Skorpionitar /
kiitos kommentista! Kuulun myös itse harvoihin H/G:n fanittajiin. Tämä ei nyt sinänsä varmaan ole ’pian’ mutta jatkan kuitenkin
maigaro /
Kiitoskiitos! Hyvä että kelpaa ja jaksaa huvittaa. : ))
Roonil Wazlilib /
Oi ihanaa kun tykkäät! Itse en miellä Ronia naistenhakkaajaksi, joten siitä tässä tuskin on huolta
Yritän tuupata Dracoa johonkin väliin. Taas saan tuntea onnistumisen mielihyvää ihmisten itkettämisestä, jiihaa. Ja nuo näkökulmajutut… Noh, ne menevät vielä kummallisemmiksi seuraavassa osassa, joten en voi perustella.
L.E /
Voikiitos ihanasta kommentista, mukavaa että hahmot ovat IC. Nevilleä seuraa lisää tässä osassa… Yritin myös saada Georgen ja Angelinan suhteen vaikuttamaan luonnolliselta. Yritän selvästi selitellä Rowlingin päätöksiä =D Tässä jatkoa!
jannsku /
Äägh kuinka ihanaa että ficci kelpaa!! Tässähän se jatkuu, sillä kaikki me tarvitsemme pientä täydennystä epilogin edelle
Effect /
Voi. :* En voi uskoa että puhuit minun kirjoittamastani tekstistä samassa lauseessa ’laadukkaan’ kanssa. Ron/Hermionen täytyy olla riitaisaa, eihän siinä muuten ole mitään ideaa
Tässä on malttamattomalle odottelulle palkintoa.
Saphira /
Teretulemas! Ja tuo kehu rowlingmaisuudesta ei koskaan vanhene, joten kiitos.
Voisin toki kirjoittaa jatkossa ficin myös Harryn lasten kouluajoista… Vaikka en kyllä osaa sanoa, tiesivätkö he kirjassa vai eivät
Oletin, että he tiesivät suurimman osan.
lovekiva /
Ei se loppunut eijeijei. Otti vain vähän talvi-kevät-kesä-lomaa. Tässä uutta.
A/N: Olen erittäin todella käsittämättömän aidon pahoillani. Syyttäkää lukiolaitosta. Osa on ”vaihteeksi” synkemmänpuoleinen ja luulen, että olen onnistunut tekemään kaikkien aikojen rimanalituksen – mutta toisaalta niin luulen melkein joka osassa. Anyway. En jaksanut oikolukea koska on myöhä ja tunsin pienoista painetta saada tämän osan valmiiksi… Lupaan että seuraavaan osaan tulee jotain hauskempaa eikä pienintäkään mainintaa joulusta. Hyi. Kuka nyt sellaista tahtoo kirjoittaa tässä helteessä?
* * * * *
”Hei, katras”, Ron tervehti, heitti luudanvartensa eteisen nurkkaan ja vilkaisi varautuneesti vaimoaan, joka ei aina hyväksynyt ympäriinsä lojuvia tavaroita. Hermione oli kuitenkin kumartunut jonkin ylle keittiön pöydän ääressä, ja Rose oli pujahtanut hänen kainaloonsa, vaaleat käsivarret äitinsä vyötärön ympärillä.
”Mitä täällä on meneillään?” Ron kysyi lähinnä Hugolta, joka istui pöydän toisella puolen leuka käsissään. Hermione kääntyi, ja Ron hämmästyi nähdessään tämän silmät, jotka kiiltelivät märkinä. Ennen kuin Ron ehti säikähtää, Hermione heilautti kättään vähättelevästi.
”Kunhan hölmöilen”, Hermione niiskautti ja hymyili. ”Katso.”
”Voi Merlin”, Ron sanoi ja vihelsi hiljaa. ”Nämä kuvat ovat
tosi vanhoja.”
”Joo, isä, sinäkään et näytä niissä vielä ihan ikälopulta”, Hugo sanoi viattomasti hymyillen ja Rose nauroi. Hermione vinkkasi Hugolle ilkikurisesti silmää, ja Ron, albumiin uppoutuneena, soi heille happaman katseen.
”Yhtä juttua minä en ymmärrä, äiti”, Rose sanoi ja veti tuolin alleen. ”Kuinka sinä saatoit lähteä takaisin Tylypahkaan heti, kun sota oli ohi? Etkö sinä halunnut olla isän kanssa?”
Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan. Heidän neljätoistavuotiaan tyttärensä, jolle rakkaus ja romantiikka olivat vielä melko tuore löytö, silmissä oli aitoa epäuskoa. Ron hymyili, ja vaikka Rose yritti katsoa tarkasti, isän silmissä ei ollut rahtuakaan katkeruutta. ”Hermionelta on aina puuttunut minun ja teidän Harry-setänne kyky vältellä asioita”, hän naurahti. ”Enkä minä tiedä, mitä siitäkin olisi tullut, jos hän olisi jäänyt hyysäämään meitä…”
”Mutta mistä te tiesitte, että te ette kasvaisi eroon?” Rose intti. ”Teille tapahtui niin kamalan
paljon yhdessä vuodessa.”
”Milloin sinusta tuli MeNoitien ihmissuhdepalstan toimittaja, Rosie?” Ron ihmetteli. ”Mutta… Ei me kai koskaan ajateltu sitä niin.”
”Toisin sanoen Ron ei ajatellut sitä niin”, Hermione hymyili tyttärelleen. ”Minä ajattelin, että… No, sanotaan vaikka näin: sodan ollessa käynnissä minä jouduin odottamaan, että teidän isänne tuli takaisin. Oli hänen vuoronsa.”
”Ja jos en kerran ollut koko kouluaikanamme onnistunut hankkiutumaan hänestä eroon, arvelin, että tuskin onnistuisin siinä koskaan”, Ron sanoi virnuillen. Hermione katsoi häntä mustasti ja hän kiirehti lisäämään: ”Onneksi.”
Rose katsoi vanhempiaan silmät kiinnostuksesta pyöreinä. Hugo oli hiljaa ja näytti miettiväiseltä. Hermione pörrötti kuopuksensa hiuksia ja kysyi: ”Oletko sinä vielä liian nuori käymään tätä keskustelua, Hugoseni?”
”Olen liian
poika käymään tätä keskustelua”, Hugo sanoi ja irvisti. Hermione ja Ron purskahtivat nauruun. Hugon kasvoille jäi kuitenkin sama mietteliäs ilme, joka ei taatusti periytynyt isän puolelta sukua. ”Mahtoi olla outoa olla sodassa. Minä en voi kuvitella sitä.”
”No, siksi siellä sodittiinkin, ettei sinun tarvitsisi, kulta”, Hermione sanoi lämpimän kärsivällisesti, kaikkein äidillisimmällä äänellään.
Rose näytti kuitenkin saavan veljensä ajatuksenpäästä kiinni ja esitti jatkokysymyksen. ”Mutta oikeasti, äiti. Miten teidän elämä ikinä palasi ennalleen? Kuinka te ja Harry-setä kaiken sen jännityksen ja seikkailujen jälkeen vain palasitte kotiin ja jatkoitte elämää kuten ennenkin?”
”Kultaseni, jos olisit
kuunnellut minun tarinoitani, olisit saattanut huomata, ettemme me ihan noin vain palanneet kotiin”, Hermione nauroi. Rose avasi suunsa korjatakseen virheensä, mutta Hermione jatkoi. ”Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Ja teidän isänne kyllä palasikin vanhaan kotiinsa, mutta mummu ja pappa Granger ovat jästejä. Minun elämäni ei ole palannut ennalleen sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran törmäsin puomiin laiturilla 9 ja kolme neljännestä.”
”Entä sinä, isä?”
Ron kurtisti kulmiaan kuin ainakin isä, joka pohti, miten selittäisi vaikean asian lapsilleen ilman, että pilaisi heidän jäljellä olevan uskonsa hyvyyteen ja helppouteen maailmassa. ”Minä tulin kotiin jonkin verran sen jälkeen, kun teidän Fred-setänne oli kuollut. Eikä mikään enää ollut ihan samanlaista.”
Hermione hymyili. ”Niin vaikea kuin teidän kahden on sitä uskoa, tekin olisitte hukassa ilman toisianne.”
Rose tuhahti. ”Siis Hugo olisi hukassa. Se ei muista Tylypahkassa laittaa edes housuja jalkaansa jos minä en käske.”
Hugo pyöräytti silmiään. ”Miten vaan.”
Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan salaliittolaismainen hymy kasvoillaan, juuri sellainen hymy, joka tietää jotakin minkä toiset oppivat vasta vuosien päästä. Ron veti Hermionen polvelleen istumaan ja alkoi selailla albumia alusta.
* * * * *
Kello näytti puoli yhdeksää illalla, ja Hermione oli vasta tullut töistä kotiin. Töiden kieltäminen heinäkuussa, hän ajatteli, olisi voinut mielellään olla seuraava ministeriön säätämä laki. Ulkona oli kerrankin lämmintä, mutta aurinko oli jo laskemaan päin. Ron ja Hugo olivat poissa, mutta niin oli myös kaksi kuistilla lojunutta luutaa, eikä Hermionen jaksanut uskoa, että pojat olisivat päättäneet viettää iltapäiväänsä siivoten ja siirtäneet Suihkuvirtauksensa luutavajaan. Hermione oli juuri oikaissut sohvalle jalat ylhäällä ja korkannut pikku pullon hehkusimaa, kun ovelta kuului koputus.
”Sisään!” Hermione kailotti ja päätti mielessään, ettei nousisi sohvalta vaikka koputtelija ei selviytyisikään omin avuin ovesta sisään. Salpa kuitenkin naksahti ja askeleet lähestyivät. Pörrö pitkiä, melkein valkoisia hiuksia pelmahti ovenrakoon ja Luna Lovekivan suuret, harmaat silmät kurkistivat huoneeseen. Hermione huudahti ilahtuneena.
”Luna! Mikä sinut tänne tuo?”
”Jaa, pojat lähtivät isoisänsä kanssa limppiverkkoja nostamaan”, Luna sanoi uneksuvaan tyyliinsä. ”Rolf on tämän viikon Georgiassa tekemässä tutkimusta. Päätin piipahtaa.”
Hermione melkein katui kysymystään, kun Luna vastasi niin perusteellisesti. Hän ei tahtonut kuulostaa siltä, että hänen ystävällään piti olla hyvät syyt vierailuun. ”Tottakai, sinä olet aina tervetullut! Mitä pojille kuuluu?”
”Hyvää vain”, Luna sanoi. ”Ovat innostuneet vangitsemaan meidän verhoissa kuhisevia hutsuja. Jos ne kiinnittää naruilla paperitelineeseen, ne ovat ihan mukavia, paitsi puremaetäisyydeltä.”
Hermione nielaisi irvistyksensä. Hugolla ja Rosella ei, taivaan kiitos, ollut koskaan ollut minkäänlaista kiinnostusta tuholaisten keräilyyn. ”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Et usko millainen viikko täällä on ollut! Rose löysi Mollyn vanhan valokuva-albumin meidän seitsemänneltä kouluvuodelta. Tuntuu kuin olisin elänyt koko vuoden uudelleen, kun olen kertonut hänelle ja Hugolle tarinoita – he kun vielä vaativat tietää joka ikisen yksityiskohdan. Aivoni ovat nyrjähtää.”
”Se oli hyvin tapahtumarikas vuosi”, Lunakin myönsi.
”Siellä oli kuvia sinusta myös. Sinähän olit silloin Nevillen kanssa. Se sai minut miettimään… Mitä teille kahdelle oikein tapahtui? En muista mitään muuta kuin sen, että olitte onnellisempia kuin koskaan, ja sitten yhtäkkiä sinulla oli Rolf ja hänellä oli Hannah.”
”Minusta tuntuu, että siinä oli jokunen vuosi väliä”, Luna naurahti. Ovi lämähti auki eteisessä, ja Rose ilmestyi huoneeseen. Nähdessään Lunan hän kiljahti iloisesti ja ryntäsi halaamaan tätä.
”Kuule, Rosie”, Hermione sanoi hitaasti ja ovelasti tyttärelleen, joka juuri astui huoneeseen. ”Nyt kun Luna on tässä… Haluaisitko, että hän kertoo uuden tarinan? Minulla on muistaakseni eräs kuva, joka on vuoden 1999 syksyltä… Ha! Tässä.”
Hermione veti lompakostaan valokuvan.
*
Kolme nuorta velhoa ja kaksi noitaa poseerasi rivissä jonkin ravintolan tai kenties pubin edessä ilta-aikaan. Sää oli sateinen, ja tyttöjen pitkät hiukset valuivat märkinä – jopa Lunan vaaleat kutrit näyttivät kerrankin tummilta. Ginny pyyhki suortuvia otsaltaan ja hänen veljensä, joka jonkin älynväläyksen johdosta oli päättänyt mennä kuraiseen maahan poseeraamaan kyljellään maaten, näytti heittävän jonkin loistovitsin tulipalon sammumisesta. Ron oli ainoa pariton – oli selvää, että niin Harryn ja Ginnyn kuin Nevillen ja Lunankin parisuhde kukoisti ja koko ryhmästä huokui tietynlainen erottamattomuus. Huomio kuvaa katsoessa kiinnittyi erityisesti Nevilleen ja Lunaan, jotka seisoivat rivin keskellä kuin liimattuina toisiinsa.Juhlistaakseen viimeisen kouluvuotensa päättymistä 18-vuotias Ginny oli tarttunut luutaansa ja pannut tuulemaan – toisin sanoen lentänyt kahdeksi auringonpaisteen kyllästämäksi kuukaudeksi Espanjaan. Hän oli nauttinut lomasta täysin siemauksin, tutkinut Barcelonan metropolialueen lukuisia jästittömiä alueita suurella mielenkiinnolla ja päätynyt silloin tällöin kauemmas kaupungista pelaamaan toinen toistaan railakkaampia ja leikkimielisempiä huispausotteluita paikallisten noitien ja velhojen kanssa.
Kun hän viimein pitkän poissaolon jälkeen palasi Kotikoloon, hän löysi huoneensa oven ali hivutetun kirjeen (hänen viralliseksi osoitteekseen ei ollut vieläkään vaihtunut Kalmanhanaukio 12, vaikka suurin osa hänen tavaroistaan oli muuttanut sinne jo aikapäiviä sitten), jossa Henkipään Harpyijat kutsui hänet osallistumaan joukkueen koelentoihin syyskuun alussa. Hän suorastaan hypähteli innostuksesta kertoessaan kirjeestä Harrylle, joka lupautui auliisti harjoittelemaan hänen kanssaan. Siitä lähtien he olivat lentäneet joka ilta usempia tunteja – Harry oli nopea lentäjä ja hyvin innostunut kokeilemaan vaarallisia syöksyjä, mutta syöttely ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Itse hän kommentoi tiputtavansa suoraan käsiin syötetyn pallon niin usein vain siksi, että oli tottunut siihen, että ainoa kiinni ottamisen arvoinen pallo yleensä meni hänestä kentällä poispäin eikä suinkaan kohti.
Kesäisen ulkomaanmatkan jälkeen sateen piiskaaminen ja rapaiset huispausharjoitukset tuntuivat tavallistakin kurjemmilta. Oli keskiviikko, ja Ginny valui vettä liukuessaan pois luudaltaan Kotikolon edessä. Hän oli luvannut vanhemmilleen pistäytyä teelle, ja ajatteli nyt kateellisena Harrya, joka oli päässyt kotiin ja lämpimään kylpyyn verukkeenaan seuraavan päivän aikaiset koulutunnit. Hän vei luudanvartensa vajaan, ja astuessaan takaisin ulos hän näki hahmon, joka harppoi juuri kiinni loksahtaneelta ovelta ripeästi kaavunliepeet tuulessa hulmuten portille.
”Hei!” Ginny otti muutaman juoksuaskeleen pysäyttääkseen velhon ennen porttia. ”Dean!”
”Moi, Ginny”, Dean Thomas sanoi, ja hänen äänensä kuulosti pelkältä muminalta sateessa. Ginny kurtisti kulmiaan välinpitämättömälle tervehdykselle.
”Mitä sinä täällä teet?” Ginny kysyi iloisesti. Hän oli kyllä nähnyt Deanin silloin tällöin, mutta he eivät olleet jutelleet kunnolla… itse asiassa Ginny ei ollut varma, olivatko he jutelleet kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun olivat eronneet yli kaksi vuotta sitten. ”Tule takaisin sisälle!”
Dean yritti vastustella, mutta oli selvää, ettei hänellä ollut suuria suunnitelmia illalle, joten Ginny marssitti hänet sisälle ja keittiön pöydän ääreen. Dean naputteli sormiaan vasten pöydän pintaa ja vaikutti hermostuneelta.
”Mitä kuuluu?” Ginny avasi keskustelun samalla, kun nosti kaksi teekuppia pöydälle kysymättä Deanilta, oliko tämä juuri juonut teetä Ronin kanssa. Jostain syystä häntä ilahdutti suunnattomasti nähdä Dean, vaikka tämä vaikuttikin vähän vaivautuneelta. Vanhoista ystävistä piti pitää kiinni, olivat nämä myös entisiä poikaystäviä tai eivät.
”Hyvää, kiitos”, Dean sanoi automaattisesti. Sitten hänen ilmeensä muuttui vaikeaselkoiseksi, lähes surulliseksi. ”Entä sinä? Olenko typerä kun edes kysyn? Sinulla on varmasti kamala ikävä Frediä.”
Ginny tunsi katseensa painuvan pöydän pintaan, kuten aina kun Fredin nimi mainittiin. Oli ilmiselvää, että Dean oli oikeassa, mutta miksi tämä otti Fredin puheeksi juuri nyt? Sodasta oli kulunut jo yli vuosi, eikä hänen elämänsä enää pyörinyt sen ympärillä. Muutenkin tuntui kummalliselta, että hauska ja rento Dean alkoi vapaaehtoisesti puida vakavia asioita. Ginny kohotti katseensa kulmat kurtussa. ”Tietysti, mutta… On minulla muitakin kuulumisia kuin yli vuosi sitten tapahtunut veljeni kuolema.” Ginny naurahti hämmentyneenä. ”Olin juuri Espanjassa lomailemassa. Ja ai niin! Voitko uskoa, että Harpyijat kutsui minut koelentämään? Ajattelin sinua tässä eräänä iltana, kun olin harjoittelemassa, ja sitä miten hauskaa meillä oli silloin, kun molemmat pelattiin Rohkelikolle.”
Hymyn tuottaminen näytti tuottavan vaikeuksia Deanille. ”Hienoa, että sinulla menee hyvin.”
Ginny epäili tulkinneensa tilanteen väärin. Oliko todella mahdollista, että Dean näytti masentuvan kuullessaan, että hän oli onnellinen? Ja jos, niin
miksi kautta Merlinin tiukimpien henkselillisten nahkapöksyjen? Ginny harkitsi sitä mahdollisuutta, että Dean halusi hänet takaisin ja lannistui kuullessaan hänen ja Harryn suhteen olevan kunnossa. Mutta se ei tuntunut uskottavalta, sillä miksi Dean sitten olisi ottanut Fredin puheeksi? Oliko hän valvonut öitään pohtien, kuinka murtunut Ginny mahtoi olla perheensä kokemasta menetyksestä? Mutta sekään ei selittänyt Deanin reaktiota.
”Dean, onko sinulla kaikki hyvin?” Ginny kysyi hitaasti. Dean näytti siltä, että kysymys yllätti hänet – aivan kuin hän olisi kuvitellut peittäneensä alakulon äänestään hyvinkin onnistuneesti.
”Joo, loistavasti”, Dean väläytti hymyn. Hän piti pienen, epäröivän tauon. ”Tiedätkö, missä Luna on? Kävin Lovekivoilla ennen kuin tulin tänne, ja hän ei ollut siellä. Onko hän kunnossa?”
”Kyllä hänen pitäisi olla”, Ginny sanoi, ja hänen aivonsa alkoivat hitaasti, punnitsevasti raksuttaa. Luna? ”Hän kirjoitti minulle kerran Espanjaan ja kertoi päässeensä Taikakeksijäinstituuttiin sisään kuin heittämällä.”
”Joo, olen nähnyt hänet sen jälkeen”, Dean sanoi. ”Mutta en pariin viime viikkoon. Minä… minulla on hänelle asiaa, ja tavallaan kaipaan hänen seuraansa.”
Voi ei, Ginny ajatteli hiljaa mielessään, mutta nyökkäsi asiallisesti. ”En tiennyt, että te kaksi olette niin läheisiä.” Sen sanoessaan hän tajusi, miksi Dean oli ottanut Fredin puheeksi. Tämä itsehän oli viettänyt suuren osan sota-ajasta vangittuna. Lunan kanssa. ”Teistä tuli varmasti hyvät ystävät silloin Malfoyn kartanossa?”
Deanin huulet värähtivät. Hän risti tummat käsivartensa ja nojasi tuolinsa selkämykseen. Hänen ilmeensä sai koko velhon näyttämään Ginnyn silmissä vieraalta, tuntemattomalta, joltakulta synkältä ja syvälliseltä. ”Niin, no, totta kai. Siinä oppii tosi nopeasti välittämään toisesta, kun joutuu kerta toisensa jälkeen pelkäämään, että kuolonsyöjät tappavat hänet tai vievät hänet pois.”
Ja sinä mitä ilmeisimmin pelkäät yhä, Ginny lisäsi mielessään. Hän arveli, että oli aika sysätä sitruunansiivu haavaan ja katsoa, oliko se jo arpeutunut. ”Ei sinun tarvitse enää murehtia, Dean. Voin vakuuttaa sinulle, että Lunalla ei ole mitään hätää. Hänellä on tuleva aurori vahtimassa selustaansa, niin kuin minullakin.”
”Tiedänhän minä sen.” Deanin katse sai Ginnyn vakuuttumaan teoriastaan.
”Voi Dean”, hän huokaisi. ”Kaikki muut ovat jatkaneet elämäänsä. Luna mukaan lukien.”
Dean oli hiljaa ja tuijotti teehensä. Ginny tunsi itsensä melkein pelästyneeksi – aivan kuin hän olisi unohtanut jotakin, ikään kuin unohtanut
tarkistaa, että jokainen hänen ystävistään pärjäsi yhtä hyvin kuin hän. Jotenkin hän oli olettanut että jos Harry, Ginnyn sisarukset ja vanhemmat olivat kaikesta huolimatta selvinneet, kaikki muutkin pärjäisivät. Dean oli muuttunut; sota oli muuttanut häntä, mutta sitäkin enemmän häntä oli muuttanut se, että hän oli löytänyt jonkun, jonka puolesta hän oli valmis muuttumaan. Kunpa se joku vain ei olisi jo kuulunut eräälle Ginnyn parhaista ystävistä.
*
Lunan ajatteli, että sateita oli erilaisia. Oli puutarhajuhlat pilaava sade, romanttisesti yllättävä sade ja kuuman kesäpäivän kauan kaivattu sade. Englannissa satoi jatkuvasti, joten hän tiesi, että siihen tulisi suhtautua välinpitämättömästi. Vähiten hänen suosiotaan nauttiva sade, jonka pisarat olivat jääkylmiä kuin lumihiutaleet, mutta suuria, läiskähteleviä ja hyytäviä, sai hänen mielialansa silti laskemaan joka kerta.
Hän istui Saukkonummen kylässä, lasten leikkipuiston keinussa (se ei vetänyt vertoja lentämiselle, mutta Luna ei voinut olla ihailematta jästien kykyä jäljitellä vauhdin huumaa mitä erikoisimpien vekotinten avulla. Hän odotti innolla juuri alkaneeseen keksijänkoulutukseensa kuuluvaa jästitiedon osuutta.) Hän ei katsonut taakseen kuullessaan askeleita.
”Sinä olet vältellyt minua”, Dean totesi ja kuului potkivan hiekkaa kengänkärjellään. Hänen äänensä oli syyttävä.
”Puhuin Ginnyn kanssa”, Luna sanoi. ”Minä en ymmärrä, miksi sinun täytyy tehdä tämä. Minä ajattelin, että me ollaan ystäviä, eikä ystävien kuulu tehdä toistensa elämästä vaikeaa.”
Luna tiesi, että Dean sanoisi taas rakastavansa häntä. Tämä oli pyytänyt Ginnyä kertomaan hänelle ja puhunut jopa Hermionelle. Dean oli mustasukkainen ja epätoivoinen, eikä Luna ymmärtänyt, miten tämä luuli sen auttavan asiaa. Hän ajatteli tehneensä selväksi, että piti Nevillestä. Neville oli erityinen – hyvä ihminen, joka ei ollut koskaan ollut epäluuloinen häntä kohtaan, vaan vaikuttanut aidosti iloiselta löydettyään hänestä ystävän. Nevillellä oli puhdas sydän. Hän oli yksi niistä harvoista, joiden Luna tunsi ymmärtävän itseään. Neville antoi hänen olla oma itsensä, ja hyväksyi ne asiat, jotka heidän välillään olivat erilaisia. Lisäksi Neville oli taistellut ystäviensä puolesta vielä sittenkin, kun he olivat luulleet, että kaikki oli menetetty. Se sai Lunan arvostamaan häntä enemmän kuin ketään toista.
Dean oli ollut hänelle tärkeä. Luna oli ollut kiitollinen siitä, että hänellä oli ollut Dean Malfoyn kartanossa. Dean oli ollut hyvä ystävä ja puolustanut häntä, ja Luna oli ajatellut, ettei tämä koskaan pettäisi hänen luottamustaan. Mutta jotakin oli tapahtunut, ja yhtäkkiä tämä oli saanut päähänsä, että Lunan täytyisi rakastua häneen. Luna ei ymmärtänyt syytä – hänhän oli jo rakastunut. Eikä hänellä ollut koskaan ollut ollut ystävää, joka olisi vaatinut häneltä mahdottomia.
Lunan mielestä ystävyys ja rakkaus olivat asioita, jotka joko olivat tai sitten eivät. Niistä ei kuulunut tehdä pelejä tai sotkuisia kiemuroita, joita yritettiin selvitellä monen hengen voimin. Elämässä oli todellisia haasteita, kuten kaikki ne keksinnöt ja viisaudet joita Lunan päässä tulvi, eikä hän suoraan sanottuna tahtonut keskittyä muuhun kuin niihin.
Hänen mielestään Dean olisi voinut tulla onnelliseksi, jos tämä olisi vain päättänyt niin. Ja siitä huolimatta tämä lähetteli pöllöä toisensa perään, kutsuen häntä teelle ja kävelylle puhuakseen uudelleen ja uudelleen asioista, jotka Luna jo tiesi ja joille hän ei voinut mitään.
”Minä tiedän että Neville on minun parhaita ystäviäni”, Dean sanoi taas kerran, surkealla äänellä. ”Mutta hän ei ole yhtä tärkeä kuin sinä. Hän ei tiedä mitä kaikkea me ollaan koettu…”
Luna ei ollut suuttuvaa tyyppiä. Jos hän olisi ollut joku toinen, Ginny ehkä, hän olisi tiuskaissut, että Neville oli varmasti saanut osansa koettelemuksista. Hän ja Dean sentään olivat päässeet pakoon suhteellisen vähin vaurioin, kun taas Nevilleä ja Deanin parasta ystävää Seamusia oli pitkin vuotta kidutettu Tylypahkan tyrmissä.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Dean puhui läpiä päähänsä; hän tointuisi vielä ja ymmärtäisi käyttäytyneensä kuin hölmö. Pojat olivat joskus sellaisia.
”Olen pahoillani, Dean”, Luna sanoi. Hän oli sanonut sen ennenkin. Hän nousi ylös keinusta. ”Minä en aio sotkea asioitani. Minä tahdon sinun ja minun olevan ystäviä, ja toivon, että sinäkin tahtoisit sitä.”
Todellisuudessa hän ei muuta tahtonut kuin hyytävästä sateesta takaisin sisään.
*
Joulu tuntui ottaneen sinä vuonna varaslähdön. Juhlapyhien viettäminen Tylypahkan ulkopuolella tuntui edelleen Harryn mielestä kummalliselta, miltä sen epäilemättä ei olisi kuulunut tuntua enää kolmen vuoden jälkeen. Sinä vuonna Molly oli päättänyt ahtaa Kotikolon tupaten täyteen ihmisiä. Tai kenties talon ylikansoittuminen ei ollut tietoinen päätös vaan sattumien kauppa, sillä kun muutamia ystäviä oli kutsuttu, oli syntynyt kierre, joka johti siihen että harva voitiin jättää kutsumatta.
Mollyn laajamittaisen jouluruokatarjoilun jälkeen koko Weasleyn perhe, Ranskasta Englantiin joulua viettämään ja vastasyntynyttä tyttärentytärtään ihailemaan saapuneet Delacourit, Longbottomit, Lovekivat, Andromeda ja Teddy, Harry ja Hermione sekä Dean Thomas ja Seamus Finnigan siirtyivät mukavan kylläisinä olohuoneen puolelle ja levittäytyivät tasaisesti sohville, tuoleille ja matolle takan eteen. Herra Weasley tarjoili munatotia päällään pitkä, harmaa kaapu ja punaiset tohvelit.
Ginny istui sohvalla Harryn vieressä ja nojasi leukaansa tämän hartiaan, katsellen jonnekin tämän vasemman korvan ohitse. Harry seurasi katsetta, joka suuntautui Nevilleen ja Lunaan, jotka katselivat ikkunan takana leijuvia hitaita lumihiutaleita käsikkäin. Vähän kauempana Dean jutteli Seamusin kanssa rauhallisella tempolla, ja varoi visusti katsomasta vihreään, kummallisen laatikkomaiseen mekkoon sonnustautuneeseen Lunaan päin. Ginny oli valaissut Harrya kolmikon välillä muhivasta draamasta. Kolmiodraaman kolmas osapuoli, Neville, vaikutti kuitenkin toistaiseksi olevan onnellisen tietämätön koko kuviosta.
”Munatotia?” Herra Weasleyn tarjotin keikahteli huolestuttavasti tämän ojennellessa laseja suuntaan ja toiseen. Bill ojensi kätensä ottaakseen tarjottimelta omansa, mutta Fleur tönäisi häntä kylkeen.
”Aivan, vauva”, Bill sanoi ja hieraisi silmiään. Hän nousi hitaasti, venytellen ylös, ja jätti vaimonsa käpertyneenä sohvan nurkkaan. Yksin hän ei kuitenkaan yläkertaan lähtenyt, sillä innostunut Luna vaati saada nähdä Victoire-tytön, joka oli vasta kuukauden ikäinen.
Neville narisi vähän, kun Luna kiskoi hänet kädestä ylös sohvalta, mutta tallusti lopulta kiltisti portaat ylös. Rouva Longbottom ei ollut myöskään ehtinyt vielä tapaamaan tulokasta, joten hän liittyi, koroillaan hiukan munatotin vuoksi huojuen, lapsenlapsensa seuraan. Seamus katsoi Deania ja nyökäytti päätään vähän portaikon suuntaan – he olivat ainoat jäljellä, jotka eivät olleet nähneet vauvaa. Delacourit, jos jotkut, olivat sitä ihmistyyppiä, joka otti toisten kiinnostuksen puutteen henkilökohtaisesti, joten pojat katsoivat parhaaksi kääntää suunnan kohti Billin ja Charlien vanhaa huonetta.
Luna oli jo kalastanut vauvan kehdon pohjalta syliinsä ja tahtoi nyt ehdottomasti vaihtaa vaipankin. Bill näytti siltä kuin olisi juuri saanut joulun parhaan lahjan ja astui hangoittelematta sivuun, kun Luna asetti Victoiren vaihtopöydälle ja riisui tämän pikkuruisen kaavun tottunein ottein. Bill liittyi Deanin ja Seamuksen seuraan ovella, ja Neville ja Luna jäivät hoitamaan lasta, puhuen hiljaisilla äänillä toisilleen.
Neville kuului nauravan hiljaa. ”Katso. Hän tapittaa sinua kuin olisit saapunut suoraan avaruudesta.”
”Hän ei ole ensimmäinen”, Luna sanoi rauhallisen rehellisesti ja tiputti likavaipan roskakoriin. ”Eikä viimeinen.”
”Teetkö tuon varmasti oikein?”
”Ihan varmasti. Vaippa menee takuulla tähän päähän vauvaa.”
”Heh heh. Kaikki meistä eivät ole synnynnäisiä lapsenkaitsijoita.”
”No, Victoire ainakin näyttää tyytyväiseltä, etkö näytäkin, tyttöseni?”
”Hän tietää olevansa hyvissä käsissä”, Neville sanoi lämpimästi, aavistus vauvalässytystä äänessään, ja kietoi kätensä Lunan vyötäisille.
Ovella Bill katsoi Seamusta ja Deania jotenkin ovelan salaliitollisesti, hymyillen varkain. Hän arveli luultavasti, että pojat olivat yhtä viattoman uteliaita ja katselivat tilannetta, josta jälkeenpäin kiusoittelisivat Nevilleä. Seamus, joka oli jokseenkin perillä parhaan ystävänsä tunteista Luna Lovekivaa kohtaan, hymyili Billille muovisesti. Dean oli jotenkin jähmettynyt tuijottamaan Lunaa ja Nevilleä leuka kireänä.
-
”Kultaseni, se ei varmasti ole sitä miltä näyttää”, Bill sanoi kaksi tuntia myöhemmin, kun väsyneimmät olivat jo simahtaneet pitkin sohvia tai kömpineet yläkerran makuuhuoneisiin. Hänen vaimonsa näytti huolestuneelta ja istui kauniit, täyteläiset huulet yhteen puristettuina hänen vieressään, seuraten tuimalla katseellaan kahta takkatulen loimun edessä kikattelevaa ihmistä.
”Gabrielle on
neljäntoista”, Fleur sanoi painokkaasti lausuen sisarensa nimen vahvasti ranskalaisittain. ”’Änen ei kuulu flirttailla vielä kenenkään kanssa tuolla tavalla.”
Bill kääntyi nyt katsomaan kunnolla vaimonsa ärsyynnyksen aiheuttajaa. Vaaleatukkaisen Gabriellen seurassa oli Dean Thomas, jolla oli hehkusimalasi kädessään ja joka kieltämättä oli kumartunut melko lähelle Gabriellen korvaa ja puhui matalalla äänellä. Gabrielle ilmiselvästi nautti itseään viisi vuotta vanhemman miehen huomiosta ja kikatti ja räpsytteli ripsiään minkä kerkesi.
”He vain juttelevat”, Bill sanoi, vaikka ei itse asiassa ollut aivan varma; veelaveri oli tujua tavaraa, sen hän saattoi sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hän oli kuitenkin aivan liian väsynyt kiinnostuakseen tilanteesta sen enempää. Hän oli sinnitellyt lähes kokonaisen kuukauden muutaman tunnin yöunilla. Jopa Fleurin valovoima tuntui väliaikaisesti himmenneen uupumuksen johdosta.
”’Yvänen aika!” Fleur huudahti yhtäkkiä ja täräytti kämmenensä voimalla sohvatyynyille. Dean, joka oli kumartunut yhä lähemmäs ja lähemmäs Gabriellea, oli laskenut sormensa Gabriellen reiden sivulle ja ujuttanut ne tämän lyhyen hameen helman sisäpuolelle. Bill äimistyi: hän ei olisi koskaan uskonut, että hänen veljensä ystävä käyttäytyisi niin ajattelemattomasti heidän joulupäivällisillään. Ja toden totta, Gabrielle
oli vasta neljätoista.
”Dean, ulos!” Bill karjaisi tuoreella isän auktoriteetillaan ja sai Deanin kavahtamaan ylös sijaltaan. Tämä näytti aika avuttomalta ja heitti nopean katseen Lunaan, joka tuijotti kulmat kurtussa takaisin. Bill ei olisi uskonut, että Luna Lovekiva saattoi vihastua kehenkään, mutta sillä hetkellä hänen silmissään näkyi aitoa vastenmielisyyttä. Deanille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin laahustaa lannistuneena ulos, ja Gabrielle puolestaan ryntäsi nöyryytettynä yläkertaan, isosisko Fleur kannoillaan.
*
”Neville, hän ei ajattele omilla aivoillaan”, Luna oli sanonut rauhallisesti. ”Oikeaan rakkauteen tarvitaan kaksi puolta.”Nevillen olisi kai pitänyt olla vihainen. Jostakin kieroutuneesta syystä hän kuitenkin huomasi tuntevansa ymmärrystä. Luna, viisas korpinkynsikeijukainen kippurassa tuolillaan, vaaleat hiukset selkänojaa nuollen, puolestaan ei tuntunut käsittävän. Ainakin niin hän sanoi. Maailma oli kääntynyt ylösalaisin sinä päivänä.
He kävivät keskustelua nurin kurin. Neville sanoi olevansa pahoillaan. Luna kielsi häntä hölmöilemästä. Neville yritti selvittää Dean Thomasin ajatuksia Lunalle. Luna kirosi Dean Thomasin nimeä. Luna, jonka pää pysyi kylmänä aina, puhui suuttuneen kiihkeästi. Neville, joka pian taistelisi työkseen omansa puolesta, oli luovuttanut.
”Sinä käyttäydyt aivan niin kuin hänkin”, Luna pudisti päätään. ”Järjettömästi. Miettimättä seurauksia.”
”Minä rakastan sinua”, Neville huokaisi ja kohautti harteitaan. Hänen silmiensä alla oli tummat varjot. ”Hän myös.”
”Sinä saatkin rakastaa”, Luna sanoi pehmeästi. ”Vain koska hänet lukittiin samaan kellariin minun kanssani, ei se anna hänelle lupaa puuttua minun elämääni.”
”Entä jos sen on tarkoitus olla niin? Jos… jos professori Punurmio on jo vuosia sitten nähnyt kristallipalloistaan, että sinun kuuluu olla hänen kanssaan?” Nevillen silmät olivat reunoilta punaiset.
”Minä tuntisin sen”, Luna sanoi varmasti. Hän katsoi Nevilleä pitkään, surullisesti. ”Miksi sinä etsit syitä erota minusta? Miksi et halua uskoa, että mikään ei ole vialla?”
”Enhän minä niin tee”, Neville sanoi käheästi.
Mutta niin kai hän juuri teki. Syvällä sisimmässään hän tunsi, ettei se kaikki kuulunut hänelle: maine, kunnia, hyvä työ, kaunis tyttö. Hän oli vain Neville, Neville Longbottom, se pulska poika Rohkelikkotornin pylvässängystä. Se, joka kompasteli portaissa ja jonka pyjamahousut repesivät. Hän tunsi ylpeyttä teoistaan Tylypahkan taistelussa, koska hän oli aina varautunut tekemään sen jonakin päivänä. Isän ja äidin vuoksi. Se oli ollut hänen tehtävänsä.
Lunaa hän ei ollut koskaan osannut odottaa. Ja hän oli rakastunut Lunaan nopeasti ja lujaa, mutta hän ei ollut koskaan täysin uskonut tämän jäävän. Joku oli aina ollut tulossa hakemaan tämän pois. Tyttö oli liian erilainen.
Mutta voi kuinka hän olikaan rakastanut tätä.
*