisi huoneen ja Hermionen hymyilevät kasvot.


~Draco~

Mies asettui nukkumaan ja ajatteli koko pitkää iltaa, jonka hän oli viettänyt Hermionen kanssa. Nainen oli aivan erilainen kuin hän oli kuvitellut. Tämän mielipiteet eivät olleet suoraan kirjasta, niin kuin hän oli luullut, vaan nainen oli päätellyt terävästi oman kannan. Hermionen sanat saivat hänet myös ajattelemaan. Kun nainen oli puhunut hänelle kotitontuista, Draco alkoi todellakin miettiä asiaa. Siinä tosiaankin voisi olla jotain perää, vaikka mies ei sitä koskaan aikaisemmin ollut huomannutkaan.

Miehen väsyneeseen päähän ajelehti ajatus, mitä hänen isänsä sanoisi tästä. Turhautuneena hän pudisti päätään ja nukahti.

Luku 4.

Aikaisin aamulla Draco heräsi ja veti vaatteet ylleen. Sitten mies muisti, että hän oli sopinut tapaamisen Hermionen kanssa yhdeksi. Kello näytti jo puolta kahtatoista, ja rannalle oli puolen tunnin matka, joten Draco päätti hieman kiirehtiä. Tunnissa hän sai tavaransa kokoon ja lähti valmistautuneena rannalle.

Draco inhosi sitä, kun joku tuijotti. Ja kun onnistui omistamaan sellaisen vartalon kuin miehellä itsellään, tuijotuksia ei voinut välttää. Joka sinkkunaisen katse kääntyi, kun hän käveli ohitse, ja se oli epämiellyttävää. Mies kaipasi haasteita, naista joka osasi ajatella itse ja tehdä omat johtopäätöksensä, eikä vain tuijottaa perään. Naisen, joka oli samanlainen kuin Hermione. Viimeinen lause tuli kuin pakosta hänen päähänsä. Oli kyllä totta, että naisessa oli haastetta, hän osasi ajatella itse ja veti omat johtopäätöksensä, mutta jokin pidätteli miestä. Hänen mielessään nainen oli kuin lasia, eikä häntä uskaltanut koskea.

Miehen ajatukset kiersivät kehää, ja hän yritti pudistaa niitä päästään. Ranta häämötti jo vähän matkan päässä, ja Draco näki Hermionen seisovat rannalla merensininen kietaisuhame päällään, näyttäen enkelimäisen kauniilta. Draco huomasi, että monen miehen katseet kiinnittyivät naiseen, ja se sai jonkin kummallisen tunteen nousemaan pintaan Dracon mielessä. Tunne oli täysin uusi, ei hän ollut tuntenut sitä silloin kun Pansy sai jonkun miehen huomiota, se ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Olisivat vain kaapanneet Pansyn saman tien mukaansa, silloin mies olisi ollut iloinen. Viimein mies myös tunnisti tunteen, se oli mustasukkaisuus.

"Malfoyt eivät ole mustasukkaisia", mies toitotti mielessään. "Malfoyt eivät myöskään kaveeraa jästisyntyisten kanssa", jatkui ajatus. Nopeasti Draco työnsi tunteen pois ja hymyili naiselle. Silmäkulmastaan Draco näki monen miehen pettyneen katseen, ja virnisti vahingoniloisesti heille. Miehet saisivat rauhassa kuvitella, että Hermione ei ollutkaan sinkku.

Tänään Draco sai ottaa aurinkoa rauhassa, ilman naisten tunkeilevia katseita. He olivat kääntäneet katseensa heti kun olivat huomanneet, että miehellä oli naisseuraa.

Aika kului, puheenaiheet vaihtuivat ja aurinko alkoi laskea. Hermione kohotti katseensa itseensä ja huomasi, että oli kannattanut laittaa aurinkorasvaa. Koko päivän he olivat vain puhelleet rannalla ja ottaneet aurinkoa.

Näkymä, jonka Draco suunnaltaan näki, oli kaunis. Ensimmäisenä oli Hermione, joka istui pyyhkeellään ihaillen auringonlaskua, auringon viimeisten säteiden leikkiessä hänen hiuksillaan, ja sitten auringonlasku hänen takanaan. Draco irvisti kliseelle, mutta näkymä todella oli kaunis. Hetken mielijohteesta Draco tarttui kädellään Hermionen leukaan, käänsi tämän katseen itseensä ja suuteli. Hetken ajan Hermione näytti hämmentyneeltä, yllätetyltä, mutta sitten hän antautui täysin suudelmaan. Se oli nopea, kiihkeä ja melkein polttava hänen huulillaan, eikä nainen ollut ikinä kokenut mitään sen tapaista. Ronin kanssa suuteleminen oli hänen elämänsä kamalin kokemus, eikä hän sen jälkeen ollut suudellut montaa miestä.

Hermione henkäisi ilmaa. Sitten hän katsoi arasti Dracoon, joka vältti tämän katsetta. Mies ei ollut täysin varma, oliko hän tehnyt oikein. Hän oli tullut tälle lomalle etsimään vastauksia, ja nyt hän oli vain löytänyt yhden ongelman lisää. Jos Hermionea ongelmaksi saattoi kutsua. "Ei", mies ajatteli mielessään. Hermione oli ainut hyvä asia, joka hänelle oli ikinä tapahtunut, eikä hän halunnut päästää hänestä irti.

Uhmakkaasti Draco nosti katseensa ja katsoi naista silmiin. Hermionen katse kierteli vielä hieman, Draco näki hänen silmissään hämmennyksen pyörteet. Nainen näytti tappelevan itseään vastaan, pudisti välillä päätään itsekseen ja mietti otsa tiukassa rypyssä.

"Minä... minä haluaisin yrittää. Sinä olet ainut hyvä asia mitä minulle on tapahtunut, enkä aio päästää sinua pois", Draco myönsi hiljaa. Ajatuksen ääneen lausuminen oli vaikeaa hänelle, mutta kun hän sai sen sanottua, se tuntui oikeammalta hänen mielessään. Hermione oli vieläkin tiukassa ajatusryöpyssä, mutta näytti kuulleen hänen sanansa.

"Olet ääliö, tiesitkös?" Hermione lausahti. Nopeasti mies nosti katseensa ja näki virnistävän naisen. Hermione näytti tehneen valintansa, ja nojautui lähemmäs Dracoa. Nopeasti suudelma syventyi, ja Dracon oli pakko lopettaa se haukkoakseen henkeä.
"Oletko varma? Entä Potter? Tai Weasley?" Draco kysyi huolestuneena. Hermione mietti hieman, ja nyökkäsi varmana.
"He ymmärtävät, vaikka helppoa se ei tule olemaan. Oletko sinä muuten katsonut kelloa?" nainen kysyi. Mies katsoi rannekelloaan ja huomasi ihmeissään, että kello oli jo kahdeksan illalla. Koko päivän he olivat vain viettäneet rannalla, ja jutelleet. Aika oli todellakin kulunut todella nopeasti.

He keräsivät kamppeensa, lähtivät hotellille päin, ja ajautuivat vielä samaan huoneeseenkin.

Kun Hermione aamulla heräsi, hänellä ei aluksi ollut minkäänlaista muistikuvaa viime illasta. Hän tiesi vain, että hänen vierellään makaava vaaleahiuksinen nuorukainen oli Draco Malfoy, eikä miehellä näyttänyt olevan mitään päällään. Eikä kyllä hänelläkään. Sitten Hermione muisti, ja helpottunut hymy nousi hänen kasvoilleen. Hän oli jo ehtinyt pelästyä, että oli juonut liikaa ja päätynyt samaan sänkyyn Draco Malfoyn kanssa täydessä tuiskeessa. Onneksi asiat olivat paremmin. Naista nukutti vielä hieman, joten hän käpertyi miehen kainaloon ja nukahti siihen.

Luku 5.



Sinä aamuna Draco Malfoy heräsi täysin levänneenä. Tunne oli täysin uusi, yleensä häntä nukutti aina aamuisin. Joku ynähti hänen korvansa vieressä, ja mies näki tummanruskean hiuspehkon. Itsekseen hän virnisti ja siihen syy olikin aivan ilmiselvä. Tapahtumat olivat vyöryneet hänen mielestään suunnattomalla nopeudella, ja mies mietti niitä mielessään. Ennen lomaa hän ei olisi ikinä uskonut olevansa tällaisessa asetelmassa, mutta nyt se tuntui täysin luonnolliselta.

"Huomenta", kuului uninen ääni hänen viereltään. Mies käänsi katseensa ja hymyili. Oli kannattanut ottaa riski.
"Huomenta", mies kuiskasi takaisin karhealla äänellä. Hermione nousi ylöspäin, miehen kainaloon ja veti peiton paremmin päälleen. Äsken häntä oli viluttanut hieman, mutta miehen vieressä oli lämmin ja turvallinen olo.

"Mitä tänään tehtäisiin?" Hermione kysyi uteliaana. Draco virnisti ja otti naisen tukevammin kainaloonsa.
"Jäädän tähän koko päiväksi."
Nainen virnisti takaisin myöntymisen merkiksi.

Hermione heräsi illalla puhelimen pirinään. Soittoääni täytti ilman, ja Hermione ärähti vihaisena. Mielessään hän ihmetteli, että kuka ihme siellä mahtoi soittaa. Sen täytyi olla Harry, hän oli ainut, joka osasi kunnolla käyttää kännykkää. Vaaleahiuksinen nuorukainen hänen vieressään tuijotti kännykkää silmät hämmästyneinä, eikä hän tainnut tietää mikä laite se oikeastaan oli. Nainen hymähti ja nousi sängystä.

Puhelimen näytöllä näkyi teksti: "Harry soittaa".
"Shh, se on Harry", nainen sanoi, ja mies nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Vaikka sitä hän ei kyllä ymmärtänyt, miten Potter voisi olla tuon laitteen sisällä, tai muutenkaan. Mutta oli varmaan paras pitää suunsa kiinni, mies päätteli.

"Hermione", nainen vastasi puhelimeen.
"Missä sinä oikein olet ollut? Olen soittanut ainakin viisi kertaa tänään!" Vihainen miehen ääni kuului puhelimesta.
"Tuota... rannalla. Rannalla minä olen ollut. En muistanut ottaa kännykkää mukaan, kun ajattelin, että kukaan ei kuitenkaan soita."
Harry kuulosti tyytyväiseltä vastaukseen, ja kyseli hieman kuulumisia ja lähetti Ronilta terveisiä.
"Minun pitää mennä nyt, Harry. Menen syömään, kerro terveisiä Ronille!" Hermione hihkaisi ja lopetti puhelun. Draco istui sängyn laidalla ja katsoi edelleenkin epäilevästi puhelinta. Hermione naurahti.

"Nyt me kyllä menemme syömään, minä en ole syönyt tänään mitään. Pyörryn kohta", Hermione tokaisi. Draco nyökkäsi, hänenkin mahansa kurni.

Hetken päästä he istuivatkin jo mukavassa, romanttisessa kahvilassa. Draco ei saanut silmiään irti naisesta, tilanne tuntui liian hyvältä ollakseen totta.

"Mitä sitten, kun me palaamme kotiin?" mies kysyi hiljaa, paljastaen pahimman pelkonsa. Hän oli saanut nauttia Hermionen kanssa yhdessä olosta vasta niin vähän aikaa, että hän välttämättä halusi jatkaa sitä. Miehestä tuntui, että hän ei voisi ikinä kyllästyä Hermioneen. Nainen oli vieläkin täynnä yllätyksiä, odottamattomia lausahduksia ja päättömiä ehdotuksia. Nainen näytti pohtivan hieman, seuraili Dracon silmien pyörteitä, ja huomasi itsekin haluavansa jatkaa miehen kanssa olemista.

"Minä... Minä en ainakaan haluaisi lopettaa tätä tähän", nainen tokaisi, heiluttaen sormellaan aurinkovarjoa drinkissään. Mies huokaisi helpotuksesta, tunne pyyhkäisi hänen ylitseen rajusti. Draco ei itsekään ollut huomannut, kuinka pelokas oli ollut tuon kysymyksen vastausta kohtaan. Iloisesti naurahtaen mies nosti kätensä pöydän yli ja tarttui naisen pehmeään käteen. Kevyesti puristaen sitä hän kertoi myöntävän vastauksen.

"Minun pitäisi kai puhua Harryn kanssa, muuten he räjähtävät kappaleiksi lentokentällä. Ja sitä minä en halua", Hermione pohdiskeli. Kummastuneena nainen seurasi miehen äkäistä katsetta ja virnisti itsekseen. Ravintolan toisella puolella istui tummatukkainen mies, joka näytti katselevan häntä mielellään. Mies käänsi katseensa, mutta virnisti sitä ennen ja iski silmäänsä. Hermione tuhahti, miehellä taisi olla liian suuret luulot itsestään.

"Varmaan...", Draco myönteli. Kerran hän vielä tarkisti, että mies toisella puolella ravintolaa ei antanut katsettakaan naista päin, vaan piti silmät visusti sinkkunaisissa. Dracon mieleen tuli muisto siitä, kun nuorempana hän oli ihmetellyt setänsä intoa suojella vaimoaan. Naureskellen hän oli pienenä katsonut, kun setä oli vilkuillut murskaavasti nuoria miehiä, jotka eivät pitäneet silmiään itsessään. Silloin hän oli ajatellut, että hän ei koskaan olisi sellainen. Mutta se ei ollutkaan ihan onnistunut.

Myöhempänä illalla Hermione valitsi Harryn numeron valikosta ja painoi vihreää luuria soittaakseen. Nainen oli päättänyt kertoa Harrylle nyt, kun Draco oli vielä omassa huoneessaan.

"Harry", mies vastasi. Hermione hengitti hieman nopeampaan, häntä hermostutti hieman.
"Muistatko, kun sanoin, että halusin lähteä tälle lomalle hieman rauhoittumaan Ronin tapauksen jälkeen?" Hermione sanoi nopeasti. "Ronin tapaus", oli se, kun Hermione oli juovuksissaan mennyt vahingossa suutelemaan Ronia, ja oli saanut Ronin luulemaan, että nainen piti hänestä. Luulo oli sattunut vääräksi, ja Hermione oli joutunut noloon tilanteeseen. Ron oli suuttunut kunnolla, ja suutuspäissään mennyt kihloihin Lavenderin kanssa. Lopulta he olivat saaneet pyydettyä anteeksi toisiltaan, mutta Hermione tarvitsi hieman tilaa ajatellakseen. Harry oli kyllä kertonut, että Ron oli nykyään täysin onnellinen Lavenderin kanssa.

"Niin...?" Harry kysyi uteliaana. Mies kuulosti yllättyneeltä ja iloiselta. Hermione näperteli peiton reunaa sormissaan ja nielaisi.
"Niin, tuota... Minä taisin löytää jonkun."
"Todellako? Kuka?" Harry kysyi innokkaasti. Nainen nielaisi uudestaan ja puristi peiton reunaa nyrkissään.
"Kyllä, sinä taidat tuntea hänet...", hän vastasi. Harry mietti asiaa, mutta ei saanut päähänsä ketään, joka olisi lähtenyt Australiaan vähään aikaan, paitsi Hermione.
"Kuka?" Harry kysyi malttamattomana.
"Oliko hän meidän kanssamme samaan aikaan koulussa?" Harry kyseli. Nainen vastasi myöntävästi, ja Harry kysyi tupaa.
"Tuota...", Hermione vastasi.
"Luihuinen, eikö vain? Et sinä muuten olisi noin hermostunut", Harry päätteli. Hermione huokaisi jo hieman helpotuksesta, Harry ei kuulostanut kovin vihaiselta. Hiljaa nainen vastasi myöntävästi.
"Kuka heistä? Kerro nyt, minä kuolen uteliaisuuteen!"
"Draco Malfoy."

Luku 5.

DRACO MALFOY?!" kuului karjaisu puhelimesta niin kovaa, että sisään astuva mieskin kuuli sen. Hän värähti hieman, virnisti Hermionelle pahoittelevasti ja istahti tämän vierelle sängylle. Rystyset valkoisina nainen puristi peiton reunaa.

"Draco Malfoy?!" Harry toisti vielä epäuskoisesti.
"Niin, Draco Malfoy. Mutta Harry, yritä ymmärtää! Ei hän ole enää sellainen kuin koulussa!" Hermione parahti epätoivoisesti. Harryn vihainen ääni oli tarpeeksi hänelle, nainen ei jaksanut sitä. Hän ei pitänyt koskaan huutamisesta, eikä varsinkaan silloin kun hänen rakas ystävänsä huusi hänelle.
"Minä... Minä en tiedä mitä sanoa. Minä puhun Ronin kanssa, ehkä saamme asiat järjestymään", Harry sanoi surullisesti ja katkaisi puhelun. Epätoivoisesti Hermione tuijotti puhelinta ja purskahti itkuun.

Täysin lamaantuneena mies katsoi vierestä, kun ensimmäiset kyynelet valuivat naisen kasvoilla. Pieni märkä piste tämän kietaisuhameella oli jo liikaa miehelle, mutta hän ei osannut tehdä mitään. Tilanne oli täysin uusi, ei hän osannut lohduttaa. Pansy oli purskahtanut itkuun mistä vaan, ja Dracon mielessä välähti kuvia Pansystä itkemässä, kun hänen korkokenkänsä korko oli mennyt rikki. Itkemässä kun mies oli käskenyt häntä olemaan hiljaa, ylipäätänsä nainen itki aina. Mutta Hermione ei ollut sellainen. Nainen oli yleensä niin itsenäinen, että miestä pelotti. Draco oli jo ajatellut, että nainen ei ikinä murtuisi. Jossain syvällä sisimmässään mies oli iloinen, että nainen ei ollutkaan niin täydellisen haavoittumaton kuin hän oli kuvitellut. Ehkä se vain johtui miehisestä vaistoista, mutta Dracolla oli suuri tarve suojella naista kaikelta. Dracon ajatukset olivat kulkeneet niin nopeasti, että vasta toinen kyynel ehti iskeytyä lattiaan.

Vaistojensa pakottamana mies istahti Hermionea lähemmäksi ja antoi tämän itkeä hihaansa vasten. Täysin murskaantuneena Hermione näytti epätoivoiselta enkeliltä, jonka siivet olivat katkenneet.

"Shh... Kaikki on hyvin ihan pian, Potter ja Weasley eivät voi olla kauaa vihaisia sinulle. Shh...", mies kuiskasi naisen korvaan. Nainen nyyhkäisi vielä kerran, nosti kyynelistä juovikkaat kasvonsa ylöspäin ja katsoi miestä silmiin. Draco näki, kuinka naisen silmät olivat täynnä surua, pettymystä ja todellista epätoivoa.

"Todellako?" nainen kysyi, ja yksinäinen kyynel valui tämän poskea pitkin. Toivoa täynnä mies pyyhkäisi kyyneleen pois, ja nosti naisen kasvot ylöspäin.
"Todella. Sinun on turha huolehtia, ne kaksi tomppelia eivät pysty tekemään mitään ilman sinua."
Pieni hymynvire naisen kasvoilla oli tarpeeksi vierittämään suuren, mustan kiven pois miehen sydämeltä.
"Nyt me menemme ulos ja pidämme hauskaa koko loppuloman. Ja sinä et ajattele Potteria ja Weasleytä ajatuksellakaan, minä pidän siitä huolen."

Ja niin mies pitikin. Jokainen päivä oli täynnä yllätyksiä ja pieniä seikkailuja, kun he ajelivat pienellä autolla ympäri rannikkoa, kävivät sadoissa eri kaupoissa ostamatta mitään ja uivat kymmenillä eri rannoilla. Se viikko oli Hermionen melkein koko elämän onnellisin, ei tarvinnut ajatella mitään, kun oli vierellä mies, joka piti huolen kaikesta.

Mutta niin nopeasti saapui myös kotiinlähtöpäivä. Surullisena Hermione sulki hotellihuoneensa oven ja tarttui laukkuihinsa. Käytävän toisella puolella hän näki Dracon, joka sulki omaa oveaan.

"Onko sinun pakko lähteä? Onko meidän pakko lähteä?" nainen kysyi allapäin. Mies virnisti surumielisenä, ja nyökkäsi. Nainen lähti laukkujensa kanssa kävelemään hisseille päin, ja näki miehen seuraavan perässään.

"Mutta entä Harry ja Ron? He lupasivat tulla lentokentälle vastaan, mutta entä nyt, kun asiat ovat näin?" Hermionen mielessä välkähti ajatus. Viikkoon hän ei ollut todellakaan uhrannut ajatustakaan heille ja nyt se vasta iskeytyi hänen mieleensä.

Nainen kääntyi toisin päin ja kohtasi miehen katseen.
"He tulevat", mies vastasi. Ällistyttävästi tämä luki naisen ajatukset uudestaan. Ominaisuus, joka todellakin ihmetytti Hermionea. Mies tiesi aina, miltä hänestä tuntui, ketä tai mitä hän ajatteli, eikä hän lakannut yllättämästä tätä.

Bussimatka lentokentälle meni sumussa. Hermione ei muuta osannutkaan kuin huolehtia siitä, olivatko Harry ja Ron tulossa vastaan heitä. Hermione ja Draco olivat sopineet, että he menisivät ensin Hermionen asunnolle, joka ei ollut kuin parin kilometrin päässä Dracon omasta.

"Saavumme lentokentälle", oppaan ääni halkaisi ilman. Huolestuneesti Draco vilkaisi naista, tämä oli kuin unessa silmät auki. Huolehtivaisesti hän kietoi kätensä naisen ympärille ja halasi tätä hellästi. Hermione vastasi halaukseen pienellä eleellä, mutta ei siltikään vielä rentoutunut.

Kun Hermione vähän ajan päästä ajatteli lentomatkaa, hän ei muistanut mitään muuta kuin kädet ympärilleen ja nukahtamisen. Nainen oli nukkunut melkein koko pitkän lennon. Laukkuhihna häämötti edessäpäin ja huoli naisen sisällä kasvoi.

"Jos Harry ja Ron ovatkin jäänet kotiin nukkumaan. Ehkä he ovat unohtaneet minut jo kokonaan", nainen ajatteli, ja yksinäinen kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Nopeasti hän pyyhkäisi sen pois, nainen ei halunnut Dracon huolestuvan. Yksin Hermione jäi seisomaan kauemmaksi väkijoukosta, kun Draco lähti hakemaan heidän laukkujaan.

Pian hän tunsi käden olkapäillään ja lähti hitaasti kulkemaan kohti ulko-ovia. Siellä näkyi monien perheitä ja ystäviä vastassa, mutta missään ei ollut leiskuvanpunaista hiuspehkoa tai silmälasipäistä tummahiuksista poikaa. Lohduttomasti nainen purskahti itkuun, he eivät olleet tulleet. Nopeasti Draco katsoi ympäri huonetta, mutta heitä ei tosiaankaan näkynyt. Hermione kyykistyi lattialle ja kietoi kätensä ympärilleen. Draco kumartui hänen viereensä ja halasi naista.

"HERMIONE!" kuului huuto, joka kaikui ympäri huonetta. Hermione nosti katseensa ja näki kahden miehen ryntäävän häntä kohti. Kyyneleet tulvahtivat naisen silmiin, mutta tällä kertaa ne olivat ilonkyyneliä. Ron mulkaisi miestä ohittaessaan hänet ja halasi Hermionea lujasti. Harry toisti rituaalin ja hymyili naiselle.
"Te tulitte!" Hermione sanoi iloisesti. Hän pyyhki kyyneleensä paidanhihaansa ja halasi miehiä takaisin. Ron jatkoi Dracon mulkoilemista, mutta mies ei ollut näkevinäänkään.

"Niin, katsos tuota...", Harry sanoi ja raapi hermostuneesti niskaansa. Asiaa oli vaikea selittää, eikä hän ollut vielä kunnolla sisäistänyt sitä.
"Minä ja Harry puhuimme sinusta ja Malfoysta", Ron jatkoi teeskennellen, että Draco ei ollut kuulolla.
"Ron! Voisit sinä sentään puhua hänelle suoraan, hän sentään seisoo metrin päässä sinusta! Ei hän sinua pure", Hermione sanoi kiukkuisella äänellä.
"Jos haluatte pysyä minun ystävinäni, saatte hyväksyä myös Dracon. Ja luulen, että teidän on pakko, sillä ettehän te muuten olisi tänne asti tulleet."

Harry ja Ron välttelivät naisen katsetta ja katselivat kenkiään. Totuus oli ilmiselvä, mutta miehille oli liian vaikeaa niellä ylpeytensä.
"Okei, Hermione. Olet oikeassa, me yritämme hyväksyä hänet", Ron sanoi, astui lähemmäs Dracoa ja heristi nyrkkiään, "Mutta jos sinä satutat häntä edes tämän verran", Ron sanoi vihaisella äänellä ja näytti noin puolen sentin aluetta sormiensa välissä, minä nyljen sinut paljain käsin. Onko ymmärretty?!"
"Ymmärretty on, Weasley."

Onnellisesti hypähdellen Hermione tarttui laukkuihinsa, ja hänen soljuva puheensa täytti hallin, kun hän kertoi Ronille ja Harrylle kaikesta, mitä hän ja Draco olivat tehneet. Draco hymähteli hänen vierellään, ne muistot olivat hänen parhaimpiaan. Ja niitä oli varmasti tulossa lisää.



EPILOGI


"Hermione! Ihana nähdä sinua!" huudahti Parvati Patil, joka oli tullut heitä vastaan Tylypahkan koulun aulassa. Paikassa oli meneillään luokkakokous, jonka olivat järjestäneet heidän kouluaikaiset opettajansa. Hermionen mielestä oli ihana nähdä hänen lapsuudenkotinsa, hän oli kaivannut Tylypahkaa.
"Hei Parvati!" Hermione vastasi ja halasi naista. Tämän vieressä oli joku tuntematon mies, jota Hermione ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Parvati huomasi Hermionen katseen ja hymyili.
"Tässä on Mark, me olemme kihloissa", nainen selitti. Samaan aikaan hän tutkaili miestä Hermionen vieressä, ja näytti selvästi tunnistaneen hänet.
"Onneksi olkoon!" Hermione toivotti.
"Mutta me taidamme mennä, täällä on vielä niin paljon ihmisiä joita en ole nähnyt vuosiin!" Parvati sanoi ja hymyili sädehtivästi.

Hermione nyökkäsi ja lähti kulkemaan kohti Suuren salin ovea. Draco seurasi hänen perässään, mies ei oikeastaan olisi halunnut tulla. Ainut ihminen, jonka hän oikeastaan halusi nähdä, oli Blaise Zabini. Mutta mies ei ollut varma, oliko Blaise edes paikalla.
"Tule Draco, mennään tervehtimään Nevilleä!" Hermione kiljahti innoissaan. Neville Longbottom seisoi juttelemassa Lavenderin kanssa vähän matkan päässä. Hermionen täytyi myöntää, että miehestä oli tullut todella komea sen kymmenen vuoden aikana jolloin hän ei ollut poikaa nähnyt. Draco tuhahti hiljaa, hän tiesi, etteivät ihmiset pitäneet hänestä, mutta he eivät tunteneet häntä.

"Hei Neville!" Hermione sanoi ja ryntäsi halaamaan tätä. Mies näytti hieman yllättyneeltä, mutta vastasi halaukseen.
"Hei Hermione! Mites sinulla menee?" mies kysyi ja tutkaili naista katseellaan. Dracon mielestä katse oli vähän liiankin tutkaileva, joten hän astui eteenpäin ja köhäisi. Hermione virnisti.
"Minä ja Draco ollaan yhdessä", nainen selitti. Neville onnitteli, ja he jäivät vähäksi aikaa juttelemaan. Draco huomasi silmäkulmastaan tutun henkilön.
"Hermione, Blaise on tuolla. Minä menen sinne, tule sinä perässä kun olette saaneet juteltua tarpeeksi", mies sanoi ja heitti varoittavan silmäyksen Nevilleen.

"Blaise!" Draco huusi, ja mies käänsi katseensa Dracoon. Hymy valaisi Blaisen katseen ja tämä asteli Dracon luokse.
"Draco, vanha rikoskumppani! Miten menee?" mies kyseli. Draco virnisti iloisesti, mies oli juuri sellainen kun hän oli muistanutkin.
"Hyvin. Muistatkos Hermione Grangerin, sen meidän vuosikurssilaisen rohkelikon?" Draco kysyi. Blaise virnisti.
"Älä sano..." hän aloitti, mutta Draco ehti jo nyökkäämään.
"Missä?" Blaise kysyi, ja alkoi tähyilemään ympäri salia. Draco osoitti sormellaan naista, joka nyt oli siirtynyt juttelemaan Lavenderin kanssa.
"Onneksi olkoon, kamu! Missä sinä olet oikein piileskellyt nämä vuodet?" Blaise kysyi.
"Vähän siellä sun täällä, Australiassa ainakin. Mutta missä sinä
olet ollut? Kun minä saavuin auroritoimistolle loman jälkeen, sinä olit häipynyt, ottanut lopputilin. Miksi?" Draco kysyi. Asia oli kummastuttanut hänen mieltään, ja vaikka mies oli lähettänyt pöllöpostia, se ei ollut tullut perille.

"Täytyi lähteä, isä sai selville, että olin vakooja ja kerroin tietoja hyvälle puolelle, lähdin pakoon", Blaise selitti, ja varjo käväisi hänen kasvoillaan. Vaikka Voldemortia ei nyt ollutkaan enää, hänen seuraajansa olivat osoittautuneet hankaliksi. Blaise oli ollut tärkeä vakooja hyvän puolella.

"Hei Draco ja Blaise!" kuului ääni heidän takaansa. Hermione oli ilmestynyt paikalle.
"Siinähän onkin se paljon puhuttu onnentyttö! Draco on puhunut sinusta pelkästään hyvää", Blaise sanoi. Hermione hymyili. Heidän juttutuokionsa keskeytyi, kun Dumbledore nousi seisomaan opettajienpöydän keskellä. Mies oli ikivanhan näköinen, mutta jaksoi silti pitää koulua pystyssä. Tylypahka ei olisi mitään ilman häntä.

"Sydämellisesti tervetuloa tänne Tylypahkaan juhlimaan luokkakokousta! Teillä kaikilla on varmasti kamala nälkä, joten sanon vain: Hyvää ruokahalua!" Dumbledore sanoi, ja pyödät ilmestyivät paikoilleen. Ne keinahtelivat ruokien painosta, ja Hermione naurahti onnellisesti. Ihan niinkuin hänen lapsuudessaan.
"Ollaanko me menossa syömään vai ei?" nainen kysyi innostuneena, ja kohtasi kahden yhtä innostuneen miehen katseen."Rohkelikkopöytään, eikö niin?" nainen sanoi, ja katsoi Dracoa läpitunkevasti. Mies oli nähnyt tuon katseen jo monta kertaa ennekin, joten hän vain tyytyi nyökkäämään, se oli helpointa. Blaise tökkäsi häntä, ja sanoi:
"Tossun alla, ilmiselvästi."

Miehet istuivat melkein täyteen rohkelikkopöytään, ja aloittivat syömisen. Ron ja Harry heidän vieressään olivat ikionnellisia nähtyään kaikki ruuat, ja söivät innoissaan. Hermione naurahti itsekseen, kaikkialla näkyi tuttuja ja rakkaita kasvoja. Luihuisten pöytä oli aika tyhjä, kukaan kuolonsyöjistä ei ollut vaivautunut tulemaan paikalle, eikä Hermione sitä ihmetellyt. Paikalla oli monia auroreita.

Syömisen jälkeen pöydät siirtyivät sivulle, ja bändi asettui suuren salin toiseen päähän. Draco johdatti Hermionen tanssilattialle, ja he alkoivat keinahdella musiikin tahdissa. Hermione näki pienen matkan päässä Ginny Weasleyn ja Blaisen. Naisella ei ollut aavistustakaan miten Ginny oli päässyt juhliin, mutta kaipa nainen oli keksinyt jonkin konstin. Tai sitten hänet oli kutsuttu, sillä Ginny oli todellakin ollut paljon heidän vuosikurssilaistensa kanssa.

Kului ainakin kolme tuntia, ennenkuin bändi huusi, että tämä olisi heidän viimeinen kappaleensa tänä iltana. Hidas kappale täytti ilman, ja Hermione alkoi taas tanssia. Nyt Draco tuntui hermostuneelta, mies tärisi hieman ja puristi jotain taskussaan. Nainen kummasteli miehen käytöstä, mutta ei viitsinyt pilata viimeistä tanssia kysymällä.

Laulu loppui, ja Hermione irroittautui Dracosta. Hän oli juuri kysymäisillään, mutta mies tuli lähemmäs ja suuteli häntä suulle.
"Muista, minä rakastan sinua", mies sanoi. Hermione yllättyi sanoista, miksi mies tuollaista puhui?
"Niin minäkin sinua", hän vastasi kummastuneena.
"Tule", mies sanoi ja vei hänet lavalle, jossa bändi oli. Bändin laulaja näytti peukkuja miehelle, ja Hermione alkoi ihmettelemään."Draco, mitä täällä on meneillään?" nainen kysyi, mutta mies ei kuullut hänen kysymystään. Hän oli ottanut laulajalta mikin, ja alkoi nyt puhumaan siihen.

"Hei, kaikki vuosikurssilaiseni ja muut vieraat. Te varmasti tiedätte, kuka minä olen, Draco Malfoy, ja tässä vieressäni seisoo Hermione Granger, vuosikurssimme paras noita, ja minun tyttöystäväni", mies kertoi. Yleisö katseli heitä kummastuneena, mutta Draco kaiveli taas taskujaan ja otti samettipäällysteisen rasian sieltä. Bändi alkoi soittaa hiljaa pientä rakkauslaulua, samaan aikaan kun mies polvistui. Naisen henki salpautui, aikoiko mies tehdä sen mitä hän ajatteli? Mies avasi rasian, ja näytti ensin hänelle siroa, yksinkertaista sormusta johon oli upotettu kaksi timanttia. Yleisö kohahti. Nyt mies oli jo polvillaan ja Draco avasi suunsa:
"Hermione, tuletko vaimokseni?"

Hermione purskahti itkemään ilosta, nyökytteli hurjana, eikä saanut sanaa suustaan. Helpottunut mies nousi seisomaan ja laittoi sormuksen Hermionen sormeen. Mies halasi naista ja yleisö alkoi hurraamaan.
"Hermione Granger, minä rakastan sinua."
"Draco Malfoy, minä rakastan sinua myös."

Sierra

  • ***
  • Viestejä: 322
Oooi tää oli ihuna<3 D/Herm ei ole mikään lempiparitukseni, mutta jos tätä menoa luen tällä parituksella varustettuja ficcejä, paritus nousee satavarmasti top 5 :D <3 (joo, sellanen minulla on :D ;) )
“Aha! What villains are these, that trespass upon my private lands! Come to scorn at my fall, perchance? Draw, you knaves, you dogs!” -Sir Cadogan

elendir

  • haaveilija
  • ***
  • Viestejä: 139
  • oi jos silmät saisin kaltaisensa...
Aivan ihana!!! Vielä lempi parituksellani:) Hassua, ettei tässä ollut enempää kommentteja, kun näin hyvän tarinan olit keksinyt. Osaat kirjoittaa juuri sopivan kuvailevasti ja tapahtumatkin etenivät mukavalla vauhdilla ei-niin-kauhean-nopeasti. :)

Jos leijuminen johtuu ilosta, tuleeko painovoimattomassa tilassa onnelliseksi? Tasan ei mene nallekarkit!

dracolööv

  • ***
  • Viestejä: 11
Te ootte ilkeitä!!! Suorastaan PAHOJA!!! Miksi te ihmiset kirjoitatte aina jotain noin ihanaa!?!?!? Ihan jouduin kyyneleitä pyyhkimään!!! Ehdotomasti paras Dramione ficci ikinä!!! Sepä oli varsin rakentava... ::)
Nope