Alaotsikko: (LW5-ficci, K-15, Regulus/Rita, angstdrama romancella höystettynä)
Nimi: R.A.M.
Kirjoittaja: Rowena
Paritus: Rita Luodiko / Regulus Musta
Ikäraja: S
Tyyli: Masentavaa tekstiä tämä on, vaikkei nyt ihan puhtaasta angstista olekaan kyse. Angstdrama tämä taitaa olla romancella höystettynä.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot kuuluvat Rowlingille.
Tiivistelmä: Regulus rakastuu huoraan, mutta ilotalon pihassa väijyy vastustaja. Pimeys nielee huoran, lopulta myös Reguluksen.
A/N: Tämä on Lyrics wheel vitosen poikima ficci, kirjoitettu muistaakseni keväällä 2007. Otetaan sille. Kaiken juhlinnan keskellä voimme myös kiinnittää huomiomme siihen, että lopun kursivoitu kohta on lainattu Puoliverisestä prinssistä.
R.A.M.
Harva sitä tietää tai tunnustaa tietävänsä, mutta vielä vuonna 1977 Vanukkalassa toimi ilotalo. Asiakkaita Kadunnoidassa ei käynyt paljon, mutta kuitenkin sen verran, että matami Marskimaan harjoittama liiketoiminta kannatti. Hänellä oli palkkalistoillaan kolme noitaa, kaikki sen verran erilaisia, että jokainen velho varmasti löysi itseään kiinnostavaa seuraa.
Poppy Pomfrey oli huorista huorin, oikea kokopäivähuora. Hän myi itseään jatkuvasti ja oli hyvän liikkeenvaihtonsa vuoksi matami Marskimaan lempilapsi. Poppyn onnistui vietellä kenet tahansa - kerran jopa erään arvostetun taikakoulun rehtori. Kanssahuorat kutsuivat viettelijätärkuningatarta syöjättäreksi, ja Poppy oli tittelistään varsin ylpeä, ja mikä parasta, hän tiesi ansainneensa sen vuosien kovalla työlllä ja uurastuksella.
Bertha Jorkins oli vasta lapsenkengissä oleva huora, mutta matami Marskimaa näki hänessä potentiaalia. Useat herrat mieltyivät Berthan pyöreyteen ja kokemattomuuteen. No, kokemattomaksi häntä ei enää voinut kutsua, mutta kilot lisääntyivät varsin mukavaa tahtia. Osuutta asiaan toki oli sillä, että matami Marskimaa oli pyytänyt sivutoimenaan parantamista kirjekurssina opiskelevalta Poppylta pullollisen lihotuslientä.
Kolmas huora oli nimeltään Rita Luodiko. Hänessä yhdistyivät maskuliinisuus ja feminiinisyys viekottelevalla tavalla. Hän oli huorista tavallisin, mutta toisaalta myös muuntautumiskykyisin. Hän omaksui juuri sellaisen roolin kuin asiakas tahtoi. Hänessä oli kuitenkin eräs suuri vika, hän oli rakastunut. Tämän kivuliaan tunteen kohde oli häntä paljon nuorempi velho, joka oli käyttänyt Kadunnoidan palveluja siitä asti kuin oli täyttänyt 16. Alusta asti hän oli valinnut Ritan viihdyttäjäkseen. Kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen Rita oli menettänyt koko tunnelihaksensa velholle, josta hänen pitäisi Berthan mukaan pysyä kaukana. Velho, Regulus Musta, kun kuului sukuun, joka oli kytkeytynyt pimeään puoleen.
"Koska sinä lopetat nämä hommat?" Regulus kysyi ja silitti Ritan paljasta selkää. Jälleen kerran kaksikko oli sulkeutunut Kadunnoidan ullakkohuoneeseen. Punaisella sisustettu huone pursusi outojen yrttien tuoksua - matami Marskimaan tuntien Regulus ei ollenkaan ihmettelisi, mikäli tyynyn alta paljastuisi maahispensaan oksa - sen tuoksu sai velhot aina avokätisiksi omaisuuteensa suhteen. Ja Kadunnoidassa totta vie osattiin kiskoa irti jokainen näkyvissä oleva kaljuuna.
"En, ennen kuin saan kerättyä tarpeeksi rahaa oman asunnon vuokraan", Rita sanoi unisesti. Hän ei tiennyt, miten jaksaisi miellyttää vielä keskiyöllä tulevaa asiakasta. Mikä aika puoliyö edes oli tapaamiselle? Vaan eipä sillä, yökeikasta sai ruhtinaalliset korvaukset.
"Voisit asua Kalmanhanaukiolla. Siellä on tilaa nyt, kun veljeni muutti pois."
"Kuvitteletko tosiaan, että voisin asua samassa talossa vanhempiesi kanssa? Mitäköhän hekin ajattelisivat, jos toisit kynnykselle sinua kymmenen vuotta vanhemman noidan? Ja mitä minä edes tekisin siellä, kun sinä olisit Tylypahkassa?" Rita kysyi ja yritti sulkea korvansa Poppyn rivoille huudoille, jotka kantautuivat alakerrasta.
"Mutta minä kärsin siitä, että joudun jakamaan sinut muiden kanssa", Regulus huokaisi ja nousi sängystä pukeutuakseen. Hänen olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten, ellei hän tahtoisi maksaa Ritalle ylityökorvauksia. Regulusta puistatti ajatus siitä, että hän todellakin joutui maksamaan tyttöystävälleen. Eihän Rita sitä tietenkään edellyttänyt, mutta suhteesta tietävä matami Marskimaa ei antanut yhdenkään kaljuunan vilahtaa ohi oman pussinsa.
"En minäkään siitä nauti. Mieluiten nukkuisin yöni sinun kanssasi, mutta tilanne on tämä, emmekä voi muuttaa sitä ainakaan toistaiseksi. Nuku hyvin, Regulus", Rita sanoi ja tuli antamaan suukon Reguluksen poskelle, ennen kuin katosi pesuhuoneeseen valmistautumaan seuraavaa asiakastaan varten. Vastentahtoisesti Regulus laski kolikot peilipöydälle, ennen kuin livahti ulos ullakkohuoneesta. Tietämättään Regulus käveli Kadunnoidan narahtelevat rappuset alas viimeistä kertaa. Hän ei myöskään enää koskaan tulisi kuulemaan Poppyn kiihkoisia huutoja, jotka saattelivat hänet ulko-ovelle ja sitä kautta yksinäiseen yöhön. Yö ei kuitenkaan ollut Vanukkalan laitamillakaan niin yksinäinen kuin Regulus kuvitteli. Luutavaraston takana oli jo odottamassa Ritan seuraava asiakas varsin kieroin aikein.
Kun Regulus hetkeä myöhemmin kävi nukkumaan kotonaan, oli tainnutustaika jo osunut Ritaa lapaluiden väliin.
XXX
Kukaan ei tiennyt, minne Rita Luodiko oli hävinnyt. Hänen keskiyöllä saapuneen asiakkaansa nimeä ei löytynyt taikaministeriön rekisteristä, mikä sinänsä ei kuitenkaan todistanut mitään, sillä ei ollut täysin ennenkuulumatonta, että ilotalon asiakkaat yrittivät käyttää väärennettyä henkilöllisyyttä.
Taikaministeriön velvollisuutena oli sulkea Kadunnoita, koska huoraaminen oli laissa kiellettyä. Matami Marskimaa itki hetken elämäntyönsä tuhoutumista, mutta tajusi parin Azkabanissa vietetyn päivän jälkeen, että eroottissävytteisten kirjojen kirjoittaminen oli myöskin suhteellisen palkitsevaa puuhaa - sekä taloudellisesti, että henkisesti. Matamista tuli suosittu tarinaniskijä Azkabanin vankien keskuudessa. Hänen omaelämäkertansa oli joulun toivelahja, ja suosio jatkui myös sen jälkeen. Kärsittyään puolen vuoden vankeusrangaistuksensa hän julkaisi heti vapautumispäivänään "Seksiä ankeuttajan kanssa" -kirjan.
Bertha Jorkinsille kävi vähän kehnommin. Hänen sukunsa järkyttyi saatuaan selville, että tyttö oli työskennellyt ilotalossa. Bertha jäi aivan yksin tuskan ja häpeänsä kanssa, edes hänen ystävänsä - joita ei koskaan paria useampaa ollut ollutkaan - eivät yrittäneet auttaa häntä pääsemään takaisin elämänsyrjään kiinni. Hän joutui Mungoon vuodeksi, ennen kuin matkusti Algeriaan kultaa huuhtomaan. Kukaan ei kertonut hänelle, ettei sieltä ollut koskaan löytynyt hippustakaan kultaa.
Poppy Pomfrey valmistui parantajaksi melkein heti Kadunnoidan suljettua ovensa. Rehtori Dumbledore palkkasi hänet oitis avustajaksi Tylypahkan sairaalasiipeen, mikä tietenkin sai osakseen paljon negatiivista julkisuutta. Mutta Dumbledore ei välittänyt yleisestä mielipiteestä, vaan halusi aina auttaa heitä, joita kohtalo oli koetellut kovin luudin ja kirouksin.
Regulukselle Ritan katoaminen oli luonnollisesti kova pala. Kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle, että oli olemassa niin suurta surua, että se saa kaiken muun tuntumaan yhdentekevältä. Tuskallisinta oli se, ettei Regulus voinut purkaa sydäntään kenellekään. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi. Niinpä hän kärsi kaiken yksin yrittäen vakuuttaa harvoille ystävilleen, ettei hänellä ollut mitään hätää. Valmistuttuaan Tylypahkasta Regulus sai suureksi ihmetyksekseen työpaikan Säilästä ja Imupaperista.
Reguluksen kaltaiselle rauhattomalle ja villille luonteelle työskentely kirjakaupassa ei kuitenkaan tuottanut minkäänlaista mielihyvää. Kuin huomaamatta hänen työmoraalinsa alkoi lipsua. Ensin hän tuli töihin viisi minuttia myöhässä. Sitten puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia. Lopulta hän ei saapunut ollenkaan. Niin hän hankki itselleen lopputilin ja heti seuraavana päivänä pimeänpiirron ranteeseensa. Regulus Mustasta oli tullut kuolonsyöjä niin vaivihkaa, ettei hän itsekään osannut sanoa, mikä siihen oli johtanut.
Reguluksen vanhemmat olivat pojastaan niin ylpeitä, että maksoivat tämän Viistokujalla olevan asunnon vuokran, koska Regulus oli vedonnut sen olevan kuolonsyöjätoiminnan kannalta keskeisemmällä paikalla kuin Kalmanhanaukio kolmetoista. Sisimmässään Regulus tiesi leikkivänsä hengellään joka kerta, kun nosti naamion kasvoilleen, mutta hän ei uskaltanut enää perääntyä, koska se oli täysin mahdotonta. Ja oikeastaan hän tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi pimeänpiirto kädessään. Ihan kuin se olisi suojellut häntä joltakin, mikä olisi muuten nielaissut hänet kokonaan.
Tietämättään Regulus oli jo hukkunut pimeyteen, jonka läpi ei päässyt yksikään valonsäde tai iloinen naurahdus. Regulus oli myynyt sielunsa pilkkahintaan sen kummempia ajattelematta.
XXX
"Rita?"
Koitti päivä, jolloin kärsinyt ja vanhentunut Rita ilmestyi Reguluksen yksiön oven taakse. Oli vuosi 1979. Ritan kiharat olivat takkuiset ja ulkona satoi lunta.
"Saanko tulla sisään?"
Regulus raotti ovea sen verran, että laihtunut Rita pääsi sisään. Hän oli kalpea kuin posliiniastia, itse asiassa hän näyttikin yhtä hauraalta. Kyyneleet leikkivät hänen laajentuneissa silmissään, ja hänen pinnallinen hengityksensä rahisi imien pimeästä eteisestä kaiken energian itseensä. Regulus ei osannut tuntea mitään, ei kummastusta, ei iloa. Yhtä jäykästi kuin Tylypahkan haarniska hän viittasi Ritaa seuraamaan itseään keittiöön ja sitten istuutumaan ikkunan alla olevalle tuolille. Auringonvalon siivilöityessä Ritan muutenkin kalpeisiin kasvoihin Reguluksesta tuntui kuin hän olisi kutsunut keittiöönsä aaveen. Hän tarjosi Ritalle kotitonttuviiniä ja melkein luuli näkevänsä punaisen nesteen valuvan Ritan kaulan ohuen ihon alla.
Paria lasillista myöhemmin Reguluksen niin kutsutun elämän viimeinenkin horjuvista kulisseista oli romahtanut. Hapuileva ja täynnä häpeää oleva kertomus siitä, miten pimeyden lordi oli pitänyt Ritaa henkilökohtaisena huoranaan kahden vuoden ajan, sai Reguluksen tuntemaan pahoinvoinnin lisäksi myös vihaa. Miten lordi oli saattanut pilata jotakin niin kaunista ja särkyvää? Miten hän oli edes uskaltanut koskea Ritaan?
"Se oli täyttä helvettiä.. välillä kukaan ei muistanut minua, ja lojuin lukitussa huoneessani eristyksissä kaikesta. Pariin otteeseen rupesin jopa hourailemaan, kun en saanut edes vettä juodakseni. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä Hän-jonka-nimeä-ei-pidä-sanoa teki minulle. Kammottavia asioita, Regulus, niin kammottavia, etten pysty koskaan kertomaan niistä kenellekään. Onnistuin karkaamaan, kun sitä piinaa oli kestänyt puoli vuotta, mutta näihin päiviin asti olen piilotellut Tylypahkassa Dumbledoren ja Poppyn suojissa. Ymmärräthän, etten voinut ilmaista olinpaikkaani edes sinulle, se olisi ollut liian tuskallista. Häpeän itseäni, häpeän koko ajan. Mutta ennen kaikkea vannon kostoa sille, joka minut rikkoi."
Reguluskin tunsi häpeää. Hän muisteli niitä lukuisia kertoja, jolloin oli auttanut lordia vahvistamaan asemiaan ja vannonut hänelle uskollisuuttaan. Hän muisti, miten pimeänpiirron ottaminen oli sattunut, ja miten hän oli nauttinut siitä. Hän muisti sen likaisen tunteen vallasta, jonka oli kokenut verhotessaan kasvonsa ensimmäistä kertaa naamioon. Hän muisti, miten oli riistänyt viattomia henkiä mestarinsa perustelemattomasta käskystä.
Hän tiesi, ettei saisi mitään tekemättömäksi. Mutta hän myös tiesi, miten voisi hyvittää tekojaan edes vähän.
Joku olisi voinut ehkä sanoa, että Regulus tiesi oivan keinon kuolla.
XXX
Ritasta tuntui omituiselta. Yhtä aikaa sekä levollisen tyytyväiseltä, että paniikinomaisen kauhistuneelta. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hän oli julkisella paikalla aivan yksin. Ensin hänestä tuntui, että jokainen Vuotavan noidankattilan asiakkaista olisi tuijottanut häntä, mutta aikansa istuttuaan ja totuteltuaan tilanteeseen hän huomasi, ettei kukaan suonut hänelle yhtään sen enempää huomioita kuin kenellekään muullekaan.
Rita tilasi jäätelöannoksia toisensa perään. Hän ei ollut saanut syödä tuota salaista herkkuaan pitkiin aikoihin. Itse asiassa juuri jäätelönhimo oli ajanut hänet Vuotavaan noidankattilaan. Toki siihen vaikutti myös se, että asuttuaan kaksi kuukautta Reguluksen pienessä asunnossa hän alkoi jo kaivata vähän enemmän tilaa ympärilleen. Regulus oli toki yrittänyt houkutella Ritaa kanssaan ulos kerta toisensa jälkeen, mutta Rita oli sanonut tarvitsevansa vielä aikaa. Mutta kolme tuntia sitten Regulus oli lähtenyt jonnekin, josta sanoi palaavansa myöhään. Niinpä Rita oli päättänyt viettää itsensä kanssa laatuaikaa, vaikka ajatus olikin aluksi tuntunut hurjan pelottavalta.
Vaan eihän tämä pelottavaa ollut ensinnäkään! Kun tarjoilija tuli hakemaan Ritan tyhjentämiä jäätelökulhoja pois, Rita soi hänelle kauneimman hymynsä. Tarjoilija hämmentyi hivenen ja näytti niin suloiselta, että Rita olisi melkein tahtonut pyytää häntä istumaan seurakseen. Miten lystikästä olisikaan ollut pitkästä aikaa tutustua uuteen ihmiseen, kertoa hänelle menevänsä naimisiin ensi kesänä (kunhan Regulus nyt ensin saisi kosittua) ja haluavansa ainakin kolme lasta, kunhan ensin valmistuisi kirjoittajakoulusta.
Ajatus kirjoittamisesta sai Ritan aurinkoisen mielen synkkenemään hitusen. Vaikka toimittajuus oli yhä hänen hartain toiveensa, hän ei ollut kirjoittanut sanaakaan kahteen vuoteen. Pimeyden lordi oli tappanut hänen sisältään sen jonkin, jota kutsuttiin minuudeksi. Ilman sitä, ilman omia ajatuksiaan, Rita ei tuntenut voivansa piirtää sanoja paperille. Mutta ehkä jonakin päivänä...
"Tarjoilija, saisinko kynän ja paperia?"
Rita ei tiennyt, mistä sanat tulivat, mutta ennen kuin hän huomasikaan, hänen edessään oli palanen pegamenttia sekä sulkakynä mustepulloineen. Vapisevin sormin hän kiersi korkin auki. Vieno musteentuoksu lehahti hänen nenäänsä ja sai hänen silmänsä melkein kyyneliin. Mitään sen kummempaa ajattelematta Rita kastoi kynän musteeseen ja ryhtyi piirtämään kiehkuroita pergamentille. Vähitellen niistä muotoutui kirjaimia.
R.
A.
M.
Rita Alyssa Musta. Miten hyvältä nimi kuulostikaan hänen korviinsa. Innoissaan kuin pikkulapsi Rita survoi pergamenttitaiteilunsa käsilaukkuunsa ja juoksutti sulkakynän mustepulloineen tiskille. Hän halusi mennä näyttämään kirjontamalliaan oitis Regulukselle, mieshän saattoi olla jo kotona. Ja jos hän ei muuten tajuaisi kosia, niin nyt hänellä ainakin olisi Ritan suostumus kirjallisena.
Ritan askel oli kepeä, kun hän viiletti pitkin Viistokujaa. Hän suunnitteli, minne kaikkialle nimikirjaimensa teettäisi. Juhlakaapuun ainakin, ehkä yhteen arkiseenkin. Seinäryijykin olisi kiva. Rita kikatti ties monennenko kerran sille, että hänen ja Reguluksen nimikirjaimet tulisivat häiden jälkeen olemaan samat. He olivat todellakin täydellinen pari!
Reguluksen asunto oli hiljainen, kun Rita potki korkokenkänsä pois eteisessä. Hän huhuili, mutta kukaan ei vastannut. Se ei kuitenkaan masentanut Ritaa, kaikkea muuta. Hän sipsutti Reguluksen työpöydän luo ja vetäisi ylimmän laatikon auki. Siellä Regulus säilytti kultaista medaljonkia, jota Rita ihaili aina, kun Reguluksen silmä vältti. Hän oli varma, että mies oli ostanut sen hänelle syntympäpäivälahjaksi, sillä ensi viikolla Rita täyttäisi 28 vuotta. Hän ei tietenkään ollut kertonut Regulukselle saaneensa vihiä lahjasta, ei suinkaan. Peilin edessä hän oli harjoitellut yllättynyttä ilmettä, mutta tällä kertaa hän sai omaksua aidon kummastuksen kasvoilleen penkoessaan laatikkoa. Medaljongista ei näkynyt jälkeäkään. No, ehkä Regulus oli vienyt sen kaiverrettavaksi. Kyllä, niin sen täytyi olla.
Rita oli jo sulkemassa laatikkoa, kunnes huomasi kädessään olevan jotakin märkää. Mustetta. Laatikossa näytti olevan pala pergamenttia, johon oli läikkynyt paljon mustetta. Utelias kun oli, Rita poimi paperin käteensä. Se oli ryppyinen, kirjoittaja oli ilmeisesti päättänyt hylätä sen ja kirjoittanut ehkä uuden version. Eikä Rita ihmetellyt, sen verran vaikeatulkintaiseksi tärisevä käsiala ja mustetahrat tekstin tekivät.
Jälleen kerran, jo toisen kerran pienen ajan sisällä, Ritan elämä levisi käsiin yhtä nopeasti kuin paperista valuvat mustetahrat.
Pimeyden lordille,
tiedän että olen kauan sitten kuollut, kun luet tämän,
mutta haluan sinun tietävän, että juuri minä löysin salaisuutesi.
Olen varastanut oikean hirnyrkin ja aion tuhota sen heti kun voin.
Kohtaan kuoleman siinä toivossa, että kun sinä kohtaat vertaisesi,
olet taas kerran kuolevainen.
R. A. M.
XXX
Hän sinuun katsoo läpi karvaiden kyynelten,
tuntematta tuskaa, loppuaan odottaen.
Oot toivo viimeinen, hän sinuun ripustautuu,
luona baaritiskin uskoutuu.
Tunnet hänet jo vuosien takaa,
ja muistot katkerat mieleesi palaa.
Kuljit hänen luonaan rakkautta etsien,
kunnes uusi aika nosti sut veneeseen,
Hän oli katujen kuningatar vuonna seitkytseitsemän,
jolloin katuja kuljit yöhön pimeään.
Hän oli kuningatar särkyneiden sydänten,
jokainen hänet tunsi häneen luottaen
Katsot hänen kalpeita kasvojaan,
ei aika ole nuollut haavojaan.
Kuin varjo entisestä hän siinä istuu,
viinilasin pintaan katse uppoutuu.
Hän oli katujen kuningatar vuonna seitkytseitsemän,
jolloin katuja kuljit yöhön pimeään.
Hän oli kuningatar särkyneiden sydänten,
jokainen hänet tunsi häneen luottaen.
Katujen kuningatar vuonna seitkytseitsemän,
joilloin katuja kuljit yöhön pimeään,
hän oli kuningatar särkyneiden sydänten,
jokainen hänet tunsi häneen luottaen.
// Sprig muokkasi ikärajan.
