Kirjoittaja: Unohtumaton
Genre: romantiikka, UST
Ikäraja: S
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Johnlock
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, vaan ne ovat Sir Arthur Conan Doylen ja Gatiss & Moffat -tiimin käsialaa.
Tiivistelmä: Sherlock oli hääjärjestelyjen ohessa huomannut puutteita Johnin tanssitaidoissa. Tämän virheen hän halusi ehdottomasti korjata.
A/N: Pitkästä aikaa tuli istuttua alas ja pyöriteltyä vähän ideoita tekstiin. Tästä fandomista ja tästä parituksesta on tullut hyvin rakas melko lyhyessä ajassa, ja vaikka erilaisia headcanoneja näiden kahden suhteen minullakin on miljoona, kirjoittelin tämän lähinnä tuntuman saamiseksi tähän fandomiin. Jatkossa toivottavasti tulee pyöriteltyä näitä kahta yhdessä vielä lisää, sillä kiehtovampaa henkilökemiaa ei muualta löydä. Tuntuu, että samoja kohtauksia voisi kirjoittaa kymmenellä eri tavalla ja siinä tulee helposti sellainen 'kun mikään ei riitä' -olotila. Lisäksi itse painiskelen jatkuvasti englannin ja suomen kielen välillä. Toistaiseksi kuitenkin ihan äidinkielellä mennään.
Tämä tanssi jatkuu vain
And I may go
To places I have never been to just to find
The deepest desires in my mind
John Watson sulki perässään oven 221B:hen ja jäi hetkeksi seisomaan pimeään aulaan, johon ei tällä kertaa kuulunut rouva Hudsonin tuttua huhuilua. Epämääräinen tekstiviesti Sherlockilta oli jälleen kerran vetänyt Johnia puoleensa ja se ei suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Häiden järjesteleminen oli tehnyt etsivästä kuin toisen ihmisen ja ajoittain Johnin olisi tehnyt mieli vain tarrata kaksin käsin kiinni tämän paidankaulukseen ja ravistella hänet takaisin maan pinnalle. Sherlock oli kuitenkin omistautunut bestmanin tehtävilleen sellaisella intensiivisyydellä, että edes John ei uskaltanut puuttua siihen.
Paitsi ehkä sen yhden kerran, kun hän onnistui raahaamaan Sherlockin uuden tapauksen pariin, jonka seurauksena he molemmat saivat hetkeksi unohtaa hektiset hääjärjestelyt ja keskittyä siihen, mitä he molemmat osasivat parhaiten tehdä. Tapaus oli kuitenkin jäänyt toistaiseksi ratkaisematta ja se varmasti kaiveli myös Sherlockin mieltä.
John pyöritteli jo mielessään arvauksia siitä, mitä Sherlockilla oli tällä kertaa mielessään, kun hiljainen viulunsoitto keskeytti hänen pohdintansa ja sai hänet liikkeelle. Melodia oli yksinkertaisesti kaunis, ja John oli aina jaksanut hämmästellä, kuinka Sherlockin sävellykset toimivat kuin kontrastina miehen muuhun olemukseen. Musiikissa oli avoimuutta, jotain mitä John ei osannut Sherlockilta odottaa, ja seistessään siinä oven takana John tunsi syyllisyyden pistelevän vatsanpohjassaan. Aivan kuin hän kuuntelisi salaa jotain, mitä hänen ei ollut tarkoitus kuulla.
Mutta Sherlock itse oli pyytänyt hänet paikalle, joten kovin suurta rikosta John ei voinut salakuuntelullaan suorittaa. Hän raotti huoneen ovea ja kurkisti sisään vain nähdäkseen Sherlockin seisovan ikkunan luona selkä ovea kohti. Viulunsoitto lakkasi kuin seinään Sherlockin kääntyessä ympäri ja vilkaistessa ovelle.
"Ah, John. Istu toki. Minulle tuli juuri mieleen yksi tärkeä seikka teidän häitänne koskien ja aivan rehellisesti sanottuna se on melkoinen hätätilanne..."
John kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Hän tiesi jo suhtautua varoen Sherlockin "hätätilanteisiin". Muistot kaksikon ensimmäisestä kohtaamisesta ja sitä seuranneista tapahtumista olivat vielä kirkkaina hänen mielessään.
"Hätätilanne? Olisiko minun pitänyt tuoda Mary mukaan, koska oikeastaan häät ovat enemmän...", John aloitti ja ehti hädin tuskin istuutua, kun Sherlock jo puhui hänen päälleen. Viulu oli taas kotelossaan ja Sherlockin katseesta huokui ammattimainen ote, kun hän alkoi selittää tuoreimpia ajatuksiaan.
"Ei Marya, ei missään tapauksessa. Luulen, että tämä on parempi hoitaa ilman häntä. Sitä paitsi, tämä on sellainen asia, jonka avulla voit yllättää hänet iloisesti."
John naurahti tahtomattaan.
"Mitä?"
"Ei minä vaan... sinun suustasi kaikki tuo kuulostaa vain niin oudolta. Mutta jatka toki."
Sherlock tuijotti häntä hetken ilmeettömänä, mutta jätti väliin ylimääräisen kommentin tekemisen. John epäili, että se vaati mieheltä hieman ylimääräistä vaivannäköä, koska Sherlock jos kuka ei suodattanut sanomisiaan.
"En usko, että Marya naurattaisi sinun olemattomat tanssitaitosi, John."
Johnin hymy hyytyi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
"Hetkinen... mitä? Sinäkö luulet, etten minä osaa tanssia?"
Sherlockin kasvoille levisi 'minä tiedän, en luule' -ilme ja John huokaisi alistuneena. Hän luuli jo tottuneensa siihen, että Sherlock luki häntä kuin avointa kirjaa, mutta yhä edelleen vastaan tuli hetkiä, jolloin hän vain toivoi, että pystyisi pitämään edes joitakin asioita tiukasti itsellään.
"Minä tiedän, että sinä et osaa tanssia ja se on päivänselvää, kun katsoo vaikka sinun..."
"Voit lopettaa leveilyn ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, Sherlock."
John tiesi vain ruokkivansa Sherlockin yli-isoa egoa, mutta juuri nyt hän ei jaksanut välittää yksityiskohdista, joiden perusteella Sherlock oli arvioinut hänen tanssitaitonsa. Hän vain halusi selvitä häävalssistaan kunnialla. Ja Sherlock oli oikeassa, Mary oli ilmaissut huolensa Johnin tanssitaidoista muutama päivä takaperin.
"No, joka tapauksessa sinun täytyy oppia tanssimaan, John. Tanssiminen on tärkeä osa häitä, jos olen oikein ymmärtänyt ja olisi hyvä, jos vieraita ei tarvitsisi elvyttää sen jälkeen kun jokainen heistä tukehtuu samppanjaansa nähtyään sinun tanssivan."
Sherlockin käsitys huumorista oli julma, se Johnin oli myönnettävä. Hän nousi nojatuolinsa reunalle, painoi päänsä vasten käsiään ja hengitti syvään. Sherlockin katse poltti hänen niskassaan ja Johnille tuli tunne, että häneltä oli jäänyt jokin olennainen osa keskustelussa huomaamatta. Antaen aivojensa raksuttaa John kävi tilannetta uudelleen läpi ja nosti sitten katseensa hitaasti ylös kuin etsien varmistusta omille päätelmilleen Sherlockin kasvoilta.
"Sinä opetat minua tanssimaan."
Se ei ollut enää kysymys, vaan Sherlockin ilmeestä luettu totuus. Nyökkäys oli vain viimeinen vahvistus, joka jätti Johnin hetkeksi sanattomaksi ennen kuin hän puhkesi epäuskoiseen nauruun.
"Ei siitä ole vaivaa. Bestmanin ominaisuudessa minulla on velvollisuus pitää huolta sulhasesta ja sinun onneksesi minä osaan tanssia. Pystyn opettamaan sinulle muutamia askeleita ja toivon, että muistat ne vielä hääpäivänäsi."
Jos tilanne huvitti Sherlockia, hän ei antanut sen näkyä. John tunsi olonsa hölmöksi nauraessaan tilanteelle ja Sherlockin pokerinaama ruokki Johnin epävarmaa olotilaa. Hän ei osannut lukea ihmisiä samalla tavalla kuin Sherlock, ja vaikka olisi osannutkin, Sherlockista oli silti turha yrittää ottaa selvää. Jokin etsivän vakavuudessa kuitenkin sähköisti tunnelmaa ja intensiivisen katseen alla John tunsi olonsa alastomaksi.
"John, jos olosi on epämukava..."
"Kaikki on ihan hyvin, minä vain yllätyin hetkellisesti."
"Siitä että minä osaan tanssia vai siitä, että minä opetan sinua?"
"Molemmista, luulisin."
Sherlock nousi äkisti ylös nojatuolistaan ja ojensi kätensä Johnille, joka tuijotti sitä hetken ennen kuin tarttui siihen ja antoi johdattaa itsensä keskelle huonetta.
"Verhot voisi kuitenkin sulkea... vai mitä?" John ehdotti ja puri huultaan huomattuaan Sherlockin pyörittävän silmiään.
"Pelkäätkö, että ihmiset alkavat puhua?" Sherlock kysyi vetäisten verhot kiinni yhdellä riuhtaisulla.
"Sitähän ihmiset tekevät, eikö? Puhuvat." Johnin ääni oli vakaa, vaikka huoneen erityislaatuinen ilmapiiri sai aikaan pienen kutkutuksen hänen vatsanpohjassaan. Oli turha väittää, että se olisi ollut ensimmäinen kerta, kun John jännittyi Sherlockin seurassa. Mies oli arvaamaton, etenkin sosiaalisissa tilanteissa, ja John oli jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien huomannut, kuinka helposti Sherlockin omalaatuisuus veti puoleensa.
"John, rentoudu. Noilla hartioilla ei kukaan voi tanssia hyvin", Sherlock huomautti heti ja John päästi ulos henkäisyn, jota oli huomaamattaan pidätellyt. Jännittäminen oli typerää, mutta Sherlockin läheisyydessä John ei pystynyt luottamaan omaan kroppaansa. Hänen hermonsa olivat rautaa taistelukentällä, mutta Sherlockin läpitunkevan katseen alla hän pystyi hädin tuskin hengittämään. Joskus kauan sitten nuo tunteet olivat aiheuttaneet hänelle unettomia öitä.
"John..? Sinun täytyy tulla lähemmäs, jotta tämä onnistuu", Sherlock komensi ja John oli havaitsevinaan tämän äänessä häivähdyksen kärsimättömyyttä. Taustalla soivat jo valssin ensimmäiset sävelet ja Sherlock seisoi suoraan hänen edessään odottaen, että John siirtyisi vielä askeleen lähemmäs.
Asetelma tuntui omituiselta jo pelkästään Sherlockin pituuden takia. John huomasi varsin nopeasti tuijottavansa suoraan Sherlockin huulia, jotka olivat juuri siinä hänen silmiensä tasolla ja naurahti melkein ääneen tilanteen hullunkurisuudelle. Hän kuitenkin vastusti kiusausta ja sen sijaan yritti löytää käsilleen jotain tekemistä.
"Oikea käsi vyötärölle ja vasen käsi vasten minun oikeaa", Sherlock neuvoi ennen kuin John ehti edes kysyä. Vyötärölle asetettu käsi veti Sherlockia vaistomaisesti lähemmäs ja ohuen kauluspaidan läpi John tunsi lihasten värähtävän kosketusta. Hänen suuta kuivasi.
Sherlockin pitkät sormet ottivat vankan otteen hänen hartiastaan ja John antoi katseensa valua alas jalkoihinsa, joiden hän toivoi vielä kantavan.
"Älä ajattele liikaa, John."
"Paraskin puhuja."
"Minun ajatteluni ratkaisee rikoksia. Sinun ajatuksesi vain häiritsevät tämänhetkistä tehtävää."
John tyytyi vain luomaan murhaavan katseen kohti vastakkaista seinää ja puri huultaan. Sherlockin keho oli lämmin vasten hänen kättään ja hikipisarat valuivat hänen otsaltaan jo ennen kuin tanssi ehti kunnolla alkaakaan.
"Aloita oikealla jalalla. Askel eteen...", Sherlock oli nopeampi omissa liikkeissään ja Johnille tuli kiire astua hänen perässään, mikä johti kömpelöön harppaukseen ja yhteentörmäykseen Sherlockin kanssa. Vielä äsken heidän välissään ollut rako oli mennyttä ja silmänräpäyksen verran John hämmästeli tilannetta ennen kuin siirtyi äkisti sopivan etäisyyden päähän ja mutisi anteeksipyynnön.
"Keskity, John. Ajoitus on kaikki kaikessa."
"Tanssi ei ole minulla verissä, Sherlock. Älä odota liikoja."
"Ei se tästä huonommaksi ainakaan voi muuttua."
"Voi kuinka lohduttavaa."
Uusi yritys. Tällä kertaa hän oli varautunut Sherlockin nopeaan aloitukseen ja askel onnistui. Kädet kuitenkin hikosivat tiukan keskittymisen ohessa ja John jäi korjailemaan käsiensä asentoa, kun Sherlock oli jo viemässä häntä eteenpäin.
"Ja nyt askel vasemmalle sivulle, jonka jälkeen... John!" Sherlock älähti, kun tohtori tunsi tasapainonsa pettävän ja hän horjahti Sherlockin osoittamaan suuntaan. Etsivän terävä reagointikyky kuitenkin pelasti hänet suuremmilta vahingoilta, kun käsi hänen hartiallaan liukui hänen kyljelleen ja piti Johnin pystyssä.
"John..."
"Älä sano mitään. Minä ryhdistäydyn."
Sherlock oli hetken hiljaa, mutta hänen katseensa kävi Johnin läpi päästä varpaisiin ja John ei aivan osannut tulkita ilmettä, joka Sherlockin kasvoille levisi.
"Mitä jos sinä kokeilisit askeleita yksin?"
"Joko sinä luovutit minun suhteeni?"
Sherlock hymähti ja pudisti sitten päätään. Hän irrotti otteensa Johnista ja otti askeleen taaksepäin, ja John oli jo seuraamassa perässä, kun Sherlock heilautti kättään torjuvasti ja hämmensi Johnia entisestään.
"Kuten sanoin, kokeile yksin. Pystyt keskittymään paremmin omiin liikkeisiisi."
John tunsi olonsa vähintäänkin hölmöksi seistessään keskellä huonetta kädet tanssiasennossa ilman tanssipartneria, mutta Sherlock tuntui vakuuttuneen siitä, että hän oppisi askeleet paremmin tällä tavalla. Eikä ollut Sherlockin tapaista olla väärässä.
"No niin, John. Uudestaan. Oikealla eteen, sitten vasemmalla sivulle ja oikea jalka siirtyy vasemman jalan viereen."
Askeleet olivat hyvin yksinkertaisia ja vasta nyt John huomasi, kuinka kireä hän oli aiemmissa yrityksissään ollut. Keveä askel eteen, kädet heilahtivat hiukan, sitten toinen vasemmalle ja vielä oikea jalka mukaan. Musiikin rytmiin oli helppo päästä ja pieni hymy levisi Johnin kasvoille. Ehkä katastrofi oli sittenkin vältetty.
"Hyvä! Ja nyt vasemmalla taakse...", Sherlockin vakaa ääni kuului jossain hänen oikealla puolellaan ja John painoi tiukasti mieleensä kehun, jota Sherlock tuskin huomasikaan antaneensa.
"... oikealla sivulle ja vielä jalat yhteen."
John suoritti askeleet rauhallisesti loppuun ja voitonriemu nipisti hänen vatsanpohjaansa, kun hän tajusi esittäneensä juuri varsin kelvollisen valssinalun. Sen esittäminen häävieraiden edessä oli vielä kokonaan toinen juttu, mutta äskeiseen kompasteluun verrattuna edistys oli huomattava. Sherlock nyökytteli hyväksyvästi kauempana ja pysäytti musiikin hetkeksi.
"Ei hullumpaa. Ajoituksessa on vielä hiomista ja keinuvuus on vielä aika kaukana, mutta..."
"Se oli ihan hyvä suoritus, Sherlock. Turha vähätellä", John tokaisi hyväntuulisena ja hiljensi samalla Sherlockin vähäiset protestoinnit. Hänen olonsa oli keveä ja keskittyminen aivan eri luokkaa kuin vielä hetki sitten, jolloin Sherlockin läheisyys oli suistanut hänen ajatuksensa ylikierroksille. Hän oli tottunut näkemään miehen töihiinsä uppoutuneena ja siksi Sherlockin suhtautuminen hänen ja Maryn häihin oli yllättänyt Johnin totaalisesti.
John olisi melkein kutsunut sitä välittämiseksi, mutta Sherlockin kasvoilla vähäisetkin tunteet olivat häivähdyksiä, jotka olivat poissa niin nopeasti, että Johnille ne olivat vain hänen oman mielensä tekosia.
Ehkä juuri siksi häntä pelotti miettiä, mitä hän itse tunsi Sherlockin lähellä.
"Kokeile vielä muutaman kerran itseksesi. Ja keskity nyt askelten lisäksi myös tyyliin, jolla kannat itseäsi. Ryhti on hyväksi, mutta se voi myös rajoittaa, jos keho ei liiku mihinkään."
Tällä kertaa Sherlock istui nojatuoliinsa ja jäi tarkkailemaan, ymmärsikö John hänen ohjeensa oikein. Pitkät sormet naputtelivat valssin rytmiä nyt takaisin palanneen musiikin tahtiin ja John naulitsi katseensa kohti vastakkaista seinää. Hän yritti olla välittämättä Sherlockin hellittämättömästä katseesta, joka tarkkaili hänen jokaista liikettään ja pisti hänen pulssinsa hakkaamaan. Hän halusi jo Marynkin tähden unohtaa vuosien saatossa kertyneet patoumat Sherlockia kohtaan, mutta aina kun hän luuli löytäneensä edes jonkinlaisen kontrollin, Sherlock Holmes astui takaisin hänen maailmaansa ja mursi muurit yhdellä takinheilautuksella.
"Vielä rennompi ote", Sherlock muistutti, mutta jopa hänen ajatuksensa tuntuivat kulkevan aivan muita reittejä, sillä John tunnisti katseen, joka Sherlockin kasvoille levisi aina rikospaikalla ja jonka seurauksena hän pian lateli "itsestäänselvyyksiä" rikoksesta ja sen tekijästä.
Mutta tällä kertaa heillä ei ollut rikospaikkaa.
Vain John Watson tanssimassa valssia.
Ja hän sulki silmänsä teljetäkseen ulos kaikki väärät ajatukset, antoi korviin soljuvan musiikin viedä häntä vielä muutaman askeleen verran, ja ne askeleet olivat täydellisiä ainakin hänen mittapuullaan, vaikka Sherlockin silmissä ne varmasti näyttivät hyvin mitättömiltä.
"Haluatko vielä kokeilla parin kanssa?"
Johnin silmät rävähtivät auki ja hän huomasi tanssineensa suoraan Sherlockin eteen. Mies oli noussut ylös nojatuolistaan ja odotti nyt vastausta hyvin yksinkertaiseen kysymykseen, johon John suhtautui hyvin ristiriitaisesti. Jos järki olisi ollut hänen päätöksensä takana, kohtelias kieltäytyminen olisi ollut todennäköisin vaihtoehto. Mutta John Watsonin sydän oli aina osannut huutaa järjen yli.
"Toki."
Jokin välähti Sherlockin silmissä ja Johnin seuraavat sanat takertuivat jo kurkkuun, kun hänen kätensä kietoutui tutun vartalon ympärille ja sormet kohtasivat toisensa ilmassa.
"Mi..mitä seuraavaksi?"
"John, sinä viet."
"Aivan."
Hän rykäisi äänensä takaisin normaaliksi ja odotti sitten sopivaa kohta musiikista. Sherlockin sormet lepäsivät kevyesti hänen hartiallaan ja ensimmäisissä harjoituksissa ollut kiire tuntui olevan poissa. Sherlock huokui tyyneyttä, mutta John osasi odottaa myrskyä.
Hän otti ensimmäisen askeleen, sitten toisen, ja oli lumoavaa huomata, kuinka Sherlock reagoi hänen lähes huomaamattomiin kosketuksiin. Hän sai miehen kääntymään haluamaansa suuntaan ja tanssimaan välillä aivan eri tahtiin musiikin kanssa eikä Sherlock huomauttanut edes yhdestä tahattomasta polkaisusta hänen varpailleen.
Ja John alkoi ymmärtää.
Hän ei vienyt Sherlockia. Sitä ei kukaan pystynyt tekemään.
Sherlock
antoi Johnin viedä häntä. Eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä se tarkoitti.
John hengitti aavistuksen nopeammin ja hapuili parin askeleen verran.
"Anteeksi."
Sherlock ei vaivautunut kommentoimaan, mutta John oli tuntevinaan pienen puristuksen olkapäällään ja hänen päässään pyöri. Hän oli fyysinen ihminen, siksi Sherlockin mottaaminenkin tämän ilmaantuessa takaisin kuolleista oli tuntunut oikealta. John oli itsekin pelästynyt omaa aggressiivisuuttaan, mutta jokin hänessä loksahti taas kohdilleen sinä iltana.
"John, vielä yksikin ajatus ja minä heitän sinut ulos."
Sherlock pysäytti heidän jo hetken aivan väärille raiteille menneen valssin ja oli luovinaan Johniin varoittavan katseen.
Vuoristorataa kulkeneiden tunteiden jälkeen John ei voinut enää muuta kuin purskahtaa nauruun. Se kevensi painavaa tunnetta hänen vatsanpohjassaan ja jopa Sherlockin kasvoilla oli häivähdys huvittuneisuutta.
"Anteeksi, Sherlock, mutta... se on mahdotonta. Lopettaa turha ajatteleminen. Luulisi sinun sen tietävän", John selitti naurunpyrskähdysten välissä ja haroi hiuksiaan puolihuolimattomasti.
"Usko pois, kyllä minä tiedän", Sherlock totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja jokin hänen äänensävyssään havahdutti Johnin takaisin todellisuuteen. Katse viipyi Sherlockin silmien tasolla sekunnin liian pitkään ja se riitti enemmän kuin hyvin etsivälle, jonka silmissä vilisivät päätelmät nyt niin selvästi, että Johnin oli pakko katsoa muualle.
Mary. Hänen piti ajatella Marya.
Paitsi että henkilö hänen edessään ei ollut Mary, vaan Sherlock, ja Johnin sydän hakkasi niin lujaa että hän pelkäsi sen pettävän. Tämän tanssin Johnkin osasi. Se poltteli hänen sisuksissaan, piilotteli ystävyyden takana ja huusi hiljaisina hetkinä niin lujaa, että hän usein pelkäsi tulleensa hulluksi. Ehkä se vielä joku päivä ajaisikin hänet hulluuden partaalle.
Jos asiat olisivat menneet toisin, jos hänellä ei olisi Marya... ehkä hän silloin uskaltaisi ottaa riskin. Uskaltaisi laittaa sydämensä peliin, jossa se jo kertaalleen särkyi.
Ulko-ovi alakerrassa pamahti kiinni ja rouva Hudsonin kengät kopisivat vasten puulattiaa. Sherlock oli jo perääntynyt kauemmas, jossa hän nyt siveli viulukoteloaan ja tuntui vajonneen täysin takaisin aikaan ennen kuin John oli sinä iltana ilmestynyt Baker Streetille. Näky oli sydäntäsärkevä.
Sen tajuaminen teki Johnin olon hyvin voimattomaksi.
"Kuule, Sherlock... minä tulen Maryn kanssa vielä huomenna käymään. Voimme käydä vielä läpi niitä ideoita, joista tänä aamuna puhuttiin..?"
Sherlock ei ehtinyt vastata, kun rouva Hudsonin iloinen ääni kuului heidän ovensa takaa, ja hän pyyhkäisi sisään teekupponen kädessään.
"John! En tiennytkään että sinä olet vielä täällä. Sherlockin perään katsomassa, kenties?"
"Hah, no tuota, hääjärjestelyitä piti vielä käydä lävitse. Nyt minun kyllä täytyy lähteä, lupasin Marylle että yritän tulla takaisin ennen yhdeksää..."
Sherlock ei kääntynyt enää häneen päin, mutta kun John oli puolivälissä rappuja hänen korviinsa alkoi kantautua tuttua viulunsoittoa. Sherlock sävelsi jälleen.
Vielä ulko-ovella John pysähtyi hetkeksi aivot vasta nyt tarttuen Sherlockin sävellyksen yksityiskohtiin.
Se oli valssi. Kaunis, raakaa tunnetta sisältävä valssi. Johnin sisällä muljahti ikävä.
Ehkä hän oli huolehtinut oman sydämensä särkymisestä aivan turhaan.
A/N2: Sanat tekstin alussa Two Door Cinema Clubin kappaleesta Sleep Alone. Kannattaa ehdottomasti tutustua siihen.
