Kirjoittaja Aihe: Final Fantasy XII: Matkoja – menneitä ja tulevia, S, Ashe/Balthier  (Luettu 1155 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Kirjoittanut: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: romanssi, seikkailu
Fandom: Final Fantasy XII
Paritus: Ashe/Balthier
Vastuuvapaus: Kunnia mahtavista hahmoista ja maailmasta kuuluu Final Fantasyn luojille/Square Enixille. Minä vain jatkan tarinaa siitä, mihin sen jäi.
Tiivistelmä: Hän kadehti Balthierin vapautta –vapautta mennä minne halusi ja tehdä mitä mieleen juolahti. Hän kadehti sitä niin paljon, että hänen sydämeensä pisti.
A/N: Osallistuu Let the Game Begin-haasteeseen. :---) Tän alaotsikko vois oikeastaan olla Oodi Ivalicelle, sillä aika paljon sorruin näemmä hehkuttamaan niitä ihania maisemia. Oh, to live in Ivalice. Ai niin, tuolta lopusta löytyy intertekstuaalinen (uh) viittaus Monika Fagerholmin Diivaan, josta päähäni tarttui Ajatuksia vastaan auttaa vain iho.

***

Matkoja – menneitä ja tulevia

Kukaan ei ollut kertonut Ashelle, että toteutunutta unelmaa saattoi seurata onnellisuuden sijaan tyhjyys. Palatsin koreissa saleissa vaani yksinäisyys: lohduton, likaisenharmaa yksinäisyys, jota silkkeihin kietoutuneet hovineidot eivät osanneet karkoittaa. Kuherruskuukausi hovin loiston, häikäisevän vallan ja liehittelyn kanssa oli saanut tympeän loppunsa. Kruunu, jonka Ashe oli painanut ylpeänä päähänsä, erotti hänet ystävistään. He eivät uskaltautuneet palatsinporttien sisäpuolelle, eikä Ashe enää rohjennut astua niiden ulkopuolelle.

Silloinkin, kun hänen ystävänsä vierailivat palatsissa, kuningatar tunsi olonsa yksinäiseksi.
Vaanin huoleton naiivius oli raivostuttavaa, Penelon sokea luottamus vaivaannuttavaa. He eivät tajunneet, ettei hän tiennyt, mitä oli tekemässä, etteivät valtakunnan suhmuraiset langat olleet hänen käsissään. Hänestä tuntui, että jumalat olivat –jos nyt eivät vallan erehtyneet – niin ainakin unohtaneet kertoa jotakin olennaista. Miten lapsellinen hän olikaan ollut kuvitellessaan, että kykenisi muuttamaan kaiken, parantamaan sairaan maailman!

Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi saanut tarpeeksi apua. Neuvoja sateli oikealta ja vasemmalta, mutta ne olivat ristiriitaisia ja epäselviä, eikä hän tiennyt, miten niiden oli tarkoitus auttaa häntä ratkaisemaan valtakunnan kohtaloon liittyviä kysymyksiä. Loppujen lopuksi hän oli kuitenkin yksin, makasi vuoteessaan ja katsoi, miten aurinko vyörytti aamun hänen ylleen, miten ikkunalasit hehkuivat kultaa ja hopeaa.

Vaikka Ashe ei sitä olisi halunnutkaan myöntää, hän kaipasi helpompia aikoja. Aikoja, jolloin hän lensi taivaalla piraattien kanssa, vaipui uneen tähtitaivaan alla. Nyt hän oli kuningatar, ja jos hän halusi nukkua paljaan taivaan alla, aseistettu pataljoona tulisi hänen perässään.

***

Yö oli sulkenut mustan, briljantein kirjotun samettiesirippunsa, jonka takana palkkamurhaajat, kapinalliset ja salaiset rakastajat saattoivat valmistella seuraavan päivän kohtauksia. Ashe seisoi, kuten usein unta odotellessaan, makuuhuoneensa suuren ikkunan ääressä. Hän katseli valtakuntaansa, joka levittäytyi tilkkutäkkinä hänen silmiensä eteen. Rabanastren korkeat, punaiset tiilirakennukset, jotka hehkuivat vielä hetken päivän lämpöä ennen kuin viilentyisivät ja vaimentuisivat yöksi. Kaupungin takana läntinen aavikko, jonka hiekka kimmelsi kuunvalossa kuin lumi. Gizan tasanko, sadekauden jäljiltä yhtä vihreää ja sinistä mattoa. Sen pidemmälle hän ei enää nähnyt. Ja kuitenkin kaukana, kaiken tuon takana odottivat ne lukemattomat metsät, autiomaat, alangot ja vuoristot, joiden poikki hän oli kerran vaeltanut. Nyt hän oli viimein päämäärässään eikä enää tiennyt, oliko se sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi ollut edelleen vasta matkalla.

Ashe nappasi pukeutumispöydältään kirjeen, jonka päällimmäiseen taitteeseen oli kirjoitettu kerskailevalla käsialalla hänen nimensä. Se sisälsi sivun tiuhasti raapustettua kuvailua myrskyistä, meristä ja maista, joita Ashe ei tulisi koskaan näkemään. Loppuun, tai pikemmin kirjeen oikeaan reunaan, oli lisätty rakastavat terveiset Franilta, allekirjoitus puuttui. Ashen kasvot kalpenivat, sitten kurtistuivat raivosta. Hän viskasi kirjeen tulisijaan. Liekit tarttuivat ahnaasti pergamenttiin mutta sylkäisivät sen sitten takaisin. Matkakertomukset ja rakastavat terveiset satoivat nokireunaisina hiutaleina Ashen harteille.

Jos Balthier kerran oli tarinan johtotähti, miksi hän, prinsessa, oli yksin? Miten mies oli saattanut jättää hänet niin, odottamaan kirjeitä, joista ei ollut hänelle mitään iloa? Kuin vastaukseksi tulisijasta pöllähti harmaa, kitkeränhajuinen savupilvi, ja Ashe ryntäsi avaamaan ikkunan.

"Hyvää iltaa, Teidän ylhäisyytenne", tervehti matala ääni nuorta kuningatarta, kun tämä kampesi auki suuren parvekkeenikkunan. Ashe säikähti, oli kompastua leveään helmaansa ja punastui paitsi häpeästä, myös kiukusta, jota oli viime kuukausien ajan ruokkinut.
"Balthier! Mitä sinä täällä teet? Tajuatko, että jos vartijat näkisivät sinut, he pidättäisivät sinut samantien?" tyttö ärähti. Hän kadehti Balthierin vapautta – vapautta mennä minne halusi ja tehdä mitä mieleen juolahti. Hän kadehti sitä niin paljon, että hänen sydämeensä pisti.

"Aina vain yhtä äkeä", mies vastasi huvittuneena ja pudisteli päätään. Vasta nyt Ashe huomasi, että tämä näytti leijuvan ilmassa parvekkeen kaiteen takana. Balthier tulkitsi oikein hänen kysyvän katseensa, ja ilmalaiva Strahlin kookas, virtaviivainen hahmo kohosi näkyviin.
"Miten sinä onnistuit lentämään tänne?" nuori nainen kysyi yhtä aikaa ihaillen ja näreissään.
"Ilmeisesti teidän vartijanne eivät ole ihan niin tarkkanäköisiä, kuin olette kuvitellut", Balthier hymähti ja loikkasi kaiteen yli parvekkeelle. "Niinkin vähäisissä määrin tarkkanäköisiä, että heiltä silloin tällöin jää huomaamatta ohi lentävä ilmalaiva."
Hän marssi röyhkeää itsevarmuutta uhkuen kuningattaren eteen ja suuteli tämän kättä juuri siitä kohtaa, missä elämä sykki kiihkeästi ihon alla.

"Ja mitä tulee siihen, miksi olen täällä tänä kauniina kuutamoisena yönä", punatukkainen piraatti jatkoi runoillen, "tulin sieppaamaan teidät. Osunko oikeaan, kun epäilen, että ette ole pitkään aikaan päässyt tuntemaan viileää tuulta viehkeillä kasvoillanne?"
Balthier loi Asheen tarkkanäköisen katseen, ja tämä tunsi harmikseen punastuvansa. Tyttö toivoi, että punapää lakkaisi teitittelemästä häntä: se tuntui jotenkin kiusalliselta.
"Missä Fran on?" hän kysyi. Ajat sitten kuopatuksi kuviteltu mustasukkaisuus nosti päätään, vaikka hän kuinka yritti painaa sitä takaisin hautaansa.
"Kotikylässään. Yksi hänen sisaristaan on sairaana."

Jokin läikähti Ashen rinnassa, ja hän painoi hämillään päänsä.
"Ja tulit sieppaamaan minut?" hän kysyi tavoitettuaan jälleen arvokkuutensa. "Varsin röyhkeää."
"Jos oikein muistan, kerran suorastaan rukoilitte minua sieppaamaan teidät", mies huomautti hymyssä suin ja otti Ashen pienen käden omaansa. "Toivottavasti ette ole muuttanut mieltänne."
Kuningatar epäröi hetken, kun Balthier veti häntä kohti parvekkeen kaidetta ja ilmalaivaa.
"Sinun täytyy tuoda minut takaisin ennen aamua", hän huomautti painokkaasti. Hän muistutti velvollisuuksistaan ennen kaikkea itseään. Niin kiehtovalta kuin ajatus pakenemisesta, seikkailuista, tuntemattomasta maailmasta horisontin takana tuntuikin, tällä kertaa hänen olisi palattava kotiin. Dalmasca, Ivalicen jalokivi, tuntui pallokahleelta hänen nilkassaan.

"Sen lupaan", piraatti vannoi ja kumarsi juhlallisesti. Hän kietaisi käsivartensa kuningattaren vyötäisille ja veti tämän hetkeksi lähelleen. Ashe punastui tuntiessaan miehen lämpimän hengityksen kasvoillaan ja kalliin, mausteisen tuoksun nenässään.
Balthier kaappasi nuoren kuningattaren käsivarsilleen.
"Teidän korkeutenne, tämä on ryöstö!" hän huudahti hilpeästi ja astui parvekkeen kaiteelle. Balthierin hyväntuulisuus ja huolettomuus tarttuivat viimein myös Asheen. Kun piraatti loikkasi parvekkeelta Strahlin kannelle, suloinen tuulenvire pyyhkäisi hiekanruskeat hiukset naisen kasvoilta ja houkutteli hymyn hänen huulilleen.

"Etkö aio laskea minua alas?" Ashe kysyi virnistäen. Hän tapasi Balthierin vakavat, kuparinväriset silmät tuijottamasta katsojaan tarkasti ja intensiivisesti kuin etsien jotakin, minkä pelkäsi jo kadonneen.
"Aivan pian. En ole nähnyt teitä aikoihin, antakaa minun nauttia tästä jumalten tarjoamasta mahdollisuudesta", lainsuojaton vastasi, ja pian tuttu virne palasi hänen huulilleen. Hän auttoi Ashen jaloilleen ja kuten herrasmiehen kuuluikin, ei ollut huomaavinaankaan tämän hämmennystä.
"Mihin haluaisitte lentää tänä yönä, Teidän kuninkaallinen korkeutenne?" hän kysyi astellessaan Ashen perässä aluksen ohjaamoon.

"Voisitko olla kutsumatta minua tuolla nimellä?" Ashe pyysi ärtyneenä ja istui paikalle, joka tähän asti oli kuulunut Franille. "Ja lakata teitittelemästä. Ihan kuin tekisit minusta pilkkaa."
"No mutta, kuningattareni!" mies huudahti yllättynyttä teeskennellen. "Sanotte mitä tahansa, tulette aina hallitsemaan yhtä valtakuntaa, nimittäin minun sydäntäni."
Siitä huolimatta, että Balthierin huulilla karehti omahyväinen irvistys ja tämän sanojen takaa kuulsi pidätetty nauru, puna Ashen poskilla kävi tummemmaksi.
"Siinä tapauksessa käsken sinua puhuttelemaan minua niin kuin olet aina puhutellut. Minusta on tullut kuningatar, mutta ystävilleni olen edelleen Ashe", nuori nainen puhui arvokkaaseen tapaansa.

"Sanasi on lakini", Balthier totesi ja kumarsi jälleen. "Siispä, minne haluaisit lentää, Ashe, ystäväni?"
"Mihin vain", Ashe vastasi ja katseli kuningaskuntaansa, joka avautui hänen silmiensä eteen tällä kertaa Strahlin ikkunalasin läpi. Yötaivas tähtineen ja kuineen antoi sille taianomaisen, hopeaisen hohteen.
"Maailman ääriin ja takaisin, kunhan vain palaamme aamuksi", hän jatkoi hymyillen.
"Yritän parhaani", punatukkainen mies, joka mielellään viittasi itseensä 'nuorena', hymähti. Hänen kätensä viivähti hetken Ashen olalla ennen kuin siirtyi Strahlin ohjauspaneelille.
"Ehdotan, että aloitamme maailmanympärimatkamme Cerobin aroilta. Se on kaunista seutua tähän aikaan vuodesta."

Niin kovasti kuin Ashen tekikin mieli sulkea silmänsä ja vain kuunnella Strahlin moottorin matalaa, suorastaan kissapetomaista hurinaa heidän singahtaessaan kohti taivaankantta, vielä polttavampi oli hänen halunsa nähdä. Tähdet, jotka näyttivät yhä vain kiihtyvällä vauhdilla syöksyvän heitä kohti, saivat hänen päänsä pyörälle, vauhdin hurma hänen verensä kuplimaan. Kilometrit, jotka olivat erottaneet hänet vapaudesta, jäivät taakse. Hänen valtakuntansa safiirinsiniset vedet ja smaragdinvihreät nummet vilisivät hänen alapuolellaan, eikä Dalmasca ollut koskaan näyttänyt loistavammalta. Hän erotti Mosphoran rosoisen vuoriston, Salikametsän suloisen vehreyden ja Phonin maidonvalkean hiekan, joka näytti syleilevän merta silmänkantamattomiin.

Matkan aikana kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Sanottavaa ei yksinkertaisesti ollut – vaikka ihmiskieli lähes mahdottomuuksiin taipuikin, se ei voinut tavoittaa sitä, mitä Ashe näki ja tunsi. Balthier puolestaan antoi kuningattaren nauttia näistä lyhyistä huolettomuuden hetkistä, jotka oli tälle ryöstänyt.

Kun he saapuivat Cerobin aron ylle, Ashe tunsi pettymyksen vajoavan vatsanpohjaansa kuin kivipainon. He olivat saavuttaneet määränpäänsä, ja se tarkoitti, että edessä olisi kotimatka. Ei  vielä, ei ehkä tunninkaan päästä, mutta edessä se olisi joka tapauksessa.
"Laskeudummeko?" Balthier kysyi jättäen kerrankin kujeilun sikseen. Ashe nyökkäsi vaitonaisena.

Balthier oli ollut oikeassa: aro oli kaunis. Lakeudet kylpivät sinisinä kuunvalossa, valtavat tuulimyllyt pyörivät hitaasti yössä näyttäen yhtä synkiltä ja mystisiltä kuin vuosia sitten. Kun he astuivat Strahlista yöhön, he kuulivat jonkin villipedon karmaisevan huudon.
"Kävelläänkö hieman?" Balthier ehdotti ja tarjosi nuorelle kuningattarelle käsivartensa. Ashe, joka ei ollut koskaan halunnut nojata toisen käsivarteen, tuhahti ylpeänä ja lähti pää pystyssä eteenpäin. Piraatti asteli itsekseen hymyillen hänen peräänsä.

Ashe huomasi nopeasti, ettei hänen asunsa sopinut alkuunkaan seikkailuun. Ohut, valkoinen silkki oli kyllä näyttänyt erinomaisen kauniilta liehuessaan hänen perässään palatsin käytävillä, mutta takertui nyt vain häiritsevästi paitsi hänen jalkoihinsa myös jok'ikiseen tielle osuvaan oksankarahkaan. Se ei myöskään riittänyt pysäyttämään viileyttä, joka kiemursi kosteasta maasta hänen sääriään pitkin ylöspäin.
"Näytät viluisalta", Balthier totesi pehmeästi seurattuaan aikansa palelevaa Ashea. Kaikesta huolimatta hän oli helläsydäminen mies ja kyllästynyt odottamaan, että kuningattaren ylpeys antaisi periksi.
"Vain hieman", Ashe vähätteli, vaikka hänen hampaansa kalisivat.
"Haluatko palata takaisin?" piraatti kysyi. He olivat kävelleet loivarinteisen kukkulan laelle, ja kylmä, kostea sumu pyörteili heidän jaloissaan.
"En", tyttö vastasi päätään rivakasti pudistaen. Balthieria tämän itsepäisyys ei yllättänyt, närkästytti kylläkin.
"Olkoon sitten niin", hän mutisi miettien, mikä olisi vähimmäisrangaistus kuningattaren palelluttamisesta.

"Tiedätkö, joskus haluaisin vain paeta. Piiloutua peiton alle enkä koskaan nousta ylös. Se on raukkamaista, minä tiedän sen. Me taistelimme verisesti, jotta minä saisin kruununi takaisin, ja nyt haluaisin siitä eroon. Miten jumalat sallivat tällaisen ihmisen astua valtaan? Dynastiakuningas kääntyy varmasti haudassaan", Ashe puuskahti äkisti, pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Hänen äänensä ei värissyt, sillä sellaista heikoutta hän ei itsessään sallinut.

Balthier nosti katseensa kuningattaren totisuutta säikähtäneenä. Ashe esiintyi yleensä niin hallitusti ja itsevarmasti, että hän oli unohtanut, että haarniskansa alla tämä oli edelleen se sama nuori tyttö, joka oli pakon edessä jättänyt lapsuuden taakseen ja tarttunut miekkaan kostaakseen vanhempiensa ja aviomiehensä kuoleman.

Hän otti kiinni välimatkan, joka erotti heidät toisistaan, ja laski käsivartensa Ashen harteille. Jos hän olisi yrittänyt samaa silloin, kun he vielä matkasivat yhdessä, prinsessa olisi kavahtanut kauemmas. Tämä ei ollut sietänyt minkäänlaisia inhimillisiä tunteidenilmaisuja tai heikkouksia, kaikkein viimeksi itseltään.

"Me kaikki ajattelemme silloin tällöin, ettemme ole ansainneet sitä, minkä olemme saaneet. Että on tapahtunut jokin virhe, josta meitä tullaan myöhemmin syyttämään", Balthier sanoi hiljaa katse horisonttiin suunnattuna. Hänen omat virheensä kummittelivat edelleen Archadesin kaduilla, ei niin kovin kaukana sieltä, missä he nyt olivat.
"Ja jos virheen myöntää ajoissa, sen voi vielä ehtiä korjaamaan", Ashe totesi. "Jos sinä viet minut nyt pois, jos emme palaakaan ennen aamunkoittoa, he etsivät uuden kuningattaren. Ehkä he löytävät jonkun sellaisen, joka on Dalmascan ja dynastiakuninkaan perinnön arvoinen."
Balthier tunsi hänen palavan, surullisen, pelokkaan katseensa ihollaan. Ashe halusi, että mies veisi hänet pois, vapauttaisi hänet niistä kahleista, joihin hän ei ollut arvannut tulevansa sidotuksi. Hän halusi vapautusta ja anteeksiantoa. Hän halusi Balthierin sanovan, ettei luovuttamisessa ollut mitään häpeämistä ja että hänenkin oli lupa olla avuton.

"Me olemme veremme vankeja, Ashelia", piraatti sanoi alakuloiseen sävyyn irrottamatta katsettaan kuunsirpistä, joka oli kuin taivaankannelle viskattu valkosipulinkynsi.
"Koska vereni on mitä on, minun oli pakko jättää Archades, mielipuolinen isäni ja ura tuomarina. Ja koska sinun suonissasi vertaa isäsi veri, isoisäsi veri, dynastiakuninkaan veri, sinun on pakko palata takaisin. Sinä tunnet sen itsekin, etkö vain? Tunnet, miten veri vetää sinua takaisin Rabanastreen", Balthier jatkoi. Kerrankin hänen äänensä oli totinen, siitä uupuivat tyystin kujeilun, pilkan ja kyynisyyden pohjavireet. Kerrankin mies puhui suoraan sielustaan kätkemättä ajatuksiaan korulauseisiin ja tyhjiin kohteliaisuuksiin.

Ashe puristi kätensä nyrkkiin, ja hetkeksi myös hänen ilmeensä muuttui sulkeutuneeksi, tavoittamattomaksi. Hän ei olisi halunnut kuulla noita sanoja. Ei Balthierin suusta – Balthierin, joka lensi yläilmoissa vapaana kuin taivaan lintu, vain taivaankansi ja Jagd rajanaan. Sinnekin, minne piraatti ei voinut lentää, tämä saattoi aina kulkea jalan. Ja kuitenkin hän tiesi, oli aina tiennyt, noiden sanojen olevan totta. Kun Balthier oli sanonut ne ääneen, niistä tuli vielä todempia. Mikään ei voisi enää pitää häntä poissa Dalmascasta. Hän palaisi aina takaisin.

"Olen pahoillani, että jätin sinut yksin", Balthier sanoi. Hänen kätensä laskeutui Ashen harteilta tämän kapeille, silkistä liukkaille vyötäisille. "Minun jos kenen pitäisi tietää, millaista on olla yksin verensä kanssa."
Ashe painoi poskensa miehen panssaroitua rintaa vasten. Balthier ei vain pidellyt hänestä kiinni, tämä piteli häntä pystyssä. Hetken, lyhyen lohdullisen hetken, hän seisoi jonkun muun jalkojen varassa. Piraatti tarttui Ashen terävään, itsepäiseen leukaan ja suuteli prinsessaansa.

"Sinun pitäisi varmaan viedä minut kotiin", Ashe totesi hetken, tunnin, tuhannen vuoden kuluttua, kun he istuivat korkeassa ruohikossa sylikkäin. Pitääkseen kylmyyden loitolla, Ashe ajatteli, sellaisen kylmyyden, jota vastaan auttaa vain iho.

***

Strahl viiletti läpi yötaivaan, jonka reunoilla pimeys jo rakoili aamua enteillen. Kuten aina, paluumatkaan tuntui kuluvan aikaa tuskin sydämenlyönnin verran. Pian taivaanrantaan piirtyivät Rabanastren katot, joille auringon varhaiset, varovaiset säteet antoivat himmeän hehkun. Kuninkaallinen palatsi seisoi kaupungin keskellä omassa varjossaan. Näky sai Ashen sydämen vavahtamaan kuin joku olisi lisännyt sille painoa, mutta hänen leukansa pysyi pystyssä. Niin raskaalta kuin hänen velvollisuutensa tuntuivatkin, oli se rakkaus, jota hän tunsi isänsä valtakuntaa kohtaan, hyvää ja kevyttä. Ei hän muita siipiä tarvinnut.

"Kiitos", Ashe hymähti, kun Balthier auttoi hänet parvekkeelle. Aurinko nousi jo heidän takanaan, vartijoiden haarniskat kalahtelivat raskaasti pihamaalla.
"Joskus ihminen tarvitsee pienen pakomatkan tajutakseen, kuinka paljon kaipaa takaisin", mies totesi. "Joskus, kuten minun kohdallani, pakomatka muuttuu määränpääksi."
"Mutta minun määränpääni on, kuten on aina ollut, Dalmasca", Ashe täydensi. He hymyilivät yhteisymmärryksen merkiksi.

"Hyvää yötä, kuningattareni. Nuku ne muutamat tunnit, jotka sinun vielä annetaan, ja herää sitten hallitsemaan valtakuntaasi uudella riemulla", piraatti sanoi palaten siihen ilkikuriseen juhlallisuuteen, josta oli tullut hänen tunnuksensa.
"Minä jatkan pakomatkaani mutta pidän huolen, ettet sinä enää koskaan tunne oloasi yksinäiseksi", hän jatkoi matalalla äänellä ja tarttui Ashen käteen. Hän irrotti tämän sormesta vihkisormuksen, jonka oli jo kerran ottanut vakuudeksi palveluksistaan. Ashe ojensi hänelle kirjaillun nenäliinan, ja hän taitteli sormuksen huolellisesti siihen tallettaen sen sitten taskuunsa. Hän painoi Ashen huulille vielä viimeisen suudelman ennen kuin levitti metalliset siipensä ja katosi aurinkoon poltettua oranssia loistaen.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2015 21:35:26 kirjoittanut Beyond »

her shaking shaking
glittering bones